keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Anna Kontula: Mistä ei voi puhua


Anna Kontulan Mistä ei voi puhua käsittelee uskontoa toisaalta henkilökohtaisena kokemuksena, toisaalta kulttuurisena perinteenä. Aihetta käsitellään dialogin kautta: uskontoon vetäytyvän epäilevästi suhtautuva Saara yrittää ymmärtää tätinsä Astan hengellistä elämää. Asta on nuorena kokenut voimakkaan hengellisen elämyksen ja kiinnostunut sen myötä kristinuskon traditiosta ja erityisesti mystiikasta. Dialogissa Saara toimii kyselijänä ja oppilaana, Asta lempeänä opastajana. Kyseessä ei siis ole varsinaisesti kahden eri näkemystavan keskustelu, vaan dialogi on Kontulalle keino käsitellä aihetta, jota on vaikea pukea sanoiksi.

Kirjaan tarttuessani en tiennyt tästä dialogimuodosta, vaan luulin että kyseessä olisi esseetyyppinen teos. En oikein lukiessanikaan päässyt sinuiksi Kontulan valitseman muodon kanssa. Kirja tasapainottelee jossakin faktan ja fiktion rajamailla: siinä on kaksi päähenkilöä joille on luotu yhteinen henkilöhistoria ja hiukan persoonallisuutta, mutta kehyskertomus ei ole niin kiinnostava, että se tekisi dialogista erityisen elävää ja henkilökohtaista. Toisaalta kirja ei ole varsinaisesti esseekään, ja moni kysymys perustellaan vain Astan kokemuksen ja mielipiteiden perusteella.

Koska Kontula kirjoittaa uskonnosta ennen kaikkea henkilökohtaisena asiana ja kokemuksena, olisi ollut huomattavasti mielenkiintoisempaa, jos hän olisi kirjoittanut suoraan itsestään. Asta on helppo tulkita Kontulan omaksi ääneksi, mutta fiktiivisen hahmon taakse on myös helppo piiloutua. Fiktionkin kautta aihetta olisi voinut käsitellä kiinnostavasti, mutta silloin fiktio-osuuden itsensä olisi pitänyt tuntua merkityksellisemmältä ja tuoda aiheen käsittelyyn syvyyttä. Nyt kehyskertomus jäi lähinnä teen juomisen tasolle.

Kontula nostaa kyllä kirjassaan esille mielenkiintoisia asioita, liittyen erityisesti uskonnolliseen kokemukseen, totuuteen ja epäilyyn sekä synnin käsitteeseen. Hän myös lainaa uskonnollista kirjallisuutta ja viittaa kristillisiin ajattelijoihin: nämä viittaukset olivat mielenkiintoisia ja osoittivat että samoja uskonnollisia kysymyksiä on pohdittu ja yritetty ilmaista sanoilla kautta aikojen.

Mielenkiintoisia aineksia siis, mutta olisin kaivannut jotakin enemmän - sekä kirjallisena kokemuksena että uskonnollisen pohdinnan tasolla. Tai ainakin jomman kumman tasolla.

Kirjan ovat lukeneet myös Jori joka ei saanut ahaa-elämyksiä ja Liina joka piti kirjasta paljon.

Anna Kontula: Mistä ei voi puhua. Kirja uskosta ja uskonnosta.
Kansi: Elina Salonen
Into, 2012

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu


Kesällä posti toi yllätyksenä pyytämättömän arvostelukappaleen Taivaslaulusta. En tiennyt kirjasta etukäteen mitään, mutta takakansitekstin perusteella se vaikutti kiinnostavalta. Ei tainnut mennä kuin pari päivää, ja ensimmäiset ihastuneet blogiarviot kirjasta ilmestyivät – ja kiinnostuin entisestään. Aluksi uteliaisuuteni oli kohdistunut erityisesti kirjan aihepiiriin (uskonnot ja uskonnolliset yhteisöt kiinnostavat minua aina), mutta arviot ylistivät kirjan tyylin, kielenkäytön ja koskettavuuden niin korkealle, että aloin odottaa Taivaslaululta paljon myös kirjallisena elämyksenä. Ajattelin, että tämän kirjan luen mahdollisimman pian.

Sitten kävi niin kuin usein käy. Muut kirjat kiilasivat lukujonossa edelle piittaamatta lukusuunnitelmistani. Lisäksi aloin tuntea pientä Taivaslaulu-ähkyä, koska kirja oli niin paljon esillä blogeissa ja blogikeskustelussa. Silti tiesin koko ajan, että jossain vaiheessa tulee vielä Taivaslaulun aika. Ja nyt se tuli.

"Kun Vilja ja Aleksi menivät naimisiin, he saivat toisensa vihdoin pelotta ja häpeättä.
Tula tuulan tuli tuli tei.
Kahden aikuisen välinen vapaa rakkaus kesti yhden kuun kierron.
Mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun."

Vilja on lestadiolaisäiti, joka kolmekymppisenä on jo neljän lapsen äiti. Jokainen kuunkierto merkitsee Viljalle pelkoa uudesta raskaudesta, sillä hän ei tunne jaksavansa enää uusia synnytyksiä. Vaikka jokainen lapsi on rakastettu ja Jumalan lahja, Vilja ajattelee salaa että kohdunpoisto on suomen kielen kaunein sana. Vilja miettii, miksi juuri hän on niitä naisia, jotka tuntuvat tulevan pelkästä seksin ajattelusta raskaaksi – miksi hän ei jaksa enää uutta raskautta, vaikka toiset äidit hoitavat tyytyväisesti kaksi kertaa isomman perheen.

Rauhala kuvaa uskonnollista yhteisöä ainakin ulkopuolisen näkökulmasta uskottavasti ja moniulotteisesti. Hän kertoo hyvät asiat ja heikkoudet: yhteisön tarjoaman tuen, luottamuksen maailman järjestykseen, valon ja armon – ja toisaalta hiljaisen painostuksen, tuomitsemisen ja asioista vaikenemisen. Yhteisö voi olla suuri lohtu tai painostava kahle - yhtä totuutta ei ole.

Mustavalkoisuuteen tai totuuden julistamiseen Rauhala ei muutenkaan sorru. Jos Taivaslaulu jotain totuutta julistaa niin suvaitsevuutta. Suvaitsevuutta erilaisia ajattelutapoja ja erilaisia uskontapoja kohtaan. Suvaitsevuutta ja ymmärrystä väsymystä kohtaan. Suvaitsevuutta omaa itseä kohtaan.

Taivaslaulu on kirja vanhoillislestadiolaisuudesta, mutta se ei ole yhden asian kirja, ja juuri siinä piilee sen voima. Uskontoteeman rinnalle (ja minulle lukijana sen ohitsekin) nousevat mm. vanhemmuuden, naiseuden ja itsemääräämisoikeuden teemat. Ei tarvitse olla lestadiolainen voidakseen ymmärtää lapsiperheen väsymystä; ei tarvitse olla äiti löytääkseen kirjasta tuttuja ajatuksia naisen ruumiillisuudesta ja seksuaalisuudesta ja niihin kohdistuvasta ulkopuolisesta kontrollista. Rauhala kuvaa uskovaisen pariskunnan kriisiä, mutta sen kautta hän tavoittaa yleisesti koskettavia asioita.

"Kaikkein vapain on nainen joka juoksee. Tietää itse matkansa, antaa tuulen tuulla ja lumen sulaa kasvoilleen. Minä juoksen, vaikka ilta on musta. Minä juoksen, vaikka talvi on haudannut kaiken alleen. Alamäki on kiitorata, ylämäki lentolähtörata ja mäen päältä pohkeeni ponnistavat pilviin. Sydämen syke on kaksitahtimoottori ja viuhuvat kädet nuolikulmasiivet. Olen satamassa kaarteleva harmaalokki. Olen taivaalla riikkuva naurulokki."

Taivaslaulu on äärettömän kaunis kirja. Rauhalan kieli on runollista – välillä läpikuultavan haurasta, välillä vahvaa ja tuoksuvaa kuin multa. Se on yllättävää – töksäyttelevää – raamatullista – puhekielimäistä. Kuvaukset Viljan ja Aleksin rakastumisesta tai vanhempien ja lasten arjesta ovat niin koskettavia, että pala nousee kurkkuun ja kyyneleet silmiin. Kauneus ei kuitenkaan käy ylenpalttiseksi, koska runollisten jaksojen väliin mahtuu myös arkisia ja raadollisempia jaksoja.

Viljan ja Aleksin näkökulmien lisäksi tarinaa kuljetetaan myös lasten nukkeleikkien, lestadiolaisuutta avaavien blogikirjoitusten sekä vertauskuvallisen epilogin kautta. Nämä kertojaratkaisut eivät toimineet minulle ihan yhtä hyvin kuin muu kirja, ja varsinkin blogikirjoitukset tuntuivat turhan informatiivisilta ja latteilta muun tarinan seassa. Minusta kirja ei olisi välttämättä tarvinnut Aleksin ja Viljan lisäksi muita näkökulmia ollenkaan. Mutta nuo olivat pieniä kauneusvirheitä muuten erinomaisessa kirjassa.

Uskon, että Taivaslaulu tulee soimaan mielessäni pitkään.

Kirjasta on kirjoitettu blogeissa niin paljon, etten edes yritä linkittää kaikkia arvioita , mutta tässä muutama näkemys kirjasta: Ilselä, La petite lectrice, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjasfääri, Amman lukuhetki ja Lue, ihminen!.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Gummerus, 2013 

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Ehdokkaani kaikkien aikojen parhaaksi kirjaksi

Ensi viikonloppuna Kuopiossa järjestetään Kirjakantti-kirjallisuustapahtuma, jossa julkistetaan kirjabloggaajien äänestämä kaikkien aikojen paras kirja. Parasta kirjaa on valittu pitkin syksyä: ensimmäisessä vaiheessa kuka tahansa sai ehdottaa äänestykseen kirjoja, ja ehdokkaita nimettiin yli 500. Lokakuussa kirjabloggaajat saivat äänestää kuutta omaa suosikkiaan näistä ehdokkaista, ja ääniä annettiin yli 140 kirjalle. Ääniä saaneet kirjat löytyvät äänestystä järjestämässä olleen Amman blogista. Voittaja ja neljä seuraavaksi eniten ääniä saaneet kirjat esitellään Kirjakantissa 23.11. 2013.


Otin luonnollisesti itsekin osaa äänestykseen, sillä olen heikkona kirjalistoihin ja kaikenlaisiin kaikkein aikojen paras -valintoihin. Lempikirjojen ja parhaiden kirjojen nimeäminen on hauskaa mutta haastavaa, ja kuusi kirjaa on aika pieni määrä kirjojen universumissa. Karsin, punnitsin ja vaihdoin mielipidettäni, ja lopuksi valitsin kuusi kirjaa, jotka edustivat minusta hiukan eri tavoin parhautta.

Esittelen nyt omat ehdokkaani, ja vien samalla loppuun pitkään keskeneräisenä roikkuneen 30 viikon haasteeni. Haasteen viimeinen kysymys on saanut olla vastaamatta pitkään ehkä siksi, että viimeinen kysymys on niinkin mahdoton kuin kaikkien aikojen lempikirjani. En osaa nimetä vain yhtä kirjaa kaikkien aikojen lempikirjaksi, joten nämä kuusi kirjaa saavat nyt edustaa lempikirjaani – vaikka lempikirja ja paras kirja eivät välttämättä aina olekaan ihan sama asia.

Mutta tässä siis minun parhaat kirjani:

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani

Jane Eyre on kulkenut mukanani kolme vuosikymmentä. Luin kirjan ensimmäisen kerran lapsena, ja silloin rakastin sen dramaattisia ja romanttisia juonenkäänteitä ja vanhan ajan lumoa sisäoppilaitoksineen ja kahden kerroksen väkineen. Olen lukenut kirjan uudelleen erilaisissa elämänvaiheissa, ja aina se on tuntunut tarjoavan jotakin uutta. Kirja on lohduttanut, tarjonnut elämänohjeita ja saanut miettimään esimerkiksi naisen asemaa ja henkilökohtaista rohkeutta. Ja se on viihdyttänyt, kerta kerran jälkeen.

Michael Cunningham: Tunnit

Tunnit edustaa minulle lähes täydellistä kauneutta, sekä kielellisesti että ihmiskuvaukseltaan. Kirja on samanaikaisesti kaunis, elämäniloinen, surullinen ja lähellä kuolemaa. Cunninghamin kirjoitustapa koskettaa niin syvältä, että lukemisesta tulee fyysinen kokemus: se värisyttää, hengästyttää ja itkettää.

Tove Jansson: Taikatalvi

Janssonia ja Muumeja ei voi ohittaa! Kirjoja, jotka tarjoavat ravintoa yhtä lailla lapsille kuin aikuisillekin. On vaikea kuvitella, mitä minä olisin ilman Muumeja: ne ovat niin erottamaton osa elämääni. Taikatalvi on vaikuttava kasvukertomus ja hieno kuvaus yksinäisyydestä ja pelosta. Ja se piirtää upean kuvan talvesta, niin sanoin kuin kuvinkin. Rakastan!

James Joyce: Odysseus

Odysseus ei ole lempikirjani, mutta eittämättä yksi vaikuttavimmista, unohtumattomimmista ja haastavimmista kirjoista, mitä olen lukenut. Tämä kirja on erityisesti kielen juhlaa, ja kaikki huipentuu viimeisessä luvussa, joka yksinään olisi jo riittävä syy kirjan lukemiseen.

L.M. Montgomery: Pieni runotyttö

Montgomery oli listalla yhtä pakollinen kuin Jansson. Lapsuuden lukukokemukset! Ne muokkaavat meitä niin monilla tavoilla, ja kuljettavat lumottuihin maailmoihin, joista tulee yhtä todellisia kuin todellisuus. Ja harva on onnistunut ihastuttamaan ja muokkaamaan minua niin voimakkaasti kuin Montgomery. Annan ja Emilian välillä oli vaikea valita, sillä Anna oli ehdottomasti suosikki lapsena, mutta hiukan vanhempana Runotyttö nousi tärkeäksi. Rakastan kumpaakin kiihkeästi, ja olisin yhtä hyvin voinut valita Annankin.

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Vuosisadan rakkaustarina on ainoa äänestämistäni kirjoista, jonka olen lukenut ensimmäisen kerran blogiaikana. Tämäkin kertoo siitä, kuinka vaikeaa on valita vain kuusi parasta kirjaa, sillä olen lukenut kahden ja puolen blogivuoden aikana monia, monia kirjoja, jotka olisivat voineet ansaita parhaan kirjan tittelin. Vuosisadan rakkaustarina pääsi listalle koska halusin mukaan myös runoutta, ja koska se on yksi kaikkien aikojen parhaista kirjoista.

tiistai 12. marraskuuta 2013

Blogistanian parhaat kirjat 2013! Kisajulistus ja -säännöt


Kirjabloggaajat äänestävät vuoden 2013 parhaat kirjat neljässä eri kategoriassa.

Kategoriat ovat:
Blogistanian Finlandia
Blogistanian Globalia
Blogistanian Kuopus
Blogistanian Tieto

Bloggaajat julkaisevat antamansa äänet blogeissaan maanantaina 27.1.2014 klo 10. Tulokset julkaistaan emäntäblogeissa tiistaina 28.1.2014 klo 10.

Blogistanian Finlandia 2013Blogistanian Finlandia 2013 on kilpailu, jossa nostetaan esiin bloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2013 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia.

Kilpailu järjestetään kolmatta kertaa. Aiemmin on palkittu Katja Ketun Kätilö ja Aki Ollikaisen Nälkävuosi. Blogistanian Finlandiaa emännöi Sallan lukupäiväkirja.

Blogistanian Globalia 2013
Blogistanian Globalia 2013 on kilpailu, jossa nostetaan esiin kirjabloggaajien valitsemia vuoden parhaita käännöskirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2013 Suomessa julkaistua, suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alunperin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia.

Kilpailu järjestetään kolmatta kertaa. Aiemmin on palkittu Sarah Watersin Vieras kartanossa ja Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi. Blogistanian Globaliaa emännöi Kirjasfääri.

Blogistanian Kuopus 2013
Blogistanian Kuopus on kilpailu, jossa nostetaan esiin bloggaajien arvostamia lasten- ja nuortenkirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2013 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä sekä näille kielille käännettyä lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Ehdolle voi asettaa kustantajien lasten- ja nuortenkirjoiksi määrittelemiä teoksia: romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia. Lasten tietokirjoista äänestetään Blogistanian Tieto -kategoriassa.

Kilpailu järjestetään toista kertaa. Aiemmin on palkittu Annukka Salaman Käärmeenlumooja. Blogistanian Kuopusta emännöi Les! Lue!

Blogistanian Tieto 2013
Blogistanian Tieto 2013 on kilpailu, jossa nostetaan esiin kirjabloggaajien valitsemia vuoden parhaita tietokirjoja. Kilpailu koskee kotimaisia vuonna 2013 julkaistuja tietokirjoja sekä vuonna 2013 suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä tietokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa tietokirjallisuuden lisäksi myös esseekirjallisuutta, elämäkertoja, asiaproosaa, pamfletteja ja erilaisia oppaita. Myös lasten tietokirjoista äänestetään tässä kategoriassa.

Kilpailu järjestetään ensimmäistä kertaa. Blogistanian Tietoa emännöi Luetut, lukemattomat.

Osallistumisohjeet
Ehdolle asettamisen edellytys on, että bloggaaja on lukenut nimeämänsä kirjat ja kirjoittanut niistä omaan blogiinsa. Ehdokaslistan kirjat on linkitettävä niiden blogiarvioihin.

Osallistuja julkaisee listan blogissaan maanantaina 27.1.2014 klo 10 ja käy linkittämässä listansa emäntäblogin ääntenkeräyspostauksen kommenttikenttään. Ääntenkeräyspostaukset julkaistaan kussakin emäntäblogissa viikkoa ennen itse äänestystä (20.1.2014). Halutessaan bloggaaja voi ajastaa listan julkaistavaksi etukäteen. Ajastaminen riippuu blogialustan asetuksista. Myöhästyneitä listoja ei huomioida eikä listaa saa julkaista etukäteen. Etukäteen ajastetusta listasta voi ilmoittaa emäntäblogin ääntenkeräyspostauksen kommenttikentässä etukäteen sitten, kun lista on ajastettu julkaistavaksi.

Bloggaaja voi muodostaa listan kaikkiin kategorioihin tai yhteen tai useampaan kategoriaan. Ääntenlaskennan sujumisen vuoksi äänestäjän tulee jättää kommentti jokaisen äänestämänsä kategorian emäntäblogiin.

Pisteytys
Bloggaaja muodostaa paremmuusjärjestyksessä vuoden kolmen parhaan kirjan listan, johon merkitsee pisteet ja linkin arvioon. Paras kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä ja sitä seuraava yhden (1) pisteen. Ääntenlaskennan vuoksi on tärkeää, että pisteet merkitään kirjakohtaisesti. Pelkkä listaus yhdestä kolmeen ei riitä, koska listan paremmuusjärjestyksen voi tulkita olevan nouseva tai laskeva.

Mikäli bloggaaja haluaa asettaa ehdolle vain kaksi kirjaa, menee pisteytys seuraavasti: parempi kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä. Jos bloggaaja asettaa ehdolle vain yhden kirjan, saa se kolme (3) pistettä.

Kilpailujen voittaja on kirja, joka saa eniten pisteitä. Mikäli kaksi tai useampi kirja on kärjessä samoilla pisteillä, ratkaistaan voittaja vertaamalla bloggareiden kirjoille antamia sijoituksia. Tasatilanteessa voittaa siis kirja, jolla on eniten ykkössijoituksia. Tarvittaessa verrataan myös kakkossijoituksia. Jos voittaja ei tälläkään keinolla ratkea, arpa määrää voittajan.

Järjestelyt
Kilpailu on kirjabloggaajien vapaaehtoisvoimin järjestämä epäkaupallinen äänestys. Palkintona jaetaan kunniakirja ja voittajakirjailijalle järjestetään kukitus mahdollisuuksien mukaan.

Tämän vuoden emäntäblogit on arvottu. Kilpailun järjestely- ja tiedotustoiminnasta tai ensi vuoden kilpailuemännyydestä kiinnostuneet kirjabloggaajat voivat ilmaista osallistumishalukkuutensa lähettämällä viestin Facebookin Kotimaiset kirjablogit -ryhmän postilaatikkoon: Kotimaiset kirjablogit.

***


Tänä vuonna äänestetään siis ensimmäistä kertaa myös parhaista tietokirjoista, ja minä sain kunnian emännöidä ensimmäistä Blogistanian Tieto -kisaa. Ääntenkeräyspostaus ja kisaohjeet julkaistaan tässä blogissa 20.1.2014 – samaan aikaan julkaistaan myös muiden kategorioiden ääntenkeräyspostaukset. Ja muistattehan, että Tieto-kisassa äänestetään sekä aikuisten että lasten tietokirjallisuudesta.

Palaamme asiaan tammikuussa! Nyt vain vuoden 2013 kirjoja lukemaan!

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Haruki Murakami: 1Q84


"Jos Tengo ei olisi varovainen, hän voisi ajautua toiselle miinakentälle ja vetää perässään muitakin. Tarina kulkee omia reittejään ja etenee omaan tahtiinsa. Tengo oli nyt osa tarinan maailmaa, halusi hän tai ei. Hänelle se ei ollut enää fiktiivinen maailma. Se oli todellinen maailma, jossa ihmisestä pulppusi punaista verta, kun ihoa viilsi veitsellä. Ja sen maailman taivaalla oli kaksi kuuta vierekkäin."

Pikkuväkeä, ilmakoteloita ja kaksi kuuta taivaalla. Palkkamurhaaja, seksuaalista hyväksikäyttöä ja outo uskonlahko. Naisia jotka katoavat. Miehiä jotka tapetaan väkivaltaisesti. Kissojen kaupunki ja vuosi 1Q84. Tengo ja Aomame. 

1Q84 pitää sisällään paljon. Aivan konkreettisestikin: kirjassa on kokonaisuudessaan yli 1200 sivua. Kirjassa ei sinänsä tapahdu kovin paljon, eikä sitä voi parhaalla tahdollaankaan kutsua vauhdikkaaksi, mutta se on tavattoman runsas, rönsyilevä ja yksityiskohtainen. Kirjan perusjuonen voisi luultavasti tiivistää melko pieneen tilaan, mutta se ei oikeastaan kertoisi kirjasta juuri mitään, sillä 1Q84:n merkitys syntyy yksityiskohdista, tunnelmasta ja niistä lukuisista sivupoluista, joiden kautta Murakami lukijaa kuljettaa.

Kirjasta löytyy myös paljon Murakamille tyypillisiä elementtejä. On hiukan erakkomainen, vakavamielinen nuori mies. Yksinäisyyttä ja kaipausta. Ruokaa. Viittauksia kirjallisuuteen ja musiikkiin. Henkilöhahmojen vaatteiden kuvausta. Yksityiskohtaisia mutta etäisiä seksikohtauksia. Unia. Kissoja. 1Q84:ä lukiessa voisi helposti napsia pisteitä Murakami-bingosta.

Mutta vaikka Murakami kirjoittaa kirjoihinsa samoja yksityiskohtia, ja vaikka kirjojen tunnelma ja aina tunnistettavan murakamimainen, kaikki lukemani murkamit ovat kuitenkin olleet omanlaisiaan ja toisistaan erottuvia kokonaisuuksia. Samankaltaisista aineksista sekoitetaan persoonallisia keitoksia, ja ehkä juuri sen takia minun on aina ollut vaikea asettaa Murakamin kirjoja paremmuusjärjestykseen. En osaa sanoa, rakastaisinko eniten Norwegian Woodin melankolista romantiikkaa, Sputnikin ahdistuksen puolelle vinksahtavaa outoutta, Juoksukirjan innostavaa elämänviisautta vai Kafkan lumoavaa mielikuvitusmaailmaa.

Vai rakastanko kenties sittenkin eniten 1Q84:n hiukan painajaismaista mutta myös kaunista maailmaa? Ainakin tällä hetkellä tuntuu, että 1Q84 on Murakamin parhaimpia kirjoja – tai ainakin yksi minua eniten koskettaneista.

Rakastin erityisesti kirjan kolmatta osaa, jossa Murakami todella tekee tapahtumattomuudesta taidetta. Ilselän Minna käyttää kahdesta ensimmäisestä osasta kirjoittaessaan kerrassaan osuvaa luonnehdintaa "pöhöttynyt viivyttely", ja kolmannessa osassa tuo pöhötauti vain pahenee. Tai tässä tapauksessa paranee. Suurimmaksi osaksi kolmannen osan henkilöt vain istuvat sisätiloissa, tarkkailevat ja odottavat – kuka mitäkin. Ja minä luen lumoutuneena. Ehkä lumous syntyy siitä, että tapahtumattomuuden taustalla on uhkaava tunne siitä, että mitä tahansa saattaa tapahtua. Ja aina välillä joku kivi iskeytyykin tyyneen pintaan rikkoen odottavan hiljaisuuden.

Norkku kirjoittaa omassa arviossaan turhautuneensa siihen, että kirja jätti niin paljon asioita auki – että kummallisille tapahtumille ei annettu loogisia selityksiä. Minä puolestani rakastan Murakamissa – ja myös tässä kirjassa – sitä että hän jättää lukijan ihmettelemään. Merkityksellisyys tuntuu syntyvän nimenomaan siitä, että minun on itse jäätävä pohtimaan kirjan tarjoamia vihjeitä. Ja 1Q84 jätti jälkeensä paljon pohdittavaa.Mitä rooleja eri henkilöhahmot lopulta kirjassa esittivät? Kuka oli hyvä ja kuka paha? Oliko tarinan sisällä tarina? Mikä oli totta ja mikä kuviteltua? Ja mitä henkilöille tapahtui, kun kirjan tarina loppui?

Luin tämän kolmioisaisen, kahdessa osassa julkaistun kirjajärkäleen kolmessa jaksossa. Ensimmäisen osan luin elokuun kesäisinä lomapäivinä, toisen osan syyskuun kiireiden keskellä ja kolmannen osan nyt marraskuun lempeässä hämäryydessä. Olen erityisen iloinen siitä, että luin hidastempoisen, lähes tapatumattoman kolmannen osan juuri nyt, sillä kirja ja oma mielenmaisemani ja marraskuinen todellisuus tuntuivat kietoutuvan yhteen kokonaisvaltaiseksi elämykseksi – ja 1Q84 huipentui lukukokemuksena aivan erityisen hienoksi ja koskettavaksi.

1Q84 kiehtoi ja kosketti eikä tahdo vieläkään päästää otteestaan. Samankaltaista haikeutta kirjan väistämättömän loppumisen edessä olen tainnut viimeksi kokea keväällä MacDonaldin Linnuntietä-kirjan parissa. Haikeutta siitä, että kirjan maailmasta on pakko siirtyä pois – ja kyvyttömyyttä siirtyä muiden kirjojen maailmaan. Kun kirja ottaa tällä tavalla valtaansa, se on aina jotenkin aivan erityinen. Se pääsee lukijan ihon alle.

1Q84:n ensimmäisestä kirjasta ovat bloganneet mm. ArjaAnnami ja Katja; kolmannesta osasta Annika K ja Noanna; ja koko kirjasta Linnea, Minna ja Helmi-Maaria.

1Q84. Osat 1 & 2 (1Q84, 2009)
Suom. Aleksi Milonoff
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi, 2013

1Q84. Osa 3 (1Q84, 2010)
Suom. Aleksi Milonoff
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi, 2013

torstai 7. marraskuuta 2013

Erich Segal: Love Story - Rakkauskertomus


"Mitä voi sanoa kaksikymmentäviisivuotiaasta tytöstä joka on kuollut?
Että hän oli kaunis. Ja älykäs. Että hän rakasti Mozartia ja Bachia. Ja Beatleseja. Ja minua."

Näillä sanoilla alkaa Love Story: elokuvaversio jonka olen nähnyt joitakin vuosia sitten, ja kirja jonka luin kesällä osana lukumaratonia. Sekä kirja että elokuva ovat puhdasveristä viihdettä, mutta varsin suloista ja surumielistäkin viihdettä. Molemmat ovat myös lajissaan viehättävän vanhanaikaisia. Ja kuten Lumiomenan tontilla vähän aikaa sitten todettiin: menneiden vuosikymmenten viihde on usein paljon vetoavampaa ja viihdyttävämpää kuin nykyajan viihde.

Heti Love Storyn alussa tehdään siis selväksi, että kyseessä on rakkaustarina, jonka toinen osapuoli on kuollut nuorena. Kuollut nainen on lahjakas ja nokkela mutta köyhä Jenny Cavilleri, ja häntä on jäänyt muistelemaan kultalusikka suussa syntynyt Oliver Barrett IV, jolla on kompleksinen isäsuhde. Love Story kertookin melkein yhtä paljon Oliverin suhteesta Oliver Barrett III:en kuin hänen suhteestaan Jennyyn.

Vaikka Love Story käsittelee varsin isoja asioita, kuten luokkaeroja, kuolemaa sekä vanhempien ja lasten välisiä suhteita (ja tietysti sitä rakkautta), se on erittäin kepeä kirja. Se pyyhkäisee raskaita teemojaan kuin höyhenellä ja tanssahtelee eteenpäin nokkelan sanailun ja rakkauden huuman maailmaan. Kirjan loppu on toki katkeransuloinen, mutta paino on kuitenkin siellä suloisen puolella. Ja miksipä ei? Love Story on romantiikkaa, jonka ääressä voi huokailla, nauraa ja ehkä tirauttaa muutaman kyyneleen, eikä se varmasti pyrikään olemaan mitään muuta. Lukumaratonilla nautin kovasti kirjan lukemisesta, koska olin sitä ennen lukenut melko vakavia ja vaativiakin kirjoja, ja oli ihanaa sukeltaa hetkeksi Love Stroyn tarjoamaan hattaraan.

Elokuvana Love Story on minusta parempi, koska romanttinen viihde vain toimii paremmin filmillä kuin paperilla. Kirjasta jäävät puuttumaan kauniiden näyttelijöiden valovoima, ihanat vaatteet ja maisemat ja tietysti myös tunteisiin vetoava musiikki. Mutta kyllä kirjakin hyvin toimii. Lisäksi kirjan takakansiteksti saa minut välittömästi hyvälle tuulelle. Se kertoo mm. että Segal on klassisten kielten apulaisprofessri Yalessa, ja että "Love Story teki professoristamme yhdellä iskulla dollarimiljönäärin ja koko maailman tunteman pop-henkilön." Ei voi olla tykkäämättä!

Love Storyn ovat lukeneet myös PaulaMai Laakso ja Jokke.

Erich Segal: Love Strory. Rakkauskertomus. (Love Stroy, 1970)
Suom. Anna-Liisa Suurpää
Tammi, 1971

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Miina Supinen: Säde


"Säde istui työpöydän ääreen, otti puhelimensa ja tekstasi Antille ja Ennille, ja tutki sitten hetken Charles Mansonin fanisivuja. Hän luki ahkerasti kulteista ja kulttijohtajista. Hän halusi ymmärtää Voulaa, päästä hänen suosioonsa. Voula herätti hänessä kihelmöiviä tunteita, jotka olivat vähän niin kuin panetus, mutta ehkä kuitenkin enemmän korvien välissä ja vähemmän jalkojen.
Illalla Säde meni keittiöön ja leipoi sämpylöitä. Hän kadotti yhden tekokynsistään taikinaan."

Säde on nuori nainen, joka suhtautuu mutkattomasti maailmaan, miehiin ja seksiin. Säde on (tai on opetellut olemaan) varsinainen auringonsäde ja ilopilleri, jonka pelkkä läsnäolo saa ihmiset hyvälle tuulelle. Säde on myös Suomen kuuluisimman ateistin tytär ja on omaksunut vanhempiensa kriittisen asenteen uskontoja kohtaan. Vai onko sittenkään? Kun Säde päätyy töihin Tiedon Akatemiaan jossa asustaa muinaisuskonnoista ammentava Kahdeksaisen kultti, hän huomaa kiinnostuvansa yhä enemmän kultista ja varsinkin sen säkenöivästä johtajasta Voulasta. Onko henkiä ja jumalia sittenkin olemassa?

En ole aikaisemmin lukenut Miina Supista, vaikka monien kehuvien kommenttien vuoksi olen lisännyt Supisen sille listalle, jossa on kiinnostavia kirjailijoita, joihin pitää tutustua heti kun vain ehtii. Tämä Supisen toinen romaani herätti kiinnostukseni, kun luin kirjan esittelytekstistä luonnehdinnan ateisti haluaa kulttiin. Uskonnot, suljetut yhteisöt ja kultit kiinnostavat minua kovasti, ja siksipä ajattelin, että Säde olisi varmasti minulle mieluinen kirja. Kirjamessuilla sain kirjan blogiystävältä, ja päätinkin lukea kirjan saman tien.

Tämä ensimmäinen kosketukseni Supisen tuotantoon jätti jälkeensä hämmentyneen olon. Koska olin odottanut pääseväni sukeltamaan kunnolla uskonnollisen yhteisön maailmaan, olin auttamatta pettynyt siihen, kuinka kevyesti uskonto-teemaa kirjassa käsiteltiin. Kahdeksaisen kultti ei ole kovin kiinnostava eikä kovin uskottava, eikä se oikeastaan ole kirjassa mitenkään keskeisessä osassa. Sen sijaan Supinen sivuaa useita uskoon ja uskomuksiin liittyviä aiheita ja ilmiöitä, mutta aika pinnallisesti: on viisastelevia ateisteja, jotka rinnastavat Jeesuksen joulupukkiin; on uskovaisia jotka manaavat pahoja henkiä ja harrastavat heti perään irtoseksiä; on kultin jäseniä jotka vaipuvat transsiin alkoholin voimin. Välillä Supinen näpäyttelee ihan hauskasti aikamme ilmiöitä, hengellistä laiskuutta ja pinnallista ajattelua, mutta ei tarjoa varsinaisesti mitään uutta ja oivaltavaa.

Jos jättää uskonto-teeman pinnallisen käsittelyn aiheuttaman pettymyksen syrjään, Säde oli varsin viihdyttävä ja hauska kirja. Vaikka en huumorista useinkaan kirjoissa piittaa, Supisen kirjoitustyyli kyllä vetosi minuun ja varsinkin dialogi hymyilytti. Silti epäilen, että aloitin Supiseen tutustumisen vähän väärästä kirjasta, sillä Säteessä oli minusta välityön leima. Se oli hajanainen ja kepeä, ja lukuisat painovirheet lisäsivät viimeistelemätöntä vaikutelmaa. Kaikkien Supisen keräämien kehujen perusteella haluan uskoa, että Säde ei ole parasta, mitä kirjailijalla on tarjota. Pitänee lukea myös Liha tottelee kuria ja katsoa, onko siinä enemmän pureskeltavaa kuin Säteessä.

Säteestä ovat kirjoittaneet myös ainakin Arja, Jori, Helmi-Maaria, Minna, Elämän krestomatia, Taika, Mari A ja Katja.

Miina Supinen: Säde
Kansi: Elina Warsta
WSOY, 2013