tiistai 26. helmikuuta 2013

TTT: Kymmenen aihetta onneen

Lumiomenan Katja haastoi minut kertomaan 10 hyvää mieltä tuottavaa asiaa. Tämänkertainen Top Ten Tuesday käsitteleekin siis valoisia asioita, onnen tuojia ja mieltä lämmittäviä ilmiöitä. Kirjallinen näkökulma saattaa tavalla tai toisella liittyä useisiin hyvän mielen asioihin.



1. Talviloma
Lomailen tällä viikolla, ja vapaaseen viikkoon liittyy tietysti monia ilon aiheita. Erityisen ihanaa on herätä aamulla ilman herätyskelloa ja syödä aamiainen rauhassa, hyvän kirjan parissa. Suunnittelen usein jo etukäteen, mitä kirjoja aion lomillani lukea, mutta yleensä nämä suunnitelmat eivät kovin tarkkaan toteudu. Eikä se haittaa, koska jotakin tulee joka tapauksessa luettua.

2. Tee
Lempijuomani, jota juon päivittäin, parista kupillisesta useampaan kannulliseen. Teen vieno tuoksu, pöydällä höyryävä teekuppi, teen kaataminen kannusta kuppiin - rauhoittavia ja kauniita asioita. Kirjat ja tee kuuluvat mielestäni erottamattomasti yhteen, ja kirjallisuudesta löytyy luonnollisesti myös paljon teenjuontiin liittyviä kohtauksia: voisiko esimerkiksi brittiläistä tai japanilaista kirjallisuutta kuvitella ilman teetä.Emmi Itärannan Teemestarin kirja oli yksi viime vuoden hienoimpia lukuelämyksiä.

3. Yksinolo
Olen lapsesta asti viihtynyt paljon yksin, ja tarvitsen paljon omaa aikaa ja tilaa ollakseni onnellinen. Yksinolossa nautin mm. hiljaisuudesta ja siitä, että voi uppoutua asioihin perusteellisesti. Lukeminen vaatii yleensä myös joko yksinoloa tai ainakin jonkinlaista omaan maailmaan sulkeutumista.

4. Yhteys
Niin paljon kuin omasta rauhastani nautinkin, on yhteys toisiin ihmisiin elintärkeää. Juuri mikään ei ole parempaa kuin löytää ihminen, jonka kanssa on samalla aaltopituudella. Kahdenkeskiset keskustelut tai ryöppyävä puhe seurassa ovat parhaimmillaan humalluttavia kokemuksia. Yhteyden muihin ihmisiin ja heidän ajatuksiinsa voi löytää myös virtuaalikeskusteluista, ja yksi kirjojen suurimmista voimista on myös ajatusten ja tunteiden jakaminen. Kun joku on osannut ilmaista sanoilla sen, mitä itse kokee tai ajattelee, tietää ettei ole omien tuntemustensa kanssa yksin.

5. Meri
...ja vesistöt yleensäkin. Järvet, purot ja joet ilahduttavat myös, mutta meri on kuitenkin se kaikkein läheisin vesistö. Meri on sekä rauhoittava että kiihdyttävä, sekä tuttu että salaperäinen. Meren kuvaajana Tove Jansson on mestarillinen, sekä kuvataiteilijana että kirjailijana.

6. Kissat
Nyt kun minulla ei ole omia kissoja, ravitsen itseäni esimerkiksi kissojen kuvilla, joita onneksi on äärettömän helppo löytää netin ihmemaasta. Kirjallisista kissaihmisistä ilahduttavat esimerkiksi L.M. Montgomery ja Haruki Murakami - hiljattain lukemani Lessingin Erittäin kissamaista tavoittaa myös oivallisesti kissan arvoituksellisen kauneuden.

7. Käsillä tekeminen
Elän aika paljon pääni sisällä, ja vastapainoksi on hyvä tehdä kaikenlaista konkreettista. Pidän ruuanlaitosta (on ihanaa esimerkiksi paloitella vihanneksia ja iloita värimosaiikeista, joita ne muodostavat), leipomisesta (tuoksuvan kakun ottaminen uunista ulos!), neulomisesta (ja ompeluseuran kokoontumisista) ja asioiden järjestelystä (kirjahyllyn tai vaatekaapin siivoamisen tuottama tyydytyksen tunne).

8. Silmälasit
Sain vajaa vuosi sitten lukulasit, ja ilahdun niistä edelleen lähes päivittäin. Vaikka näen ilman laseja "ihan hyvin", lasit kirkastavat maailman, silmät eivät väsy lukiessa enää yhtä paljon kuin ennen, päätä ei kiristä, ja yksinkertaisesti tykkään käyttää laseja.

9. Netti
Netti liittyy oikeasti hirveän moniin elämän iloisiin asioihin. On tietysti tämä kirjablogi ja kaikki siihen liittyvä kirjallinen toiminta. Netti on yhteyttä maailmaan ja ihmisiin, tapa kommunikoida ja ilmaista itseään ja saada tietoa. Olen myös tutustunut netin kautta tärkeisiin ja rakkaisiin ihmisiin.

10. Taide
Kirjallisuus on minulle se kaikkein läheisin taidemuoto - se joka on kulkenut mukana koko elämän lapsuudesta lähtien. Mutta myös muut taiteet ovat tärkeitä, vaikka niiden seuraaminen on usein kausiluontoisempaa. Musiikki, teatteri, kuvataiteet, tanssi, elokuva: ne kaikki ovat tehneet elämästä parempaa ja pitäneet minut järjissäni. En osaa edes kuvitella elämää ilman taidetta ja sen tarjoamia elämyksiä.

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Jera Hänninen & Jyri Hänninen: Haluatko todella kirjailijaksi?


Nimestään huolimatta Haluatko todella kirjailijaksi? ei ole varsinaisesti mikään aloittelevan kirjailijan oppikirja. Kirjan alaotsikko, Matkaopas kirjamaailmaan, on paljon kuvaavampi: kirja esittelee suomalaista kirja-alaa kirjailijan, mutta yhtä lailla kustantamisen, myymisen ja jonkin verran lukemisenkin kannalta. Itse kiinnostuinkin kirjasta nimenomaan siinä vaiheessa, kun minulle selvisi, että kyseessä ei ole kirjoittamisen opas, sillä olen aina ollut kovin kiinnostunut siitä, mitä taiteentekemisen kulisseissa tapahtuu, ja mitä kaikkea taideteoksen syntymiseen liittyy, varsinaisen luomistyön lisäksi.

Kirjan johdannossa kerrotaan, että kirja jakautuu kahteen osaan, joista jälkimmäinen on kirjoitettu tietosanakirjan muotoon. Olinkin hiukan hämmästynyt, kun huomasin, että kirjan ensimmäinen osa oli 30 sivua pitkä (hiukan kuin toinen johdanto), ja loput kolmisensataa sivua olivat sitä tietosanakirjaosastoa. Ratkaisu oli minusta vähintäänkin kummallinen ja jossain määrin ongelmallinenkin. Minusta noin pitkän luettelomaisen hakemiston lukeminen oli hiukan puuduttavaa. Osan tiedoista olisi ihan hyvin voinut esittää sanastona, mutta melkein koko kirja tässä muodossa tuntui laiskalta ratkaisulta. Ikään kuin tekijät olisivat tehneet listan asioista, joita haluavat kirjassa esitellä, eivätkä sitten olisikaan jaksaneet purkaa yksittäisiä anekdootteja ja faktoja luontevasti kulkevaksi tekstiksi.

Kirjassa oli myös melko paljon toistoa, kun samat asiat ja tarinat kerrottiin useamman hakusanan yhteydessä, välillä ihan samoin sanoin. Esimerkiksi toteamus siitä, että kirjamessuilla kirjailijaa saattaa olla kuuntelemassa yhdestä viiteen ihmistä riippuen siitä kuinka moni sukulainen on vaivautunut paikalle, toistui kirjassa monesti hiukan eri muodossa - kerran jopa kahdesti samalla sivulla. Leena Majander-Reenpään lähtö Otavasta oli kerrottu sekä hakusanojen Reenpäät että Majander-Reenpää, Leena kohdalla. Vastaavia hassuja toisteisuuksia kirjasta löytyi paljon, samoin kuin kirjoitusvirheitä ja epäselvästi ilmaistuja ajatuksia. Kirjan luettavuus oli hiukan heikko myös siksi, että pokkarissa oli kovin jäykät kannet.

Sinänsä kirjassa on kyllä hyvinkin paljon mielenkiintoista asiaa varsin laaja-alaisesti. Mitä kuuluu kustannustoimittajan työhön; ketkä ovat alan "merkkihenkilöitä"; miten kirjaa markkinoidaan; mitä kustantamoiden juhlissa tapahtuu? Faktan lisäksi kirjassa on myös juoruja ja legendoja, joista osa on hauskoja, kun taas osa haiskahtaa ilkeilyltä. Yleisesti ottaen kirjassa olikin jotenkin häijy ja katkera sävy, johon en juurikaan ihastunut. Ehkä tekijät ovat tarkoituksella halunneet tarjota kirja-alasta karhean kuvan niille, jotka kuvittelevat kirjailijoiden elämän olevan ruusuilla kirjoittamista. Toisaalta uskon (ja tiedänkin) monien alalla työskentelevien ihmisten katselevan asioita ihan erilaisesta näkökulmasta. Alalla kuin alalla on ongelmansa, mutta kirja-alalla riittää varmasti niitä positiivisia puolia enemmän kuin monella muulla. Toki Hänniset tuovat niitäkin puolia esiin, mutta jälkimauksi minulle jäi tästä kirjasta negatiivisuus.

Kirjan ovat lukeneet myös Mika, Miia ja Karoliina.

Jera & Jyri Hänninen: Haluatko todella kirjailijaksi? Matkaopas kirjamaailmaan.
Kansi: Laura Noponen
Helsinki-kirjat, 2012

tiistai 19. helmikuuta 2013

Anu Silfverberg: Äitikortti


Anu Silfverberg kirjoittaa Äitikortin esipuheessa halunneensa kirjoittaa vanhemmuudesta kirjan, jota voisivat lukea muutkin kuin vanhemmat. Ja kirjan, jossa äitiys  ja vanhemmuus yksityisinä kokemuksina yhdistyisivät kultuurisiin ja yhteiskunnallisiin ilmiöihin. Niinpä Silfverberg kirjoittaa Äitikortissa paitsi omasta raskaudestaan, synnytyksestään ja siitä alati laajenevasta tähtisumusta, joka on rakkaus, myös sukupuolirooleista, äitiyteen liittyvistä odotuksista ja uskomuksista, lapsettomuudesta, kiintymysvanhemmuudesta ja isän roolista lapsiperheessä. Eikä Silfverberg olisi Silfverberg, jos hän ei kirjoittaisi lisääntymisestä myös eläinten oikeuksien kannalta.

Äitiys ja vanhemmuus ovat aiheita, joista kirjoittaessa ja luettaessa henkilökohtainen kulkee epäilemättä aina mukana - niin voimakkaasti ne on ladattu arvoilla ja tunteilla. Minäkin luin Äitikorttia omasta henkilökohtaisesta näkökulmastani, eli (vapaaehtoisesti) lapsettoman naisen näkökulmasta. Lapsettomana luin tiettyjä kohtia ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta: liikutuin lukiessani lapsen syntymästä ja ylitsepursuavasta rakkaudesta lasta kohtaan, mutta en tietenkään pysty samaistumaan niihin. Sen sijaan samaistun voimakkaasti, kun Silfverberg kirjoittaa lapsettomien kohtaamista tunkeilevista kommenteista ja kysymyksistä tai naiseuteen liittyvistä odotuksista. Ja välillä luen uteliaana (siveä synnytysvalmennus), huvittuneena (kantoliinasodat) tai lievästi järkyttyneenä (kiintymysvanhemmat).

Henkilökohtainen on kiinnostavaa ja koskettavaa, mutta erityisen paljon pidän siitä, ettei Silfverberg vain kuvaile äitiyttä vaan pyrkii analysoimaan sitä. Hän kirjoittaa siitä, kuinka naiset opetetaan nuorista tytöistä lähtien suhtautumaan kehoonsa kuin johonkin vieraaseen, jota jatkuvasti uhkaa vaara tulla vahingossa raskaaksi. Hän kirjoittaa lapsen sukupuolisuudesta - siitä kuinka voimakkaasti lapsi halutaan jo kohdussa koodata tytöksi tai pojaksi; millaisia odotuksia vanhemmat liittävät lapseensa sukupuolen perusteella; ja kuinka mahdotonta olisi yrittää kasvattaa lapsi sukupuolineutraalisti yhteiskunnassa, jossa sukupuolisuus on kaikkialla.

"Mitä täällä oikein tapahtuu - vuonna 2012? Ja miksi tämä äärimmäinen sukupuolittuminen tapahtuu nyt, kun samalla odotukset miesten hoivatyöstä ovat korkeammalla kuin koskaan? Ehkä juuri siksi. Onko tämä nyt sitä, mitä kutsuttiin naistutkimuksen oppikirjoissa nimellä backlash? Tällaistako se onkin: hempeitä äitiysblogeja, vauvanruokakirjoja, maitoviiksiä, harsoliinoja, petaamattomia vuoteita, tummia silmänaluksia, aina uusia Kelan hakemuksia? Naisia jotka eivät poistu kotoaan, paitsi ehkä jos tarvitsee lähteä imetys-flashmobiin rautatieasemalle?"

Silfverberg ei unohda Äitikortissaan äitien kumppaneita. Kiintymysvanhemmuutta hän kritisoi mm. siitä, ettei se oikeastaan ole kiintymysvanhemmuutta vaan kiintymysäitiyttä. Kiintymysäidit itsekin julistavat nettisivuillaan, ettei isän ja lapsen suhde ole verrattavissa voimakkuudeltaan äidin ja lapsen suhteeseen, ja isän rooli näyttäytyy heille lähinnä äidin assistenttina. Silfverberg patistaakin isiä ottamaan määrätietoisesti aktiivisen vanhemman roolin. Naiset kun saattavat varsinkin vauvaiässä omia vanhemman ja ruokkijan roolit kokonaan itselleen: ei sen takia että se olisi luonnollista, vaan sen takia että vanhemman ja lapsen suhde on niin nautinnollinen. Eikä vanhempien rooleissa ja esimerkiksi huoltajuuskiistoissa tapahdu muutoksia, elleivät myös miehet aktiivisesti pyri muuttamaan rooleja.

Niin, ainakin minun näkökulmastani Silfverberg on tosiaan onnistunut kirjoittamaan kirjan, jota lapsetonkin mieluusti lukee. (Toisaalta - kun äitiyteen ja lapsettomuuteen liittyvistä odotuksista puhutaan - en ymmärrä, miksi lapseton nainen ei olisi kiinnostunut lukemaan äitiydestä tai lapsista. Äitiys kuitenkin väistämättä määrittää kaikkia naisia, jos ei muuten niin negaation kautta.) Silfverberg tarkastelee äitiyttä ilahduttavan monesta eri näkökulmasta, hän on hauska, terävä ja kirpeä. Taittelin sivuja koirankorville, nauroin ja liikutuin. Epäilemättä joitakin lukijoita tämä kirja myös ärsyttää tai suututtaa, sillä Silfverberg ei suinkaan sovittele tai siloittele, vaan sanoo analyyttisetkin sanansa varsin suorasukaisesti. Silti, tai juuri sen vuoksi, suosittelen kirjaa kaikenlaisille vanhemmille ja lapsettomille.

Anu Silfverberg: Äitikortti. Kirjoituksia lisääntymisestä
Kansi: Satu Kontinen
Teos, 2013

lauantai 16. helmikuuta 2013

11 kysymystä ja vastausta

Sain Luettua elämää -blogin Elinalta 11 asiaa -haasteen. Kiitos! Haasteen saajan tulee kertoa 11 satunnaista asiaa itsestään sekä vastata haastajan antamiin 11 kysymykseen. Lisäksi tulisi haastaa 11 bloggaajaa jatkamaan haastetta, mutta niin monet on jo jossain vaiheessa tähän haastettu, etten nyt haasta ketään.

Ensin 11 satunnaista asiaa:

1. En ole koskaan polttanut tupakkaa. En edes yhden henkosen verran.

2. Minulla ei ole ajokorttia. Lapsena autot olivat minusta niin inhottavia, että yritin usein häivyttää tai poistaa ne näkökentästäni. Tämä liittyi myös siihen, että lapsena haaveilin jatkuvasti eläväni "vanhaan aikaan", johon autot eivät kuuluneet.

3. Kävin tänään elokuvissa katsomassa Mestarin. Se oli oikein hyvä ja mielenkiintoinen, ja oli mukavaa käydä taas pienen tauon jälkeen elokuvissa. Nykyään kun elokuvissa tulee käytyä harvemmin, mutta reippaana parikymppisenä kävin elokuvissa parhaimmillaan 180 kertaa vuodessa.

4. Olen armoton sokerirotta. Syön melkein joka päivä suklaata, keksejä tai jotakin muuta herkkua. Pieni makea makupala tekee päivästä hiukan paremman.

5. Haaveilin pitkään siitä, että saisin soittaa radiossa TOP10-suosikkikappaleeni (tai jotakin vastaavaa). Kymmenisen vuotta sitten haave toteutui, kun Radio Helsingissä ihan tavallisille kuuntelijoille tarjottiin tilaisuus esitellä levylaukkunsa. Pääsin ohjelmaan ja sain soittaa peräti 20 suosikkikappalettani.

6. Heräsin tänään jo puoli seitsemän maissa, ja vietinkin pitkän rauhallisen aamun kynttilöineen, runsaine aamiaisineen ja kirjoineen. Nautin siitä, että muu maailma ympärillä tuntuu rauhoittuneen ja pysähtyneen: ehkä siksi lempiaikojani päivästä ovat usein yöt ja varhaiset aamut.

7. Yksi suosikkikohteliaisuuksista mitä olen elämässäni saanut, oli koulukaverin aikoinaan toteama: "On ihanaa, että nautit oikeasti kaikista elämän pienistä asioista, kuten omenankukista." Olen myöhemmin itse tajunnut, että kyseessä on ominaisuus, josta tosiaan kannattaa olla iloinen.

8. Toivoisin, että itsekin osaisin useammin lausua spontaaneja kohteliaisuuksia.

9. Elämän pienistä iloista tulee mieleen, että tällä hetkellä maljakossa ilahduttavat eilisellä kävelylenkillä kerätyt pajunkissat.

10.Tyypillisin asukokonaisuuteni on T-paita, villatakki ja hame. Kotona käytän villasukkia oikeastaan aina paitsi kesähelteillä.

11. Nautin asioiden odottamisesta ja suunnittelusta, samoin kuin muistelusta ja taaksepäin katsomisesta, mutta olen yrittänyt opetella nauttimaan enemmän myös olemisesta, elämään hetkessä. Ja olen jo oppinutkin.

Sitten Elinan kysymykset:

1. Mikä oli lapsuuden lempikirjasi, ennen kuin itse osasit lukea?
Kirjamuistot ajalta ennen lukemaanoppimista eivät ole aivan kristallinkirkkaita, mutta muistan varmasti pitäneeni ainakin Astrid Lindgrenin Pepistä ja Eemeleistä sekä Eduard Uspenskin Fedja-setä, kissa ja koira -kirjasta.

2. Mihin kirjasarjaan olet ollut koukussa nuorena?
Pidemmistä kirjasarjoista suosikkini oli varmaankin Merri Vikin Lotta-sarja.

3. Mikä oli nuoruutesi vaikuttavin kirja?
Aikajärjestyksessä suurimman vaiktuksen ovat tehneet Montgomeryn Anna-kirjat, John Irvingin Garpin maailma, Simone de Beauvoirin Kutsuvieras ja Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin. Ne ovat kaikki olleet unohtumattomia, elämää suurempia ja maailmankuvaa muokanneita lukukokemuksia.

4. Onko joku joskus kritisoinut lukuharrastustasi? Kuka ja miksi?
Lapsena ystävät ja veljet saattoivat valittaa siitä, että olin aina "nenä kirjassa", ja äitikin kehotteli joskus lukemisen sijaan tekemään jotain muuta, mutta sen suurempaa kritisointia en ole kohdannut.

5. Mikä on mielestäsi paras kirja-filmatisointi?
Pidän monista kirjafilmatisoinneista, enkä allekirjoita edes väitettä siitä, että kirja olisi aina parempi kuin elokuva. Olen myös löytänyt useita kirjoja elokuvien tai TV-sarjojen kautta. Esimerkiksi rakkaan E.M. Forsterini löysin James Ivoryn hienon Hotelli Firenzessä -versioinnin kautta. Se on myös mielestäni yksi parhaista kirjafilmatisoinneista.

6. Mikä sitaatti tai ajatus on jäänyt mieleesi jostain kirjasta?
Virginia Woolfin ajatus, että jokaiseen päivään sisältyy elettyjä ja ei-elettyjä hetkiä. Ei-eletyt ovat pumpulia joka unohtuu, mutta mitä enemmän päivässä on elettyjä hetkiä, sitä parempi se on. Eletty hetki voi olla vaikka kävelyä joen rannalla tai kirjoittamista, mutta jotain joka erottuu pumpulista.

7. Mitkä kolme kirjaa haluaisit lastesi lukevan elämässään?
Minulla ei ole lapsia, mutta jos olisi, toivoisin heidän epäilemättä lukevan Astrid Lindgreniä, Tove Janssonia ja Michael Enden Tarinan vailla loppua.

8. Eino Leino vai Pentti Saarikoski?
Saarikoski on minulle tutumpi ja läheisempi.

9. Missä luet mieluiten?
Kotona sohvalla, illalla sängyssä, junassa, kesällä ulkona luonnon helmassa.
 
10. Dekkari vai romanttinen kirja?

Jos romanttisella kirjalla tarkoitetaan romanttista viihdettä, valitsen dekkarin, vaikken niitäkään hirveän paljon lue, ja nautin dekkarini mieluiten vanhojen kotoisten murhamysteerien muodossa.

11. Ketä kirjailijaa arvostat aivan erityisesti?
Arvostan kirjailijoita yleisesti, ja suosikkikirjailijoistani aivan erityisesti esimerkiksi Märta Tikkasta.

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri


Valkoinen tiikeri nousi lukulistalleni toissakesänä, kun sitä käsiteltiin YLE:n Kymmenen kirjaa rahasta -ohjelmassa. En tietenkään enää sen tarkemmin muista, mitä kirjasta ohjelmassa puhuttiin, mutta jotain vakuuttavaa sen on täytynyt olla, koska muistan olleeni hyvin vakuuttunut siitä, että tämä kirja on luettava.

"Vastaus toiseen kysymykseen on se, että vain se joka on valmis katselemaan kuinka hänen perheensä tuhotaan - etsitään käsiin, hakataan, poltetaan elävältä - voi murtautua häkistä vapauteen. Kukaan normaali ihminen ei sellaiseen pysty vaan siihen tarvitaan epäsikiö, luonnevikainen henkilö.
Niin, itse asiassa siihen tarvitaan Valkoinen tiikeri. Te kuuntelette nyt yhteiskunnallisen uudistajan tarinaa, sir."

Valkoinen tiikeri osoittautui hiukan erilaiseksi kirjaksi kuin olin odottanut, mutta positiivisella tavalla. Joissakin yhteyksissä kirjaa on mm. luonnehdittu inhorealistikseksi, mistä olin ehkä muodostanut kuvan masentavasta ja ahdistavasta ja vakavasta teoksesta. Mutta vaikka Adiga käsittelee masentavia ja ahdistavia asioita, kirja on paljon monipuolisempi ja yllättävämpi kuin olin kuvitellut. Siinä on absurdia huumoria, kyynistä havainnointia, sydäntä, satiiria ja jännitystä.

Balram Halwai kertoo kirjassa tarinan nousustaan köyhästä maalaispojasta ensin rikkaan miehen autonkuljettajaksi ja viimein menestyneeksi yksityisyrittäjäksi. Mutta miten köyhyydestä noustaan maassa, jossa 99,9 prosenttia kansasta elää "niin lujassa orjuudessa että jos orjan käteen panee avaimen, tämä heittää sen takaisin ja kiroaa päälle." Maassa, jossa lapset otetaan pois koulusta koska heidän on ansaittava perheelle rahaa. Maassa, jossa korruptio on jokapäiväistä, ja jonka teollisuus toimii länsimaisten yritysten hyväksi.

"Näytti siltä että kaikella tässä kaupungissa oli yksi yhteinen nimittäjä.
Ulkoistaminen. Mikä tarkoitti että amerikkalaisten asiat hoidettiin puhelimessa Intiasta. Kaikki muu sikisi siitä - kiinteistöt, vauraus, valta, seksi. Niinpä minun täytyisi osallistua tähän ulkoistamiseen tavalla tai toisella."

Adigan kirjassa haisevat pakokaasu ja ulosteet, Gangnesin vesi on mustaa liejua, ja miehet syljeskelevät punaista sylkeä paanin pureskelun mädättämien hampaittensa välistä. Valehtelu ja huijaaminen ovat selviytymiskeinoja, niin köyhille kuin rikkaillekin. Köyhän henki ei ole minkään arvoinen, ja rikkaidenkin hinta on aina neuvoteltavissa. Mutta Adiga ei surkuttele tai kauhistele -  pikemminkin hän tuntuu nauravan maailmalle ja ihmisen pienuudelle. Nauru on ehkä hiukan kitkerää, tai hiukan hullua, mutta naurua kuitenkin.

Pidin tästä kirjasta todella paljon. Kirja onnistui yllättämään useampaan kertaan, se sai ajattelemaan ja viihdytti. Adiga kirjoittaa vimmaisesti mutta pilke silmäkulmassa, ja tarjoilee nyky-Intiasta sellaisen kuvan, joka kaikessa äärimmäisyydessään tuntuu hyvin todelliselta.

Kirjan ovat lukeneet myös Mari A. joka sai siitä uusia näkökulmia roppakaupalla, Maukka johon tarinan imu teki vaiktuksen, Helmi-Maaria Pisara joka suosittelee kirjaa kaikille ja Ina jonka joogahengitykset menivät kirjan vuoksi hetkeksi väärään kurkkuun.

Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri (The White Tiger, 2008)
Suom. Tarja Teva
Kansi. Timo Numminen
BTJ Kustannus, 2009

lauantai 9. helmikuuta 2013

Katja Kallio: Syntikirja


Ihastuin kesällä Katja Kallion Elokuvamuistiin, ja päätin että nyt on tutustuttava myös Kallion romaaneihin. Olen kyllä useampi vuosi sitten lukenut Tyypit-kirjan, joka on pakinamainen kokoelma luonnehdintoja elämämme ihmistyypeistä. En pitänyt Tyypeistä juurikaan, ja minusta sen havainnot ihmisistä olivat kovin itsestäänselviä. Elokuvamuisti taas oli minusta oivaltava ja viisas ja hauska. Miten siis kävisi Syntikirjan kanssa: kumpaan ääripäähän Kallio-kokemuksiani se sijoittuisi?

No, sanoisin että kirja sijoittui jonnekin keskivaiheille. Kirjassa oli paljon sellaista, mistä pidin. Kallio kirjoittaa monin paikoin todella hienosti, havainnoi maailmaa ja ihmisiä tarkasti ja muovaa lauseita, joiden äärelle haluaa pysähtyä hetkeksi. Pidin myös siitä, että Kallio pureutui kirjassa ihmissuhteiden ja perhe-elämän raadollisimpiin puoliin: petoksiin, vihaan, vierauden tunteisiin ja lasten ja vanhempien välisten suhteiden kipeisiin kohtiin. Lukiessa saattoi välillä hiukan kiusaannuttavasti ja häiritsevästi tunnistaa myös omia vähemmän miellyttäviä ominaisuuksiaan tai ajatuksiaan.

"Julminta oli, että hän olisi voinut hillitä itsensä. Jos olisi oikein yrittänyt, pinnistänyt kaiken voimansa. Mutta siinäkin hän huomasi, että lankeaminen oli nautinto.
Miten sellaista vihaa saattoi tuntea omaa lastaan kohtaan, se oli niin puhdasta, silkkaa. Ja samalla vihan kapeista raoista, kuin tiheikön oksien lomasta, hän näki, kuinka suloinen Sofia oli. Amorin kaari kuin siveltimellä piirretty, hiussuortuva heijasti kaarellaan valoa, joka oli melkein yliluonnollista."

Erityisen vaikuttavasti Kallio kuvaa Tuulikkia, kuusikymppistä naista, jolla on ongelmallinen suhde tyttäreensä, ja jonka aviomies on yllättäen jättänyt. Kallio paljastaa vähitellen Tuulikin taustoja ja motiiveja, joiden kautta rakentuu monikerroksinen kuva rikkinäisestä naisesta. Sen sijaan muista kirjan henkilöistä ei muodostunut minulle yhtä moniulotteista kuvaa. Välillä tuntui, että ihmiskuvaus meni jopa raadollisuudella mässäilyn puolelle, kun melkein kaikista henkilöhahmoista paljastui kaikenlaista pikkumaisuutta ja julmuutta. Toisaalta tuntui, ettei Kallio kuitenkaan mennyt tarpeeksi syvälle henkilöhahmoihinsa, ei perustellut riittävästi heidän pimeitä puoliaan. Varsinkaan kun kirja loppui hiukan töksähtävän yllättävästi suhteellisen seesteisiin tunnelmiin - ei onneksi kuitenkaan epäuskottavan onnellisesti.

Olen suuri arjen kuvauksen ystävä, vaikka aina on olemassa se vaara, että merkityksellisyyden sijaan arkinen näyttäytyy kuvailtaessa vain koristeellisena tai triviaalina. Kallion arki näyttäytyy suurimmaksi osaksi tunnistettavana ja koskettavana, mutta mukaan mahtui valitettavasti myös tyhjäkäyntiä ja sitä koristeellisuuttakin. Myös symboliikka oli paikoitellen hiukan kömpelöä: erityisesti nukketalon rakentaminen tuntui osoittelevalta.

Vaikka en ihastunut Syntikirjaan, kylmäksi se ei minua missään nimessä jättänyt vaan herätti varsin paljonkin tunteita, ärtymyksestä vastenmielisyyteen ja liikutukseen. Ja - mikä parasta - kirja jätti jälkeensä tunteen, että haluan jatkossakin lukea Kalliota. Uskon, että hänen kirjallisista aineksistaan on mahdollista rakentaa myös sellainen romaani, joka lumoaa minut.

Kirjan ovat lukeneet myös Jenni jonka mielestä kirja antoi näennäisestä kepeydestään huolimatta ajattelemisen aihetta; Pihi nainen jolle jälkimauksi jäi epäuskottavuus; Ilselän Minna joka vanhan bloginsa puolella totesi että kirja näyttää peilin, johon ei haluta katsoa; ja Karoliina joka ei keksinyt kirjasta yhtään moitteen sanaa.

Osallistun kirjalla Kirjallisuuden äidit -haasteeseen.

Katja Kallio: Syntikirja
Kansi: Katja Kaskeala
Otava, 2009/2010

tiistai 5. helmikuuta 2013

TTT: Kymmenen luettavaa omasta hyllystä


En varmasti ole pahimmasta (tai parhaimmasta) päästä kirjahamstraajia, mutta kyllä minunkin hyllyyni kerääntyy kirjoja, jotka jäävät odottamaan lukemista. Osa kirjoista on sellaisia, että niiden olemassaolon hyllyssä muistaa koko ajan ja odottaa onnellisena niiden lukemista: sitä suunnittelee lukevansa kirjaa lomalla tai rauhallisena viikonloppuna, mutta jotenkin kirjaan tarttuminen venyy ja venyy, vaikka lomia ja viikonloppuja tulee ja menee. Toiset kirjat taas saattavat puolittain unohtua hyllyyn, kun muut kirjat ajavat kiinnostavuudessa ohi.

Top Ten Tuesdayn merkeissä listaan nyt hyllystäni kymmenen sellaista kirjaa, joiden lukemista aivan erityisesti odotan. Ja jotka myös aion lukea - ennemmin tai myöhemmin. Kaikki kirjat siis ovat aikaisemmin lukemattomia, mutta jotkut kirjailijoista ovat kyllä tuttuja muiden kirjojensa kautta. Kirjat ovat täysin satunnaisessa järjestyksessä.

1. Yasunari Kawabata: Lumen maa
2. Eeva Kilpi: Perhonen ylittää tien
3. Haruki Murakami: Kafka rannalla
4. Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä
5. Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina
6. Susan Fletcher: Meriharakat
7. Märta Tikkanen: Punahilkka
8. Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär
9. Gwen Bristow: Celia Garth
10. Carol Shields: Tavallisia ihmeitä

sunnuntai 3. helmikuuta 2013

E.M. Forster: Howards End

 
Tuli hillitön halu lukea uudelleen yksi kaikkien aikojen lempikirjoistani, Talo jalavan varjossa. (Ensin kirja mainittiiin Susan Cainin Hiljaisissa, sitten selailin kirjaa omaa TTT-listaani varten.) Olen lukenut kirjan ties kuinka monta kertaa, mutta en koskaan englanniksi, vaikka ajoittain hiukan kömpelön suomennoksen vuoksi olen pitkään halunnut lukea kirjan myös alkuperäiskielellä. Nyt onnellisena Kindlen omistajana sain englanninkielisen version helposti käsiini Project Gutenbergistä. Ja englanninkielisen version lukeminen todella kannatti, sillä erityisesti Forsterin kielen kauneus nousi nyt aivan uusiin ulottuvuuksiin.

Howards End on minulle niin rakas ja henkilökohtaisesti tärkeä kirja, että siitä on hiukan vaikea kirjoittaa. Olen lukenut kirjaa ollessani erityisen onnellinen tai onneton, löytänyt siitä tukea vaikeina hetkinä ja rentoutunut sen parissa halutessani oikein nautiskella hyvän kirjan parissa. Rakastan Forsterin tapaa kuvata ihmisen mieltä ja ihmisten välisiä suhteita: hän kuvaa usein sellaisia pieniä ja melkein huomaamattomia ilmiöitä, jotka kuitenkin vaikuttavat ihmisiin suuresti. Hän on romanttinen mutta ei hempeä, vaan tarkkanäköinen ja pohdiskeleva. Usein kirjoissa on pieni ripaus mystisyyttä: jotain hiukan selittämätöntä tai arkisen ylittävää. Lisäksi kirjoissa on aivan ihastuttavaa vuosisadan vaihteen Englannin henkeä, jota en yksinkertaisesti voi vastustaa.

Kirjan keskiössä ovat Schlegelin sisarukset Margaret ja Helen, jotka ovat intellektuelleja nuoria neitejä - yläluokkaisia ja hyväosaisia, kiinnostuneita niin taiteesta, kulttuurista, sosialismista kuin teosofiastakin. Heidän lontoolainen seuraelämänsä on vilkasta, täynnä konsertteja, keskustelukerhoja ja illanviettoja. Heidän tielleen osuu kaksi perhettä - rikkaat Wilcoxit ja alempaa keskiluokkaa edustavat Bastit - ja Schlegeleiden yritykset ymmärtää ja auttaa näitä hyvin erilaisia ihmisiä johtavat moniin ongelmiin ja konflikteihin. Siinä missä Margaretin ja Helenin elämää hallitsevat sisäinen elämä ja halu löytää yhteys toiseen ihmiseen, Wilcoxit elävät käytännöllisessä "sähkösanomien ja vihan" maailmassa, jossa henkilökohtainen pyritään sulkemaan ulos ja asioita hallitsemaan puhtaalla järjellä. Leonard Bast puolestaan on nuori mies, joka haluaisi elämässään tavoitella kauneutta, taidetta ja seikkailua, mutta jota kahlitsevat köyhyys ja arkisen elämän harmaus.

Pinnaltaan Howards End on ihmissuhdetarina, rakkauskertomuskin, mutta pinnan alla käsitellään monia suuria aiheita. Se käsittelee luokkaeroja ja rahaa: raha ja yhteiskunnallinen asema ovat usein myös edellytys sille, että voi keskittyä kulttuuriin ja itsensä kehittämiseen. Se kuvaa maailman muuttumista teollistumisen, elämän nopeutumisen ja uusien aatteiden nousun myötä: Wilcoxit edustavat kirjassa monella tapaa uutta maailmaa autoineen ja nopeine elämäntapoineen, Schlegelit taas edustavat sekä perinteitä että uusia aatteita: heille uskonto on henkilökohtaista etsintää ja tasa-arvo ihanne niin ihmissuhteissa kuin yhteiskunnassakin.

Ennen kaikkea kirjassa on kyse yhteydestä. Ihmisten välisestä yhteydestä, joka edellyttää rehellisyyttä ja avoimuutta. Ja myös yhteyksistä henkisen ja maallisen, arkisen ja jonkin elämää suuremman välillä. On tunnettava itsensä, jotta voi muodostaa todellisen yhteyden toiseen ihmiseen. Ja on nähtävä asioiden väliset yhteydet -se kuinka asiat ja teot vaikuttavat toisiinsa. Sillä kriisien hetkellä samea ajattelu ja epärehellisyys ovat vaarallisia.

"Only connect! That was the whole of her sermon. Only connect the prose and the passion, and both will be exalted, and human love will be seen at its height. Live in fragments no longer. Only connect, and the beast and the monk, robbed of the isolation that is life to either, will die."

Margaret Schlegelissä Forster esittelee ihmisen, joka paitsi tuntee itsensä ja kykenee henkilökohtaiseen rehellisyyteen, myös näkee toiset ihmiset rehellisesti ja pyrkii hyväksymään heidät sellaisina kuin he ovat. Margaret onkin yksi suosikkihahmojani kirjallisuudessa, juuri tämän humaanin asenteensa ja rikkaan sisäisen elämänsä vuoksi. Mutta Forster kohtelee lempeästi myös muita henkilöhahmojaan, niitä jotka pelkäävät tunteitaan tai valehtelevat itselleen.

Kirjasta löytyy myös yksi kauneimmista rakastumista kuvaavista kohtauksista mitä kirjallisuudesta minun mielestäni löytyy. Haluankin vielä loppuun lainata sitä. Ja esittää toivomuksen, että tämä kirja ja Forster löytäisivät uusia lukijoita.

"An immense joy came over her. It was indescribable. It had nothing to do with humanity, and most resembled the all-pervading happiness of fine weather. Fine weather is due to the sun, but Margaret could think of no central radiance here. She stood in his drawing-room happy, and longing to give happiness. On leaving him she realized that the central radiance had been love."

Kirjan on lukenut myös Zephyr, hänkin englanniksi.

E.M. Forster: Howards End, 1910
Project Gutenbergin Kindle-edition 

perjantai 1. helmikuuta 2013

Blogistanian Globalia 2012 -ehdokkaani

 

Kirjabloggaajat äänestävät tänään vuoden 2012 parhaasta käännöskirjasta. Kukin bloggaaja saa asettaa ehdolle korkeintaan kolme viime vuonna Suomessa käännöksenä julkaistua, alunperin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjaa. Äänestyksen tulokset voittajineen julkaistaan maanantaina 4.2. Kirjava kammari -blogissa.

Minun ehdokkaani ovat:

Haruki Murakami: Norwegian Wood, 3 pistettä

Omaan lukumakuuni Nowegian Wood on aivan täydellinen kirja. Se oli myös suosikkini kaikista viime vuonna lukemistani kirjoista. Kirjoitin kirjasta mm. näin:

"Kirjassa puhutaan paljon kuolemasta, itsemurhista, mielen järkkymisestä ja seksistä. Voisi kuvitella, että tällaisiin aiheisiin upottautuva kirja olisi ahdistava tai nuhjuisen tunkkainen, mutta Norwegian Wood on raikas, surumielinen ja kaunis. Kulman takana odottaa usein myös nauru, joka kumpuaa arjen absurdismista, ihmisten omituisuuksista tai vain hyvästä mielestä."

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi, 2 pistettä

Hillityn kaunis pieni kirja suurista asiosta. Vanhempien ja lasten välisiä suhteita, identiteetin rakentumista, mielen järkkymistä. Arviossani kirjoitin:

"Heivoll kirjoittaa kaunista ja vähäeleistä tekstiä. Kirjan tunnelma on usein suorastaan unelmoiva, vaikka kauheita asioita tapahtuukin: valkoinen sumu nousee pelloille ja maisema peittyy vuoroin lumeen, vuoroin suuriin tuhkahiutaleisiin. Kirja ei kuitenkaan ole mitään kiiltokuvaa, vaan siinä on riittämiin särmää ja säröä. Kilttien poikien mielet järkkyvät, vanhukset menettävät koko omaisuutensa tekohampaita myöten ja äidit kadottavat kykynsä kävellä ja hymyillä. Vähäeleisyydestä huolimatta kirjaan tuntuu sisältyvän niin paljon, ettei kaikkea löydä yhdellä lukukerralla." 

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys, 1 piste

Taidokas episodiromaani, joka ihastuttaa kekseliäisyydellään ja koskettaa tarinoillaan. Blogijutussani nostin kirjan yhdeksi vuoden parhaista, ja kirjoitin myös:

"Egan tempaisi minut mukaansa niin, että luin kirjaa ahmimalla, vaikka olisin toisaalta halunnut  lukea hitaasti ja säästellen. Moni yksityiskohta meni luultavasti ohi, mutta Eganin kirja kestää varmasti useammankin lukukerran: itse asiassa en malttaisi odottaa, että pääsen lukemaan kirjan uudelleen ja syventymään kirjan merkityksiin, henkilöhahmoihin ja yksityiskohtiin oikein kunnolla."