sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Blogistanian voittajien kukitus Kirjan ja ruusun päivänä


Kirjabloggaajat palkitsivat eilen Blogistanian vuoden 2015 parhaat kirjat. Varsinainen äänestyshän oli jo alkuvuodesta, eli voittajat ovat olleet selvillä jo muutaman kuukauden ajan, mutta kukitustilaisuus järjestyi nyt varsin sopivasti Kirjan ja ruusun päiväksi. Akateeminen kirjakauppa tarjosi tilat ja hoiti järjestelyt yhdessä bloggaajien kanssa – haastatteluista ja kustannuksista vastasivat bloggaajat.


Kirsi Ranin Kirsin Book Clubista avasi tilaisuuden kertomalla ensin yleisesti kirjablogeista ja Blogistania -äänestyksestä. Teoksen Jussi Tiihonen ja Bazarin Maria Saari kertoivat kustantamoiden toivovan bloggaajilta rehellisiä arvioita: haukkuakin saa (ja pitää!).  Bloggaajien ostamiseen "viinillä ja suklaalla" ei taida uskoa kukaan.

Blogistanian Kuopuksen voittanut Siiri Enoranta puolestaan vitsaili kirjailijoiden tavasta "googlettaa itseään narsistisesti" ja kertoi lukevansa kirjablogeja – eikä ainoastaan omien kirjojensa arvioiden vuoksi. Enorannan Surunhauras, lasinterävä syntyi halusta tutkia suurta surua. Kirja on luokiteltu fantasiaksi, mutta Enoranta ei sano kirjoittavansa tietoisesti nimenomaan fantasia-genreä, vaikka fantasia onkin "ihanaa".


Jussi Tiihonen edusti lomailevaa Laura Lindstedtiä, jonka Oneiron voitti Blogistanian Finlandian ylivoimaisesti. Kirsi ja Jussi keskustelivat mm. siitä, kuinka Oneiron haastaa ja palkitsee lukijansa, ja siitä millainen Oneiron olisi, jos päähenkilöinä olisikin seitsemän miestä.


John Williamsin vuonna 1965 ilmestynyt Stoner voitti Blogistanian Globalian. Kirja käännettiin suomeksi vasta viime vuonna, sen jälkeen kun Stoner ja Williams olivat kokeneet uuden tulemisen Yhdysvalloissa. Kirsin Book Clubin Airi Vilhunen haastatteli Bazarin Maria Saarta, joka kertoi Stonerin todella löytäneen lukijansa: Stoner ilmestyi suomeksi vuosi sitten ja Saaren mukaan se nousee edelleen muodossa tai toisessa esille lähes päivittäin. Myös myyntiluvut ovat olleet hyviä.


Blogistanian Tiedon Naparetkellään voittanut Bea Uusma kertoi, ettei ole lukenut lainkaan arvioita kirjastaan, koska Naparetki on hänelle niin läheinen, kuin kolmas lapsi. Aina joku kesken -blogin Tanja Brummer kuitenkin rohkeni tarjota Uusmalle joitakin käännöksiä Naparetkestä kirjoitetuista blogiarvioista. Uusma alkoikin silmäillä käännöksiä ja huudahti pian selvästi ilahtuneena: "They get it!"

Tanja kysyi Uusmalta, saiko hän kirjan kirjoittamisen myötä rauhan Andréen naparetkestä, johon Bea joutui vastaamaan kieltävästi, vaikka oli luullut niin käyvän. Naparetki kulkee siis edelleen Uusman matkassa, ja voi olla että saamme vielä joskus lukea aiheesta lisää. 


Haastatteluiden jälkeen ojensimme voittajille vielä kunniakirjat ja kukkakimput.


Henkilökohtaisella tasolla voin tunnustaa, että olin lähes fanityttömäisen häikäistynyt Bea Uusman näkemisestä. Naparetki on vangitseva kirja, ja varsin vangitseva oli myös Uusman persoonallisuus. Pyysin tilaisuuden jälkeen omistuskirjoituksen omaan Naparetkeeni. Uusma selaili kirjaa, ja sanoi kuinka hassua on nähdä läpikotaisin tuttu kirja vieraalla kielellä ja kysyi, onko käännös mielestämme onnistunut. (Kyllä on!)


Iso kiitos vielä kaikille Blogistanian äänestykseen ja kukitustilaisuuden järjestelyyn tavalla tai toisella osallistuneille!

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Bea Uusma: Naparetki - minun rakkaustarinani


"Nyt minä lähestyn leiriä, ja liikkeeni ovat verkkaisia, ikään kuin näkisin unta, vaikken koskaan ole ollut näin hereillä. Tämä paikka on ollut sisälläni niin kauan, joten nyt kun kävelen täällä on kuin minä kävelisin itseni sisällä.

Nyt minä kävelen itseni sisällä."

Vuonna 1897 Salomon August Andrée, Nils Strindberg ja Knut Fraenkel nousevat vetyilmapallolla ilmaan Huippuvuorilla. Tarkoituksena on lentää Pohjoisnavan yli ja laskea alas poiju merkiksi tuntemattoman maanosan valloittamisesta. Mikä sankariteko se olisikaan!

Todellisuudessa retkikunnan ilmalento päättyi alle kolmen vuorokauden päästä keskellä ahtojäätä, kaukana Pohjoisnavasta. Kolmen kuukauden ajan miehet vaelsivat jäällä, kunnes nousivat maihin Valkosaarella, josta heidän ruumiinsa löytyivät 30 vuotta myöhemmin. Kukaan ei tiedä, mihin miehet kuolivat. He ovat merkinneet retkensä vaiheet tarkasti muistiin kolmen kuukauden ajan, mutta merkinnät loppuvat pian saarelle nousemisen jälkeen.Tiedetään, että Strindbergin kuoleman jälkeen ainakin yksi miehistä on ollut elossa, koska tämä on ainoana miehistä haudattu. Kuolemasta ei kuitenkaan ole tehty mitään merkintöjä päiväkirjoihin.

1990-luvun puolivälissä Bea Uusma lukee sattumalta kirjan Andréen naparetkestä. Siitä lähtien hän on pyrkinyt pääsemään yhä syvemmälle naparetken salaisuuteen. Hän haluaa tietää kaiken. Miltä tuntuu seistä Huippuvuorilla paikassa, jossa Kotka nousi ilmaan? Millaista on hengittää Pohjoisen jäämeren ilmaa? Hän haluaa nousta maihin Valkosaarella, vaikka sitä pidetään saavuttamattomana jatkuvien ahtojäiden vuoksi. Hän haluaa tietää, mitä Andrée, Strindberg ja Fraenkel matkansa aikana söivät, miten he pukeutuivat, mitä tunsivat. Ja tietysti hän haluaa vastauksen suurimpaan arvoitukseen: miten he kuolivat.

On vaikea sanoa, kumpi kirjassa kiehtoo enemmän – kuvaus epäonnisesta ilmapallomatkasta vai kuvaus Uusman omasta pakkomielteisestä uppoutumisesta retkikunnan vaiheisiin. Yhdessä ne joka tapauksessa muodostavat vastustamattoman kokonaisuuden. Uusma kertoo rinnakkain kahdesta tutkimusmatkasta, omastaan ja Andréen. Hän sekoittaa joukkoon Andréen ja Strindbergin päiväkirjamerkintöjä, valokuvia, ruumiinavauspöytäkirjoja ja aikaisempia tulkintoja retkikunnan vaiheista. Hän tutkii dokumentteja ja Valkosaarelta löytyneitä tavaroita. Hän käy jopa selvännäkijällä ja soittaa Nils Strindbergin vanhaan puhelinnumeroon.

Kolmesta miehestä juuri Strindberg nousee kirjassa keskeiseen rooliin. Hän on miehistä nuorin, ja myös se joka kuolee Valkosaarella ensimmäisenä. Hän kirjoitti naparetkellä muistiinpanoja ja päiväkirjamerkintöjä sekä kirjeitä kihlatulleen. Lainaukset näistä kirjoituksista tuovat Nilsin lähelle lukijaa, ja hän tuntuu olevan myös Uusmalle miehistä läheisin. Fraenkel jää taustahahmoksi (hänestä opimme lähinnä sen, että  fyysisistä voimistaan huolimatta hän ilmeisesti murtui henkisesti nopeimmin), kun taas Andréesta piirtyy kuva ylimielisenä jääräpäänä. Nuori, rakastunut Nils on retkikunnan sydän.

"Pikku Anna raukka, kuinka lohduton oletkaan, jos emme me pääse kotiin ensi syksynä. Mutta Ja saat uskoa, että raastaa minuakin asiaa ajatella, ei minun itseni vuoksi sillä nyt minua ei se kiusaa, että joudun pahoin raatamaan kunhan vain pääsen joskus kotiin ja saan nauttia onnesta että rakkautesi auringonpaisteessa saan jälleen lämmitellä."

Minun rakkaustarinani. Kirjassa kulkee rinnakkain useampiakin rakkaustarinoita. On Nils Strindbergin ja Anna Charlierin sydämeenkäyvä suhde: odottamaan jäävä nuori nainen ja kaipaavia mutta toiveikkaita kirjeitä jäätiköltä kirjoittava mies. On rakkaus jota naparetkeläiset tuntevat seikkailua, sankaritekoja ja uuden löytämistä kohtaan. Ja tietysti myös Uusman outo rakkaus: intohimo jota hän tuntee sadan vuoden takaista ilmapallomatkaa kohtaan. Ja mahdollisesti syntyy vielä yksi rakkauskertomus: se jonka lukija rakentaa mielessään tarinan edetessä. Tätä kirjaa kun on vaikea lukea lumoutumatta. Kirjan maailma vetää täysin mukaansa: minulla se tuli uniinkin, joissa kuljin pitkin jäälauttoja etsimässä kadonnutta retkikuntaa.

Kertoessaan huimapäisestä ja tyhmänrohkeasta ilmapallomatkasta Uusma onnistuu kertomaan paljon ihmisyydestä. Ihmisen halusta saada tietoa, löytää uutta ja tutustua maailmaan. Ihmisen kyvystä selvitytyä ja murtua. Rakkaudesta. Kirja hohkaa arktista kylmyyttä, se hohtaa valkoisena ja turkoosina kuin Valkosaari ja sitä ympäröivä jäinen meri. Ahdistusta, kaipuuta ja kauneutta – Naparetkestä löytyy kaikki.

Naparetkestä ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Leena, Henna, Kaisa Reetta, Lukuneuvoja, tuijata, Arja ja Katja.

Bea Uusma: Naparetki. Minun rakkaustarinani (Expeditionen. Min kärlekshistoria, 2013)
Suom. Petri Stenman
Like, 2015

torstai 14. huhtikuuta 2016

Mary Ann Shaffer ja Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville


"Kenelläkään meistä ei ollut kokemusta kirjallisista piireistä, joten laadimme itse sääntömme: Kerroimme vuorotellen kirjoista, joita luimme. Aluksi yritimme pysytellä viileinä ja objektiivisina, mutta pian luovutimme ja puhujien tarkoitukseksi muodostui yllyttää kuulijatkin lukemaan puheena oleva kirja. Kun kaksi jäsentä oli lukenut saman teoksen, he saattoivat kiistellä, mikä ilahdutti meitä suuresti."

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville sai alkunsa toisen maailmansodan aikana Guernseyn saarella. Koko piiri oli aluksi vain peitetarina porsaspaisti-illalliselle, joka piti salata saksalaismiehittäjiltä.  Aluksi pakon edessä kokoontunut seura alkaa kuitenkin pian aivan rehellisesti kiinnostua kirjallisesta keskustelusta. Nekin seuran jäsenet, jotka eivät aikaisemmin ole lukeneet mitään, saattavat löytää itsensä lukemasta vaikkapa Catullusta tai Anne Brontëa.

Sodan jälkeen lontoolainen kirjailija Juliet Ashton saa kirjeen Guernseyn saarelta. Dawsey Adams kertoo omistavansa kirjan, joka on aikaisemmin kuulunut Julietille – samalla mies tulee kertoneeksi saarelaisten kirjallisesta piiristä. Juliet kiinnostuu välittömästi lukupiiristä, jolla on kutkuttava nimi, ja niin alkaa kirjeenvaihto Julietin ja kirjallisen piirin jäsenien välillä. Ei kulu kauaakaan, kun Julietin on pakko matkustaa tutustumaan niin Guernseyn saareen kuin sen asukkaisiinkin.

Kirjeromaani ei ole lajityypeistä helpoin. Kirjailijan täytyisi pystyä kuljettamaan tarinaa pelkkien kirjeiden voimalla ja luomaan jokaiselle fiktiiviselle kirjeen kirjoittajalle oma persoonallinen tyyli. Shafferin ja Barrowsin kirjassa tarina kulkee sutjakkaasti. Pituudeltaan ja tyyliltään vaihtelevat kirjeet rytmittävät tekstiä, ja tunnelma vaihtelee leikillisen humoristisesta tunnelmoivaan ja surumieliseen.

Aivan yhtä hyvin kirjailijat eivät onnistu henkilöhahmojensa yksilöllisten äänien luomisessa. Tyyliltään kirjeet muistuttavat kovasti toisiaan riippumatta kirjoittajan iästä, sukupuolesta tai yhteiskunnallisesta asemasta. En tiedä, ovatko tyylierot olleet suurempia alkuperäisessä tekstissä, mutta ainakaan suomennoksessa kirjeet eivät juuri erotu toisistaan.

Kirjallinen piiri on herttainen pieni kirja – ehkä jopa hiukan liian herttainen omaan makuuni. En myöskään voinut olla vertaamatta kirjaa muutama kuukausi sitten lukemaani Rakkaaseen vanhaan kirjaan, jota Kirjallinen piiri varsinkin alkuasetelmiltaan jonkin verran muistuttaa. Näiden kirjojen kohdalla on todettava, että fakta on fiktiota vangitsevampaa ja hurmaavampaa. Rakas vanha kirja kertoo kirjeiden voimasta, ystävyydestä ja kirjojen rakastamisesta niin hienosti, ettei ole ihme jos Kirjallinen piiri tuntuu sen jälkeen hiukan laimealta.

Perunankuoripaistosta ovat nauttineet myös ainakin NorkkuKaisaSaraMaria ja penjami.

Mary Ann Shaffer, Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society, 2008 )
Suom. Jaana Kapari-Jatta
Otava, 2010

sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista


"Sitten hänen levottomuutensa. Aloin hermostua siitä, ettei Samuel voinut olla rauhassa, ottaa hetkestä kiinni,vaan ajoi aina takaa seuraavaa kokemusta. Hän oli jotenkin itsekeskeinen, aina oli kyse hänen kokemuksistaan, hänen muistoistaan. Ei koskaan kenenkään muun."

Nuori Samuel on kuollut auto-onnettomuudessa. Vai oliko kyseessä sittenkään onnettomuus? Ruotsalainen kirjailija kiinnostuu Samuelin kohtalosta, ja haastattelee tämän läheisiä. Oman näkemyksensä kertovat esimerkiksi Samuelin äiti, entinen tyttöystävä Laide, lapsuudenystävä Pantteri ja kämppäkaveri Vandad. Kertomusten perusteella Samuelista alkaa rakentua kuva, joka ei kuitenkaan ole ehjä vaan kokoelma osittain yhteensopimattomia palapelin palasia. Kuka Samuel oikeastaan oli? Ja miksi kirjailija on niin kiinnostunut hänestä?

Khemiri siis kertoo Samuelin tarinaa useasta eri näkökulmasta. Tässähän ei ole mitään uutta. Khemiri kuitenkin rakentaa moniäänisen tarinansa erittäin taitavasti ja pitää myös lukijan varpaillaan:varsinkin kirjan alussa jouduin hiukan keskittymään, jotta pysyisin perillä siitä, kuka kulloinkin on äänessä. Lisäksi näkökulmatekniikka ei jää tässä kirjassa vain kerronnalliseksi keinoksi vaan on olennainen osa sen keskeisimpiä teemoja: muistamista, identiteettiä ja sitä kuinka me kaikki koemme maailman omasta näkökulmastamme.

Kertoessaan Samuelista ihmiset kertovat vähintään yhtä paljon itsestään ja omista näkemyksistään. Jokainen kertoo Samuelista eri tavalla, koska jokainen on kokenut Samuelin eri tavalla. Kyse ei ole van siitä, miten eri tavalla ihmiset muistavat, vaan myös siitä että ihmiset ovat jo tapahtumahetkellä kokeneet asiat eri tavalla. On myös voinut olla erilaisia Samueleja, koska ihminen voi käyttäytyä eri tavalla eri ihmisten seurassa.

Kuinka määrittelemme identiteetin? Onko se jotain pysyvää vai alituisesti liikkeessä? Yhden näkemyksen mukaan Samuel esitti koko ajan jotakin, harkitsi tekonsa ja sanansa etukäteen, heijasti itseensä kulloisenkin seuralaisen persoonallisuutta. Missä määrin me kaikki toimimme näin – ovatko toiset ihmiset "aidompia" persoonia kuin toiset? Entä voiko ihminen nähdä itsensä toisen ihmisen silmin? Kuinka minäkuvamme eroaa siitä, miten muut ihmiset meidät näkevät?

Lukija ei pääse muodostamaan kokonaista kuvaa Samuelista, mutta sama pätee myös muihin kirjan henkilöihin. Mitä enemmän ihmisistä kirjassa kerrotaan, sitä häilyvämpiä heidän ääriviivansa ovat. Lukijan kuva esimerkiksi Vandadista ja Laidesta muodostuu siitä, mitä he kertovat itsestään ja toisistaan. Kuinka paljon voi luottaa siihen, mitä nämä kaksi toisiaan selvästi inhoavaa ihmistä toisistaan kertovat? Luotammeko enemmän heidän omakuviinsa vai siihen, miten he toisiaan kuvaavat?

Muiden teemojensa ohella Kaikki se mitä en muista kertoo myös maahanmuuttajataustaisista nuorista tämän päivän Ruotsissa. Kirjan henkilöt ovat maahanmuuttajia, maahanmuuttajien lapsia tai ainakin elävät kulttuurissa, jossa erilaiset kulttuurit ja niiden edustajat sekoittuvat. Monikuttuurisuus ei niinkään ole kirjan teema vaan yksinkertaisesti se maailma, jossa elämme.

Khemiri kuvaa taitavasti sirpalemaista ja mosaiikkimaista elämäämme. Ihmisiä jotka etsivät kokemuksia – kokemuksia jotka sitten vääristyvät muistoissamme tai unohtuvat kokonaan. Entä mitä itse tulen muistamaan Khemirin kirjasta? Aavistelen, että mieleeni jäävät viipymään haalistuneen melankolinen tunnelma ja ennen kaikkea kirjan herättämät ajatukset muistoista ja totuuden suhteellisuudesta.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Katja, Omppu, Jonna, tuijata, Kirjokansi, Arja ja Nanna.

Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista (Allt jag inte minns, 2015)
Suom. Tarja Lipponen
Kansi: Maria Mitrunen
Johnny Kniga, 2016