sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä


Lukulamppu-sivustolla on parhaillaan käynnissä kesäkirjahaaste, jossa luetaan kesän aikana vähintään seitsemän kirjaa, jotka täyttävät jonkun haasteen 11 ehdosta. Olen viime aikoina osallistunut haasteisiin aika harvakseltaan, mutta tähän haasteeseen päätin osallistua, koska kesäkirjahaaste vain kuulosti niin mainiolta. Ensimmäiseksi haastekategoriaksi päätyi kirja, josta en arvele pitäväni, ja teokseksi valitsin Siri Hustvedtin Kesän ilman miehiä.

Miksi sitten arvelin, etten pitäisi Hustvedtin kesäkirjasta? Koska olen lukenut Hustvedtiltä kaksi kirjaa, joista kummastakaan en ole mitenkään erityisesti nauttinut – en ainakaan kokonaisuuksina. Monen rakastama Kaikki mitä rakastin oli minulle hyvin ristiriitainen lukukokemus: pidin kirjasta paikoitellen hyvinkin paljon, varsinkin alkupuolella, mutta loppua kohti kirja muuttui hujanaiseksi ja sekavaksi ja liian juonikeskeiseksi, ja kiinnostukseni lopahti. Amerikkalainen elegia puolestaan oli minusta hyvin huoliteltu, mallikepoinen ja jokseenkin pitkäveteinen perusromaani.

Jokin Hustevdtissa kuitenkin kiehtoo ja kiinnostaa minua, ja olinkin noista hiukan negatiivisista kokemuksistani huolimatta joskus lisännyt lukulistalleni myös Kesän ilman miehiä. Ja Lukulampun haaste antoi hyvän syyn vihdoin tarttua kirjaan.

"Minä huudan: Kaikki nämä vuodet sinä olit aina etusijalla! Aina sinä, en koskaan minä! Kuka siivosi, teki tuntitolkulla kotitöitä, raahautui kauppaan? Sinäkö? Hemmetin maailmanvaltias! Fallisessa vaiheessa elävä Übermensch aina lähdössä johonkin konferenssiin. Tietoisuuden hermokorrelaatit! Oksennan kohta!"

Keski-ikäinen Mia Fredricksen on saanut hermoromahduksen kun hänen pitkäaikainen aviomiehensä on yllättäen ilmoittanut haluavansa pitää taukoa avioliitosta. Paussin syyksi paljastuu kaunis nuori ranskatar, ja Mia vetäytyy viettämään kesää lapsuutensa kotikaupunkiin. Hän vierailee äitinsä luona palvelutalossa, vetää runotyöpajaa teini-ikäisille tytöille ja mietiskelee: omaa nuoruuttaan, vanhenemista, rakkautta, petoksia, runoja ja elämää.

Kirjassa ei ole juurikaan juonta vaan se etenee pieninä sattumuksina ja Mian tajunnanvirtana. Arkiset tapahtumat ja tapaamiset toimivat virikkeinä Mian pohdiskeluille fenomenologiasta, tietoisuudesta, sukupuolisuudesta ja milloin mistäkin. Tarina (jos sellaista on) on ennen kaikkea paranemisprosessi: menneisyyttä prosessoidessaan Mian poukkoileva ja hysteerinen mieli kulkee vähitellen kohti tyyneyttä ja hyväksyntää. 

Entä miten minulle kävi? Pidinkö kirjasta, josta en etukäteen arvellut pitäväni?

Täytyy tunnustaa, että pidin Kesästä ilman miehiä paljon enemmän kuin kuvittelin, ja oikeastaan paljon enemmän kuin Amerikkalaisesta elegiasta tai Kaikesta mitä rakastin, vaikka ne epäilemättä ovat "parempia" kirjoja kuin rönsyilevä ja levoton Kesä ilman miehiä. Mutta minä pidin tässä kirjassa juuri siitä, että se oli niin epätäydellinen: liian täynnä ajatuksia ja teemoja, liian nokkela, liian akateeminen, liian sisäänpäinkääntynyt. Hustvedtin muissa kirjoissa minua on ärsyttänyt tietty liiallisen täydellisyyden vaikutelma – Kesä ilman miehiä ei ole täydellinen, mutta se tuntuu henkilökohtaiselta ja jotenkin vapautuneelta. Hustvedt on minusta parhaimmillaan ajatusten kuvaajana, ei niinkään henkilöhahmojen tulkkina tai tapahtumien kuljettajana, ja koska Kesä ilman miehiä on oikeastaan pelkkää ajatusten virtaa, se toimi minulle yllättävän hyvin.

Hustvedt on siis edelleen minulle kiinnostava ja kiehtova kirjailija, ja tämän kirjan jälkeen niitä molempia vielä vähän enemmän.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi KatjaJenni, Pihi nainen ja Sanna.  

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä (The Summer without Men, 2011)
Suom. Kristiina Rikman
Kansi/kannen kuva: Katja Kaskeala/Marjo Tynkkynenen
Otava, 2011

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Agatha Christie: Vaarallinen talo ja Teetä kolmelle


Dekkariviikko ilman Agatha Christietä olisi ainakin minulle melko mahdoton yhtälö. Christien kirjat ovat minulle – kuten varmasti monelle muullekin lukijalle – dekkarien malliesimerkkejä: kun ajattelen dekkareita, ajattelen todennäköisesti ensimmäisenä nimenomaan Christien klassikoita. Ja jos haluan tarttua dekkariin, tartun mieluiten juuri sen tyyppisiin salapoliisitarinoihin, joita Dame Agatha kirjoitti: vanhanaikaisiin mysteereihin, joissa murhan ratkaiseminen on pikemminkin älyllistä leikittelyä kuin realismia, ja joissa veritekojen lomassa juodaan teetä.

Tällä kertaa poimin hyllystäni kaksi Hercule Poirot -tarinaa. Itse asiassa ajattelin ensin lukea vain yhden kirjan, mutta koska ensimmäisenä lukemani Vaarallinen talo ei ollut aivan niin herkullinen tarina kuin muistin, luin heti perään myös yhden omista suosikeistani, Teetä kolmelle.

Vaarallisessa talossa Poirot ja kapteeni Hastings lomailevat kylpyläkaupungissa, jossa he tutustuvat Nick Buckley -nimiseen kauniiseen ja eläväiseen nuoreen naiseen. Nickillä tuntuu olevan uskomaton onni, koska hän on pelastunut muutaman päivän sisällä täpärästi monesta vaarallisesta onnettomuudesta. Mutta ovatko onnettomuudet sittenkään onnettomuuksia – Hercule Poirot vakuuttuu nopeasti siitä, että Nickin perässä on .murhaaja

Kuten niin usein, tässäkin kirjassa Christie hämää nokkelasti lukijaa, tarjoilee johtolankoja ja keikauttaa asetelman sitten taitavasti päälaelleen. En muistanut kirjan koukkua ennen lukemista, mutta se palautui mieleeni heti kirjan alkumetreillä. Osa Christien dekkareista kestää aivan hyvin uudelleen lukemisen, vaikka juoni ja murhaaja muistuisivatkin mieleen, mutta Vaarallinen talo ei oikein toiminut minulle nyt kun keskeinen koukku oli tuttu. Kirja perustuu hyvin vahvasti juuri juoneen, palapeliarvoitukseen ja lukijan hämäämiseen, ja esimerkiksi henkilöhahmot ja tunnelma jäävät sivuosaan. Lisäksi tarina on aika melodramaattinen ja täynnä mitä hämäräperäisempiä sivuhenkilöitä. Ja vaikka käännösten pienet virheet ja kömpelyydet kuuluvat minusta näiden vanhojen dekkareiden kohdalla melkeinpä asiaan, Vaarallisen talon suomennos oli suorastaan surkuhupaisan huono.

Teetä kolmelle sen sijaan toimi (jälleen kerran) erinomaisesti, vaikka sen juoni ja tapahtumat olivatkin tuttuja. Siinä missä Vaarallinen talo on vauhdikas ja dramaattinen, Teetä kolmelle on aika hiljainen ja sisäänpäinkääntynyt tarina. Pidänkin aivan erityisesti tämän kirjan tunnelmasta, joka on jotenkin oudon unenomainen. Tuntuu melkein siltä, kuin henkilöhahmot olisivat lumottuja – ja lukijakin vedetään mukaan tähän lumoukseen, kummalliseen ruususen uneen.

Tässä kirjassa Poirotin apua pyytää nuori lääkäri Peter Lord. Hän haluaa Poirotin todistavan, että murhasta syytetty Elinor Carlisle on syytön. Lääkäri haluaa Elinorin vapaaksi hinnalla millä hyvänsä, mutta Poirotia kiinnostaa ainoastaan totuus. Ja kaikki tosiasiat tuntuvat puhuvan Elinoria vastaan. Hänellä oli tilaisuus sekoittaa myrkkyä teeleipiin ja tarjota niitä Mary Gerrardille, jonka kauneus oli hurmannut Elinorin sulhasen siinä määrin, että kihlaus oli purkautunut.

Teetä kolmelle on juoneltaan hyvin näppärä ja siisti, mutta keskiössä on kuitenkin Elinor Carlislen sisäinen maailma. Kaikkia tapahtumia ei nähdä Elinorin näkökulmasta, mutta kirjan tunnelma syntyy kuitenkin nimenomaan Elinorin ajatuksista ja tuntemuksista. Christielle usein tyypillistä huumoria kirjassa ei juurikaan ole, vaan yleistunnelma on hiljainen ja vakava. Jokin tässä surumielisen romanttisessa tarinassa vetoaa minuun kovasti – ja luonnollisesti nautin myös kartanomiljööstä, ruusuja kukkivasta puutarhasta ja englantilaiseen tapaan vahvuudeltaan musteenvärisenä tarjoiltavasta teestä.



Agatha Christie: Vaarallinen talo (Peril at End House, 1932)
Suom. O. A. Joutsen
Wsoy, 1936/1952

Teetä kolmelle (Sad Cypress, 1940)
Suom. Anna-Liisa Laine
Kansi: Heikki Ahtiala
Wsoy, 1974/1975

tiistai 9. kesäkuuta 2015

Antti Tuomainen: Parantaja


"Sade oli saanut lisää voimia. Se laskeutui taivaalta leveinä mattoina ja putosi pulleina, painavina pisaroina asvalttiin ja roiski kuin pillastuneena kaupunkia ympäriltä kiiltäväksi, mustaksi ja märäksi. Sen tuoksussa oli jotakin hapanta, melkein pilaantunutta. Seisoin hetken porttikongissa yrittäen päättää seuraavista askelistani, miettiä missä olin ja mihin olin menossa."


Eilen alkaneen dekkariviikon innoittamana päätin tarttua hyllyssä jo muutaman vuoden lukemista odottaneeseen Parantajaan, jota voisi luonnehtia dystooppiseksi jännäriksi. Kirjan tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuden Helsinkiin, joka on ilmastonmuutoksen seurauksena muuttunut sateen runtelemaksi ekokatastrofialueeksi. Ilmastopakolaiset, kulkutaudit ja tulvat ovat ajaneet hyväosaisimmat ihmiset pois kaupungista, jossa laittomuudet ja väkivalta rehottavat. Rikoksia tapahtuu niin paljon, ettei poliisi ehdi tehdä juuri muuta kuin kirjata ne ylös. Ihmiset turruttavat mielensä merkityksettömällä viihteellä ja skandaaliuutisilla.

Kaiken tämän keskellä Tapani Lehtinen etsii kadonnutta vaimoaan Johannaa. Johanna on toimittaja, joka on ennen katoamistaan tehnyt juttua Parantajaksi kutsutusta ekoterroristista, joka murhaa teollisuuyritysten johtajia, poliitikkoja ja muita vaikuttajia joita pitää pääsyyllisinä ilmastonmuutokseen. Jouluun on kaksi yötä, sade putoaa verhona Helsingin ylle, ja Tapani vaeltaa läpi pimeän kaupungin etsien vaimoaan – ja Parantajaa.

Tuomaisen kirjan vaikuttavinta antia on tulevaisuuden Helsingistä maalattu kuva. Sateen piiskaama, pimeä kaupunki on vihamielinen ja uhkaava. Pelon keskellä turvaa haetaan vartijoista, metallinpaljastamista ja turvakameroista, joiden tuoma turvallisuus on kuitenkin vain näennäistä. Ihmiset yrittävät suojata itseään parhaaksi katsomallaan tavalla: jotkut tarrautuvat menneisyyteen ja yrittävät kieltää maailman muuttumisen, toiset uskovat vain vahvimman selviävän taistelussa. Tapani uskoo rakkauteen.

Dystopia-puoli on siis Parantajassa kohdillaan. Jännäri-osuus ei sen sijaan vakuuttanut minua aivan samalla tavalla. Kirja ei rehellisesti sanottuna ollut minusta erityisen jännittävä tai edes tunnelmaltaan tiivis. Ekoterroristi Parantaja olisi voinut olla hyvinkin hyytävä hahmo mutta on lopulta aika vaisu pääkonna. Tapanin tutkimukset puolestaan ovat melkoista haahuilua, ja oikeille jäljille tunnutaan päätyvän kovin helposti. Johannan löytäminen on Tapania kuljettava voima, mutta lukijalle vaimon etsiminen ei muodostu samanlaiseksi johtotähdeksi, kenties siksi että Johanna itse jää hahmona kovin etäiseksi.

Parantaja oli minusta niin tarinaltaan kuin kerronnaltaankin melko tavanomainen jännäri. Joko juoni tai kieli olisi kaivannut jonkinlaista lisäpotkua – hiukan enemmän tunnetta tai persoonallisuutta. Ekokatastrofi-teema kuitenkin kantaa hyvin, ja sen ansioista kirjan luki mielenkiinnolla, vaikka se ei muuten suurta jälkeä jättänytkään.  

Parantajan ovat lukeneet myös esimerkiksi Annami, Elina, Jori, Booksy, Minna ja Ville-Markus.

Antti Tuomainen: Parantaja
Kansi: Jussi Kaakinen
Helsinki-kirjat, 2010