lauantai 22. huhtikuuta 2017

Anneli Kanto: Lahtarit


"Oli se pitkä päivä ja ruppi kangistuu kylmästä ja märjästä, kun ei uskaltanut liikkua. Pelitätti niin perkeleesti, jotta täs voi toresta käyrä häjysti ja kuolema tulla. Karuttikin, jotta minkä ietunantähären minoon itteni tänne kunnian peräs tukkinu, miksen pysyny Hannukselas. Näläkäkin oli."

Sodassa voitettujen osa on kova, kirjoitin pari kuukautta sitten Anneli Kannon Veriruusuista, joka kuvaa Suomen sisällissotaa punaisten naiskaartilaisten näkökulmasta. Lahtareissa Kanto kuvaa voittajia, valkoisten puolella sotineita suojeluskuntalaisia, jääkäreitä  ja pohjalaisia nuorukaisia, ja osoittaa ettei voittajienkaan taakkaa ole helppo kantaa.

Suomen sisällissodan tunnetuimmat kuvaukset taiteissa taitavat olla pitkälti punaisen puolen näkökulmasta kerrottuja – hävinnäiden puolelle asettuvia teoksia. Syitä tähän on varmasti monia, mutta ehkä punaisten kohtaloon liittyvä tragedia on aiheena tavallaan "helpompi" kuin valkoisten voitto: häviäjää kohtaan on helppo tuntea myötätuntoa. Lahtareissa Kanto kuitenkin onnistuu kuvaamaan valkoisten voiton kaikessa kipeydessään ja ristiriitaisuudessaan. Voittajan ei ole helppo hymyillä, ja voitonparaatit tuntuvat merkityksettömiltä särkyneiden mielten ja menetettyjen elämien rinnalla.

Kanto rakentaa sodan ja valkoisen Suomen kuvan kaleidoskooppina, jossa asioita tarkastellaan kymmenien eri henkilöhahmojen kertomana. Osa pääsee ääneen vain kerran, mutta joukosta nousee myös päähenkilöitä, keskeisimpänä ehkä pohjalaisnuorukainen Hermanni ja keittäjä/arkuttaja/sensuurivirkailija Helena. Kumpikin muuttuu lyhyen sodan aikana perusteellisesti: sota kuorii ihmisestä kerroksia pois, ja jotkut näistä kerroksista saattavat olla olennaisia inhimillisyyden kannalta.

Pidin kovasti Veriruusuista, mutta Lahtarit teki vielä suuremman vaikutuksen. Se on minusta kaikin puolin taidokkaammin kerrottu  ja kuvattu. Siinä missä Veriruusut on melko perinteinen historiallinen romaani, Lahtarit on kokeellisempi ja vaativampi. Myös henkilökuvaus on syvempää ja moniulotteisempaa, mikä on ehkä yllättävää, kun kirja koostuu niin monesta sirpaleisesta henkilöhahmon palasesta. Mutta ehkä juuri tässä piilee kirjan nerokkuus: kokonainen kuva syntyy nimenomaan välähdyksistä, kertomuksista jotka täydentävät toisiaan, riitelevät keskenään, katsovat asiaa aivan eri näkökulmista.

Kanto tuo eteemme ihanteellisen isänmaallisuuden ja sotapropagandan kritiikittömät toistajat ja toisaalta nuorukaiset, jotka ovat keskellä sodan todellisuutta. Ristiriita on valtava. Riipaisevaa on myös se, kuinka yksin jokainen sotaan osallistunut jää voiton jälkeen. On paljon sellaista, mistä ei voi tai saa puhua. Joillekin tavallinen elämä ei enää sodan jälkeen tunnu riittävän voimakkaalta, toiset menettävät uskonsa elämään kokonaan.

Kannon romaanipari on hieno kuvaus itsenäisyyden verisistä ensiaskelista. Kummassakin kirjassa Kanto onnistuu vaikeassa asiassa: hänen punaisensa ja valkoisensa eivät ole sankareita tai konnia vaan tavallisia ihmisiä, epätäydellisiä mutta inhimillisiä. Kanto ei asetu kenenkään puolelle, eikä hänen sisällissodassaan ole kummallakaan puolella mitään komeaa tai ihailtavaa. Mutta hänen punaisissaan ja valkoisissaan on murheellista kauneutta.

Lahtareista ovat kirjoittaneet myös ainakin AiriElinaLauraKatjaKirjakko ruispellossa ja tuijata.

Anneli Kanto: Lahtarit
Kansi: Jenni Noponen
Gummerus, 2017

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Han Kang: Vegetaristi


"Muuttuiko hänen ruumiinsa vankaksi puunrungoksi ja suikerteliko hänen kämmenistään valkoisia juuria, jotka kaivautuivat mustaan multaan? Kohosivatko hänen jalkansa kohti taivasta ja sukelsivatko hänen kätensä maapallon ytimeen saakka? Jännittyikö hänen ojentunut selkänsä, jotta hän voi kasvaa kahteen suuntaan? Imivätkö hänen solunsa auringon lämmössä märästä maasta vettä, kunnes hänen jalkoväliinsä puhkesi kukkia? Heräsivätkö nämä kuvitelmat hänen sielussaan, kun hän seisoi käsillään ja venyttäytyi niin pitkäksi kuin suinkin?"

Vegetaristi ei kerro kasvissyönnistä, vaikka kirja tapahtumat lähtevätkin liikkeelle siitä, kun hiljainen ja arkipäiväinen kotirouva Yeong-hye lopettaa lihansyönnin. Lihansyönti (tai syöminen ylipäätään) toimii kirjassa enemmänkin vertauskuvana, jonka kautta Han Kang käsittelee ruumiillisuutta, itsemääräämisoikeutta, seksuaalisuutta ja vallankäyttöä.

Kirjassa on kerroksia kuin sipulissa. Sitä voi lukea fantasiana tai kauhukertomuksena tai psykologisena tutkielmana naisesta, joka on ollut koko ikänsä hyväksikäytön kohteena. Siitä on helppo löytää sukupuoleen ja ruumiillisuuteen liittyviä vahvoja teemoja. Yeong-hye koetaan häiritsevänä ja uhkaavana hahmona, vaikka hänen kapinansa on passiivista ja negatiivista: hän kieltäytyy syömästä lihaa tai käyttämästä rintaliivejä eikä yleensäkäään pidä vaatteiden käyttämisestä. Missä määrin ihminen (ja nainen) saa päättää omasta ruumiistaan? Saako hän päättää, mitä syö tai syökö ollenkaan? Saako ihminen päättää kuolla?

Lihan syönti liittyy myös väkivaltaan. Kirjan veriset näyt yhdistyvät lihanpalaan, jota isä yrittää väkisin syöttää Yeong-hyelle. Henkinen, fyysinen ja seksuaalinen väkivalta on kirjassa jatkuvasti läsnä. Ja on myös väkivalta suhteessa eläinten syömiseen, vaikka sitä ei kirjassa suoraan käsitelläkään. Mutta jos ihmisen itsemääräämisoikeus on kontrolloitua ja rajallista, millainen on eläimen oikeus omaan ruumiiseensa?

Vegetaristi oli minulle vahvasti visuaalinen lukukokemus. Todellakin – en muista, koska kirja olisi viimeksi nostanut mieleen näin voimakkaita kuvia. Liikettä ja pysähtyneitä asetelmia. Hehkuvia värejä ja tummia sävyjä. Kukkia, verta, kiemurtelevia oksia, ihoa, tyhjäkatseisia silmiä, sadetta. Kirja kulkee eteenpäin kuvasarjana enemmän kuin tarinana.

Han Kang rikkoo tarinallisuutta myös kirjan rakenteessa. Kirja jakautuu kolmeen erilliseen osaan, joiden väliin jää kerronnan aukkoja. Ensimmäisessä osassa Yeong-hyen unet ja sisäinen monologi katkovat tämän aviomiehen minäkerrontaa. Viimeisessä osassa menneisyys, nykyhetki ja takautumat kauas lapsuuteen vuorottelevat ja melkein sekoittuvat toisiinsa. Loppua kohti kirja ei tunnut kulkevan kohti huipentumaa vaan kääntyy enemmänkin sisäänpäin, pienenee, hiljentyy.

Vegetaristi on rankka kirja. Se kuvaa vastenmielisiä asioita, se on täynnä rumuutta, hyväksikäyttöä, valheita ja ahdistusta. Ja kuitenkaan kirja ei ollut minulle ahdistava lukukokemus vaan oudolla tavalla lumoava ja kaunis. Ehkä kirja etääntyi niin kauas realismista, etteivät sen synkät maisemat masentaneet vaikka ne ajatuksia totisesti herättivätkin. Vegetaristi ei kuitenkaan ole pelkästään älyllinen kirja – siinä on padottujen tunteiden raskautta, mutta myös ilmavaa melankoliaa ja viipyilevää surua. Tunnelmaa ja intohimoa.

Vegetaristista ovat kirjoittaneet myös Katja, tuijataOmppuElinaLauraTuomas ja Maija.

Han Kang: Vegetaristi (Chaesikju-uija,2007)
Englanninkielestä suomentanut Sari Karhulahti
Kansi: Christopher Brand
Gummerus, 2017

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Sadie Jones: Kotiinpaluu


Luin pari vuotta sitten Sadie Jonesin hittikirjan Ehkä rakkaus oli totta, kuten varmaan joka toinen muukin kirjoja kuluttava ihminen. Kirja kuului niihin tapauksiin, joista lukiessa pitää kohtalaisen paljon, mutta joissa on myös jotakin ärsyttävää – ja joiden ärsyttävät puolet alkavat lukemisen jälkeen kasvaa mielessä positiivisia puolia suuremmiksi. Jonkin aikaa lukemisen jälkeen aloinkin olla sitä mieltä, etten oikeastaan pitänyt kirjasta niin paljon kuin aluksi ajattelin.

En siis ollut kauhean kiinnostunut lukemaan Jonesin esikoisromaania Kotiinpaluu, kun se uutuuden menestyksen siivittämänä ilmestyi suomeksi viime vuonna. Mutta kun Kotiinpaluu sitten voitti kirjabloggaajien äänestyksessä vuoden parhaan käännöskirjan tittelin, päätin kuitenkin mahdollisesti lukea kirjan jossain vaiheessa – olenhan lukenut kaikki muutkin Blogistanian Globalian voittajakirjat, ja totta kai minua kiinnosti tietää millainen viime vuoden voittaja olisi.

Kotiinpaluun syvästi ahdistunut päähenkilö, 19-vuotias Lewis lukee jossain vaiheessa Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta. Ja rikoksesta ja rangaistuksesta tässä kirjassa on monella tapaa kyse. Päällisin puolin on kyse Lewisin tekemästä rikoksesta, jonka vuoksi hän on joutunut vankilaan. Kirjan alussa Lewis palaa kotiin kahden vuoden tuomion kärsittyään, ja lukijalle selviää pikku hiljaa, mikä Lewisin rikos on ollut, ja miten hän on tekoonsa päätynyt. Mutta lisäksi kirja käsittelee isoja ja vähän pienempiä rikoksia, joita ihmiset lain sallimissa puitteissa toisilleen tekevät. Kuinka vanhemmat kohtelevat lapsiaan, kuinka yhteisö rankaisee erilaisuudesta, kuinka helppo heikompia on käyttää hyväksi.

Kotiinpaluussa oli asioita, joista pidin. Ensinnäkin Jones kirjoittaa hyvin, hänen tekstinsä virtaa miellyttävästi ja mukaansatempaavasti. Toiseksi Lewisin masennus ja rikkinäisyys oli kuvattu uskottavasti: mustanpuhuva ahdistus tuntuu raskaalta ja tukahduttavalta. Kokonaisuudessaan en kuitenkaan juurikaan pitänyt kirjasta, ja kahden lukemani kirjan perusteella tuntuu, ettei Jones ehkä ole kirjailija minulle. Hänen kirjoissan on minun makuuni aivan liikaa melodraamaa.

Erityisesti tässä esikoisteoksessa Jones kuvaa rankkoja asioita, mutta aika ennalta-arvattavasti ja helpoin keinoin. On helppo kauhistella ymmärtämättömän yhteisön suhtautumista Lewis-parkaa kohtaan, mutta Jones ei oikeastaan saa lukijaa kyseenalaistamaan omaa asemaansa – kysymään, olisinko itse toiminut toisin. Lewisia ja ehkä äitipuoli-Alicea lukuunottamatta henkilöhahmot ovat myös melko yksiylotteisia, mikä vähentää samaistumisen ja ymmärtämisen mahdollisuutta. En myöskään pitänyt kirjan lopetuksesta – myös Ehkä rakkaus oli totta -kirjan lopetus oli aikoinaan minusta heppoinen. Ja kirjojen loput – ne ovat tärkeitä.

Ehkä jätän jatkossa Jonesin kirjat muille lukijoille, niille jotka löytävät niistä jotain mikä minulta jää tavoittamatta.

Kotiinpaluusta ovat kirjoittaneet myös Mai Laakso, Nanna, Opus eka, bleue, Kirsi ja tuijata.

Sadie Jones: Kotiinpaluu (The Outcast, 2008)
Suom. Marianna Kurtto
Otava, 2016

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut


Jake Whyte on nuori nainen, joka asuu yksin karulla englantilaisella saarella ja kasvattaa lampaita. Jake haluaa pysytellä erillään muista saaren asukkaista mutta joutuu pakostakin tekemisiin heidän kanssaan, kun hänen lampaitaan alkaa löytyä raa'asti tapettuna. Samalla kun tarina seuraa Jaken elämää nykyhetkessä, se kertoo takautuvasti menneisyydestä, edeten yhä kauemmas kohti hetkeä, joka muutti Jaken elämän.

Evie Wyldin kirja on kerronnaltaan vähäeleinen, mutta tapahtumiltaan ja teemoiltaan runsas teos. Kaikkien aiheiden joukosta voimakkaimmin minulle nousi esiin yksinäisyys. Melkein kaikki kirjan henkilöt tuntuvat olevan pohjattoman, raastavan yksinäisiä. Jotkut ovat sitä olosuhteiden seurauksena, jotkut menetettyään läheisensä, jotkut vastoin omaa tahtoaan. Toiset oma luonne ajaa ulkopuolisiksi, toiset päätyvät yksinäiseen elämään tekojensa seurauksena. Nämä yksinäiset voivat olla valmiita epätoivoisiin ja tuhoisiin tekoihin saadakseen läheisyyttä. Ja toisaalta he haparoivat kömpelösti mutta vilpittömästi kohti toista ihmistä.

Wyldin kirja on hienosti kirjoitettu, ja sen takautuvasti aukeava tarina koukuttaa tehokkaasti. Kirjan lukeminen oli ajatustyönä antoisaa, mutta en voi sanoa, että se olisi tunnetasolla koskettanut minua kovinkaan paljon. Ehkä kirjan menneisyyden arvoituksen ratkaiseminen vei mukanaan lukiessa niin tehokkaasti, etteivät tapahtumat päässeet ihon alle. Lukiessa korostui enemmän se, mitä on tapahtunut, miten tähän tilanteeseen on päädytty, kuin se mitä henkilöhahmot tuntevat tai millaisia he ovat.

Jake on päähenkilönä kyllä mukavan omalaatuinen – isokokoinen, miehekkääksi luonnehdittu nainen, erakkoluonne, tunteidensa kanssa täysin eksyksissä. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä helpompi Jakea kohtaan on tuntea myötätuntoa, sitä helpompi häntä on ymmärtää. Kuitenkin minusta tuntui välillä siltä, ettei nykyhetken Jake ollut sama ihminen kuin takautumien Jake, vaikka juuri takautumat selvittivät sitä, miten hänestä on tullut sellainen kuin hän on.  Loogisesti Jaken kehityskulku on kyllä uskottava, mutta silti minulle ei ihan syntynyt Jakesta kuvaa kokonaisena ihmisenä.

En siis ihastunut Kaikkiin laulaviin lintuihin varauksetta, mutta lukukokemuksena kirja oli silti ehdottomasti suositeltava. Aina kirjojen ei tarvitsekaan hurmata, vaan rittää että niiden lukeminen on kiinnostavaa ja ajatuksia herättävää.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi tuijata, Laura, Katri, Hannele ja Jonna.

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut (All the birds, singing, 2013)
Suom. Sari Karhulahti
Tammi, 2016

torstai 16. maaliskuuta 2017

Mauri Kunnas: Koiramäen joulukirkko


Varhainen aamu, ulkona vielä aivan pimeää. Väki on kuitenkin jo hereillä ja matkalla kirkkoon. Tähdet tuikkivat ja aisakellot helähtelevät – kynttilät tuikkivat ikkunoissa. On jouluaamu Koiramäessä.

Ylen Kirjojen Suomi -hankkeessa Seppo Puttonen ja Nadja Nowak ovat valinneet kirjan edustamaan jokaista itsenäisyyden vuotta. Kaikista kirjoista julkaistaan juttu myös kirjablogissa. Minun kohdalleni osui Mauri Kunnaksen Koiramäen joulukirkko, joka ilmestyi vuonna 1997.


Mauri Kunnaksen kirjat ovat epäilemättä tuttuja useamman sukupolven lapsille, ja moni osaa varmasti nimetä omat suosikkinsa laajasta tuotannosta. Minulle rakkaimpia ovat Joulupukki ja Suomalainen tonttukirja, ja myös Suuri urheilukirja on tullut luettua läpi lukemattomia kertoja (edelleen moukarinheittoa katsoessa mieleen nousee väistämättä lausahdus "Kössi Kumu unohti jälleen irrottaa moukarista".) Koiramäki-kirjoista pidin myös, koska kaikki "vanhan ajan" elämää kuvaava viehätti minua lapsena loputtomasti. Koiramäen joulukirkkoa en ole aikaisemmin lukenut, koska sen ilmestyessä olen ollut jo aikuinen, mutta olisin varmasti ihastunut kirjaan lapsena, sillä siinä kuvataan vanhan ajan lisäksi toista suosikkiasiaani, joulua.


Katsokaa, kuinka kauniisti kynttilöiden valo on kuvattu!

Koiramäen joulukirkko on aivan pieni kirjanen, vain kymmenkunta sivua pituudeltaan, mutta tunnelmaltaan se on viehättävä. Kuten Kunnaksella aina, viehätys piilee ennen kaikkea kuvituksessa. Pienet yksityiskohdat ilahduttavat kaiken ikäisiä lukijoita. Voi ihailla esimerkiksi reen koristekuviointia, kirkkoväen innokkaita tai uneliaita ilmeitä sekä vanhaa Raamattua. Tässä kirjassa kiinnitin erityisesti huomiota valon kuvaukseen. Kuvissa siirrytään aamun sysipimeydestä joulukirkon lempeään kynttilänvaloon ja lopulta vaaleansiniseen aamupäivän talvivaloon.

Koiramäen joulukirkko on kunnianosoitus Tyrvään Pyhän Olavin kirkolle, joka tuhoutui tuhopoltossa vuonna 1997. Kunnas kirjoitti kirjan jo saman vuoden aikana, ja sen tuotot lahjoitettiin kirkon jälleenrakennustyöhön.

Voit tutustua kirjaan tarkemmin Ylen sivuilla, josta löytyy esimerkiksi Kunnaksen haastattelu.

  
Mauri Kunnas: Koiramäen joulukirkko
Otava, 1997

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Sirpa Kähkönen: Hietakehto

 
"Vene kellui kaislikossa ja sudenkorennot säihkivät sen yllä äänettömässä elokuun helteessä. Juho Tiihonen nosti kiikarit silmilleen. Selkävesi kimmelsi, ja häikäisyn keskellä leijui kuin aineettomana hiekkarantainen saari. Idässä saaren taustalla kohosivat poutapilvien tornit. Hietasalo."

Kuopio-sarjan kuudennessa osassa tutut kirjalliset ystävämme ovat kerääntyneet sotakesän viettoon Kesäkallioon, Selma Kelon huvilalle. Eletään elokuisia hellekesän hetkiä hiostavine päivineen ja tummuvine iltoineen. Tomaatit kypsyvät, marjoista keitetään mehua ja auringosta kerätään voimia kestää jossakin lähistöllä odottava arki. Kesäpäivien keskellä sotakin tuntuu melkein unohtuvan – mutta todellisuudessa mieli ei pääse sotaa pakoon, vaan se vaikuttaa kaiken taustalla, niin lasten kuin aikuistenkin ajatuksissa.

Kähkönen on luonut Hietakehtoon hienon tunnelman, jossa raukea kesäinen rauha yhdistyy painostavaan huolen ja pelon tuntuun. Uhka pysyttelee taustalla, mutta ei voi olla vaikuttamatta ihmisten ajatuksiin ja tekoihin. Toisaalta sekä kesä että sota tuntuvat myös lähentävän ihmisiä ja murtavan perinteisiä muureja: herrasväki ja palvelijat, miehet ja naiset, lapset ja aikuiset joutuvat toimimaan yhdessä pienessä yhteisössään ja omaksumaan itselleen vieraita rooleja.

Kun suurin osa miehistä on sodassa, naisten on pakostakin tartuttava miesten töihin. Lapset kantavat aikuisten huolia ja pelkoja ymmärtäen niistä ehkä enemmän kuin aikuiset tajuavat. Miehet laitetaan keittiöpuuhiin, ja pikkutytöt saattavat haaveilla tähtitieteilijän urasta. Roolien sekoittuminen huipentuu kohtauksessa, jossa suunnitellaan naamiaisia. Hilda Tuomi saa ylleen herrasrouvan leningin, ja Selma Kelo pukeutuu housuihin ja lievetakkiin, ja kummankin olemukseen tulee jotain uutta, kätkössä ollutta.

Kähkönen piirtää henkilöhahmoja ja tunnelmaa hienovaraisesti, herkin vedoin ja rauhallisesti. Erot ja jälleennäkemiset rytmittävät kirjaa: jokaisella on joku joka on lähtenyt tai jättänyt. On sodassa kaatuneita omaisia, lapsensa hyljänneitä vanhempia, eronneita aviopuolisoita. Sota korostaa ihmisten pohjatonta yksinäisyyttä, mutta tarjoaa myös tilaisuuden lähentymiselle: sotaan lähtevät tai sodasta palaavat miehet kohtaavat lapsensa ja puolisonsa eri tavalla kuin tavallisessa arjessa. Hietakehdossa on riipaisevaa kaipauksen ja hauraan toivon tunnetta: jatkuisipa tämä kesä aina, se tuntuu sanovan. Voisinpa unohtaa kavalan maailman, ja viipyä hetken tässä.

Hietakehdon ovat lukeneet myös esimerkiksi Maija, Margit, Amma ja jaana.

Sirpa Kähkönen: Hietakehto
Otava, 2012

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Minna Eväsoja: Melkein geisha - hurmaava ja hullu Japani


Tunnustan suhtautuneeni hiukan ennakkoluuloisesti tähän Minna Eväsojan Melkein geishaan, kun ensimmäisiä kertoja kuulin kirjasta. Ajattelin, että tässä yritetään nyt kirjoittaa vastinetta (ehkä jopa kopiota) Mia Kankimäen Asioista jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Tuumin, ettei Eväsoja voi mitenkään pärjätä Kankimäelle tässä kirjavertailussa.

Onneksi kuitenkin päätin ylittää ennakkoluuloni ja antaa Geishalle mahdollisuuden. Eväsojan kirja ansaitsee kyllä tulla luetuksi, vaikka se ei ihanuudessa Asioille todellakaan pärjää. Mutta vaikka Kankimäen ja Eväsojan kirjojen lähtökohdat ovat samanlaiset – Japaniin hurahtaneet suomalaisnaiset kirjoittavat Japanista omien kokemustensa kautta – kirjat ovat muuten aika erilaisia. Molemmille on siis tilaa meidän Japanista kiinnostuneiden lukemistossa.

Eväsoja on japanilaisen estetiikan dosentti Helsingin yliopistossa, ja hän on asunut pitkiä aikoja Japanissa, opiskellen mm. teetaidetta. Hän siis oletettavasti tuntee Japanin suunnilleen niin hyvin kuin muukalainen voi vieraan maan ja kulttuurin tuntea. Geishassa Eväsoja kuvaa kokemuksiaan pienin, anekdoottimaisin kappalein: kirjan 45 lukua käsittelevät mm. tohveleiden käyttöä, sairastamista, talojen lämmitystä, teetaidetta, sakea, juhlia, sukupuolten välisiä eroja ja luontoa.

Eväsoja kuvaa paljon kulttuurieroja: kuinka omituisilta monet japanilaiset tavat ja näkemykset tuntuvat suomalaisesta, ja kuinka paljon ihmetystä suomalaisnainen voi toisaalta japanilaisissa herättää. Viehättävimmillään kirja on kuitenkin silloin, kun luovutaan kummastelusta ja erikoisuuksien esittelystä ja keskitytään vain kuvaamaan asioita sellaisina kuin ne on koettu. Eväsoja kirjoittaa toteavasti ja rauhallisesti, ja vähäeleistä tyyliä kuorruttaa usein lakoninen huumori. Kirjan tunnelmassa on jotakin viehättävää, jotakin mikä vie ajatukset mielikuvien Japaniin: teehetkiin, putoaviin kirsikankukkiin ja hillittyyn käytökseen.

Kirjassa on aika paljon toistoa, mikä näinkin lyhyessä ja pienimuotoisessa kirjassa hiukan häiritsi. Kokonaisuus oli kuitenkin miellyttävää luettavaa. Eväsoja ei kirjoita mitenkään erityisen omaperäistä tekstiä, mutta kiinnostavaa kerrottavaa hänellä riittää. Ja halu päästä joskus Japaniin nousi kirja lukemisen jälkeen välittömästi taas pintaan.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Lukuneuvoja, Suketus, Jenni, Kirjahilla ja Arja.

Minna Eväsoja: Melkein geisha. Hurmaava ja hullu Japani
Kansi: Jenni Noponen
Gummerus, 2016

tiistai 21. helmikuuta 2017

Anja Kauranen: Syysprinssi


"Minä vartuin sinun kainalossasi kirjailijaksi, ja ymmärsin heti ensimmäisestä omasta lauseestani lähtien että rakkaus on este todelliselle kirjoittamiselle, oikeammin sen vastakohta, sillä kirjoittaminen on rakkauden poispyyhkimistä, ohittamista, sen korvaamista."

Syysprinssi on romaanimuodossa kerrottu tositarina. Se kuvaa Anja Kaurasen ja Harri Sirolan lyhyttä rakkaustarinaa ja jälleennäkemistä, vuosia rakkauden jälkeen. Se on 80-luvun punkliikkeen tarina, kertomus nuoruudesta ja unelmista. Unelmista jotka toteutuvat ja niistä jotka särkyvät. Se on kirja vanhenemisesta, muistelemisesta ja melankolisesta nostalgiasta.

Kirjassa viehättää sen hillitty pienimuotoisuus. Syysprinssi käsittelee suuria, ravisuttavia aiheita – nuoruutta, rakkautta, mielen järkkymistä – mutta Kauranen kirjoittaa niistä rauhallisesti, surumielisen toteavasti. Nuorena rakkaus oli kaiken nielevää, hullua, upottavaa, mutta keski-ikäinen Kauranen tietää, että rakkaus kesti vain hetken ja että rakastavaiset vanhentuvat, heidän ihonsa alkaa roikkua ja intohimo vaihtuu myötätuntoon ja hellyyteen. Hän tietää, että mielen sairaudet ja sähköshokit voivat pyyhkiä unohtumattoman rakkauden pois rakastetun muistoista.

Autofiktiossa piilee aina jonkinlainen tirkistelyn tunteen vaara, mutta Syysprinssi onnistui ainakin minun kohdallani välttämään tuon karikon. Kirja tuntuu suoralta ja rehelliseltä, mutta myös lempeältä ja ymmärtäväiseltä. Kaurasen teksti virtaa kauniisti ja vaivattomasti.

Minulla on ristiriitainen suhde Anja Snellmanin tuotantoon. Olen lukenut häneltä useamman kirjan, mutta en läheskään koko tuotantoa. Kaikista kirjoista en ole pitänyt varauksetta, mutta yksikään hänen kirjansa ei ole jättänyt kylmäksi. Syysprinssi yllätti positiivisesti ja nousi suosikkieni joukkoon Snellmanin tuotannosta. Kirja jäi viipyilemään mielessä, kuin haikean kaunis sävelmä.

Syysprinssistä ovat kirjoittaneet myös riitta k, Tuomas, Tiia, Ina ja Hanna.

Anja Kauranen: Syysprinssi
Kansi/kannen kuvat: Tuula Mäkelä/Ulla Jokisalo
WSOY, 1996

lauantai 11. helmikuuta 2017

Anneli Kanto: Veriruusut


Olen jo jonkin aikaa halunnut lukea jotakin Anneli Kannolta. En vain ole tiennyt, mistä lähteä liikkeelle. Kannon romaanit ovat pääosin historiallisia, enkä ole historiallisten romaanien ylin ystävä, varsinkaan jos liikutaan 1800-luvun puoliväliä kaukaisimmilla ajoilla. Onneksi tuijata suositteli Veriruusuja, joka kertoo Suomen sisällissodasta punaisten naiskaartilaisten näkökulmasta. Aihe herätti heti kiinnostukseni: en ollut aikaisemmin lukenut juuri mitään – faktaa tai fiktiota – naiskaarteista.

"Pojat on tykkien kanssa Pyynikillä ja Laukontorilla hyvissä asemissa. Ei siittä lahtarit läpi pääse. Tätä vasten tässä on harjoteltu. Ensin ollaan niin mahtavaa ja niin samanarvosta miesten kanssa mutta sitte kun meittiä tarvittasiin, niin painutaan pakoon koko akkalauma kun jänekset. Jätetään työväenaate ja heitetään poikain niskoille koko homma. Mitä tasa-arvoo semmonen on? Mää meen ainakin. Meen yksin, jos muut ei uskalla."

Veriruusut kuvaa naiskaartien syntyä ja toimintaa Tampereella ja Valkeakoskella. Valkeakoskella keskiössä on 15-vuotias Sigrid, joka aloittaa työt paperitehtaalla ja joutuu heti alkuun työnjohtajan kopeloimaksi. Onneksi Sigrid kuitenkin löytää tehtaalta myös ystävän, reippaan Martan, joka tutustuttaa Sigridin myös työväentalon illanviettoihin.

Tampereen tapahtumia seurataan parikymppisen Lempin näkökulmasta. Lempi on ollut piikana Teiskossa mutta päättää lähteä paremman elämän perään Tampereelle, pumpulienkeliksi Finlaysonille. Elämä kaupungissa ei kuitenkaan ole aivan odotetun hohdokasta: on yleislakko ja puutetta vähän kaikesta. Suomen itsenäistyminen ei Lempin elämää muuta miksikään, mutta sitten alkaa yllättäen vallankumous ja työt tehtaalla loppuvat. Lempi liittyy punakaartiin.

Kanto perustaa romaaninsa vahvasti historiallisiin faktoihin ja lähdemateriaaliin. Romaani on kuitenkin elävä ja hengittävä ja henkilöhahmot ovat kiinnostavia vaikkakaan eivät kovin moniulotteisia. Enemmän Kanto kirjoittaakin naisista ryhmänä, työläisinä, tyttärinä, vallankumouksellisina, sodan uhreina. Murteiset puheenparret, huumori ja arkiset toimet tuovat kirjaan väriä ja valoa.

Vaikka näkökulma on punaisten, ei Kanto kuvaa heitä sankareina tai viattomina uhreina, vaan inhimillisyys näkyy sodan molemmissa osapuolissa, hyvässä ja pahassa. Taitavasti Kanto tuo esiin myös sen, millainen amatöörien sota oli kyseessä, erityisesti punaisella puolella. Kaarteihin liityttiin puolivahingossa, hetken hurmoksessa tai joukkohuumassa, ja yhtäkkiä oltiinkin sodassa, ilman minkäänlaista koulutusta tai valmiuksia. Loppua kohti lukeminen alkaa särkeä sydäntä: voitettujen osa on kova.

Suomi 100 -juhlavuonna tuntuu erityisen merkitykselliseltä lukea näistä itsenäisyyden ensiaskeleiden traagisista tapahtumista. Juhlahumun keskellä on hyvä muistaa, kuinka kansa jakautui kahtia, ja millaisia hirmutekoja kummallakin puolella tehtiin. Voisi myös toivoa, että oman sisällissotamme muistaminen auttaisi ymmärtämään paremmin nykyhetkeä ja sen tapahtumia. Tuntemaan myötätuntoa – katsomaan asioita laajemmalla perspektiivillä.

Veriruusuista ovat kirjoittaneet myös Lukuneuvoja ja appple.

Anneli Kanto; Veriruusut
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Gummerus, 2008

perjantai 27. tammikuuta 2017

Blogistanian kirjallisuupalkinnot 2016 - minun ehdokkaani


On taas aika äänestää kirjabloggaajien vuoden parhaat kirjat. Kutkuttavaa! Jännittävää! Osallistun itse äänestykseen kolmessa kategoriassa.

Finlandia

Viime vuonna julkaistiin hurjan paljon hienoja ja kiinnostavia kotimaisia kirjoja, eikä kolmen parhaan valinta ollut helppo tehtävä. Myös kirjojen asettaminen paremmuusjärjestykseen aiheutti päänvaivaa – niin tasaväkisen hyviä kirjat olivat. Näihin kolmeen kirjaan kuitenkin päädyin:

1. Johannes Ekholm: Rakkaus niinku (3 pistettä)
"Jos Rakkaus niinku ei olisi niin hauska ja kekseliäisyydessään hengästyttävän innostava, se olisi suunnattoman surullinen kirja."

2. Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa (2 pistettä)
"Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa on kerta kaikkiaan hurmaava kirja. Se on nautinnollinen kuin täydellinen jälkiruoka: sitä haluaisi samaan aikaan pyöritellä makuja kielellään hitaasti ja kaapia koko kulhon pohjaa myöten mahdollisimman nopeasti."

3. Pajtim Statovci: Tiranan sydän (1 piste)
"Statovci sekoittaa kerronnassaan melodraaman rajoja hipovaa traagisuutta, kansantarinoiden värikkyyttä, inhorealismia ja runollisuutta, ironiaa ja melankoliaa. Tuloksena on vangitseva ja koukuttava kirja, joka askarruttaa mieltä ja jäytää sydäntä."

Globalia

Käännöskirjojen joukosta tielleni ei viime vuonna osunut kovin paljon huippukokemuksia. Ykkönen oli kuitenkin omassa luokassaan: yksi viime vuoden rakkaimmista lukukokemuksista.

1. Colm Tóibín: Nora Webster (3 pistettä)
"Pieniä tekoja ja ajatuksia kuvatessaan Tóibín piirtää mikroskooppimaisen tarkkaa kuvaa päähenkilöstään ja tämän mielenliikkeistä. Kaikkea ei silti selitetä auki, vaan Tóibín jättää lukijalle tilaa ajatella ja tulkita – muodostaa oma surun muotokuvansa."

2. John Willimas: Butcher's Crossing (2 pistettä)
"Butcher's Crossing on hiljaisella tavalla vimmainen kirja. Se kertoo tarinan, joka on läpikotaisin tuttu, mutta ehkä juuri siksi vangitseva." 

3. Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista (1 pistettä)
"Näkökulmatekniikka ei jää tässä kirjassa vain kerronnalliseksi keinoksi vaan on olennainen osa sen keskeisimpiä teemoja: muistamista, identiteettiä ja sitä kuinka me kaikki koemme maailman omasta näkökulmastamme."

Tieto

Blogistanian Tieto on yksi suosikkikategorioistani, koska jokainen bloggaaja tuntuu lukevan niin erilaisia tietokirjoja, ja hyvin monenlaiset kirjat nousevat äänestyksessäkin esille. Minun ääneni menvät näille kirjoille:

1. Eeva Kemppi ja Maria Säkö: Q - Skavabölen pojista Kaspar Hauseriin (3 pistettä)
"Kirja tavoittaa paljon sellaista, mitä halusin muistaa – minkä mieleen palauttaminen tuntui tärkeältä. Se tuntuu minun Q-teatteriltani." 

2. Mari Manninen: Yhden lapsen kansa (2 pistettä) 
"Yhden lapsen kansa näyttää yhden puolen maailmastamme, jossa lasten hankkimista ja naisen ruumista kontrolloidaan. Vallanpitäjät ovat aina asettaneet rajoja sille, keiden on sopivaa lisääntyä tai kasvattaa lapsia, ja sille missä määrin nainen saa itse päättää omasta ruumiistaan." 

3. Sofia Kilpikivi: Maratonmimmi (1 piste) 
" Kirja kehottaa haastamaan omat asenteet mutta samalla se kannustaa hyväksymään itsensä. Se kehottaa nauttimaan omasta kehosta ja siitä mihin se pystyy, sen sijaan että miettisi, miltä vartalo näyttää." 

Äänestyksen tulokset julkaistaan 28.1. klo 10.00 äänestyksiä emännöivissä blogeissa.

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Terveisiä KonMarille

Hei KonMari!

Luin juuri kirjasi Siivouksen elämänmullistava taika. Aivan aluksi minun on tunnustettava, että normaalisti tuskin lukisin siivousopasta. Mutta sinun kirjasi on valtava ilmiö. Pelkästään Suomessa kirjaasi myytiin viime vuonna 50 000 kappaletta, ja sen sanottiin yksinään pelastaneen laskussa olevan tietokirjamyynnin täydelliseltä romahdukselta. Ennen kirjasi lukemista olin jo lukenut siitä ties kuinka monesta blogi- ja lehtijutusta, ja seurannut sivusta tuttujen konmaritus-projekteja. Tällaisen joukkovillityksen synnyttävä kirja alkaa väistämättä kiinnostaa, joten minäkin halusin lukea mistä tässä kaikessa on kyse.

 Bloggaajan kirjahylly kaipaisi luultavasti konmarittamista.

Aluksi minun on sanottava, että olet mielestäni vähän hupsu. Suhtaudut siivoamiseen ja järjestämiseen kuolemanvakavasti. Väärässä mielentilassa järjestäminen on "erittäin vaarallista". On "kohtalokasta" karsia tavaroitaan väärässä järjestyksessä. Kun kuvailet koko elämäsi kestänyttä järjestelyvimmaasi, kerrot kuinka olet epätoivoissasi repinyt hiuksiasi, kun kotisi ei ole pysynyt siistinä, tai kuinka olet järjestelystä uupuneena nukahtanut kesken kaiken lattialle. Dramaattisuutesi nauratti minua läpi kirjan.

Mutta kirjasi ei ainoastaan naurattanut. Se myös ärsytti. Keskeinen osa siivousmetodiasi on tavaroiden karsiminen – toisin sanoen pois heittäminen. Kerrot monia esimerkkejä siitä, kuinka suuria määriä tavaraa asiakkaasi ovat heittäneet pois, enkä voi välttyä siltä vaikutelmalta, että äänessäsi on hiukan ylpeyttä siitä, kuinka suurista määristä on kyse: kerrot että "jätesäkkiennätys" on 200 säkillistä.

On varmasti totta, että ihmisillä on aivan liikaa tavaraa, ja suuri osa siitä on tarpeetonta. Mutta ratkaiseeko pois heittäminen tämän ongelman? Minua suorastaan ahdisti se, millaisia tavaramääriä kehotat heittämään pois kiitollisena ja tyytyväisenä siitä, että tavarat ovat opettaneet ihmisille ainakin sen, millaisia esineitä he eivät tarvitse. Puolustajasi sanovat, ettei pois heittäminen välttämättä tarkoita roskiin viemistä, vaan että he kierrättävät poistamansa tavarat. Totuus kuitenkin on, että kierrätyskeskukset ja kirpparit ovat pullollaan tavaraa, jota kukaan ei halua. Kierrättäminen on usein vain ongelman kiertämistä.

Sanot, että ihminen ei enää palaa tavaroiden hamstraamiseen, kun hän on kerran saanut kotinsa järjestykseen. Ehkä joidenkin kohdalla näin käykin, ja se on tietysti hyvä asia. Mutta luulen, että monille konmarittaminen on kuin laihduttamista: prosessi on tärkeämpi kuin päämäärä. Jos tavaraa alkaa taas kertyä, voi aina konmarittaa kotinsa uudelleen, koska se on hauskaa ja palkitsevaa. Ja sinäkin annat ihmisille luvan heittää pois esineitä, joiden kohdalla he eivät ole aivan varmoja sen tarpeellisuudesta, koska "voit aina ostaa uuden tilalle, jos kaipaat tavaraa". Tästäkin syystä hiukan epäilen, ettei kirjasi perimmäinen tarkoitus ole shoppailun vähentäminen.

KonMari, et taida olla nostalgiaan tapuvainen? Kehotat ihmisiä luopumaan menneisyydestään: kirjeistä, päiväkirjoista, lapsuuden esineistä. Valokuvista saa sentään rakkaimmat säilyttää. Mutta minun kaltaiseni ihminen saa muistoista iloa. Ja kuka olisi kirjoittanut esimerkiksi ihanan kirjan 50-luvun tytöt, jos me kaikki heittäisimme päiväkirjamme pois?

Olen arvostellut sinua aika paljon, mutta kyllä kirjassasi oli jotain kiehtovaakin. Nimittäin tavaroiden järjestäminen. Mutta minun on kysyttävä sinulta: miksi kirjassasi ei ole kuvia järjestetyistä kodeista? En nimittäin usko, että se järjestelyosiokaan olisi kiinnostanut minua niin paljon, jos en olisi jo ennen kirjan lukemista nähnyt esimerkiksi blogeissa kuvia KonMari-metodin mukaisesti viikatuista vaatepinoista.

Tiedän, että sinun mukaasi on aivan turhaa järjestää tavaroitaan, jos niitä ei ensin karsi. Suothan anteeksi, jos aion siitä huolimatta soveltaa joitakin järjestysvinkkejäsi, vaikka minulla ei ole aikomusta karsia omaisuuttani. En koe, että minulla olisi tavaraa ahdistavissa määrin, enkä haaveile sisustuslehtien kliinisistä, asumattoman näköisistä kodeista. Mutta ainakin vaatteiden kohdalla järjestysmetodisi voisi helpottaa elämää.

Pienenä salaisuutena voin kertoa, että päivittäiseen sukkakaaokseen kyllästyneenä järjestinkin jo sukkalaatikkoni. Tosin sitäkään en tainnut tehdä täysin oikeaoppisesti, mutta ei se (minusta) ole niin tarkkaa. Voi olla, että kokeilen taittelua myös muiden vaatteiden kohdalla.

Liisa

P.S. Kirjojen ystävänä haluan lisätä vielä yhden asian. En ikinä haluaisi elää kodissa, jossa 30 kirjaa olisi riittävä määrä. Sinun mukaasi ani harva "tavallinen ihminen" lukee kirjoja uudelleen. En siis ehkä ole tavallinen, koska olen lukenut monet kirjahyllyni kirjoista kahdesti, rakkaimmat jopa useammin.

En myöskään allekirjoita väitettäsi, että kirjojen kohdalla "luen sen joskus" tarkoittaisi "ei koskaan". Minun hyllyssäni kirjat saattavat odottaa lukemista pitkäänkin. Mutta lukunautinto saattaa olla sitäkin suurempi siinä vaiheessa, kun kirjaan tarttuu. Sinä saattaisit ilmaista asian jotenkin näin: uskon että jokaiselle kirjalle on oikea hetki saapua elämäämme – luemme kirjan juuri sillä hetkellä, kun tarvitsemme sitä eniten.

P.P.S. Huomasit varmaan, että kirjasi herätti ajatuksia. Kiitos siitä.

KonMarista ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Amma, Linnea ja Maija.

Marie Kondo: KonMari. Siivouksen elämänmullistava taika (Jinsei ga tokimeku katazuke no maho, 2011)
Englannin kielestä suomentanut Päivi Rekiaro
Kansi: Satu Kontinen
Bazar, 2015/2016 

tiistai 17. tammikuuta 2017

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet


Emma Puikkosen episodiromaanissa liikutaan eri puolilla Eurooppaa, vuodesta 1980 vuoteen 2027. Lyhyet tarinat näyttävät meille perheen jonka Berliinin muuri on erottanut ja perheen jonka uimahallissa tapahtunut onnettomuus uhkaa erottaa. Tapaamme pakolaisnaisen ja tämän tyttären, eri aikoina ja eri kaupungeissa. Kuljemme rekkakuskin ja laulajatähden matkassa, viivähdämme hotellissa ja jalkapallostadionilla. Ja jokaisessa tarinassa tapahtuu pieni nyrjähdys sivuun realismista, pieni maaginen hetki – vai onko kyse unista tai kuvitelmista?

Episodit ovat lyhyitä, mutta jokaiseen rakentuu hiljaisen voimakas jännite, joka suorastaan koukuttaa. Koukuttavuutta lisää tarinoiden kietoutuminen toisiinsa: sitä haluaa lukea eteenpäin siksikin, että tapaisi uudelleen jonkun aikaisemman tarinan henkilöhahmon. Että voisi vetää yhdistäviä viivoja henkilöiden ja tapahtumien välille. Tarinat ovat yksittäisinäkin kiinnostavia ja koskettavia, mutta kirjan voima syntyy kokonaisuudesta, siitä kuinka palaset liikkuvat ja kohtaavat ja muodostavat kuvioita.

Maagisen realismin kosketukset viehättivät minua erityisesti: ne nostavat monen melko tutun tuntuisen tarinan uudelle tasolle, saavat katsomaan tavanomaisen ohi. Niissä hetkissä elävät ihmisten toiveet, pelot ja unelmat, viha, kaipaus ja suru. Olemme turtuneet niin moneen asiaan – väkivaltaan, kaupallisuuteen, valheisiin – mutta Puikkonen herättelee meitä: pieni hetki voi olla ratkaiseva käännöskohta, ja jokainen yksittäinen ihminen on sidottu muihin ihmisiin tuhansin pienin sitein. Mitä minä valitsen? Kenen joukoissa seison?

Eurooppalaisista unista ovat kirjoittaneet myös riitta k, Omppu, Elina, Maisku ja Katri.

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
Kansi: Anna Makkonen
WSOY, 2016

maanantai 9. tammikuuta 2017

Emma Cline: Tytöt


"Ei heidän paljoa tarvinnut vajota – minä tiesin jo, että tyttönä eläminen tässä maailmassa vammauttaa kyvyn uskoa itseensä. Tunteisiin ei ollut mitään luottamista, ne olivat ouija-laudalta noukittua tähtipölyä."

Olen kovasti kiinnostunut erilaisten pienten uskonnollisten tai aatteellisten yhteisöjen kuvauksista. Faktasta tai fiktiosta. Sellaisista joissa on ainakin jonkin verran ääriliikkeen tai kultin piirteitä. Siksi kiinnostuin myös Emma Clinen Tytöistä kuultuani että se pohjautuu Charles Mansonin käsittämättömään kulttiin, "Mansonin perheeseen", joka tunnetaan erityisesti raaoista murhista. Clinen kirjassa minua ei niinkään kiinnostanut Manson, vaan vääristyneen hippikultin kuvaus.

En itse asiassa tiennyt aikaisemmin Mansonin perheestä kovinkaan paljon, mutta kirjan luettuani vietin yhden illan lukien netistä Mansonista ja erityisesti Mansonin tytöistä. Selvisi, että Cline pohjaa tosielämän tapahtumiin paljon enemmän kuin luulin: hän ei ole lainannut Mansonin kultista vain kehyksiä vaan myös runsaasti yksityiskohtia. Tämä tieto sai kirjan tuntumaan vähemmän vaikuttuvalta – hiukan nuhjuisen tirkistelevältä.

Tyttöjen keskiössä on kultin liepeillä liikkuva 14-vuotias Evie, jonka turvallinen ja tavallinen lapsuus on alkanut säröillä vanhempien avioeron ja oman teini-iän tuomien muutosten myötä. Kesäloman tyhjiä päiviä kuluttaessaan Evie tutustuu kiehtovaan hippityttöön, Suzanneen, joka tuntuu näkevän Evien aivan eri tavalla kuin kukaan aikaisemmin. "Oot mietteliäs tyyppi. Jollain omalla tripilläsi, syvällä omissa ajatuksissasi", Suzanne sanoo Evielle, joka lumoutuu Suzannesta – ja omasta kuvastaan Suzannen silmissä.

Suzanne tutustuttaa Evien Russelliin ja tämän johtamaan yhteisöön. Evie ei ole ryhmän ykköskastia, hän palaa välillä kotiinsakin, mutta palaa aina takaisin. Kunnes ryhmä hylkää Evien, hetkellä joka tekee Eviestä ikuisesti ulkopuolisen.

Cline onnistuu mielestäni hyvin nuorten tyttöjen huomion- ja rakkaudennälän kuvauksessa. Evien epävarmuudessa ja eksyneisyydessä on paljon tunnistettavaa. Evie on hauras mutta yrittää kasvattaa itselleen kovaa kokemusten kuorta, pala palalta, äidille kerrotuilla valheilla, huumeilla, seksillä. Tarve tuntea itsensä erityiseksi, ei-keskiverroksi, saa Evien kääntymään niin nälkäisestä Suzannen, Russellin tai tarvittaessa vaikka isän uuden tyttöystävän puoleen.

Myös Evien ja Suzannen suhde on kiehtovaa, suorastaan koukuttavaa luettavaa. Sen sijaan itse kultti ja sen johtaja Russell jäävät valjuiksi. Cline ei onnistu kirjoittamaan Russelliin sen kummemin vetovoimaa kuin vaaraakaan, ja ehkä siksi kultin veriset seuraamukset tuntuvat irrallisilta ja epäuskottavilta. Uskomattomiahan ne tosielämän murhatkin ovat, ja mahdottomia selittää, mutta Clinen tyttöjen kokemukset tuntuvat jotenkin liian normaaleilta, liian viattomilta selittääkseen seuraamukset.

Moni lukija on moittinut aikuisen Evien kertojaääntä jäkiviisaaksi ja keski-ikäisen Evien tarinaa turhaksi. Jälkiviisaudesta olen ainakin osittain samaa mieltä (taaksepäin katsovassa kertojassa on välillä liikaa auki selittämisen makua), mutta aikuisen Evien osuudet sen sijaan kiinnostivat minua. Se, mitä kultin lyhytaikainenkin jäsenyys on Evielle tehnyt, missä määrin tämä on muuttunut ja missä määrin pysynyt samana. Kuinka katumus sekoittuu kaipaukseen. Nämä teemat toivat minulle Tyttöhin aivan uuden tason.

Ristiriitainen, mutta ehdottomasti kiinnostava ja kiehtova kirja.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Katja, Kaisa Reetta, Suketus, Ina ja Mai.

Emma Cline: Tytöt (The Girls, 2016)
Suom. Kaijamari Sivill
Kansi: Suzanne Dean
Otava, 2016

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Katse taaksepäin - kirjavuosi 2016

Vuosi 2016 meni ja jätti jälkeensä monenlaisia ajatuksia. Tunnepuolella vuosi oli epätasaista menoa, vaikka sinänsä mitään kovin mullistavaa ei elämässäni tapahtunutkaan. Mutta olin väsyneempi kuin aikoihin, kärsin unettomuudesta ja alakulostakin.

Toisaalta oli paljon hienoja asioita, iloa ja onnea. Ja loppujen lopuksi muistan ne paljon kirkkaamin ja selkeämmin kuin harmaammat hetket. Yksi iso ilo oli tietysti eräs Miska-kissa, joka muutti meille vuoden alussa.

Miska paistattelee päivää

Ennen kuin siirryn kirjoihin, omistan hetken elokuville. Rakastan elokuvia, olen entinen elokuvien liikakäyttäjä, ja viime vuonna kävin taas katsomassa melkoisen määrän filmejä. (Ei toki mitään verrattuna villeihin nuoruusvuosiin). Siispä haluan listata tähän kymmenen elokuvasuosikkiani vuodelta 2016:

1. 45 vuotta
2. The Big Short
3. Spotlight
4. Arrival
5. Hymyilevä mies
6. Captain Fantastic
7. The Lobster
8. The Beatles: Eight Days a Week - The Touring Years
9. Son of Saul
10 Mustang

Sitten kirjoihin. En ole enää pariin vuoteen kirjoittanut blogiin läheskään kaikista lukemistani kirjoista, eivätkä edes kaikki hyvät kirjat päädy koskaan tänne asti. Blogi ei siis toimi enää lukutilastona, mutta veikkaisin että luin viime vuonna hiukan vähemmän kuin normaalisti. Alkuvuonna lukeminen sujui hiukan takkuisesti, mutta loppuvuodesta kirjat veivät taas mukanaan ja lukeminen maistui makealta.

Ja sitten niitä lukuvuodelta mieleen painuneita kirjoja – kymmenen kirjamuistoa vuoden varrelta.

Yllättäjät: ihanat miehet

Olen joskus blogissakin kertonut, että nuoremman polven suomalaiset mieskirjailijat eivät jostakin syystä kovin usein nouse suosikkieni joukkoon. Siksi olin iloisesti yllättynyt, kun huomasin että viime vuonna nimenomaan suomalaiset miehet kirjoittivat tiensä sydämeeni: Jukka Viikilä, Pajtim Statovci, Johannes Ekholm – kirjavuoden huippuja jokainen.

Hurmaavimmat

Helene Hanffin Rakas vanha kirja on kirjanystävän herkkupala, joka lämmittää mieltä kuin takan ääressä nautittu teekupponen ruumista. Nokkela, ihastuttava ja hiukkasen surumielinen tositarina kirjojen ja ystävyyden voimasta. Sydän!

Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa on täydellinen lukunautinto, kirja johon voi uppoutua ja unohtaa ympäröivän maailman. Tarina, henkilöhahmot, kerronta, tunnelma, kaikki on kohdallaan – ja lisäksi Parkkinen on luultavasti lisännyt jonkun salaisen mausteen, joka saa lukijan rakastumaan kirjaan.

Kesken jäänyt

Jätän todella harvoin kirjoja kesken, ja luen huonommatkin kirjat usein loppuun hammasta purren. Viime vuonna Chris Cleaven Sodassa ja rakkaudessa jäi kuitenkin kesken noin sadannen sivun kohdalla. Odotin hotkaistavaa lukuromaania, mutta en viihtynyt kirjan parissa ollenkaan. Kirja ei sinänsä ollut huono, mutta se ei antanut minulle mitään, ei edes viihdykettä hellepäivänä uimarannalla.

Täydelliset

Richard Yatesin moderni klassikko Revolutionary Road on juuri minun makuni mukainen kirja. Melankolinen, säälimätön, tarkkanäköisyydessään viiltävä – vangitseva, nautinnollinen, kiehtova. Kirja kuvaa epämiellyttäviä ihmisiä, mutta tekee sen niin taiten ja moniulotteisesti, etten voinut lukiessa kuin nauttia.

Myös Colm Tóibínin Nora Webster on lukunautintoa alusta loppuun. Hienoa ja hiljaisesti ravisteleva kirja surusta. Nora Webster jätti varmaan vuoden voimakkaimman lukujäljen.

Vaikuttava

Svetlana Aleksijevitšin Tšernobylistä nousee rukous on järkyttävä, koskettava ja ajatuksia ravisteleva. Kirja on synkkä ja ahdistava mutta mykistävän hienosti kirjoitettu. 

Rakkaustarina

En tiedä, miten kuvaisin vaikutusta, jonka Bea Uusman Naparetki minuun teki. Tuntui, että jotakin nyrjähti minussa Naparetkeä lukiessani, paikoilleen tai paikaltaan. Joskus kirjaa lukiessa tuntuu siltä, kuin se pukisi sanoiksi jotain sellaista mitä on aina tiennyt, mutta jota ei ole osannut ilmaista. Naparetki oli sellainen kirja.

Toivon hyviä lukuketkiä meille jokaiselle vuonna 2017!

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Ferrante, Weselius, Vartio - kolme lyhytarviota

Joulukuun kiireet veivät mennessään, eikä kotona ole juuri ollut aikaa viivähtää tietokoneen ääressä. Lukea olen sentään ehtinyt. Jotta bloggaamattomien kirjojen pino ei kasvaisi painostavan suureksi, niputan nyt yhteen juttuun kolme kirjaa. Yhdistävänä tekijänä kirjoille voisi pitää sitä, että niiden teemat keskittyvät vahvasti naisten ja naiseuden ympärille. Kaikki ovat myös hyviä kirjoja, ja ansaitsevat siis edes pienoisarvion verran tilaa.

  
Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Minulla oli aluksi vaikeuksia saada otetta Ferranten menestyksekkään napolilaissarjan avausosasta. Kahdesta erilaisesta ystävästä kertova kirja jakautuu lyhyempään Lapsuus-osaan ja pidempään Nuoruus-osaan. Koko Lapsuuden luin vähän puoliväkisin, ihmetellen miksi kirja ei temmannut ollenkaan mukaansa. Kun Ferrante siirtyi Lilan ja Elenan lapsuudesta nuoruuteen ja varhaisaikuisuuteen, tapahtui kuitenkin jotakin: tarina alkoi vetää ja saada sävyjä. Huomasin viihtyväni ja kiinnostuvani, vaikka en täysin ihastunutkaan.

Ferranten lapsuuskuvaus oli omaan makuuni ehkä liian tarinallista, sadunomaista. Sama asetelmallinen tarinallisuus leimaa tosin jossain määrin koko kirjaa: henkilöhahmot ovat melko yksiulotteisia ja juoni etenee kohtalonomaisesti. Ferranten tavassa kuvata nuorten naisten kokemuksia on kuitenkin kiehtovaa luomoa. Kateus, kiintymys, epävarmuus, rakkauden kaipuu, kunnianhimo: nuoruuden kipeyden ja haavoittuvuuden kuvauksessa Loistava ystäväni on tarkkanäköinen ja koskettava.

Loistavasta ystävästäni on kirjoittanut esimerkiksi Maisku.

Elena Ferrante: Loistava ystäväni (L´amica geniale, 2011)
Suom. Helinä Kangas
WSOY, 2016


Hanna Weselius: Alma!

Hanna  Weseliuksen esikoiskirja Alma! sukeltaa vielä syvemmälle naisena olemiseen. Romaanissa nainen on yksinhuoltajakuvataiteilija joka kaipaa kipeästi sitä että joku näkisi hänet – näkisi, ei vain katsoisi. Tai hän on nuori nainen joka tarjoaa maksusta ruumiinsa katsottavaksi ja koskettavaksi. Hän on lakimies joka haluaa pelastaa asiakkaikseen tulevat naiset. Hän voi olla 234 siepattua nigerialaista koulutyttöä. Tai hän on Alma Mahler, Gustav Mahlerin vaimo, joka luopui omasta säveltäjän urastaan ja joka muistetaan Gustavin elämänkerran kertojana – tai vääristelijänä.

Alma! on hurjan mielenkiintoinen kirja, sekä kieleltään että teemoiltaan. Weselius kirjoittaa kiihkeästi ja vimmaisesti naisista arvostelun ja katseen kohteena. Naisia katsotaan joukkoliikennevälineissä, ateljeissa, historiankirjoituksessa, uutisissa ja iltalehtien viihdeuutisissa. Ja kuinka usein se katse onkaan paheksuva, pilkkaava tai alistava! Ja nainen, joka pyrkii itse vaikuttamaan siihen, tuleeko hän nähdyksi tai millaisena hänet nähdään, on erityisen tuomittava. Weseliuksen kirja kutkutti mieltäni, mutta Ompun tavoin joudun toteamaan, että kirja jätti hienoudestaan huolimatta minut vähän kylmäksi. Kirjassa on monia valtavan hienoja kohtia, mutta kokonaisuutena siitä jäi jotenkin etäinen vaikutelma. Mutta, olen iloinen siitä, kuinka Weselius sai ajatukseni liikkumaan.

Hanna Weselius: Alma!
Kansi: Martti Ruokonen
WSOY, 2016


Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut

Hänen olivat linnut on pinnaltaan verkkainen ja tasainen kuvaus leskeksi jääneen ruustinna Adelen ja tämän palvelijan Alman suhteesta. Kirja etenee pääasiassa näiden kahden naisen välisinä keskusteluina, muutaman muun henkilöhahmon säestäessä taustalla. Adele ja Alma ovat yksinäisiä, rikkinäisiä naisia, jotka tuntuvat sekä vihaavan että tarvitsevan toisiaan. Kaksikon kehää kiertävissä, jankkaavissa keskusteluissa paljastuu pikku hiljaa sotkuinen pakkomielteiden, materialismin, torjuttujen tunteiden ja vääristyneiden muistojen maailma, johon naiset ovat sulkeutuneet.

Vartion kirja ei ole kepeää luettavaa. Ilmapiiri on ahdistava ja painostava: lukija tuntee istuvansa Adelen ja Alman seurassa ruustinnan kodissa, jossa täytetyt linnut seuraavat naisten keskustelua ja riitelyä. Tunnelma tiivistyy tiivistymistään, maailma ulkopuolella tuntuu katoavan ja kaikki keskittyy vain naisten keskinäiseen kamppailuun, kilpailuun, toveruuteenkin. Ruokkivatko Alma ja Adele toistensa pakkomielteitä, vai ovatko he toistensa ainoa turva maailmassa josta ovat vieraantuneet?

Mielenkiintoinen, vaikuttava kirja. Täytyy jatkaa Vartion lukemista.

Vartion kirjasta on kirjoittanut perusteellisemmin Opus eka

Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut
Otava, 1967