tiistai 19. heinäkuuta 2016

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylistä nousee rukous


"Siinä on jotakin...Tšernobylissa...sielläkin näin ja koin asioita, joista ei tee mieli puhua. Esimerkiksi siitä, että meidän kaikkien humaanisuutemme on suhteellista...Äärimmäisissä tilanteissa ihminen on kaukana siitä ihmisestä, josta kirjoitetaan kirjoja. Tuota kirjojen sankaria en sieltä löytänyt, hän ei tullut vastaan. Kaikki oli toisin. Ihminen ei ole sankari. Me olemme kaikki maailmanlopun kaupustelijoita."

Mieli täynnä ajatuksia, mutta on vaikea löytää sanoja. Svetlana Aleksijevitšin Tšernobylistä nousee rukous on vaikuttava, hiljentävä kirja. Se antaa äänen niille, jotka ovat kokeneet historian suurimman ydinonnettomuuden – tšernobylilaisille kuten heitä kutsutaan. Aleksijevitš on haastatellut kirjaansa varten satoja ihmisiä ja koonnut kertomuksista dokumenttiromaanin, joka koostuu monologeista ja kuoro-osuuksista. Ääneen pääsevät voimalan työntekijät, raivaajat, kodeistaan evokuoidut perheet, sotilaat ja lasten kuoro.

Kirja on järkyttävä ja ahdistava, mutta se on myös hämmentävällä tavalla kiehtova ja kauniskin. Lukiessa kasvaa halu tietää enemmän: kirja paljastaa onnettomuudesta sellaisia puolia, joita ei ole ehkä koskaan tullut ajatelleeksi. Toki sitä on tiennyt hylätyt aavekaupungit, vammautuneina syntyvät lapset ja lapioilla sätelyromua raivanneet sotilaat. Niiden lisäksi Aleksijevitš tuo eteemme Tšetšenian pakolaiset, joille saastunut maa tuntuu turvapaikalta; kyliin hylätyt lemmikkieläimet, jotka täytyy tappaa kulkutautien leviämisen estämiseksi; pari päivää onnettomuuden jälkeen järjestetyn vappuparaatin, jossa puoluepomot pitivät helteessä puheita pukeutuneina sadetakkeihin. Säteilymittarit, jotka näyttivät kaikkialla samaa lukemaa. Salailun, valehtelun, tietämättömyyden.

Tšernobylin onnettomuus kytkeytyy erottomattomasti Neuvostoliittoon, sen kulttuuriin ja kulttuurin synnyttämään mielenlaatuun. Tuo mielenlaatu on täynnä ristiriitaisuuksia. Diktatuuri mahdollisti onnettomuuden peittelyn ja valheellisen informaation jakamisen. Ihmiset olivat tottuneet luottamaan johtajiin ja puolueisiin – he uskovat, että onnettomuus on täysin viranomaisten hallinnassa, tai että kyseessä on kapitalistinen salajuoni. Toisaalta kieltoja ja määräyksiä oli totuttu rikkomaan. – saastuneilta alueilta ryöstetään ja salakuljetetaan huoletta ruokaa ja tavaroita.

Neuvostoliittolainen kulttuuri asetti systeemin yksilön edelle. Onnettomuuden salailu ja jopa kieltäminen liittyy epäilemättä tähän: systeemi ei saanut olla väärässä, ja sen rinnalla yksittäisten ihmisten henki ei paljon painanut. Toisaalta, ehkä tämä sama mentaliteetti synnytti myös raivaajasankarit, joiden työn ansioista vältettiin vielä suurempi ydinonnettomuus. Yksilö oli tottunut uhrautumaan yhteisen hyvän vuoksi. Kyse ei ollut (vain) siitä, etteivät raivaajat ja sotilaat olisi ymmärtäneet työnsä vaarallisuutta. Työ oli kuolemanvaarallista, mutta jonkun se oli tehtävä. Aleksijevitšin haastattelemien raivaajien ja sotilaiden monologeista ei juuri löydy katkeruutta, vaan niissä kaikuu ylpeys, joskin melankolisena.

Neuvostojärjestelmä ei antanut ääntä yksilöille, mutta Aleksijevitš antaa. Ne äänet kertovat puolisonsa tai lapsensa menettäneiden pohjattomasta surusta. Kuolemaa suuremmasta rakkaudesta. Koti-ikävästä. Itsesyytöksistä. Ne viljelevät mustaa huumoria, muistelevat nostalgisesti ja maalaavat synkkiä maailmanlopun kuvia. Yhdessä niistä rakentuu moniääninen kuoro, jonka äänen toivoisi kaikkien kuulevan.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi ElinaNanna, Katja ja Jokke.

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylistä nousee rukous. Tulevaisuuden kronikka (Tšernobylskaja molitva. Hronika buduštšego, 1997)
Suom. Marja-Leena Jaakkola
Kansi: Markko Taina
Tammi, 2000/2015 (laajennettu laitos)


tiistai 12. heinäkuuta 2016

John Williams: Butcher's Crossing


"Andrewsista tuntui kuin vuoret olisivat vetäneet heitä luokseen, sitä voimakkaammin mitä lähemmäksi päästiin, ihan kuin ne olisivat olleet jättimäinen magneetti, jonka vaikutus olisi suoraan verrannollinen etäisyyteen. Heidän lähestyessään hän koki imeytyvänsä, sisältyvänsä johonkin, jonka kanssa hänellä ei ollut ennen ollut minkäänlaista suhdetta. Mutta toisin kuin nimettömällä preerialla, tämä tunne lupasi, vaikkakin epämääräisesti, runsautta ja tyydytystä, jolle hän ei tiennyt nimeä."

Tämä on tarina itsepäisistä, pakkomielteen ajamista miehistä.

Nuori Harvardin opiskelija Will Andrews saapuu preerialle, pieneen Butcher's Crossingin kylään pää täynnä ihanteita. Andrews haluaa kokea ja nähdä alkuvoimaisen luonnon ja onnistuukin lyöttäytymään yhteen kolmen biisoninmetsästäjän kanssa. Yksi heistä kertoo valtavasta biisonilaumasta, jota kukaan ei ole onnistunut metsästämään: noita eläimiä miehet lähtisivät etsimään.

Mikä ajaa neljä miestä viikkokausiksi erämaahan, vaikeisiin ja vaarallisiin oloihin? Vastaus tuskin löytyy rahasta, jota miehet toivovat  saavansa biisoninnahoista. Yksi etsii erämaasta ihannetta, ehkä jopa elämän tarkoitusta. Toinen haluaa todistaa jotakin, maailmalle tai itselleen. Kolmatta piiskaa eteenpäin kiukkuinen jääräpäisyys. Jotakin he kaikki matkaltaan toivovat saavansa, mutta löytääkö kukaan heistä etsimäänsä? John Williamsin kuvaamana metsästysretki kasvaa vertauskuvaksi elämästä.

Williamsin viime vuonna suomennettu Stoner oli minulle lähestulkoon täydellinen lukukokemus, joten oli selvää että lukisin myös tämän seuraavan käännöksen. Sanottakoon heti, että Butcher's Crossing ei ole samalla tavalla ihana kirja kuin Stoner. Stonerin yliopistomaailma oli minulle lukijana takuuvarma houkutin, kun taas Butcher's Crossing biisoninmetsästyksineen ei kuulostanut lähtökohtaisesti samalla tavalla omalta alueelta. Kirjallisuus, luennot ja yliopiston käytävät ovat vaihtuneet likaisiin vaatteisiin, löyhkääviin sisälmyksiin, tappavaan janoon ja paleltumiin.

Mutta vaikka Butcher's Crossing ei saanut sydäntäni läikähtelemään aivan Stonerin lailla, lumosi Williams tälläkin kertaa minut kerronnallaan. Tarina etenee rauhallisesti, mutta kuin huomaamatta tunnelma kasvaa sivu sivulta, luku luvulta. Miesten matka erämaassa etenee, Williams kiristää jännnitettä yhä tiukemmalle, eikä lukija ole varma, pitäisikö kiirehtiä eteenpäin vai jäädä pidättelemään hengitystä.

Butcher's Crossing on hiljaisella tavalla vimmainen kirja. Se kertoo tarinan, joka on läpikotaisin tuttu, mutta ehkä juuri siksi vangitseva. Se näyttää elämän rumuuden ja julmuuden, mutta lumoaa hengästyttävän kauniilla luontokuvauksillaan. Se on vähäeleisen karski ja henkäyksen herkkä. Kuin Will Andrews erämaassa, lukija tuntee melkein koskettavansa jotakin suurta, jolle ei löydä sanoja.

Butcher's Crossingin ovat lukeneet myös Maija, Airi, Kaisa Reetta, Katja ja bleue.

John Williams: Butcher's Crossing (Butcher's Crossing, 1971)
Suom. Ilkka Rekiaro
Johdanto: Michelle Latiolais
Bazar, 2016 

sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

Sofia Kilpikivi: Maratonmimmi - Askelmerkit sohvalta maaliin


"Paitsi fyysistä iloa juokseminen  on myös vapautta. Se on vapautta aikatauluista ja sitoumuksista. Juosta voi silloin kun haluaa, niin usein tai harvoin kuin haluaa, juuri sen verran kuin haluaa ja sen näköisenä kuin haluaa. Se on vapautta odotuksista ja paineista. Lenkkiä voi lyhentää halutessaan, voi kävellä, jos siltä tuntuu, voi osallistua kisoihin tai olla osallistumatta tai voi juosta kisoissa rennosti ajasta välittämättä. Juoksu on vapautta ylittää itsensä. Voi juosta tunnin pidempään, jos siltä tuntuu, tai voi juosta niin kovaa kuin pääsee. Tietysti juoksu on myös vapautta siinä syvimmässä merkityksessä: vain minä, mieletön, pystyvä kroppani ja tie."

Olen seurannut Sofia Kilpikiven Fitness Führer -blogia kolmisen vuotta, ja voin tunnustaa olevani fani. Fitness Führer on treeniblogi, mutta ei mikään raporttimainen treenipäiväkirja. Kilpikivi kirjoittaa urheiluun liittyvistä asenteista ja uskomuksista, liikunnan yhteyksistä ruumiillisuuteen ja sukupuoleen ja urheiluun liittyvistä trendeistä ja lieveilmiöistä. Ote on usein ilahduttavan ironinen ja feministinen.

Nyt Kilpikiveltä on ilmestynyt myös kirja, Maratonmimmi. Siinä missä blogi liikkuu reippaasti liikkumisen koko kentällä, kirja keskittyy juoksuharrastukseen ja erityisesti sen aloittamiseen. Se käy läpi juoksemisen aloittamiseen liittyvät epäilykset ja harhaluulot, neuvoo miten harjoittelun voi aloittaa ja antaa vinkkejä syömiseen ja vaatetukseen. Kirjan loppupuoli keskittyy juoksutapahtumiin ja erityisesti maratonille valmistautumiseen. Kaiken tämän Kilpikivi kertoo omien kokemustensa kautta.

Kirjassa on aika paljon juttuja, jotka ovat tuttuja jo blogin puolelta, mutta en kokenut sitä ongelmaksi. Sen sijaan totesin, että kuvitus joka toimii mainiosti blogissa, näytti kirjassa välillä hiukan suttuiselta. Tämä saattoi osittain johtua myös kuvien pienestä koosta: ehkä kirjassa olisi voinut olla hiukan vähemmän, mutta isompia kuvia.

Jos kirjan sanoman tiivistäisi yhteen lauseeseen, se voisi olla "Juoksu kuuluu kaikille!". Kilpikivi haluaa purkaa myyttiä siitä, että juokseminen olisi hirveän vaativa laji, joka sopii vain kehdosta lähten urheilleille superihmisille. Edes maraton ei hänen mukaansa ole niin rankka juttu kuin yleensä annetaan ymmärtää, vaan sen voi läpäistä melkein kuka tahansa kohtuullisella harjoittelulla. Kenenkään ei toki ole pakko juosta, jos ei halua, mutta jos juoksu houkuttaa, ei harrastuksen edelle pidä asettaa esteeksi ennakkokäsityksiä juoksusta lajina – tai itsestään liikkujana.

Kilpikiven tarinaan ja sanomaan on ainakin minun helppo samaistua. Hänen tapaansa minäkään en lapsena ollut se urheileva tyttö, vaan vietin mieluiten aikani sohvalla lukien. Liikuntaa harrastavat tytöt olivat minusta ihan oma rotunsa. Ja vaikka nykyään liikun kohtalaisen paljon (joskus jopa juosten), en edelleenkään miellä olevani se urheileva tyttö. Enkä varmasti ole ainoa, jolla tällaiset lapsuudesta periytyvät käsitykset voivat määrittää ja rajoittaa sitä, mitä uskallamme kokeilla ja tehdä. Kilpikivi saa uskomaan, että tällaiset käsitykset ovat turhia.

Juuri tämän kannustavan ja positiivisen asenteen vuoksi nautin Maratonmimmin lukemisesta. En oikeastaan lukenut kirjaa juoksuoppaana, vaan jonkinlaisena asenneoppaana. Kirja kehottaa haastamaan omat asenteet mutta samalla se kannustaa hyväksymään itsensä. Se kehottaa nauttimaan omasta kehosta ja siitä mihin se pystyy, sen sijaan että miettisi, miltä vartalo näyttää. Se kertoo, että voit ylittää itsesi ja tehdä asioita, joihin et koskaan uskonut pystyväsi.Tämän asenteen vuoksi voisin suositella Maratonmimmia myös heille, jotka eivät ajattele olevansa kiinnostuneita juoksukirjasta.

En löytänyt kirjablogeista juttuja Kilpikiven kirjasta, mutta Maratonmimmi on luettu ainakin näissä juoksublogeissa: pikkuliten, Lenkkareiden viemää ja Projektina puolimaraton.

Sofia Kilpikivi: Maratonmimmi. Askelmerkit sohvalta maaliin
Kansi/kannen kuva: Suvi Segercrantz/Raisa Kyllikki Ranta
Tammi, 2016