lauantai 29. helmikuuta 2020

Matilda Gustavsson: Yhdeksästoista jäsen


Toimittaja Matilda Gustavsson  ei varmasti aavistanut, millaiset voimat lähtisivät liikkeelle, kun hän alkoi tutkia kulttuurivaikuttaja Jean-Claude Arnault'n ympärillä pyöriviä huhuja seksuaalisesta häirinnästä. Me Too -liike oli juuri lähtenyt vyörymään maailmalla, ja Harvey Weinsteiniin kohdistuvuvien syytösten määrä kasvoi päivä päivältä. Dagens Nyheter -lehden toimituksessa Gustavsson kollegoineen mietti, voisiko Ruotsista löytyä materiaalia samantapaiseen paljastukseen. Seksuaalista häirintää esiintyy, sen kaikki tiesivät, mutta Gustavsson oli aluksi sitä mieltä, että Ruotsissa häirintä ei kytkeydy samalla tavalla valtaan kuin Hollywoodissa. Laajamittainen seksuaalinen häirintä ei olisi mahdollista Ruotsin kaltaisessa pienessä maassa, jossa kaikki tuntevat toisensa, ja jossa kulttuurissa eivät liiku suuret rahat.

Nyt luonnollisesti tiedämme, mihin Gustavssonin tutkimukset johtivat. Hän paljasti vuosikausia jatkununeen kopeloinnin, häirinnän ja raiskausten ketjun. Gustavssonin artikkelin myötä Arnault tuomittiin lopulta vankeuteen kahdesta raiskauksesta. Lisäksi Ruotsin akatemia perinteineen ja valtarakenteineen natisi liitoksissaan vaikka ei hajonnutkaan. Vuoden 2018 Nobelin kirjallisuuspalkinto jäi jakamatta, ja palkinnon valitsemisen käytänteet uudistettiin.
 
Yhdeksästoista jäsen kuvaa. kuinka Gustavssonin artikkeli syntyi, ja mitä artikkelin julkaisemisen jälkeen tapahtui. Se antaa puheenvuoron Arnault'n uhreille mutta myös tämän tukijoille. Se kuvaa valtasuhteita ja seksuaalisuutta, ihmisen halua olla joku, Ruotsin kulttuurielämää ja taiteen suhdetta moraaliin.

"Kulttuurimaailman ihmiset eivät kuitenkaan useinkaan tunne, että heillä on valtaa. Monien taustalla on ulkopuolisuuden tunteita, jotka eivät koskaan häviä heistä kokonaan. Ehkä he eivät onnistu näkemään itseään toisin, koska kokemukset ovat niin syvällä. Tai ehkä heillä ei ole siihen haluakaan. He tarvitsevat vihaa ja ulkopuolisen katsetta luovassa työssään. He kapaavat sitä tyydytyksen tunnetta, kun saa iskeä altavastaajan asemasta."

Kirjaa lukee kuin trilleriä, eikä haittaa yhtään, että juonen pääpiirteet ovat jo ennalta tiedossa. Gustavsson kuvaa kiehtovasti niitä rakenteita ja käyttäytymismalleja, jotka mahdollistavat häirinnän ja vallan väärinkäytön. 80-luvun kulttuurieliitti, taidemaailman herrat ja hännystelijät ja Ruotsin akatemian kankeat seremoniat piirtyvät lukijan silmien eteen elävinä ja kiehtovina.

Gustavssonin kirjan vaikuttavuus syntyy siitä, että hän onnistuu asettamaan yhden miehen teot laajempaan kulttuuriseen konteksiin. Yhdeksästoista jäsen ei ole mikään tahmea paljastuskirja Arnault'sta – Gustavsson nostaa esille kysymyksiä siitä, mitä kaikkea taiteen nimissä voidaan oikeuttaa; siitä kuinka kapea käsitys meillä edelleen on seksuaalisesta häirinnästä ja väkivallasta ja kuinka vähän keinoja käsitellä niitä; siitä kuinka valtaa käytetään ja väärinkäytetään.

Yhdeksästoista jäsen oli vangitseva lukukokemus. Gustavsson kirjoittaa hyvin: hän kuljettaa tarinaa taitavasti eri aikatasoissa ja saa tekstin elämään ja hengittämään. Lukiessa saa tuntea inhoa, surua, turhautumista, voitonriemua, iloa ja hämmästystä. Tietokirjallisuutta parhaimmillaan, kerta kaikkiaan.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Kirjaluotsi ja Tani.

Matilda Gustavsson: Yhdeksästoista jäsen. Ruotsin akatemian romahdus. (Klubben - en undersökning, 2019)
Suom. Elina Lustig
Otava, 2019 

tiistai 25. helmikuuta 2020

Kaksi kertaa feministi - Minja Koskela ja Rebecca Solnit


Kirjaston varausjonosta saapui samoihin aikoihin kaksi feminististä kirjaa: Rebecca Solnitin esseekokoelma Miehet selittävät minulle asioita  ja Minja Koskelan neljännen aallon femimismiä esittelevä Ennen kaikkea feministi. Feministisen kirjallisuuden lukeminen on yksi lempiasioistani, ja on hienoa että tällä hetkellä julkaistaan paljon erilaisia feministisiä kirjoja, kevyemmästä ja viihteellisemmästä pohdiskelevaan ja akateemiseen.

Näistä kahdesta kirjasta Koskelan teos on kepeämpi – ei ehkä aiheiltaan, mutta kirjoitustyyliltään. Ennen kaikkea feministi on toisaalta oppikirjamainen yleisesittely neljännen aallon feminismistä, toisaalta katsaus Koskelan henkilökohtaiseen feministiseen tarinaan. Tämä kaksijakoisuus näkyy myös tekstissä, joka on välillä asiallisen toteavaa ja neutraalia, välillä jutustelevan kepeää.

Koskela mainitsee yhdeksi innoittajakseen Caitlin Moranin Naisena olemisen taidon, ja kieltämättä lukiessa tuli paikoitellen Moranin kirja mieleen – tosin Koskela ei (onneksi) vitsaile yhtä paljon. Kirjan alkupuolella henkilökohtainen puoli korostuu, kun Koskela lähestyy aiheitaan oman opiskelu-, parisuhde ja ulkonäköhistoriansa kautta. Koskela toki laajentaa henkilökohtaisesta yleiseen, mutta kirjan alkupuolella tuntui, että henkilökohtainen jää vain henkilökohtaiseksi. Loppua kohti kirja terävöityy, ja erityisesti yhteiskuntaluokkaa käsittelevä luku ilahdutti.

Ennen kaikkea feministi antaa luultavasti enemmän niille lukijoille, jotka ovat tutustumassa feminismiin kuin niille, joille kirjan teemat ovat jo tuttuja. Juuri opaskirjaksi nykyaikaisen feminismin tiellä kirjaa voikin suositella lämpimästi.

***

Rebecca Solnit käsittelee esseissään sukupuolittunutta väkivaltaa, raiskauskulttuuria, avioliittoa, Virginia Woolfia ja valtasuhteita. Kunnon esseistin tavoin Solnit osaa katsoa käsittelemiään asioita yllättävistä kulmista. Hän solmii yhteyksiä ja löytää syy-seuraus-suhteita, mutta jättää ajatuksien väliin myös tyhjää tilaa lukijan omille ajatuksille.

Solnit on totta kai tunnetuin kokoelman nimiesseestä, josta miesselittämisen käsite on saanut alkunsa. Solnit kuvaa ilmiötä, jossa henkilö uskoo omaan auktoriteettiinsa niin paljon, että hän selittää asiantuntijalle asiaa, josta ei itse oikeasti tiedä mitään. Ilmiö on sukupuolittunut, koska Solnitin mukaan tällainen käyttäytyminen on tyypillisempää miehille kuin naisille. Miesselittämisen käsite on jäänyt elämään, mutta harvemmin mainitaan sitä, että Solnit asettaa esseessä selittämisen samaan jatkumoon muiden sukupuolten välisten valtasuhteiden kanssa, aina parisuhdeväkivaltaan ja murhaan asti.

Esimerkki kuvaa hyvin Solnitin tekstien kerroksellisuutta. Esseistä voi poimia iskulauseita ja johtopäätöksiä, mutta niiden voima syntyy kuitenkin enemmän ajatusketjuista, joita Solnit kirjoituksissaan kuljettaa. Vaikka monet Solnitin käsittelemistä asioista ovat tuttuja, oivallukset syntyvät siitä, kuinka Solnit asioita yhdistelee.

Ja yksi tekstin kerros on tietysti Solnitin kieli, joka on taidokasta ja tarkkaa. Näiden esseiden lukeminen oli myös esteettisesti tyydyttävää.

Solnitin kirjasta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Elina, Minna ja Omppu, Koskelan teoksesta kirjoittaa Marile.

Minja Koskela: Ennen kaikkea feministi
Kansi: Bifu
Karisto, 2019

Rebecca Solnit: Miehet selittävät minulle asioita (Men Explain Things To Me, 2014)
Suom. Pauliina Vanhatalo
Kansi: Anna Mattsson
S&S, 2019

sunnuntai 9. helmikuuta 2020

Toni Morrison: Sinisimmät silmät


Sisisimmät silmät oli Toni Morrisonin esikoisromaani, mikä tuntuu hämmästyttävältä, kun ajattelee kuinka vaikuttava, taidokas ja kypsä kirja on kyseessä. 20 vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen kirjoittamissaan jälkisanoissa Morrison itse arvostelee joitakin kerronnallisia keinojaan ja moittii ratkaisujaan epäkypsän kirjailijan valinnoiksi. Se kertonee enemmän kirjailijalle välttämättömästä itsekriittisyydestä kuin kirjan virheistä. Esikoisuuden kirjassa voi aistia enemmän siitä välittyvästä kertomisen palosta kuin mistään kirjallisista ratkaisuista.

Morrison tarkastelee kirjassa rasismia ja valkoisuuden ihannetta, joka ilmenee myös rodullistettujen ihmisten sisäistettynä itseinhona. Tarinan keskushahmo on Pecola, nuori tyttö joka rukoilee itselleen sinisiä silmiä. Pecola on oppinut pitämään itseään rumana, ja hän on tottunut siihen, että ihmiset katsovat häntä eri tavalla kuin valkoisia tyttöjä. Rumuus yhdistyy Pecolan mielessä erityisesti silmiin. Kauneus on valkoisuutta, ja valkoisilla ihmisillä on siniset silmät, niin elokuvissa kuin lasten lukukirjoissakin.

Pecolan vastinpari kirjassa on häntä nuorempi tyttö, Claudia, joka ei ole vielä sisäistänyt rotuvihaa Pecolan lailla. Claudian viha ei kohdistu häneen itseensä vaan ulkopuolelle: hän tuhoaa lahjaksi saamansa valkoiset vauvanuket ja nipistelee valkoisia pikkutyttöjä. Avoin vihamielisyys ei kuitenkaan ole hyväksyttä, ja tytöt oppivat kääntämään sen valheelliseksi, valkoisuuteen kohdistetuksi rakkaudeksi. Tämä muutos on "sopeutumista ilman parannusta", Claudia toteaa.

Kirjan kaikki henkilöt tuntevat häpeää ja itseinhoa, mutta Claudiaa lukuunottamatta kukaan heistä ei edes yritä kohdistaa vihaa sen alkusyitä kohti. Viha ei kohdistu valtajärjestelmiin tai vallan käyttäjiin vaan heikompiin: naisiin, lapsiin, köyhiin, mustiin tai omaan mieleen.

Sinisimmät silmät on moniääninen ja moniteemainen kirja. Se on runsas mutta näkökulmien vaihdokset ja episodimaisuus tuovat siihen ilmavuutta. Se on julma ja vihainen mutta myös lempeä ja surumielinen. Se pitää sisällään paljon, ja paljon sellaista mitä olisi mukava olla katsomatta. Katsomatta jättäminen tai katsominen näkemättä on helppoa mutta vaarallista – kirjassa niin tehdään Pecolalle – tuhoisin seurauksin.

Sisisimmistä silmistä ovat kirjoittaneet myös Jonna, Zephyr, Jassu ja Hengityskeinu.

Osallistun kirjalla Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteeseen.

Toni Morrison: Sinisimmät silmät (The Bluest Eye, 1970)
Jälkisanat, 1993
Suom. Seppo Loponen
Kansi: Aaron Douglas: Rise, Shine, For Thy Light Has Come
Tammi, 1994