keskiviikko 23. elokuuta 2017

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa


Olin keväällä Gummeruksen syksyn uutuuskirjojen esittelytilaisuudessa, jossa Selja Ahava sanoi, että häntä hiukan ahdistaa jo etukäteen tieto siitä, että omaelämänkerrallisuus tulee nousemaan puheenaiheeksi hänen uutuuskirjansa kohdalla. Ja niin se on tosiaan noussutkin, useammallakin eri tavalla. Ehkä väistämättä. Tietyt aiheet ovat sellaisia, että ne herättävät ihmisissä halun tietää, onko tämä totta; tapahtuiko näin sinulle? Kuolema, väkivalta, sairaudet, seksuaalisuus: nehän ihmisiä ovat aina kiinnostaneet. Ja "perustuu tositapahtumiin" lisää kiinnostavuutta entisestään. Joistakin muista aiheista voi kirjoittaa fiktiota aivan rauhassa, eikä omakohtaisuus kiinnosta kuin korkeintaan kirjallisuudentutkijoita ja elämäkertureita.

Ennen kuin mieheni katoaa kuvaa päähenkilön suruprosessia aviomiehen sukupuolenkorjauksen aikana. Päähenkilö ja hänen kokemuksensa ovat monella tapaa kirjailija itse. Kirjasta tätä ei voi suoraan päätellä, mutta asiaa olisi luultavasti arvuuteltu, jos Ahava ei olisi omakohtaisuudesta haastatteluissa kertonut. Kirjan ympärillä onkin käyty paljon keskustelua siitä, kuinka tieto omaelämäkerrallisuudesta on vaikuttanut lukukokemukseen. Onko se koettu rohkeana, häiritsevänä tai paheksuttavana? Laskeeko kirjan arvo lukijan silmissä, jos sen markkinoinnissa hyödynnetään omaelämäkerrallisuutta?

No, markkinointi on hetkellistä, mutta hyvä teos jää (toivottavasti) elämään. Ahavan kirjalle ainakin toivoisi pitkää ikää ja lukijoita, sillä Ennen kuin mieheni katoaa on hieno ja kaunis kirja aivan riippumatta siitä, missä määrin se sekoittaa faktaa ja fiktiota. Se on taidokkaasti kirjoitettu, koskettava ja myös teemoiltaan kiinnostava, ajatuksia herättävä.

"Olisin halunnut rakastaa komeasti ja sanoa, että sehän on vain ihminen. Sitten muut olisivat voineet hämmästellä, miten selittämätön asia rakkaus on."

Kuinka paljon voimme koskaan tietää toisista ihmisistä tai ympäröivästä maailmasta? Näemmekö sen, mitä haluamme nähdä, sen mikä sopii omiin toiveisiimme ja haluihimme? Voimmeko luottaa siihen, että maailma on sellainen, millaisena sen näemme? Ja entä jos kaikki näyttääkin eräänä päivänä erilaiselta? Pidämmekö edelleen kiinni vanhasta maailmasta, vai pystymmekö näkemään uusin silmin? Entä jos on maanosan verran väärässä – entä jos Intia onkin Amerikka?

Kirjassa kulkee rinnakkain kaksi tarinaa: aviopari keskellä aviomiehen matkaa naiseksi ja Kristoffer Kolumbus matkalla Intiaan. Kolumbuksen matkassa on sankaruutta, kuolemattomuutta, historian siipien havinaa, mutta se on myös tarina suuresta erehdyksestä, kolonialismista, tappamisesta ja epäilyksistä. Aviomiehen matka on rohkeutta, iloa, itsensä löytämistä, naiselle matka on surua, menetystä, katoamista. Kolumbus haluaa itsepäisesti pitää kiinni Intiastaan; nainen yrittää säilyttää miehen.

"Ja sitten minä teen sen mitä hän eniten pelkää. Päästän irti hänen kädestään  ja kaikki on selvää."

Nainen kokee aviomiehensä katoamisen edessä surua ja vihaa, niin suurta että se tuntuu melkein julmuudelta. Tuntuu, että naisen pitäisi ymmärtää ja tukea entistä miestään enemmän – ulkopuoleltahan näin on helppo ajatella. Naisenkin suru sekoittuu syyllisyyteen: miksi en pystynyt rakastamaan enemmän, miksi rakkauteni ei kestänyt tätä muutosta. Rakkauden kuoleminen on surua, ja se, kuinka vähän nämä entiset rakastavaiset toisiaan nyt ymmärtävät, toistensa surua tai suruttomuutta. Kuinka paljon he sanoillaan toisiaan satuttavat.

"Kaikki nämä vuodet kartassa oli tämä valkoinen alue, jonne meillä kummallakaan ei ollut reittiä."

Ahava kirjoittaa viiltävän kauniisti: teksti lukee kuin runoa. Kirja on tunteista raskas, mutta ilmaisussaan kevyt ja hengittävä. Täytyy myös ihailla sitä, kuinka taitavasti Ahava kutoo yhteen kaksi tarinanlankaansa. Kolumbuksen tuominen mukaan tarinaan saattaa kuulostaa teennäiseltä, mutta ainakin minulle se toimi loistavasti. Lähes kaikki oli tässä kirjassa kohdallaan. Ennen kuin mieheni katoaa vie mukanaan ja viipyilee mielessä pitkään lukemisen jälkeen, haikean kauniina muistona.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Helmi Kekkonen, Laura, tuijata, Elina, Tuomas, Erja ja riitta k.

Kustantajalle kiitos ennakkokappaleesta.

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus, 2017 

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä


Jayne Anne Phillips on tarjonnut minulle parin viimeisen vuoden aikana kaksi upeaa lukuelämystä: vaikuttava Suojelus ja kerta kaikkiaan lumoava Kiuru ja termiitti tekivät minusta Phillipsin ihailijan. Siksi onkin hämmentävää, että nyt Phillips on vastuussa yhdestä vuoden kirjapettymyksestä.

Kirja perustuu 1930-luvulla tapahtuneisiin murhiin, joista vastasi useita salanimiä käyttänyt Harry Powers. Powersin uhrien määrästä ei ole varmuutta, mutta hän tappoi ainakin viisi ihmistä.  Powers löysi uhrinsa seuranhakupalstojen kautta, hurmasi keski-ikäiset naiset kirjeillään ja tappoi nämä julmasti. Phillipsin kirja keskittyy uhrerista erityisesti Eicherin perheeseen, Asta Eicheriin ja tämän kolmeen lapseen.

Kirja alkaa vahvasti. Ensimmäiset 150 sivua seurataan Eicherin perhettä, heidän joulunviettoaan ja perheenjäsenten ajatuksia ja keskinäisiä suhteita. Phillips kuvaa perheen, joka on kokenut monella tavoin kovia, mutta joka on silti selvästi onnellinen, rakastava, melkein idyllinen. Jakson lopussa päästään murhenäytelmän näyttämölle ja Powersin tekoihin, jotka kuvataan melko viittellisesti mutta kauhistuttavasti.

Alku on niin voimakas, että luen kirjaa melko pitkälle ennen kuin havahdun siihen, kuinka pahasti tunnelma on lässähtänyt. Viimeiset 400 sivua keskittyvät fiktiiviseen toimittajaan Emily Thornhilliin, jolle Eicherin perheen kohtalosta ja Powersin tuomitsemisesta tulee sydämenasia. Emily on varsinainen supernainen: itsenäinen uranainen 1930-luvulla, joka on kaunis ja tyylikäs ja hurmaa mennen tullen niin toimittajakollegansa kuin rikosta tutkivat poliisitkin. Hän pääsee seuraamaan rikoksen selvittämistä aitiopaikalta, ja ratkaisee myös itse muutaman johtolangan: Emilyn kautta lukija kulkee askel askelelta mukana rikoksen selvittämisessä ja oikeudenkäynnissä.

Emilyn hahmo on paitsi epäuskottava myös täydellisyydessään jokseenkin epäkiinnostava. Jälkisanoissa Phillips kertoo, että Emilyn esikuvana on hänen oma äitinsä, mikä ehkä selittää puuduttavan täydellisyyden. Kunnianosoitus äidille on ajatuksena kaunis, mutta kirjallisuutena laimeaa.Asiaa pahentaa Emilyn sokerikuorrutettu romanssi Eicherien kotikaupungin pankinjohtajan kanssa sekä orpo taskuvaras, jonka Emily adoptoi.

Phillips on ehkä halunnut luoda kirjaan vastavoiman murhille ja Powersin pahuudelle. Maailmassa on myös hyvyyttä ja rakkautta; muukalaisiin kannattaa luottaa; rakkautta voi löytää odottamattomista paikoista. Toteutus on kuitenkin osoitteleva ja yliampuvakin. Emilyn elämä vie kirjasta kohtuuttoman paljon tilaa, ja tuntuu kuin Phillips olisi kirjoittanut kahta eri kirjaa, toista Eichereista, toista Emilystä. Rehellisesti sanottuna en edes tunnistanut Phillipsin ääntä Emilyn osuudessa. Kerronnasta puuttui tuttu virtaavuus, taidokas sanankäyttö ja arvoituksellisuus. Kirjan loppupuoli oli välillä suorastaan kiusaannuttavaa luettavaa, ja varsinkin orpopojan jaksojen kohdalla ihmettelin, mitä ihmeen hömppää oikeastaan luen.

Tarinassa olisi ollut potentiaalia. Kuten sanottua, kirjan alku oli hyvä, ja myös lopun oikeussalikohtauksessa on hyytävää vaikuttavuutta, vaikka Emilyn välikommentit vesittävät sitäkin. (Tässä vaiheessa kirjaa olin kurkkuani myöten täynnä Emilyä.) Se, missä Phillips onnistuu, on sarjamurhaajan kuvaaminen melko lailla ilman glamouria: hänen Powersinsa on pelottava mutta samalla mitätön mies. Jos Phillips olisi kirjoittanut puolet lyhyemmän kirjan, joka olisi keskittynyt vain Eicherien ja Powersin tarinaan, Murhenäytelmä olisi voinut olla hieno lukukokemus.

Murhenäytelmästä ovat kirjoittaneet myös Ulla, Leena, Omppu, Opus eka, Katja, Arja, Jane ja Annika K.

Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä (Quiet Dell, 2013)
Suom. Kersti Juva
Kansi: Jussi Kaakinen
Tammi, 2014

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Helen Macdonald: H niin kuin haukka


"Se oli surua kaikesta kuolemasta. Olin iloinen Mabelin onnistumisesta ja surin yksittäistä kaniinia. Kyykkiessäni ruhon äärellä tiedostin selvästi omat ääriviivani. Kaulukselle ropisevan sateen. Polven vihlonnan.Säärten ja käsivarsien naarmut, jotka olin saanut työntyessäni pensasaidan läpi, naarmut, jotka alkoivat kirvellä vasta nyt. Ja tiedostin terävästi ja sanattomast oman kuolevaisuuteni. Niin, minä kuolen."

Helen Macdonald on ollut kiinnostunut haukoista koko elämänsä. Hän on katsellut haukkoja, lukenut haukkakirjallisuutta ja lennättänyt haukkoja. Omaa haukkaa hän ei ollut kesyttänyt ennen kuin isän kuolema ja suuri suru kuljettivat Helenin matkalle Mabel-haukan kanssa.

Helen hankkii itselleen haukan ja omistautuu täydellisesti sen kasvattamiselle. Mitä haukan kesyttäminen vaatii? Haukan totuttamista ihmisiin ja inhimilliseen ympäristöön. Haukan huputtamista, jotta se saa olla rauhassa vieraalta ympäristöltä. Haukan pitämistä nälässä, jotta se oppii yhdistämään omistajan positiivisiin mielikuviin ruuasta. Jalkahihnoja, joilla kontrolloidaan haukan vangittua lentoa. Pakastinta täynnä kaniineja ja kyyhkysiä. Jatkuvaa pelkoa siitä, että haukka karkaa – että se ei palaakaan lentomatkaltaan Helenin käsivarrelle.

H niin kuin haukka on outo ja omalaatuinen kuvaus pakkomielteestä ja surutyöstä. Kirja herätää paljon ajatuksia erityisesti ihmisen suhteesta luontoon ja eläimiin siitä huolimatta (tai ehkä juuri siksi), että Macdonald itse enemmänkin kuvaa haukankasvatusta kuin analysoi sitä. Hän kuvaa yksityiskohtaisesti haukan kesyttämistä, ruokintaa, lennättämistä ja haukankasvatuksen historiaa, mutta sivuaa siihen liittyviä moraalisia tai filosofisia kysymyksiä vain muutaman kerran. Ja sitä enemmän tilaa jää lukijan ajatuksille, kysymyksille, ihmettelyllekin. En tiedä, kuinka tietoinen ratkaisu tämä on Macdonaldilta ollut, mutta mielestäni juuri tämä ajattelun jääminen lukijalle on kirjan parhaita puolia.

Ihminen käyttää luontoa ja eläimiä hyväkseen monin eri tavoin. Ihmisellä on myös taipumus inhimillistää luontoa, arvottaa sitä ja ladata erilaisilla merkityksillä. Jotkut eläimet ovat ihmiselle kumppaneita, toiset ruokaa, jotkut vihollisia. Luonto voi olla symboli nationalismille tai vapaudelle; ihminen voi nähdä eläimessä oman kuvansa tai yrittää muokata eläimestä kaltaistaan. Macdonald sivuaa kirjassaan ihmisen ja luonnon suhdetta hyvin monin eri tavoin, ja teemat jatkavat elämistään lukijan mielessä. Haukan vangitseminen ja kesyttäminen tuntuu vaistomaisesti väärältä tai ainakin arveluttavalta. Mutta voiko sitä kritisoida, jos itse pitää lemmikkejä tai käytää eläinkunnan tuotteita? Missä kulkevat rajat, joiden ylittäminen ei ole sopivaa?

Ihmisen ja eläimen suhteen lisäksi kirjassa on toki muitakin teemoja. Helenin surutyö kulkee koko ajan päällimäisenä: se on kirja ilmeisin ja tavallaan helpoimmin luettava kerros. Suuri osa on myös kirjailija T. H. Whitella, joka kirjoitti 1950-luvulla oman haukkakirjansa The Goshawk. White on Macdonaldille toisaalta alter ego, toisaalta jonkinlainen varoittava esimerkki. Whiten tarina tuo kirjaan oman erikoisen lisänsä ja alkoi kiehtoa yhä enemmän mitä pidemmälle sitä luin.

H niin kuin haukka oli kiistatta kiinnostava kirja, mutta en pitänyt kirjasta niin paljon kuin etukäteen uumoilin. Syynä ei ollut ristiriitaisia ajatuksia herättänyt aihe, vaan se että Macdonaldin kirjoitustyyli oli minusta ajoittain kovin raskassoutuinen, jopa pitkästyttävä. Teksti ei temmannut mukaansa. Toisaalta kirjassa oli kummallista lumovoimaa, kauneutta, jotakin vierasta ja kiehtovaa. Helen elää jonkin aikaa symbioosissa haukkansa kanssa, samaistuu siihen, uskoo melkein muuttuvansa haukaksi. Lopulta hän ymmärtää, että haukka on aina pohjimmiltaan jotakin vierasta, ihmisestä erillistä. Läpi koko kirjan tuntuukin kulkevan jonkinlainen vierauden ja erillisyyden teema, joka luo siihen pimeän mutta kiehtovan tunnelman.

Monipuolinen, monimutkainen lukukokemus.

Kirjan ovat lukeneet myös mm. Opus eka, Arja, NannaKatja, tuijata, Kirsi ja bleue.

Helen Macdonald: H niin kuin haukka (H is for Hawk, 2014)
Suom. Irmeli Ruuska
Kansi:Chris Wormell
Gummerus, 2016

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Rinna Saramäki: Hyvän mielen vaatekaappi


Millainen on hyvän mielen vaatekaappi? Onko se iso vaatehuone täynnä toinen toistaan ihanampia vaatteita, kenkiä ja asusteita? Onko se vaaterekki, jolla roikkuu muutama kallis designer-vaate hillityissä väreissä ja it-laukku? Vai onko se kaappi, jonka jokaista vaatetta yksinkertaisesti rakastaa?

Rinna Saramäen mukaan hyvän mielen vaatekaappi tuottaa iloa paitsi käyttäjälleen, myös muulle maailmalle. Toisin sanoen hyvän mielen vaatekaappi ottaa huomioon eettiset ja ekologiset näkökohdat, eikä kaapissa ole tarpeettomia tai huonolaatuisia vaatteita.

Saramäen kirja jakautuu kahteen osaan. Pahan mielen vaatekaappi käsittelee vaateteollisuuden ongelmia ja tarjoaa joitakin vinkkejä siihen, mitä tavallinen kuluttaja voisi noiden ongelmien ratkaisemiseksi tehdä. Vaateteollisuuden epäkohdat ovat varmasti useimmille tuttuja, vähintäänkin yleisellä tasolla, mutta Saramäki käsittelee aihetta varsin perusteellisesti ja konkreettisia esimerkkejä antaen.

Mielenkiintoisia olivat esimerkiksi laskelmat siitä, kuinka paljon halvan hintatason maassa ompelijalle maksettu palkka vaikuttaa lopullisen tuotteen hintaan. Palkankorostus, joka esimerkiksi  Bangladeshissa merkitsisi selvää elämänlaadun paranemista, merkitsisi minulle vain muutamaa euroa kalliimpaa vaatetta. Ja vaikka laskelmassa otettaisiin huomioon myös tuotantoketjun muut portaat, vaatteen hinta ei edelleenkään kasvaisi erityisen suureksi. Yhden laskelman mukaan ompelijalle maksettu reilu palkka nostaisi 13,19 euron hintaisen T-paidan hinnan 15,67 euroon, eikä kaikin puolin reilu paitakaan maksaisi kuin 23,68 euroa.

Moni olisi varmasti valmis maksamaan paidasta ylimääräiset kymmenen euroa, jos se takaisi, että paita on eettisesti (tai edes normaalia eettisemmin) tuotettu. Eettisen muodin sijaan suuri osa vaatekaupoista tuntuu kuitenkin tarjoavan pikamuotia: halvalla tuotettuja huonolaatuisia vaatteita, joiden ei ole tarkoituskaan kestää käyttöä. Kuluttaja joutuu näkemään melkoisesti vaivaa löytääkseen vaatteen, joka on paitsi eettinen ja hyvälaatuinen myös oman maun mukainen.

Saramäki ei yritäkään väittää, että vaatteet olisivat pelkästään käyttöesineitä, joiden tarkoitus on vain lämmittää ja suojata ruumista. Vaatteet ovat myös esteettisiä esineitä, joilla ihmiset ilmaisevat itseään.  Saramäki kehottaakin kuluttajia lähestymään suoraan lempivaatemerkkiensä tuottajia ja pyrkiä näin vaikuttamaan niiden toimintatapoihin. Kirjassa on jopa valmiina esimerkkejä kysymyksistä, joita firmoille voi esittää.

Pahan mielen vaatekaapista Saramäki kulkee kohti hyvän mielen vaatekaappia. Tässä osiossa käydään läpi mm. ostotottumuksia, vaatekaapin järjestämistä ja vaatteiden huoltoa. Saramäki antaa myös vinkkejä siitä, kuinka hyvälaatuinen vaate tunnistetaan ja kuinka laaditaan ostobudjetti. Tähtäimessä on vaatekaappi, johon ostetaan vain tarpeeseen, jonka vaatteita käytetään ja vaalitaan ja jonka käyttäminen on helppoa.

Hauskan lisän kirjaan antavat lainaukset vanhoista puketumisoppaista eri ajoilta. Niistä käy ilmi, että ihmisiä on jo sata vuotta sitten kehotettu välttämään pikamuotia ja hankkimaan vähemmän mutta parempaa. Pujeutumisoppaista on poimittu myös listoja vaatteista, joita naisen on eri vuosikymmeninä katsottu tarvitsevan puvustoonsa, asusteet ja alusvaatteet mukaan lukien. 1930-luvulla oltiin ylenpalttisia ja tarvittiin noin 95 vaatetta, 60-luvulla pärjättiin 70 vaatteella. 70-luvulla Nuorten  pukeutumisopas suosittelee noin 50 vaatetta. En ole laskenut omia vaatteitani, mutta pelkään pahoin, että vaatekaappini ylittää 30-luvunkin lukemat, vaikka pidän iteäni varsin maltillisena vaatteiden hankkijana.

Suosittelen Hyvän mielen vaatekaappia, jos vaatteiden eettisyys tai oma kulutuskäyttäytyminen mietityttää. Jos aihe on jo hyvin tuttu, ja oma vaatekaappi täyttää hyvän mielen kriteerit, kirja ei ehkä tarjoa uutta, mutta uskon että monille kirja antaa ainakin jonkin verran ajateltavaa.

Kirjan ovat lukeneet myös Taina, Katja ja Katri, Elina ja M.

Rinna Saramäki: Hyvän mielen vaatekaappi. Ratkaise omat vaatepulmasi ja samalla globaalin muotiteollisuuden epäkohdat.
Kansi: Sami Saramäki
Piirrokset: Rinna Saramäki
Atena,2013

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Katja Kallio: Yön kantaja


"Sen hirveän hetken hallassa Amanda paleltui silmuasentoon. Tiukalle ruusukkeelle kiertyneet nuoret lehdet jähmettyivät ja kuivuivat ruskeiksi ja rispaantuneiksi. Rumina ja kurisevina kuin ruvet ne jäivät törröttämään hänessä.
Rupien takia hän ei voi pysähtyä hetkeksikään. Ei hetkeksikään." 

Kirja alkaa huumaavasti, kuumailmapallossa. Amanda Aaltonen lentää kohti Pariisia ja kuulee kuinka jousiorkesteri soittaa jossain alhaalla valssia.

Jos on lentänyt pilvien läpi ja matkustanut Pariisissa ja Moskovassa, kuinka voi elää vuosikausia mielisairaalassa, maailmasta eristettynä. Amanda voi, koska ei voi muutakaan. Lapsena hänet on tunnettu Hassu-Amandana – aikuisena hän on ollut irtolainen, prostituoitu ja vanki. Turun lääninsairaalassa hän on saanut diagnoosin insania epileptica menstrualis. Amanda lähetetään houruinlaitokseen Seilin saarelle.

Yön kantaja on runsas kirja, vaikka se ei tiiliskivi olekaan. Se pitää sisällään paljon, niin tarinallisesti kuin temaattisestikin. Alkupuolella tuntuu, että ehkä vähän liiankin paljon, kun kertomus pyrähtelee levottomasti Turusta Pariisin, Amandasta tämän äitiin, sairaalaraporteista lapsuusmuistoihin. Kiehtovaa kaikki, mutta keskittymiskykyni ei tahdo aivan kantaa. Kirja tuntuu hajanaiselta. Kun kerronta tiivistyy Seilin saarelle, kirja herää eloon ja lukemisesta tulee nautinnollista.

Kallio kirjoittaa kauniisti, ehkä kauniimmin kuin koskaan aikaisemmin. Sanat tipahtelevat juuri oikeille paikoilleen, silloinkin kun ne paikat ovat yllättäviä. Kallio ei vain kuvaile – hän saa katsomaan uudesta kulmasta. Kieli on äärimmilleen viriteltyä ja hiottua, mutta silti siinä on säilynyt aito ja luonnollinen sointi. Kirjoittamisen ilo säteilee tekstistä.

Kirja saa pohtimaan erilaisuutta, normaalia, hyväksyttävää. Miten normaali määritellään, ja missä kulkee se raja, jonka ylittäminen johtaa yhteisöstä eristämiseen? Kirjan naisista moni tuntuu aikansa uhrilta: kuuluivatko nämä naiset todella mielisairaalaan? Olivatko he oikeasti sairaita, vai eivätkö he vain sopineet naiselle sorvattuun ahtaaseen muottiin? Entä kuinka on nykyään? Millaisia rajoja vedämme; kuinka tuomitsemme normaalit ja poikkeavat?

Yön kantajassa on samanaikaisesti läsnä maailman raskas paino ja sen kaikki keveys. Kirjan teemat ovat tummia, mutta mukana on valoa, joka loistaa yllättävän kirkkaasti. Amandalta vietiin elämä, ja hän sai tilalle vain jotain elämää muistuttavaa, mutta kenties hän silti ehti hetkittäin elää enemmän kuin moni muu.

Yön kantajasta on äskettäin kirjoittanut  myös Suketus, joka linkittää moniin muihin blogijuttuihin.

Katja Kallio: Yön kantaja
Kansi: Piia Aho
Otava, 2017

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Eeva Tenhunen: Joka uniinsa uskoo


Viime aikoina on tullut luettua useampia paksuja ja vaativiakin kirjoja. Mieli kaipasi vaihteeksi jotakin lyhyttä  ja nopeasti ahmaistavaa. Uutinen Eeva Tenhusen kuolemasta muistutti mieleen hänen mainiot dekkarinsa ja sen, etten ole vielä lukenut niistä läheskään kaikkia. Käväisin siis kirjastossa ja nappasin mukaan Tenhusen viimeisen dekkarin Joka uniinsa uskoo.

Tenhusen vakiopariskunta Martti ja Liisa Halla matkustavat tässä kirjassa  Liisan palvoman Tuure-sedän kuolinpäiville Kirkkosaareen. Tuure Sarvo on Liisan tädin entinen puoliso – joka ei tosin käytännössä ole eronnut entisesta vaimostaan, vaikka onkin elänyt jo useamman vuoden uuden puolisonsa kanssa. Kuolinpäiviään tämä omalaatuinen, keskipisteenä viihtyvä mies on viettänyt useina kesinä, nähtyään kerran unen jossa hänen kuolemansa on ennustettu tapahtuvan elokuun kolmantenatoista.

On luonnollisesti helppo arvata, mitä tällaisesta ennustuksesta dekkarissa seuraa. Tenhunen kunnioittaa muutenkin perinteisen dekkarin muotoseikkoja: suhteellisen suljettuun tilaan on kokoontunut joukko ihmisiä, joiden menneisyyteen mahtuu roppa kaupalla erilaisia kaunoja ja intohimoja, ja kaikilla on luonnollisesti enemmän tai vähemmän pätevä motiivi murhaan.

Vaikka Tenhusen dekkarit eivät juonikuvioiltaan ole erityisen omaperäisiä, kirjoissa on kuitenkin aivan omanlaisensa tunnelma. Niissä on hauskaa vanhahtavuutta, joka syntyy paitsi dekkariperinteen uskollisesta noudattamisesta myös kirjoitusajankohdan heijastumista. Tenhusen henkilöhahmot ovat sopivan värikkäitä, ja aivan erityisen mausteen kirjoille antaa Tenhusen huumori.

Parhaimmillaan Tenhusen kirjoissa on myös kutkuttavaa jännitystä, jopa ahdistavuutta. Joka uniinsa uskoo ei kovin jännittävä ollut: tämän kirjan valtteja olivat enemmänkin huumori ja kesäinen tunnelma. Ei siis Tenhusta parhaimmillaan, mutta kyllä tämän kirjan parissa viihtyi vallan mainiosti. Ja ennen kaikkea tekee mieli lukea vielä lisää Tenhusta.

Kirjan ovat lukeneet myös Amma ja Hanna.

Eeva Tenhunen: Joka uniinsa uskoo
Kansi: Matti Louhi
WSOY, 1987 

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Miki Liukkonen: O


"90-luvun nuorilla, niin sanotulla "X-sukupolvella" oli sentään "ihan sama", mutta mitä heillä oli? Miten internetin ääreen syntyneen sukupolven voi määritellä tukeutumatta ainoastaan internet-ajan ilmiöihin? Sen vaikutukseen minäkuvan muutoksessa ja yksityisyydessä, merkkijärjestelmän sirpaloitumisessa? Entä mitä ajatella lisääntyneestä stressistä ja uupumuksesta, masennuksesta ja itsemurhista? Nihilistejä he eivät olleet. Nihilismi on jo kuollut; kaiken tämän turhauttavan hämmennyksen ja runsauden seassa oli nimittäin myös osallistumista, arvoja ja liikehdintää; vain arvojen luonne oli muuttunut. Niin kauan kuin on uutisia on sotia. Minun päätäni särkee."

Mitä voisi kertoa Miki Liukkosen massiivisesta romaanista, joka väittää olevansa yleispätevä tutkielma siitä miksi asiat ovat niin kuin ovat? Jo kirjan alaotsikosta voi päätellä, ettei O ota itseään liian vakavasti: se saattaa olla suuruudenhullu, suorastaan ylitsepursuava ja ehkä hiukan liian täynnä itseään, mutta mukana on kyllä aimo annos poikamaista velmuilua, mikä takaa ettei meno ole liian ryppyotsaista.

O on henkilöhahmoja ja aihioita pullollaan, mutta jotkut isot teemat nousevat kokonaisuudesta muita voimakkaammin esille. Aika ja kuinka sen koemme; ajankuva, informaatioähky ja digitalisaatio; neuroosit ja pakkomielteet; taiteen ja todellisuuden suhde. O on kuin langanpätkistä kokoon puristeltu pallo: täynnä irrallisia ja yhteenkuulumattomia palasia, joista yhdessä kuitenkin muodostuu kirjava kokonaisuus.

Kirjan alku ihastutti: miten hienoa kieltä, miten osuvaa kuvailua! Alkuinnostuksen jälkeen seurasi hämmennyksen vaihe, jolloin kirja tuntui sekavalta, itsetarkoituksellisen kikkailevalta ja vähän rasittavaltakin. Aina kun tunsin saaneeni jostakin tarinanpalasesta kiinni, siirryttiin toiseen, ja keskittyminen tahtoi herpaantua. Mutta vähitellen palasista alkoi hahmottua isompi kuvio ja kirjan rytmiin pääsi kiinni. Vaikka O ei ole varsinaisesti vaikea kirja, lukeminen vaatii kuitenkin aikaa ja tilaa. Sinne tänne säntäilevä, palapelimäinen kirja on parhaimmillaan, kun sitä lukee rauhassa, isoja lohkoja kerrallaan.

Taiteessa ei pitäisi olla loppuja, koska oikeassa elämässäkään ei ole tarinallisia lopetuksia, sanotaan O:ssa. Vaikka O ei ole realistinen romaani, se onnistuu tavoittamaan hyvin todentuntuisesti sen, kuinka tiettyjä asioita koetaan. Vaikka ihmiset hahmottavat elämää tarinoiden kautta, todellisuus saattaa oikeasti olla lähempänä O:n hajanaista, kehää kiertävää, pakkomielteissä junnaavaa, yksityiskohtiin takertuvaa maailmaa.

Oman elämän tarinallistaminen saattaa olla helpompaa ja tiedostetumpaa kuin koskaan, mutta todellisuuden luonne ei ole oikeasti sen tarinallisempi kuin ennenkään. Ja ehkä juuri sen vuoksi O:n henkilöhahmot yrittävät kontrolloida maailmaa tarinoiden lisäksi pakkomielteiden ja neuroosien kautta. Jos en voi luoda omaa tarinaani, luon ainakin omat rutiinini.

Kertooko O lupaustensa mukaan kaikesta kaiken? Ei tietenkään. Se ei luultavasti kerro edes mitään ennen kertomatonta. Mutta täytyy ihailla Liukkosen vision suuruutta. Välillä ärsyynnyin huumoriin ja nokkeluuksiin, ja totta kai kaikenlaista olisi voinut karsia pois. Lyhyempänä, siistimpänä ja hillitympänä O ei kuitenkaan olisi sama kirja. Muoto luo kirjaan merkityksiä: pituus, toisteisuus ja alaviitteet ovat se maailma, jota O kuvaa. Ja sitten on Liukkosen kieli joka tavoittaa yhtä lailla maailman kauneuden kuin rumuudenkin. Ja kirjan lopetus, ja se kuinka hienosti kaikki lopulta toimii yhteen.

O:n ovat lukeneet myös Anni, Hannele, Opus eka, Juha ja Arja.

Miki Liukkonen: O
Kansi: Jussi Karjalainen
WSOY, 2017

torstai 29. kesäkuuta 2017

Hanya Yanagihara: Pieni elämä


"Elämä on niin murheellista, hän ajatteli niillä hetkillä. Se on niin murheellista, ja silti kaikki elävät sitä. Kaikki me takerrumme siihen, kaikki me etsimme lohtua."

Pieni elämä alkaa vähän liiankin tunnistettavasti. Neljä ystävystä New Yorkissa; neljä nuorta, kaunista ja lahjakasta miestä, opiskelijaelämää, koristeellista opiskelijaköyhyyttä ja vastapainoksi satumaisen varakkaita vanhempia. Luin kirjan ensimmäistä jaksoa laimean kiinnostuneena, ja mietin jaksaisinko kokonaiset 900 sivua elottomia henkilöhahmoja ja jaarittelevaa kerrontaa.

Kirja kuitenkin herää eloon, kun tarina alkaa keskittyä ystävysjoukon traagisimman hahmon Juden ympärille. Jude on syvästi haavoittunut ja haavoitettu ihminen, mutta se kuinka syvälle hänen haavansa ulottuvat, selviää lukijalle vasta pikku hiljaa. Kirja kuljettaa päähenkilönsä nuoruudesta keski-ikään, ja takautumien kautta myös lapsuuteen, ja mitä pidemmälle tarina etenee, sitä intensiivisemmin kirja pitää otteessaan. Pienen elämän kohdalla enemmän on todellakin enemmän: kirjan voima syntyy yksityiskohtaisuudesta, kertauksesta, jopa jankuttavuudesta. Yanagihara sivaltaa lukijaa yhä uudelleen ja uudelleen aivan kuin kysyäkseen, kestätkö vielä tämän; miltä tämä sinusta tuntuu?

Juden kärsimyksen määrä on niin massiivinen, että lukiessa alkaa lähes väistämättä miettiä, miksi Yanagihara on halunnut kuvata jotain näin raadollista ja kasata tällaiset määrät seksuaalista hyväksikäyttöä, väkivaltaa, itseinhoa ja vihaa kirjansa sivuille. Onko kyse kurjuudella mässäilystä – vetoaako kirja siihen osaan meistä, joka saa nautintoa (fiktiivisistä) kauheuksista? Minusta Pienessä elämässä ei kuitenkaan ole kyse tästä. Kurjuuden maksimointi toimii pikemminkin etäännyttävästi, ja vie pikku hiljaa lukijan huomion muihin asioihin kuin siihen, mitä Judelle on tapahtunut. Luulen myös, että Juden kokemusten on oltava juuri näin kauheita, jotta lukija heräisi kysymään, voiko traumaattisista kokemuksista selvitä?

Fiktiossa olemme tottuneet siihen, että ihminen selviää. Hirvittävimpienkin tapahtumien ja suurimpien vääryyksien jälkeen pelastus odottaa rakkauden, itsetutkiskelun, terapian tai ystävyyden muodossa. Vaihtoehtoisesti tarina voi olla niin synkkä ja toivoton, että yleisölle jää nuhruisen likainen olo eikä missään näy toivon pilkahdustakaan. Pieni elämä tasapainoilee jossakin näiden vaihtoehtojen välissä. Se ei lupaa helpottavaa pelastusta mutta ei myöskään ole vailla valoa: toisinaan se loistaa niin kirkkaasti ja lämpimästi, että lukijaa pakahduttaa.

Kirkkaimmin Pieni elämä loistaa kuvatessaan rakkautta erilaisissa muodoissaan. Rakkaus voi olla romanttista rakkautta, ystävyyttä tai perheenjäsenten välistä rakkautta, ja kirjan muuten synkässä maailmassa rakkaus  lämmittää kuin liekki. Rakkaus ei ole virheetöntä: Yanagihara kuvaa hyvin sitä, kuinka pelko, häpeä tai itsekkyys voivat nakertaa myös niitä kaikkein tärkeimpiä ihmissuhteita. Eikä rakkaus aina riitä, edes rakkaus ei välttämättä pelasta ihmistä. Mutta varmaa on, että ilman rakkautta ihminen on hukassa.

Pieni elämä on vaikuttava lukukokemus, mutta täydellinen se ei minulle ollut. Olin loppuun asti sitä mieltä, että henkilöhahmot ovat melko yksiulotteisia (vaikka heihin kyllä kiintyy matkan varrella), eikä Yanagihara onnistu kuvaamaan heidän vanhenemistaan kovin uskottavasti: ystävykset tuntuivat minusta koko ajan parikymppisiltä. Kirjan kieli virtaa useimmiten kauniisti ja luontevasti, mutta dialogi on jotenkin kaavamaista. Kokonaisuudessaan kirja on kuitenkin niin vahva, etteivät puutteet suuremmin häiritse. Pieni elämä kuristi kurkkua, tunkeutui uniin ja – ennen kaikkea – se herätti ajatuksia, herätti ajattelemaan.

Pienestä elämästä ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Lady Dandy, joka pohtii Yanagiharan tapaa käsitellä seksuaalisen hyväksikäytön teemaa; Sirri, jonka mielestä parasta olivat monisävyiset henkilöhahmot; Janne, joka ei uskonut kirjoitetun fiktion pystyvän tällaiseen lohduttomuuteen; Arja, joka oli vaikuttunut koko kirjan mitalta; Laura joka uskoo vasta sulattelun jälkeen tietävänsä kuinka paljon piti kirjasta; ja Katja jonka mielestä kirja on suuri rakkaustarina.

Hanya Yanagihara: Pieni elämä ( A Little Life, 2015)
Suom. Arto Schroderus
Kansi: Markko Taina
Tammi, 2017

torstai 8. kesäkuuta 2017

Iris Murdoch: Meri, meri


Jo ennen kuin olin lukenut yhtäkään kirjaa Iris Murdochilta, olin lumoutunut tästä kirjasta – tai tarkemmin sanottuna sen nimestä. Meri, meri. The Sea, the Sea. Kuin huuto tai loitsu tai pala runoa. Mitä noin kiehtovan niminen kirja voisi pitää sisällään?

"Merta kattoivat kirkas harmaa valo ja paksu sadeverho. Sade näyttäytyi tässä valossa kuin se olisi valaistu säleikkö, ja sadepisarat näkyivät erikseen kuin helmet helmiverhossani. Siinä se riippui, heikosti väräjävänä kirkkaassa harmaassa ilmassa, samalla kun taloni hurisi kuin kone tasaisesti rapisten. Nousin vuoteesta ja laahustin ympäri keittiötä, keitin teetä pää painuksissa kuin jöröttävä villipeto polttavien pakottavien mietteiden ahdistamana."

Meri, meri on kirjana vähintään yhtä kiehtova kuin nimensä. Sen juoni on sinänsä hyvin yksinkertainen, mutta yksinkertaisen kehyksen sisällä risteilee pökerryttävän moninainen ja monitulkintainen aiheiden, henkilöhahmojen ja tunnelmien verkko. Murdochille tuttuun tyyliin kaikessa on jotain hiukan kummallista, hiukan mystistä, vaikka tapahtumat ovat periaatteessa hyvinkin arkisia.

Murdoch on mestari rakentamaann tunnelmaa, ja hänen kirjoissaan on jotakin viehättävän vanhanaikaista. Mutta ei sillä tavalla, että Murdoch jäljittelisi tai kopiosi menneiden aikojen tyyliä, vaan hänen omassa tyylissään on jotakin, mikä tuo mieleen varhaisemmat kirjailijat. Näin Brontën sisarukset olisivat ehkä kirjoittaneet jos he olisivat eläneet 1900-luvulla.

Charles Arrowby on vetäytynyt Lontoon teatterimaailmasta syrjäiseen maalaiskylään, rapistuneeseen huvilaan meren rannalla. Hän viettää päivänsä meressä uiden, syöden yksinkertaisia aterioita ja kirjoittaen jonkinlaista päiväkirjaa tai muistelmia. Samalla kun Charles muistelee elämänsä merkityksellisiä ihmisiä (erityisesti naisia), samat ihmiset alkavat varoittamatta vierailla huvilalla. Entiset kollegat, rakastajattaret ja vihamiehet, ja kaikkein kohtalokkaimpana kohtaamisena nuoruudenrakastettu Hartley. Alkaa pakkomielteinen jahti, jossa Charles yrittää voittaa Hartleyn takaisin itselleen.

Charles on henkilöhahmona mielenkiintoinen eikä välttämättä kovin miellyttävä. Heti ensi sivuilta sain vaikutelman melkoisen pöyhkeästä miehestä, joka pitää itseään muita ihmisiä parempana. Toisaalta Charlesista huokuu epävarmuutta ja pelkoa. Päiväkirjaansa hän kirjaa tunnollisen tarkasti päivän tapahtumat, menneisyyden ihmissuhdekiemurat ja keskustelut vieraidensa kanssa, mutta silti lukijasta tuntuu vahvasti siltä että Charlesin sanat peittävät yhtä paljon kuin paljastavat. Charles on epäluotettava kertoja – ei siksi että hän yrittäisi hämätä lukijaa vaan koska hän huijaa itseään.

Meri, meri tuntuu tarjoavan loputtomasti mahdollisuuksia tulkinnoille. Mistä tässä kaikessa on kysymys? Mistä kaikesta tässä on kysymys? Rakkaus monissa eri muodoissaan; henkinen matka; pakkomielteet; todellisuuden ja taiteen välinen suhde. Charlesin maailmassa todellisuus ja kuvitelmat tuntuvat sekoittuvan jatkuvasti: on painajaismaisia näkyjä merihirviöistä, tunteita jotka nousevat halusta tuntea, halu saada ihmiset esittämään tiettyjä rooleja Charlesin ohjaamassa elämässä.

Murdochin kirjoissa on välillä melkein epämiellyttäviä vivahteita, mutta niissä on myös kummallista kauneutta ja kirkkautta. Meri, meressä on paikoitellen niin painostava tunnelma, että lukeminen tuntuu raskaalta ja tahmaiselta, mutta toisaalta teksti virtaa vapaasti, mielikuvitusta ruokkien ja kauniita kuvia maalaten. Meren ja kalliorantojen kuvaukset ovat pakahduttavan hienoja, henkilöhahmoissa ja heidän välisissä suhteissaan on paljon huumoria. Meri, meri pitää sisällään valtavan paljon, ja sen omalaatuista lumovoimaa on mahdoton selittää. Se täytyy kokea.

Myös Elina ja Sari ovat kirjoittaneet Meri, merestä.

Iris Murdoch: Meri, meri (The Sea, the Sea, 1978)
Suom. Paavo Lehtonen
Kansi: Markus Heikkerö
Weilin+Göös, 1981

perjantai 26. toukokuuta 2017

Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi


Aina välillä tekee mieli lukea jotakin kevyästi kuplivaa mutta ei kuitenkaan täysin hattaraista. Jotakin, joka viihdyttää ja vie toisiin maailmoihin mutta tarjoaa silti muutakin sisältöä kuin pelkkää ajanvietettä.

Ongelma on vain se, että kepeän vakavia kirjoja on kummallisen vaikea löytää. Useat viihteellisemmät kirjat ovat omaan makuuni liian juonivetoisia, täynnä toimintaa ja koheltamista ja huumoria. Tällaiset kirjat saattavat kyllä viedä mukanaan tarinallaan mutta antavat muuten itsestään kovin vähän. Dekkareistakaan en kovin usein innostu, joten nekään eivät ole ratkaisu silloin, kun kirjallista viihdehammasta kolottaa.

Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi on kuitenkin aika täydellistä täsmähoitoa lukijan makeannälkään. Se ei tosin ole tarkalleen ottaen viihdekirja, mutta juuri tällaista tekstiä minä taidan hakea silloin, kun haluan viihtyä kirjan parissa. Kristallipalatsi on kepeä kuin lasi helmeilevää kuohuviiniä, kirjas kuin pakkaspäivän aamu ja viipyilevä kuin Vermeerin maalaus. Se on täynnä melankolista tunnelmaa ja kauniita kuvia, mutta se tarjoaa myös mahdollisuuden pohdiskella identiteettiä, imagon rakentamista, tarinallisuutta ja Oscar Wildea.

"Kun jano, pakkomielle on kerran syntynyt, sitä ei saa pois. Ei täydellisellä kevätpäivällä Tuileriesin puistossa tai la Grande Jatten rannalla, ei hyvin istuvilla puvuilla tai sinisillä posliiniastioilla. Se saattaa muuttaa muotoaan mutta se pysyy. Elämä, joka on määrätty kohdalle, täydellisyys. Siihen voi joko hukuttautua tai sitä voi tuijottaa lakastumiseen saakka." 

Täydellinen elämä, mistä se rakentuu? Tai voiko sellaisen rakentaa itselleen, tavoittelemalla määrätietoisesti unelmiaan? Tai riittääkö, että rakentaa kuvan täydellisestä elämästä? Jos kuva on tarpeeksi kaunis ja uskottava, alkaako siihen uskoa itsekin? Ja mitä on kauniin kuvan takana – onko jossakin kammottava, rapistuva muotokuva?

Kristallipalatsin ihmiset kurkottavat kaikki kohti kauneutta. On bloggaaja Dora G, joka tietää millaisilla postauksilla saa bloginsa lukijat kommentoimaan ihastuneesti huokaillen. On Pauliina, joka on jo lapsena tiennyt olevansa erityinen, vaikka muut eivät ole sitä ymmärtäneetkään. Henriikka, joka tuntee tarkalleen trendit ja merkkituotteet. Oscar Wilde, joka muokkasi omaa kuuluisuuttaan määrätietoisesti kuin nykyajan somejulkkikset. Ja on tutkija, joka uppoutuu sekä Oscarin että Doran maailmoihin.

Hakkarainen sommittelee näiden eri henkilöhahmojen tarinoista kiehtovan sokkelon, jossa kauniit kuvat, täydelliset hetket, todellisuus ja kuvitelmat risteilevät. Unelmanomaiset, hauraat hetket alkavat sotkeutua toisiinsa ja muistuttaa tukahduttavaa hämähäkinverkkoa. Kirjan tunnelmassa on unta ja katoavaa muistoa, arvoituksellista outoutta, joka jää leijailemaan mieleen lukemisen jälkeen.

Kristallipalatsi oli pienistä kauneusvirheistä (hiukan osoitteleva, hiukan toisteinen) huolimatta suurta lukunautintoa.

Kristallipalatsista ovat kirjoittaneet myös Katri, Omppu, Arja, Katja, Tani, Helmi Kekkonen ja riitta k.

Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi
Kansi: Markko Taina
Tammi, 2016

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta


"Tarinan kaava on aina sama, suunta vääjäämätön ja selvä, ja nuo samanlaiset tarinat sulkevat meidät pieneen häkkiinsä, ne eivät palvele todellisuutta ja sen mieletöntä sattumanvaraisuutta ja kompleksisuutta, ne palvelevat yksinkertaista esitystä ja maksimaalista tunnekokemusta, nykivät ja liikuttavat liikutuksen vuoksi, tihkuvat ulos kirjoista ja elokuvista, tunkeutuvat tieteeseen ja taiteeseen, muuttavat tapaa, jolla ihmiset hahmottavat itsensä ja elämänsä.
Kun muoto on rajattu, myös se mitä voidaan ajatella, kapenee. Maailma kutistuu. Tarinat lisääntyvät ja leviävät kuin Homo sapiens luonnon monimuotoisuuden kustannuksella."

Ruumis ja mieli. Kaksi erillistä kokonaisuutta, jotka yrittävät epätoivoisesti elää yhdessä, vai yhden kokonaisuuden kaksi toisiinsa kietoutunutta elementtiä.

Järki ja tunne. Kumpi ihmistä hallitsee? Voiko ihminen elää vain järjestä tai vain tunteesta?

Seksuaalisuus: halu, valta, häpeä, normit. Rakkaus?

Iida Rauman Seksikstä ja matematiikasta on hengästyttävän runsas romaani. Se rönsyilee sinne tänne niin tarinan kuin teemojenkin tasoilla, se sekoittaa yhteen ihmmissuhdetarinaa, maagista realismia, psykologista romaania, rikoskertomusta ja yhteiskunnallista esseetä, ja tuloksena on vangitseva ja mieltä myllertävä lukukokemus.

Erika on huippulahjakas mutta sosiaalisesti melkein toimintakyvytön matemaatikko. Väkivaltainen raiskausyritys laukaisee Erikan mielessä muistojen ja piilotettujen pelkojen sarjan, jota hän turhaan yrittää paeta. Erika hallitsee järjen alueen suvereenisti, mutta törmäykset materiaalisen maailman, tunteiden ja ruumiillisuuden kanssa ovat hänelle tuskallisia kokemuksia. Rauma kuvaa näitä törmäyksiä melkein sietämättömän konkreettisesti: huomasin lukiessani kiemurtelevani, vaihtavani asentoa ja hengittäväni syvempään, kun Erikaa ravistelevat kokemukset tulivat iholle.

Jos Erika on kirjan järki, tunnetta edustaa transmies Tuovi, joka etsii elämäänsä rakkautta. Lisäksi Tuovi kantaa koko maailman murheita harteillaan. Hän ahdistuu ilmastonmuutoksesta, ympäristökatastrofeista, kulutusyhteiskunnasta ja muiden ihmisten kokemuksista, ja myös siitä ettei hän kuitenkaan osaa tehdä juuri mitään asioiden muuttamiseksi. Erikan ja Tuovin välissä on Annukka, joka kommentoi Erikan ja Tuovin kipuiluja konstailemattomaan tyyliinsä.

Rauman kirja vangitsi minut mukaansa ensimmäisiltä sivuiltaan lähtien. Joskus sitä vain tietää välittömästi, että "tässä on minun kirjani", ja Seksistä ja matematiikasta oli juuri sellainen. Pidin Rauman tavasta kirjoittaa, rakastin kirjan moninaisia teemoja ja sitä, ettei Rauma ujostele tarttua isoihin aiheisiin. Nautin henkilöhahmoista, vaikka he olivat niin solmussa, että omaakin rintaa alkoi lukiessa ahdistaa. Pidin jopa siitä, että kirja oli vähän överi, melkein liian runsas, melkein liian korkealle kurkottava, melkein saarnaava – mutta loppujen lopuksi se on juuri oikeanlainen, kaikki palaset osuivat kohdilleen.

Seksistä ja matemiikasta ovat kirjoittaneet myös Omppu, Arja, Erja, Maisku, Alma Kalmak ja Suketus.

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta
Kansi: Tuomo Parikka
Gummerus, 2015

maanantai 8. toukokuuta 2017

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina


"Mitä se tarkkaan ottaen oli? Keskustelua? Harjoitusta, jotta pärjäisimme tulevaisuudessa ihmisille, jotka olivat oppineet käyttämään sanoja samalla tavalla kuin me? Viitteellistä kommunikaatiota, jolla viestimme toisillemme, että välillämme oli perusta pitkään ja  hedelmälliseen ystävyyteen? Sivistyksen kilpi, jonka taakse kätkimme seksuaalisen halun? En osaa sanoa."

Elena Ferranten Napoli-sarjan ensimmäinen osa ei täysin vakuuttanut minua, mutta sen verran paljon siitä pidin, ettei ollut epäilystäkään, lukisinko seuraavankin osan. Totta kai minua kiinnosti tietää, mitä italialaisille ystävyksille, Lilalle ja Elenalle tapahtuisi, kun he siirtyisivät tyttöydestä kohti naiseutta.

Kirjan alussa Lila on juuri mennyt naimisiin, kun taas Elena on edelleen koulutyttö. Tämä aiheuttaa heti hankausta ja ristiriitoja tyttöjen suhteeseen: kateus, kilvoittelu ja keskinäinen nokittelu leimaavat Lilan ja Elenan välejä jatkuvasti. Tai tällaisen kuvan meille antaa kertojaäänenä toimiva Elena, jonka suodattamana kaikki kuvataan. Onko kilpailu todellista vai onko se olemassa vain Elenan mielessä? Kuinka rehellisen kuvan Elena antaa Lilasta – tai itsestään?

Lilan elämää hallitsevat kirjassa ennen kaikkea ihmissuhteet, aviomies, rakastaja ja lapsi. Elenan elämässä taas keskeistä on opiskelu ja pyrkiminen pois omilta juurilta. Elena haluaa päästä irti köyhyydestä, äidistään jota on aina hävennyt, Napolista, ehkä myös Lilasta ja tämän elämästä.  Mutta hän tuntee itsensä usein huijariksi, tytöksi joka vain esittää opiskelijaa, tyttöystävää tai yhteiskunnallisesti tiedostavaa naista. Onko mahdollista nousta lähtökohtansa yläpuolelle, vai kuuluuko sivistyneen kirjakielen takana aina Napolin murre?

Pidin Uuden nimen tarinasta enemmän kuin sarjan aloitusosasta, mutta hurmaantunut en ole vieläkään. Jostakin syystä en tempaudu täysillä mukaan Ferranten kerrontaan, ja välillä tunsin jopa pitkästyväni kirjan parissa. Varsinkin kirjan alkupuoli, jossa vatvotaan luku toisensa jälkeen Ischian rannoilla tapahtuvaa kolmiodraamaa, oli vähällä uuvuttaa minut. Asioita toistettiin ja alleviivattiin, ja olisin helposti voinut napsaista kirjasta reilut sata sivua pituutta pois. Jossain vaiheessa tuntui, että jos Lilan silmät vielä kerran siristyvät viiruiksi, menetän malttini.

Ja sitten kuitenkin, kyllä tässä kirjassa kiehtovuutta oli. Minulle Uuden nimen tarina heräsi eloon viimeistään siinä vaiheessa, kun Elena lähti opiskelemaan Pisaan. Elenan kamppailut identiteetin etsimiseksi ja oman paikan löytämiseksi olivat tuhannesti kiinnostavampia kuin kaikki ihastumiset ja suhdesotkut yhteensä. Erityisen paljon pidän siitä, kuinka Ferrante antaa Elenan kuvata toisaalta itseään, toisaalta Lilaa. Kuinka lukijan pitäisi Elenan kertomaa tulkita, kumman tytön puolelle asettua – vai eikö kummankaan. Muut henkilöhahmot jäävät melko haaleiksi varjokuviksi, ja ehkä senkin takia kirjan ihmissuhdekiemurat jättivät minut kylmäksi. Lilan ja Elenan suhde on se merkittävä ihmissuhdesolmu.

En siis voi sanoa potevani vieläkään Ferrante-kuumetta, mutta matka sarjan parissa tulee varmasti jatkumaan.

Uuden nimen tarinasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Omppu, tuijata, riitta k, Elina, Milamilim, Katja ja Kirjaluotsi.

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina (Storia del nuovo cognome, 2012)
Suom. Helinä Kangas
Kansi: Martti Ruokonen
WSOY, 2017

lauantai 29. huhtikuuta 2017

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät


"Jo pienenä parasta olivat olleet sanat. Ei Elsa muistanut, miten sadussa paha sai palkkansa tai miten hyvä, miten mikin lintu pesi tai sieni iti. Mutta ne sanat. Akansieni ja puukiipijä, nuijakuukunen ja humala. Ja tatar ja tatti ja ratamo. Sanoissa maailma oli parhaimmillaan, niin kuin virsissä ja lastenlauluissa. Tee minut isoovaiseksi vaikka. Tiutalitautali ratiriti silivati sulahopsansaa, huaiaiaiaipuh. Ja hulabalobalai. Merirosvoja ja mastoja, joista näkyi kauas merelle, jossa aallot lobalai."

Terhi Törmälehdon esikoisromaanissa Elsa on kainuulainen lukiolaistyttö, joka kokee uskonnollisen herätyksen helluntalaisyhteisössä. Elsan helluntalaisuus on järkytys niin tapauskovaiselle äidille kuin körttiläisille isovanhemmille. Mutta Elsalle uskonto merkitsee paikkaa maailmassa, turvaa ja varmuutta. Muutamaa vuotta myöhemmin Kolumbiassa Elsan usko kuitenkin tuntuu horjuvan. Erilaiset maalliset houkutukset häiritsevät uskovaisen mielenrauhaa, samoin sissien vankina ollut Manuel, joka piirtää Elsan ihoon köynnöksiä ja lintuja.

Elsan tarina etenee kahdessa aikatasossa vuoroluvuin. Keino on paljon käytetty, mutta minulle kyllä usein mieluinen: kirjaan on mahdollista rakentaa voimakas jännite, kun kirjailija voi paljastaa tarinan eri ketjuissa juuri sopivasti toisiaan täydentäviä elementtejä. Jännitteen kannalta on myös tärkeää, että eri aikatasot ovat lukijalle suunnilleen yhtä vetovoimaisia. Törmälehdon kirjassa tämä ei aivan minun kohdallani toteutunut, sillä lukioikäisen Elsan tarina oli minulle kiinnostavampi ja ehjempi kokonaisuus kuin Kolumbiaan sijoittuvat osiot.

Pidin siitä, kuinka Törmälehto kuvaa nuoren Elsan uskonnollista etsimistä. Elsa on uskossaan samaan aikaan ehdottoman varma ja hapuillen epäilevä. Konfliktit kotiväen kanssa ovat myös herkullisia: kuinka turvallisilta tavalliset kokeilut seksin ja alkoholin parissa tuntuisivat sen rinnalla että löytää tyttärensä puhumassa kielillä.

Kolumbiaan sijoittuvat jaksot tuntuivat minusta hajanaisemmilta – niistä oli välillä vaikea saada otetta. Kiinnostavia elementtejä tuntuu olevan liikaakin: on Kolumbian kulttuuri väkevine väreineen ja makuineen, sissiliike ja levottomuudet, Elsan uskonnollinen kriisi, monia henkilöhahmoja jotka jäävät kaikki hiukan etäisiksi. Ehkä jostakin olisi voinut karsia, ja keskittää huomion voimakkaammin Elsan hengelliseen kriisiin, joka nyt jää sekin hiukan hahmottomaksi.
 
Kielillä puhuminen on kirjassa hyvin voimakkaasti esillä. Se on Elsalle merkki oikeasta uskosta, osoitus siitä että on tarpeeksi hyvä uskovainen. Toisaalta se on myös kilvoittelun väline: kuka saa ensimmäiseksi puhumisen lahjan, kenen kieli on kauneinta ja voimakkainta, onko jonkun kieli valheellista tai huijausta. Ulkopuolisille kielillä puhuminen  taas edustaa kaikkea sitä, mikä helluntalaisissa oudoksuttaa ja vieroksuttaa: se tuntuu sekopäisyydeltä, hihhuloinnilta tai rienaukselta.

Törmälehto ei pyri selittämään kielillä puhumista, mutta hän kuvaa sitä voimakkaasti, suorastaan ruumiillisesti. Ratkaisu on onnistunut – kielillä puhuminen ja uskonnolliset kokemukset tuntuvat kirjassa konkreettisilta ja samaan aikaan mystisiltä. Ajoittain lukiessa tuntui kuitenkin, että kielillä puhuminen sai kirjassa vähän liiankin suuren roolin ja vei tilaa muilta asioilta.

Törmälehto käyttää itse kieltä hienosti, kirjoittaen kaunista ja mielenkiintoista tekstiä, joka ei ainakaan minun makuuni lipsahda liian kauniin korukielen kategoriaan. Mukana on myös särmää ja huumoria. Kirjan lopetus on myös hieno –  se jättää haikean kauniin kaiun soimaan mieleen.

Muissa blogeissa: Amma ihaili kaunista kieltä mutta kaipasi yhteiskunnalllisempaa otetta helluntalaisuuteen; Simon mielestä kirjan parasta antia oli Elsan sisäisen taistelun kuvaus; uskonnollinen vakaumus ja Sinkkuelämä kulkevat sovussa käsi kädessä, tiivistää Omppu; Arja ymmärsi Elsaa täydellisesti vaikkei samaistunut; Jonna toteaa että Törmälehto luo kielestä omanlaistaan.

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät
Kansi: Timo Numminen
Otava, 2017

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Anneli Kanto: Lahtarit


"Oli se pitkä päivä ja ruppi kangistuu kylmästä ja märjästä, kun ei uskaltanut liikkua. Pelitätti niin perkeleesti, jotta täs voi toresta käyrä häjysti ja kuolema tulla. Karuttikin, jotta minkä ietunantähären minoon itteni tänne kunnian peräs tukkinu, miksen pysyny Hannukselas. Näläkäkin oli."

Sodassa voitettujen osa on kova, kirjoitin pari kuukautta sitten Anneli Kannon Veriruusuista, joka kuvaa Suomen sisällissotaa punaisten naiskaartilaisten näkökulmasta. Lahtareissa Kanto kuvaa voittajia, valkoisten puolella sotineita suojeluskuntalaisia, jääkäreitä  ja pohjalaisia nuorukaisia, ja osoittaa ettei voittajienkaan taakkaa ole helppo kantaa.

Suomen sisällissodan tunnetuimmat kuvaukset taiteissa taitavat olla pitkälti punaisen puolen näkökulmasta kerrottuja – hävinnäiden puolelle asettuvia teoksia. Syitä tähän on varmasti monia, mutta ehkä punaisten kohtaloon liittyvä tragedia on aiheena tavallaan "helpompi" kuin valkoisten voitto: häviäjää kohtaan on helppo tuntea myötätuntoa. Lahtareissa Kanto kuitenkin onnistuu kuvaamaan valkoisten voiton kaikessa kipeydessään ja ristiriitaisuudessaan. Voittajan ei ole helppo hymyillä, ja voitonparaatit tuntuvat merkityksettömiltä särkyneiden mielten ja menetettyjen elämien rinnalla.

Kanto rakentaa sodan ja valkoisen Suomen kuvan kaleidoskooppina, jossa asioita tarkastellaan kymmenien eri henkilöhahmojen kertomana. Osa pääsee ääneen vain kerran, mutta joukosta nousee myös päähenkilöitä, keskeisimpänä ehkä pohjalaisnuorukainen Hermanni ja keittäjä/arkuttaja/sensuurivirkailija Helena. Kumpikin muuttuu lyhyen sodan aikana perusteellisesti: sota kuorii ihmisestä kerroksia pois, ja jotkut näistä kerroksista saattavat olla olennaisia inhimillisyyden kannalta.

Pidin kovasti Veriruusuista, mutta Lahtarit teki vielä suuremman vaikutuksen. Se on minusta kaikin puolin taidokkaammin kerrottu  ja kuvattu. Siinä missä Veriruusut on melko perinteinen historiallinen romaani, Lahtarit on kokeellisempi ja vaativampi. Myös henkilökuvaus on syvempää ja moniulotteisempaa, mikä on ehkä yllättävää, kun kirja koostuu niin monesta sirpaleisesta henkilöhahmon palasesta. Mutta ehkä juuri tässä piilee kirjan nerokkuus: kokonainen kuva syntyy nimenomaan välähdyksistä, kertomuksista jotka täydentävät toisiaan, riitelevät keskenään, katsovat asiaa aivan eri näkökulmista.

Kanto tuo eteemme ihanteellisen isänmaallisuuden ja sotapropagandan kritiikittömät toistajat ja toisaalta nuorukaiset, jotka ovat keskellä sodan todellisuutta. Ristiriita on valtava. Riipaisevaa on myös se, kuinka yksin jokainen sotaan osallistunut jää voiton jälkeen. On paljon sellaista, mistä ei voi tai saa puhua. Joillekin tavallinen elämä ei enää sodan jälkeen tunnu riittävän voimakkaalta, toiset menettävät uskonsa elämään kokonaan.

Kannon romaanipari on hieno kuvaus itsenäisyyden verisistä ensiaskelista. Kummassakin kirjassa Kanto onnistuu vaikeassa asiassa: hänen punaisensa ja valkoisensa eivät ole sankareita tai konnia vaan tavallisia ihmisiä, epätäydellisiä mutta inhimillisiä. Kanto ei asetu kenenkään puolelle, eikä hänen sisällissodassaan ole kummallakaan puolella mitään komeaa tai ihailtavaa. Mutta hänen punaisissaan ja valkoisissaan on murheellista kauneutta.

Lahtareista ovat kirjoittaneet myös ainakin AiriElinaLauraKatjaKirjakko ruispellossa ja tuijata.

Anneli Kanto: Lahtarit
Kansi: Jenni Noponen
Gummerus, 2017

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Han Kang: Vegetaristi


"Muuttuiko hänen ruumiinsa vankaksi puunrungoksi ja suikerteliko hänen kämmenistään valkoisia juuria, jotka kaivautuivat mustaan multaan? Kohosivatko hänen jalkansa kohti taivasta ja sukelsivatko hänen kätensä maapallon ytimeen saakka? Jännittyikö hänen ojentunut selkänsä, jotta hän voi kasvaa kahteen suuntaan? Imivätkö hänen solunsa auringon lämmössä märästä maasta vettä, kunnes hänen jalkoväliinsä puhkesi kukkia? Heräsivätkö nämä kuvitelmat hänen sielussaan, kun hän seisoi käsillään ja venyttäytyi niin pitkäksi kuin suinkin?"

Vegetaristi ei kerro kasvissyönnistä, vaikka kirja tapahtumat lähtevätkin liikkeelle siitä, kun hiljainen ja arkipäiväinen kotirouva Yeong-hye lopettaa lihansyönnin. Lihansyönti (tai syöminen ylipäätään) toimii kirjassa enemmänkin vertauskuvana, jonka kautta Han Kang käsittelee ruumiillisuutta, itsemääräämisoikeutta, seksuaalisuutta ja vallankäyttöä.

Kirjassa on kerroksia kuin sipulissa. Sitä voi lukea fantasiana tai kauhukertomuksena tai psykologisena tutkielmana naisesta, joka on ollut koko ikänsä hyväksikäytön kohteena. Siitä on helppo löytää sukupuoleen ja ruumiillisuuteen liittyviä vahvoja teemoja. Yeong-hye koetaan häiritsevänä ja uhkaavana hahmona, vaikka hänen kapinansa on passiivista ja negatiivista: hän kieltäytyy syömästä lihaa tai käyttämästä rintaliivejä eikä yleensäkäään pidä vaatteiden käyttämisestä. Missä määrin ihminen (ja nainen) saa päättää omasta ruumiistaan? Saako hän päättää, mitä syö tai syökö ollenkaan? Saako ihminen päättää kuolla?

Lihan syönti liittyy myös väkivaltaan. Kirjan veriset näyt yhdistyvät lihanpalaan, jota isä yrittää väkisin syöttää Yeong-hyelle. Henkinen, fyysinen ja seksuaalinen väkivalta on kirjassa jatkuvasti läsnä. Ja on myös väkivalta suhteessa eläinten syömiseen, vaikka sitä ei kirjassa suoraan käsitelläkään. Mutta jos ihmisen itsemääräämisoikeus on kontrolloitua ja rajallista, millainen on eläimen oikeus omaan ruumiiseensa?

Vegetaristi oli minulle vahvasti visuaalinen lukukokemus. Todellakin – en muista, koska kirja olisi viimeksi nostanut mieleen näin voimakkaita kuvia. Liikettä ja pysähtyneitä asetelmia. Hehkuvia värejä ja tummia sävyjä. Kukkia, verta, kiemurtelevia oksia, ihoa, tyhjäkatseisia silmiä, sadetta. Kirja kulkee eteenpäin kuvasarjana enemmän kuin tarinana.

Han Kang rikkoo tarinallisuutta myös kirjan rakenteessa. Kirja jakautuu kolmeen erilliseen osaan, joiden väliin jää kerronnan aukkoja. Ensimmäisessä osassa Yeong-hyen unet ja sisäinen monologi katkovat tämän aviomiehen minäkerrontaa. Viimeisessä osassa menneisyys, nykyhetki ja takautumat kauas lapsuuteen vuorottelevat ja melkein sekoittuvat toisiinsa. Loppua kohti kirja ei tunnut kulkevan kohti huipentumaa vaan kääntyy enemmänkin sisäänpäin, pienenee, hiljentyy.

Vegetaristi on rankka kirja. Se kuvaa vastenmielisiä asioita, se on täynnä rumuutta, hyväksikäyttöä, valheita ja ahdistusta. Ja kuitenkaan kirja ei ollut minulle ahdistava lukukokemus vaan oudolla tavalla lumoava ja kaunis. Ehkä kirja etääntyi niin kauas realismista, etteivät sen synkät maisemat masentaneet vaikka ne ajatuksia totisesti herättivätkin. Vegetaristi ei kuitenkaan ole pelkästään älyllinen kirja – siinä on padottujen tunteiden raskautta, mutta myös ilmavaa melankoliaa ja viipyilevää surua. Tunnelmaa ja intohimoa.

Vegetaristista ovat kirjoittaneet myös Katja, tuijataOmppuElinaLauraTuomas ja Maija.

Han Kang: Vegetaristi (Chaesikju-uija,2007)
Englanninkielestä suomentanut Sari Karhulahti
Kansi: Christopher Brand
Gummerus, 2017

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Sadie Jones: Kotiinpaluu


Luin pari vuotta sitten Sadie Jonesin hittikirjan Ehkä rakkaus oli totta, kuten varmaan joka toinen muukin kirjoja kuluttava ihminen. Kirja kuului niihin tapauksiin, joista lukiessa pitää kohtalaisen paljon, mutta joissa on myös jotakin ärsyttävää – ja joiden ärsyttävät puolet alkavat lukemisen jälkeen kasvaa mielessä positiivisia puolia suuremmiksi. Jonkin aikaa lukemisen jälkeen aloinkin olla sitä mieltä, etten oikeastaan pitänyt kirjasta niin paljon kuin aluksi ajattelin.

En siis ollut kauhean kiinnostunut lukemaan Jonesin esikoisromaania Kotiinpaluu, kun se uutuuden menestyksen siivittämänä ilmestyi suomeksi viime vuonna. Mutta kun Kotiinpaluu sitten voitti kirjabloggaajien äänestyksessä vuoden parhaan käännöskirjan tittelin, päätin kuitenkin mahdollisesti lukea kirjan jossain vaiheessa – olenhan lukenut kaikki muutkin Blogistanian Globalian voittajakirjat, ja totta kai minua kiinnosti tietää millainen viime vuoden voittaja olisi.

Kotiinpaluun syvästi ahdistunut päähenkilö, 19-vuotias Lewis lukee jossain vaiheessa Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta. Ja rikoksesta ja rangaistuksesta tässä kirjassa on monella tapaa kyse. Päällisin puolin on kyse Lewisin tekemästä rikoksesta, jonka vuoksi hän on joutunut vankilaan. Kirjan alussa Lewis palaa kotiin kahden vuoden tuomion kärsittyään, ja lukijalle selviää pikku hiljaa, mikä Lewisin rikos on ollut, ja miten hän on tekoonsa päätynyt. Mutta lisäksi kirja käsittelee isoja ja vähän pienempiä rikoksia, joita ihmiset lain sallimissa puitteissa toisilleen tekevät. Kuinka vanhemmat kohtelevat lapsiaan, kuinka yhteisö rankaisee erilaisuudesta, kuinka helppo heikompia on käyttää hyväksi.

Kotiinpaluussa oli asioita, joista pidin. Ensinnäkin Jones kirjoittaa hyvin, hänen tekstinsä virtaa miellyttävästi ja mukaansatempaavasti. Toiseksi Lewisin masennus ja rikkinäisyys oli kuvattu uskottavasti: mustanpuhuva ahdistus tuntuu raskaalta ja tukahduttavalta. Kokonaisuudessaan en kuitenkaan juurikaan pitänyt kirjasta, ja kahden lukemani kirjan perusteella tuntuu, ettei Jones ehkä ole kirjailija minulle. Hänen kirjoissan on minun makuuni aivan liikaa melodraamaa.

Erityisesti tässä esikoisteoksessa Jones kuvaa rankkoja asioita, mutta aika ennalta-arvattavasti ja helpoin keinoin. On helppo kauhistella ymmärtämättömän yhteisön suhtautumista Lewis-parkaa kohtaan, mutta Jones ei oikeastaan saa lukijaa kyseenalaistamaan omaa asemaansa – kysymään, olisinko itse toiminut toisin. Lewisia ja ehkä äitipuoli-Alicea lukuunottamatta henkilöhahmot ovat myös melko yksiylotteisia, mikä vähentää samaistumisen ja ymmärtämisen mahdollisuutta. En myöskään pitänyt kirjan lopetuksesta – myös Ehkä rakkaus oli totta -kirjan lopetus oli aikoinaan minusta heppoinen. Ja kirjojen loput – ne ovat tärkeitä.

Ehkä jätän jatkossa Jonesin kirjat muille lukijoille, niille jotka löytävät niistä jotain mikä minulta jää tavoittamatta.

Kotiinpaluusta ovat kirjoittaneet myös Mai Laakso, Nanna, Opus eka, bleue, Kirsi ja tuijata.

Sadie Jones: Kotiinpaluu (The Outcast, 2008)
Suom. Marianna Kurtto
Otava, 2016

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut


Jake Whyte on nuori nainen, joka asuu yksin karulla englantilaisella saarella ja kasvattaa lampaita. Jake haluaa pysytellä erillään muista saaren asukkaista mutta joutuu pakostakin tekemisiin heidän kanssaan, kun hänen lampaitaan alkaa löytyä raa'asti tapettuna. Samalla kun tarina seuraa Jaken elämää nykyhetkessä, se kertoo takautuvasti menneisyydestä, edeten yhä kauemmas kohti hetkeä, joka muutti Jaken elämän.

Evie Wyldin kirja on kerronnaltaan vähäeleinen, mutta tapahtumiltaan ja teemoiltaan runsas teos. Kaikkien aiheiden joukosta voimakkaimmin minulle nousi esiin yksinäisyys. Melkein kaikki kirjan henkilöt tuntuvat olevan pohjattoman, raastavan yksinäisiä. Jotkut ovat sitä olosuhteiden seurauksena, jotkut menetettyään läheisensä, jotkut vastoin omaa tahtoaan. Toiset oma luonne ajaa ulkopuolisiksi, toiset päätyvät yksinäiseen elämään tekojensa seurauksena. Nämä yksinäiset voivat olla valmiita epätoivoisiin ja tuhoisiin tekoihin saadakseen läheisyyttä. Ja toisaalta he haparoivat kömpelösti mutta vilpittömästi kohti toista ihmistä.

Wyldin kirja on hienosti kirjoitettu, ja sen takautuvasti aukeava tarina koukuttaa tehokkaasti. Kirjan lukeminen oli ajatustyönä antoisaa, mutta en voi sanoa, että se olisi tunnetasolla koskettanut minua kovinkaan paljon. Ehkä kirjan menneisyyden arvoituksen ratkaiseminen vei mukanaan lukiessa niin tehokkaasti, etteivät tapahtumat päässeet ihon alle. Lukiessa korostui enemmän se, mitä on tapahtunut, miten tähän tilanteeseen on päädytty, kuin se mitä henkilöhahmot tuntevat tai millaisia he ovat.

Jake on päähenkilönä kyllä mukavan omalaatuinen – isokokoinen, miehekkääksi luonnehdittu nainen, erakkoluonne, tunteidensa kanssa täysin eksyksissä. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä helpompi Jakea kohtaan on tuntea myötätuntoa, sitä helpompi häntä on ymmärtää. Kuitenkin minusta tuntui välillä siltä, ettei nykyhetken Jake ollut sama ihminen kuin takautumien Jake, vaikka juuri takautumat selvittivät sitä, miten hänestä on tullut sellainen kuin hän on.  Loogisesti Jaken kehityskulku on kyllä uskottava, mutta silti minulle ei ihan syntynyt Jakesta kuvaa kokonaisena ihmisenä.

En siis ihastunut Kaikkiin laulaviin lintuihin varauksetta, mutta lukukokemuksena kirja oli silti ehdottomasti suositeltava. Aina kirjojen ei tarvitsekaan hurmata, vaan rittää että niiden lukeminen on kiinnostavaa ja ajatuksia herättävää.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi tuijata, Laura, Katri, Hannele ja Jonna.

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut (All the birds, singing, 2013)
Suom. Sari Karhulahti
Tammi, 2016

torstai 16. maaliskuuta 2017

Mauri Kunnas: Koiramäen joulukirkko


Varhainen aamu, ulkona vielä aivan pimeää. Väki on kuitenkin jo hereillä ja matkalla kirkkoon. Tähdet tuikkivat ja aisakellot helähtelevät – kynttilät tuikkivat ikkunoissa. On jouluaamu Koiramäessä.

Ylen Kirjojen Suomi -hankkeessa Seppo Puttonen ja Nadja Nowak ovat valinneet kirjan edustamaan jokaista itsenäisyyden vuotta. Kaikista kirjoista julkaistaan juttu myös kirjablogissa. Minun kohdalleni osui Mauri Kunnaksen Koiramäen joulukirkko, joka ilmestyi vuonna 1997.


Mauri Kunnaksen kirjat ovat epäilemättä tuttuja useamman sukupolven lapsille, ja moni osaa varmasti nimetä omat suosikkinsa laajasta tuotannosta. Minulle rakkaimpia ovat Joulupukki ja Suomalainen tonttukirja, ja myös Suuri urheilukirja on tullut luettua läpi lukemattomia kertoja (edelleen moukarinheittoa katsoessa mieleen nousee väistämättä lausahdus "Kössi Kumu unohti jälleen irrottaa moukarista".) Koiramäki-kirjoista pidin myös, koska kaikki "vanhan ajan" elämää kuvaava viehätti minua lapsena loputtomasti. Koiramäen joulukirkkoa en ole aikaisemmin lukenut, koska sen ilmestyessä olen ollut jo aikuinen, mutta olisin varmasti ihastunut kirjaan lapsena, sillä siinä kuvataan vanhan ajan lisäksi toista suosikkiasiaani, joulua.


Katsokaa, kuinka kauniisti kynttilöiden valo on kuvattu!

Koiramäen joulukirkko on aivan pieni kirjanen, vain kymmenkunta sivua pituudeltaan, mutta tunnelmaltaan se on viehättävä. Kuten Kunnaksella aina, viehätys piilee ennen kaikkea kuvituksessa. Pienet yksityiskohdat ilahduttavat kaiken ikäisiä lukijoita. Voi ihailla esimerkiksi reen koristekuviointia, kirkkoväen innokkaita tai uneliaita ilmeitä sekä vanhaa Raamattua. Tässä kirjassa kiinnitin erityisesti huomiota valon kuvaukseen. Kuvissa siirrytään aamun sysipimeydestä joulukirkon lempeään kynttilänvaloon ja lopulta vaaleansiniseen aamupäivän talvivaloon.

Koiramäen joulukirkko on kunnianosoitus Tyrvään Pyhän Olavin kirkolle, joka tuhoutui tuhopoltossa vuonna 1997. Kunnas kirjoitti kirjan jo saman vuoden aikana, ja sen tuotot lahjoitettiin kirkon jälleenrakennustyöhön.

Voit tutustua kirjaan tarkemmin Ylen sivuilla, josta löytyy esimerkiksi Kunnaksen haastattelu.

  
Mauri Kunnas: Koiramäen joulukirkko
Otava, 1997

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Sirpa Kähkönen: Hietakehto

 
"Vene kellui kaislikossa ja sudenkorennot säihkivät sen yllä äänettömässä elokuun helteessä. Juho Tiihonen nosti kiikarit silmilleen. Selkävesi kimmelsi, ja häikäisyn keskellä leijui kuin aineettomana hiekkarantainen saari. Idässä saaren taustalla kohosivat poutapilvien tornit. Hietasalo."

Kuopio-sarjan kuudennessa osassa tutut kirjalliset ystävämme ovat kerääntyneet sotakesän viettoon Kesäkallioon, Selma Kelon huvilalle. Eletään elokuisia hellekesän hetkiä hiostavine päivineen ja tummuvine iltoineen. Tomaatit kypsyvät, marjoista keitetään mehua ja auringosta kerätään voimia kestää jossakin lähistöllä odottava arki. Kesäpäivien keskellä sotakin tuntuu melkein unohtuvan – mutta todellisuudessa mieli ei pääse sotaa pakoon, vaan se vaikuttaa kaiken taustalla, niin lasten kuin aikuistenkin ajatuksissa.

Kähkönen on luonut Hietakehtoon hienon tunnelman, jossa raukea kesäinen rauha yhdistyy painostavaan huolen ja pelon tuntuun. Uhka pysyttelee taustalla, mutta ei voi olla vaikuttamatta ihmisten ajatuksiin ja tekoihin. Toisaalta sekä kesä että sota tuntuvat myös lähentävän ihmisiä ja murtavan perinteisiä muureja: herrasväki ja palvelijat, miehet ja naiset, lapset ja aikuiset joutuvat toimimaan yhdessä pienessä yhteisössään ja omaksumaan itselleen vieraita rooleja.

Kun suurin osa miehistä on sodassa, naisten on pakostakin tartuttava miesten töihin. Lapset kantavat aikuisten huolia ja pelkoja ymmärtäen niistä ehkä enemmän kuin aikuiset tajuavat. Miehet laitetaan keittiöpuuhiin, ja pikkutytöt saattavat haaveilla tähtitieteilijän urasta. Roolien sekoittuminen huipentuu kohtauksessa, jossa suunnitellaan naamiaisia. Hilda Tuomi saa ylleen herrasrouvan leningin, ja Selma Kelo pukeutuu housuihin ja lievetakkiin, ja kummankin olemukseen tulee jotain uutta, kätkössä ollutta.

Kähkönen piirtää henkilöhahmoja ja tunnelmaa hienovaraisesti, herkin vedoin ja rauhallisesti. Erot ja jälleennäkemiset rytmittävät kirjaa: jokaisella on joku joka on lähtenyt tai jättänyt. On sodassa kaatuneita omaisia, lapsensa hyljänneitä vanhempia, eronneita aviopuolisoita. Sota korostaa ihmisten pohjatonta yksinäisyyttä, mutta tarjoaa myös tilaisuuden lähentymiselle: sotaan lähtevät tai sodasta palaavat miehet kohtaavat lapsensa ja puolisonsa eri tavalla kuin tavallisessa arjessa. Hietakehdossa on riipaisevaa kaipauksen ja hauraan toivon tunnetta: jatkuisipa tämä kesä aina, se tuntuu sanovan. Voisinpa unohtaa kavalan maailman, ja viipyä hetken tässä.

Hietakehdon ovat lukeneet myös esimerkiksi Maija, Margit, Amma ja jaana.

Sirpa Kähkönen: Hietakehto
Otava, 2012

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Minna Eväsoja: Melkein geisha - hurmaava ja hullu Japani


Tunnustan suhtautuneeni hiukan ennakkoluuloisesti tähän Minna Eväsojan Melkein geishaan, kun ensimmäisiä kertoja kuulin kirjasta. Ajattelin, että tässä yritetään nyt kirjoittaa vastinetta (ehkä jopa kopiota) Mia Kankimäen Asioista jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Tuumin, ettei Eväsoja voi mitenkään pärjätä Kankimäelle tässä kirjavertailussa.

Onneksi kuitenkin päätin ylittää ennakkoluuloni ja antaa Geishalle mahdollisuuden. Eväsojan kirja ansaitsee kyllä tulla luetuksi, vaikka se ei ihanuudessa Asioille todellakaan pärjää. Mutta vaikka Kankimäen ja Eväsojan kirjojen lähtökohdat ovat samanlaiset – Japaniin hurahtaneet suomalaisnaiset kirjoittavat Japanista omien kokemustensa kautta – kirjat ovat muuten aika erilaisia. Molemmille on siis tilaa meidän Japanista kiinnostuneiden lukemistossa.

Eväsoja on japanilaisen estetiikan dosentti Helsingin yliopistossa, ja hän on asunut pitkiä aikoja Japanissa, opiskellen mm. teetaidetta. Hän siis oletettavasti tuntee Japanin suunnilleen niin hyvin kuin muukalainen voi vieraan maan ja kulttuurin tuntea. Geishassa Eväsoja kuvaa kokemuksiaan pienin, anekdoottimaisin kappalein: kirjan 45 lukua käsittelevät mm. tohveleiden käyttöä, sairastamista, talojen lämmitystä, teetaidetta, sakea, juhlia, sukupuolten välisiä eroja ja luontoa.

Eväsoja kuvaa paljon kulttuurieroja: kuinka omituisilta monet japanilaiset tavat ja näkemykset tuntuvat suomalaisesta, ja kuinka paljon ihmetystä suomalaisnainen voi toisaalta japanilaisissa herättää. Viehättävimmillään kirja on kuitenkin silloin, kun luovutaan kummastelusta ja erikoisuuksien esittelystä ja keskitytään vain kuvaamaan asioita sellaisina kuin ne on koettu. Eväsoja kirjoittaa toteavasti ja rauhallisesti, ja vähäeleistä tyyliä kuorruttaa usein lakoninen huumori. Kirjan tunnelmassa on jotakin viehättävää, jotakin mikä vie ajatukset mielikuvien Japaniin: teehetkiin, putoaviin kirsikankukkiin ja hillittyyn käytökseen.

Kirjassa on aika paljon toistoa, mikä näinkin lyhyessä ja pienimuotoisessa kirjassa hiukan häiritsi. Kokonaisuus oli kuitenkin miellyttävää luettavaa. Eväsoja ei kirjoita mitenkään erityisen omaperäistä tekstiä, mutta kiinnostavaa kerrottavaa hänellä riittää. Ja halu päästä joskus Japaniin nousi kirja lukemisen jälkeen välittömästi taas pintaan.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Lukuneuvoja, Suketus, Jenni, Kirjahilla ja Arja.

Minna Eväsoja: Melkein geisha. Hurmaava ja hullu Japani
Kansi: Jenni Noponen
Gummerus, 2016

tiistai 21. helmikuuta 2017

Anja Kauranen: Syysprinssi


"Minä vartuin sinun kainalossasi kirjailijaksi, ja ymmärsin heti ensimmäisestä omasta lauseestani lähtien että rakkaus on este todelliselle kirjoittamiselle, oikeammin sen vastakohta, sillä kirjoittaminen on rakkauden poispyyhkimistä, ohittamista, sen korvaamista."

Syysprinssi on romaanimuodossa kerrottu tositarina. Se kuvaa Anja Kaurasen ja Harri Sirolan lyhyttä rakkaustarinaa ja jälleennäkemistä, vuosia rakkauden jälkeen. Se on 80-luvun punkliikkeen tarina, kertomus nuoruudesta ja unelmista. Unelmista jotka toteutuvat ja niistä jotka särkyvät. Se on kirja vanhenemisesta, muistelemisesta ja melankolisesta nostalgiasta.

Kirjassa viehättää sen hillitty pienimuotoisuus. Syysprinssi käsittelee suuria, ravisuttavia aiheita – nuoruutta, rakkautta, mielen järkkymistä – mutta Kauranen kirjoittaa niistä rauhallisesti, surumielisen toteavasti. Nuorena rakkaus oli kaiken nielevää, hullua, upottavaa, mutta keski-ikäinen Kauranen tietää, että rakkaus kesti vain hetken ja että rakastavaiset vanhentuvat, heidän ihonsa alkaa roikkua ja intohimo vaihtuu myötätuntoon ja hellyyteen. Hän tietää, että mielen sairaudet ja sähköshokit voivat pyyhkiä unohtumattoman rakkauden pois rakastetun muistoista.

Autofiktiossa piilee aina jonkinlainen tirkistelyn tunteen vaara, mutta Syysprinssi onnistui ainakin minun kohdallani välttämään tuon karikon. Kirja tuntuu suoralta ja rehelliseltä, mutta myös lempeältä ja ymmärtäväiseltä. Kaurasen teksti virtaa kauniisti ja vaivattomasti.

Minulla on ristiriitainen suhde Anja Snellmanin tuotantoon. Olen lukenut häneltä useamman kirjan, mutta en läheskään koko tuotantoa. Kaikista kirjoista en ole pitänyt varauksetta, mutta yksikään hänen kirjansa ei ole jättänyt kylmäksi. Syysprinssi yllätti positiivisesti ja nousi suosikkieni joukkoon Snellmanin tuotannosta. Kirja jäi viipyilemään mielessä, kuin haikean kaunis sävelmä.

Syysprinssistä ovat kirjoittaneet myös riitta k, Tuomas, Tiia, Ina ja Hanna.

Anja Kauranen: Syysprinssi
Kansi/kannen kuvat: Tuula Mäkelä/Ulla Jokisalo
WSOY, 1996

lauantai 11. helmikuuta 2017

Anneli Kanto: Veriruusut


Olen jo jonkin aikaa halunnut lukea jotakin Anneli Kannolta. En vain ole tiennyt, mistä lähteä liikkeelle. Kannon romaanit ovat pääosin historiallisia, enkä ole historiallisten romaanien ylin ystävä, varsinkaan jos liikutaan 1800-luvun puoliväliä kaukaisimmilla ajoilla. Onneksi tuijata suositteli Veriruusuja, joka kertoo Suomen sisällissodasta punaisten naiskaartilaisten näkökulmasta. Aihe herätti heti kiinnostukseni: en ollut aikaisemmin lukenut juuri mitään – faktaa tai fiktiota – naiskaarteista.

"Pojat on tykkien kanssa Pyynikillä ja Laukontorilla hyvissä asemissa. Ei siittä lahtarit läpi pääse. Tätä vasten tässä on harjoteltu. Ensin ollaan niin mahtavaa ja niin samanarvosta miesten kanssa mutta sitte kun meittiä tarvittasiin, niin painutaan pakoon koko akkalauma kun jänekset. Jätetään työväenaate ja heitetään poikain niskoille koko homma. Mitä tasa-arvoo semmonen on? Mää meen ainakin. Meen yksin, jos muut ei uskalla."

Veriruusut kuvaa naiskaartien syntyä ja toimintaa Tampereella ja Valkeakoskella. Valkeakoskella keskiössä on 15-vuotias Sigrid, joka aloittaa työt paperitehtaalla ja joutuu heti alkuun työnjohtajan kopeloimaksi. Onneksi Sigrid kuitenkin löytää tehtaalta myös ystävän, reippaan Martan, joka tutustuttaa Sigridin myös työväentalon illanviettoihin.

Tampereen tapahtumia seurataan parikymppisen Lempin näkökulmasta. Lempi on ollut piikana Teiskossa mutta päättää lähteä paremman elämän perään Tampereelle, pumpulienkeliksi Finlaysonille. Elämä kaupungissa ei kuitenkaan ole aivan odotetun hohdokasta: on yleislakko ja puutetta vähän kaikesta. Suomen itsenäistyminen ei Lempin elämää muuta miksikään, mutta sitten alkaa yllättäen vallankumous ja työt tehtaalla loppuvat. Lempi liittyy punakaartiin.

Kanto perustaa romaaninsa vahvasti historiallisiin faktoihin ja lähdemateriaaliin. Romaani on kuitenkin elävä ja hengittävä ja henkilöhahmot ovat kiinnostavia vaikkakaan eivät kovin moniulotteisia. Enemmän Kanto kirjoittaakin naisista ryhmänä, työläisinä, tyttärinä, vallankumouksellisina, sodan uhreina. Murteiset puheenparret, huumori ja arkiset toimet tuovat kirjaan väriä ja valoa.

Vaikka näkökulma on punaisten, ei Kanto kuvaa heitä sankareina tai viattomina uhreina, vaan inhimillisyys näkyy sodan molemmissa osapuolissa, hyvässä ja pahassa. Taitavasti Kanto tuo esiin myös sen, millainen amatöörien sota oli kyseessä, erityisesti punaisella puolella. Kaarteihin liityttiin puolivahingossa, hetken hurmoksessa tai joukkohuumassa, ja yhtäkkiä oltiinkin sodassa, ilman minkäänlaista koulutusta tai valmiuksia. Loppua kohti lukeminen alkaa särkeä sydäntä: voitettujen osa on kova.

Suomi 100 -juhlavuonna tuntuu erityisen merkitykselliseltä lukea näistä itsenäisyyden ensiaskeleiden traagisista tapahtumista. Juhlahumun keskellä on hyvä muistaa, kuinka kansa jakautui kahtia, ja millaisia hirmutekoja kummallakin puolella tehtiin. Voisi myös toivoa, että oman sisällissotamme muistaminen auttaisi ymmärtämään paremmin nykyhetkeä ja sen tapahtumia. Tuntemaan myötätuntoa – katsomaan asioita laajemmalla perspektiivillä.

Veriruusuista ovat kirjoittaneet myös Lukuneuvoja ja appple.

Anneli Kanto; Veriruusut
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Gummerus, 2008

perjantai 27. tammikuuta 2017

Blogistanian kirjallisuupalkinnot 2016 - minun ehdokkaani


On taas aika äänestää kirjabloggaajien vuoden parhaat kirjat. Kutkuttavaa! Jännittävää! Osallistun itse äänestykseen kolmessa kategoriassa.

Finlandia

Viime vuonna julkaistiin hurjan paljon hienoja ja kiinnostavia kotimaisia kirjoja, eikä kolmen parhaan valinta ollut helppo tehtävä. Myös kirjojen asettaminen paremmuusjärjestykseen aiheutti päänvaivaa – niin tasaväkisen hyviä kirjat olivat. Näihin kolmeen kirjaan kuitenkin päädyin:

1. Johannes Ekholm: Rakkaus niinku (3 pistettä)
"Jos Rakkaus niinku ei olisi niin hauska ja kekseliäisyydessään hengästyttävän innostava, se olisi suunnattoman surullinen kirja."

2. Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa (2 pistettä)
"Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa on kerta kaikkiaan hurmaava kirja. Se on nautinnollinen kuin täydellinen jälkiruoka: sitä haluaisi samaan aikaan pyöritellä makuja kielellään hitaasti ja kaapia koko kulhon pohjaa myöten mahdollisimman nopeasti."

3. Pajtim Statovci: Tiranan sydän (1 piste)
"Statovci sekoittaa kerronnassaan melodraaman rajoja hipovaa traagisuutta, kansantarinoiden värikkyyttä, inhorealismia ja runollisuutta, ironiaa ja melankoliaa. Tuloksena on vangitseva ja koukuttava kirja, joka askarruttaa mieltä ja jäytää sydäntä."

Globalia

Käännöskirjojen joukosta tielleni ei viime vuonna osunut kovin paljon huippukokemuksia. Ykkönen oli kuitenkin omassa luokassaan: yksi viime vuoden rakkaimmista lukukokemuksista.

1. Colm Tóibín: Nora Webster (3 pistettä)
"Pieniä tekoja ja ajatuksia kuvatessaan Tóibín piirtää mikroskooppimaisen tarkkaa kuvaa päähenkilöstään ja tämän mielenliikkeistä. Kaikkea ei silti selitetä auki, vaan Tóibín jättää lukijalle tilaa ajatella ja tulkita – muodostaa oma surun muotokuvansa."

2. John Willimas: Butcher's Crossing (2 pistettä)
"Butcher's Crossing on hiljaisella tavalla vimmainen kirja. Se kertoo tarinan, joka on läpikotaisin tuttu, mutta ehkä juuri siksi vangitseva." 

3. Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista (1 pistettä)
"Näkökulmatekniikka ei jää tässä kirjassa vain kerronnalliseksi keinoksi vaan on olennainen osa sen keskeisimpiä teemoja: muistamista, identiteettiä ja sitä kuinka me kaikki koemme maailman omasta näkökulmastamme."

Tieto

Blogistanian Tieto on yksi suosikkikategorioistani, koska jokainen bloggaaja tuntuu lukevan niin erilaisia tietokirjoja, ja hyvin monenlaiset kirjat nousevat äänestyksessäkin esille. Minun ääneni menvät näille kirjoille:

1. Eeva Kemppi ja Maria Säkö: Q - Skavabölen pojista Kaspar Hauseriin (3 pistettä)
"Kirja tavoittaa paljon sellaista, mitä halusin muistaa – minkä mieleen palauttaminen tuntui tärkeältä. Se tuntuu minun Q-teatteriltani." 

2. Mari Manninen: Yhden lapsen kansa (2 pistettä) 
"Yhden lapsen kansa näyttää yhden puolen maailmastamme, jossa lasten hankkimista ja naisen ruumista kontrolloidaan. Vallanpitäjät ovat aina asettaneet rajoja sille, keiden on sopivaa lisääntyä tai kasvattaa lapsia, ja sille missä määrin nainen saa itse päättää omasta ruumiistaan." 

3. Sofia Kilpikivi: Maratonmimmi (1 piste) 
" Kirja kehottaa haastamaan omat asenteet mutta samalla se kannustaa hyväksymään itsensä. Se kehottaa nauttimaan omasta kehosta ja siitä mihin se pystyy, sen sijaan että miettisi, miltä vartalo näyttää." 

Äänestyksen tulokset julkaistaan 28.1. klo 10.00 äänestyksiä emännöivissä blogeissa.