maanantai 27. toukokuuta 2019

Annastiina Heikkilä: Bibistä burkiniin - Totuuksia ranskatarmyytin takaa


Ranskalla ja ranskattarilla on vahva brändi. Useimmilla meistä on varmasti melko selkeä mielikuva Ranskasta ja Pariisista, vaikka emme olisi maassa koskaan käyneet. Ja myös ranskatar-sana loihtii luultavasti monien mieleen kuvan tietynlaisesta naisesta. Tuo mielikuvien nainen on hyvinkin todennäköisesti huolettoman tyylikäs, seksikäs ja hoikka pariisitar, joka istuu katukahvilassa tupakoimassa.

Ainakin yksi näistä myyteistä pitää toimittaja Annastiina Heikkilän mukaan paikkansa. Ranskalaiset tupakoivat paljon, ja pitävät tupakoimista vapautensa symbolina.

Bibistä burkiniin -kirjassa Heikkilä tarkastelee ranskalaisiin naisiin liitettäviä yleisiä käsityksiä ja pyrkii katsomaan myyttistä pintaa syvemmälle. Samalla Heikkilä käsittelee ranskalaisuutta laajemminkin ja paljastaa myyttien ja totuuksien taustalla vaikuttavia syitä ja ajatusmalleja.

Heikkilä käy läpi ranskalaisnaisten suhdetta esimerkiksi ulkonäköön, seksiin, rotuun, äitiyteen ja vapauteen. Teksti soljuu luontevasti aiheesta toiseen, ja tietyt toistuvat teemat sitovat yksittäiset luvut kokonaisuudeksi. Erityisesti seksuaalisuus, seksuaalinen häirintä ja #metoo ovat teemoina vahvasti läsnä koko kirjan läpi.

Mielikuvien ranskatar on huolettoman seksikäs, mutta todellisuudessa sukupuoli ja seksuaalisuus vaikuttavat ranskalaisessa kulttuurissa hyvin monella tavalla ja tasolla. Seksuaalisuus nähdään vapautena, ja vapaus on arvona nostettu korkealle, mikä ehkä selittää sen, että Ranskassa yksi metoo-liikkeen ilmentymä olivat feministit, jotka puolustivat metroahdistelijoita – eli miehiä jotka ahdistelevat naisia seksuaalisesti julkisissa liikennevälineissä. Seksuaalinen vapaus nähtiin tärkeämpänä asiana kuin naisten koskemattomuus.

Metrohinkuttajien puolustaminen tuntuu pöyrityttävältä, mutta toisaalta se on ehkä myös esimerkki ranskalaista keskustelukulttuurista, jossa erimielisyydet ja provosointi ovat paljon hyväksyttävämpiä kuin esimerkiksi suomalaisessa kulttuurissa. Heikkilä toteaa, että ranskalaiset voivat aivan hyvin riidellä kiihkeästi illallisen äärellä ja erota silti ylimpinä ystävinä.

Bibistä burkiniin nostaa esille erilaisia ranskattaren ilmentymiä kapeaa ihannekuvaa haastamaan. Ihannekuva ei ole täysin kuvitteellinen, ja moni ranskatar tavoittelee sitä tietoisesti tai tiedostamattaan. Se sulkee kuitenkin ulkopuolelle monia todellisia naisia – vanhoja, ylipainoisia, rodullistettuja, islaminuskoisia. 

Heikkilä ei toki pienessä kirjassaan käsittele kuin pientä osaa erilaisista ranskattarista, mutta pelkästään hänenkin nostonsa osoittavat, että ranskalaisuudessa on lukuisia erilaisia puolia, joista toiset ovat hyväksytympiä kuin toiset. Ranskatarmyytti ei ole vain harmiton klisee, jota on hauska jäljitellä vaateostoksilla, vaan se määrittelee voimakkaasti sitä, mitä pidetään hyväksyttävänä, oikeana ja sallittuna.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Mari, Omppu ja la plume.

Annastiina Heikkilä: Bibistä burkiniin. Totuuksia ranskatarmyytin takaa.
Kansi: Jussi Karjalainen
S&S, 2018

lauantai 18. toukokuuta 2019

Jennifer Egan: Manhattan Beach


Olen hämmentynyt. Olin kyllä kuullut, että Jennifer Eganin Manhattan Beach on tyyliltään hyvin perinteinen romaani eikä siis muistuta muodoltaan lainkaan esimerkiksi episodimaista Aika suurta hämäystä, johon ihastuin aikoinaan kovasti. Olin siis valmistautunut lukemaan perinteistä lukuromaania Manhattan Beachiin tarttuessani.

En kuitenkaan ollut valmistautunut siihen, että Manhattan Beach on kovin perinteinen romaani myös asenteiltaan ja teemoiltaan. Perinteisyyden voi nähdä ajattomuutena – minulle tuli kuitenkin auttamatta mieleen vanhanaikaisuus.

Kirjan keskushenkilö on Anna Kerrigan, nuori nainen, jonka elämää varjostaa lapsuudessa palvotun isän katoaminen. Toisen maailmansodan aikaan Annassa herää haave sukeltajan työstä – työstä joka valitettavasti tuntuu olevan naiselle tavoittamattomissa, vaikka sota-aika on muuten hämärtänytkin perinteistä jakoa naisten ja miesten töihin. Anna on kuitenkin määrätietoinen nainen, ja hän päättää raivata tiensä sukeltajaksi. Samalla määrätietoisuudella hän alkaa selvittää kadonneen isänsä kohtaloa, kun hän tapaa sattumalta lapsuudestaan tutun hahmon, herrasmiesgangsteri Dexter Stylesin.

Manhattan Beach on laadukas ja taitavasti kirjoitettu. Ajankuva on yksityiskohtaisesti rakennettu, juoni kulkee tasaisesti ja juuri sopivasti koukuttaen. Kirjan parissa on helppo viihtyä. Sukeltamista kuvaavat kohtaukset kiehtovat, samoin tietyt alamaailman valtapelin kiemuroihin sijoittuvat kohtaukset.

Ja kuitenkin kirja jätti jälkeensä jotenkin valjun ja pettyneen olon.

En jaksanut innostua Annasta vahvana naishahmona, koska Anna on niin reipas ja voimakas ja kunnollinen, ettei hänessä lopulta ole mitään särmiä joihin tarttua. Ja loppujen lopuksi Annan tarina kulkee kovin samoja reittejä kuin naisten tarinat niin monesti aikaisemmin. Sama särmättömyys vaivaa muitakin henkilöhahmoja, ja jos heissä joitakin kulmia aluksi onkin, ne hioutuvat tarinan edetessä pois. Naistenvihaajasta kasvaa isällinen tukihenkilö ja vastuunpakoilijasta sotasankari.

Sota on kirjassa kummallisen näkymätön, vaikka siihen jatkuvasti viitataankin. Se näyttäytyy kuitenkin lähinnä kansallisena sankaritarinana, joka kasvattaa ihmisiä henkisesti ja avaa uusia mahdollisuuksia. Alamaailman toiminta esitetään nostalgisessa ja romantisoidussa valossa. Kirjan pari rodullistettua henkilöhahmoa tuntuvat päälleliimatuilta, ja heidän tehtävänsä onkin lähinnä korostaa päähenkilöiden suvaitsevaisuutta tai henkistä kasvua. Kaikki tämä tuntuu kovin vanhanaikaiselta.

Kaikesta yksityiskohtaisuudestaan ja runsaudestaan huolimatta Manhattan Beach tuntui kummallisen tyhjältä. Kun kirjan muoto on niin perinteinen kuin Manhattan Beachissä, sisällöltä odottaisi ehkä jotakin yllättävää mielenkiinnon herättämiseksi, mutta Eganin kirjassa tarina ja teemat tuntuvat noudattelevan monesti aikaisemmin kerrottuja kaavoja.

Manhattan Beachistä ovat kirjoittaneet myös Kirjamies, MarikaOksa, Arja ja Piritta.

Jennifer Egan: Manhattan Beach (Manhattan Beach, 2017)
Suom. Helena Bützow
Kansi: Jussi Kaasinen
Tammi, 2018

tiistai 14. toukokuuta 2019

Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän


Yleisradion runopalkinto Tanssiva karhu täyttää 25 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi Yle haastaa lukemaan palkinnon voittaneita runoteoksia ja jakamaan lukukokemuksia sosiaalisessa mediassa tunnisteella #tanssivakarhu25. Voit lukea aiheesta enemmän lukuhaasteen sivuilta.

Yle kutsui myös kirjabloggaajat mukaan lukemaan voittajateoksia. Valitsin luettavaksi  Anja Erämajan teoksen Ehkä liioittelen vähän, joka voitti palkinnon vuonna 2016.

Jo kokoelman nimi tuntui lupailevan jotain oivaltavaa, sanoilla ja puheenparsilla leikittelevää, ehkä jotain hymyilyttävää. Eikä vaikutelma pettänyt: Erämajan runoissa riittää sanojen kieputtelua ja kääntelyä, kekseliästä merkitysten moninaisuudella iloittelua ja nokkelia huomioita, välillä jopa ähkyyn asti. Pelkkää sanaleikittelyä runot eivät onneksi ole, vaan sanojen takaa löytyy monenlaisia havaintoja arkisista ilmiöistä aina elämän suuriin kysymyksiin saakka.

"Olisinpa kissa, mutta ei, olen ihminen, asukas, asiakas, äiti,
tuliko jankattua, tankattua, kerrattua riittävästi, oikein, ceetä ja
deetä ja kiitos ja anteeksi." 

Runoista voi löytää löyhää tarinallisuutta rakastumisesta rakkauteen ja eroon, lasten syntymään ja teinien kanssa riitelemiseen, vanhenemiseen ja kuolevaisuuden pohdintaan. Runojen ääni saattaa olla monen eri kertojan ääni, tai kenties se on saman henkilön ääni eri elämäntilanteissa. Ainakin runojen ääni on monimuotoinen. Se on välillä laulullisen riimittelevä, sitten tajunnanvirtaa. Joskus se kertoilee proosarunomaisesti ja siirtyy seuraavaksi sanaluetteloihin. Se saattaa on lyyrinen, viisastella nuorisokielellä tai olla silkkaa nonsenseä.

Kokoelma alkaa silkalla rakastumisen huumalla. Se on ehkä vähän epäröivää – uskaltaako tästä edes vielä puhua – mutta ihmettelevää, ihastelevaa.

"Sinun
     harvinaisuutesi, harvasanaisuutesi. Sinä tasalämpöinen
kaksijalkainen tässä kaupunkiviidakossa. Soikoon rintasi
matalat sävelet, että tällaista on, voi olla

että ajattelen sinua liikaa."
 
Välillä rakkaus arkipäiväistyy, ehkä jopa sammuu. Mutta uskoa siihen ei menetetä.  

Rakkauden lisäksi kuoleman ajatus kulkee monessa säkeessä mukana. Ei kovin synkkänä tai uhkaavana vaan enemmänkin elämässä mukana kulkevana tosiasiana, jonka voi muistaa milloin vain. Vaikka rakastuessa, kun mieleen nousee pelko rakastetun kuolemasta. Tai arkisena hetkenä, kun tajuaa ajan kulumisen. Tai kun rakkaus kuolee.

"Naisen tulee tuntea itsensä ihollaan, iho on suurin sukupuolielin. Meikattu nainen on rakkauden maalitaulu."

Erämajan runoissa on paljon hauskoja oivalluksia, jotka saavat katsomaan asioita uudesta kulmasta. Erämaja osoittaa sanojen muuttuvat merkitykset ja monimerkityksellisyydet ja sitä kautta myös asioiden ja elämän monimuotoisuuden ja virtaavuuden. Erämajalla on pilke silmäkulmassa, mutta hän näkee myös maailman kauneuden ja synkkyyden. Välillä hän kikkailee makuuni hiukan liikaa, mutta kokonaisuutena Ehkä liioittelen vähän oli ilahduttava tuttavuus, runsas ja reipas runoelma.

Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän
Kansi: Martti Ruokonen
WSOY, 2016

sunnuntai 5. toukokuuta 2019

Johanna Laitila: Lilium regale


"Ingan kanssa Else sai olla hetken ilman kieltä, kellua sanojen hakkuuaukealla kuin lapsivedessä. Alkuun Inga puhui Elselle ruotsia ja Else tälle suomea. He vaihtoivat sanojaan, ojentelivat niitä toisilleen kuin runoja tai hirven sisäelimiä."

Johanna Laitilan esikoisromaanissa eletään Lapin sodan aikaa ja sodan jälkikaikujen aikaa. Sota hajottaa maailman ja ihmiset, vie ihmisten hengen tai rikkoo heidän mielensä. Tässä rikotussa maailmassa romaanin päähenkilö Else kasvaa naiseksi.

Else on isän tyttö, joka elää naisten keskellä. Äiti, mummo ja pikkusisko ovat kukin omalla tavallaan osa Elsen maailmaa. Teini-ikäinen Else joutuu evakkoon Ruotsiin, missä sielunsisko Inga avaa hänelle aivan uudenlaisen maailman. Ja sitten tulee komea ja eksoottinen apteekkarin rouva Irina, joka saa Elsen haaveilemaan uudenlaisesta elämästä.

Lilium regalen tarinassa ei kenties ole mitään kovin uutta tai yllättävää. Se, mikä nostaa kirjan siivilleen ja luo hengen tarinaan, on Laitilan tapa käyttää kieltä. Teksti on rehevää, kuvailevaa, kaunista, rumaa, monimuotoista. Kirja ja kirjan henkilöt elävät kielestä, kokevat asiat kielen kautta, luovat maailman sanoilla.

Else maistelee suussaan Ingan ruotsinkieltä ja tarjoaa tälle vastineeksi omia sanojaan, suomea ja pohjoisen murretta. Hän lukee Södergranin runoja ja elää niiden kautta rakkautta ja seksuaalista heräämistään. Sanat yhdistävät ja erottavat, niillä voidaan ilmaista suurta yhteisymmärrystä tai loukata julmasti.

Tärkeää on myös se, mitä ei sanota. Elsen äiti menettää surussaan kyvyn kommunikoida: hänen sanoiltaan putoaa pohja. Tietyistä asioista vaietaan tai niihin viitataan vain kiertoilmauksin. Kun asioista ei puhuta, ne voidaan saada katoamaan, tai ne voivat kasvaa liian suuriksi ja pelottaviksi.

Lilium regale ei ole kirjana täydellinen. Se on esikoisromaaneille ehkä tyypilliseen tapaan hiukan liian runsas, ja joidenkin teemojen ja henkilöhahmojen kehittely jää puolitiehen. Prologi ja epilogi ovat myös irrallisia ja pyrkivät ehkä liikaa selittämään ja avaamaan asioita lukijalle. Nämä puutteet annan kuitenkin kirjalle anteeksi, koska kokonaisuutena se oli minulle niin nautittavaa luettavaa. Upposin Laitilan kieleen ja annoin sen kuljettaa syvälle sanojen metsän siimekseen.

Lilium regalesta ovat kirjoittaneet myös Mai LaaksoLaura, Marjatta, tuijata, Leena Lumi ja Katja.

Johanna Laitila: Lilium regale
Gummerus, 2019