tiistai 29. marraskuuta 2011

Satuhaaste: Vihreä tukka

"Taivas oli kuin helmiäistä, täynnä nopeita hiljaisia värejä. Muita ei ollut. Muuta ei ollut, ei kysymyksiäkään. Yö oli annettu heille kahdelle."


Aila Meriluodon fantasiasatu Vihreä tukka oli lapsena yksi jännittävimmistä lukemistani kirjoista. Kun kirja osui silmääni kirjastossa kierrellessäni, tiesin heti että tämän kirjan haluan lukea Katjan satuhaasteeseen. En muistanut kirjasta juuri muuta kuin sen jännittävän tunnelman ja päähenkilön vihreän tukan. Tartuin kirjaan uteliaana: mitä tämä lapsuuden vaikuttava lukukokemus mahtoikaan pitää sisällään?

Eintel on vihreätukkainen tyttö Harmaan Puun kylästä. Kylää pitävät vallassaan hopeiset miehet, jotka tekevät puolimaahisista orjia, ja Eintelinkin on värjättävä vihreä tukkansa, ettei se paljastaisi hänen olevan puoliksi keijujen sukua. Eintel alkaa kuitenkin nähdä kiellettyjä asioita: sinisiä perhosia ja vihreätukkaisen pojan, keijukaisen, Aind-toon. Aind-too opettaa Eintelin kulkemaan keijukaisveräjästä ja etsimään sisältään porttia. Aind-too ja muut keijut haluaisivat Eintelin jättävän ihmisten maailman, lähtevän portista lopullisesti. Mutta Eintel haluaa kertoa ihmisille keijuista ja maahisista - siitä että ihminen tarvitsee niitä ollakseen kokonainen. Ja Eintel haluaa kohdata Koonan, joka on tappanut hänen isänsä...

" - Niin kun ihmiset sanoutuvat irti siitä ilosta. Ja siitä että osaa kuvitella asioita. Ja voimasta joka tulee syvältä.
- Mitä se puhuu? Onko se jokin uskonto?
- Kaikki heikkenee ja likaantuu. Ja juuttuu raiteisiin - 
- Taitaa olla niitä luonnonsuojelijoita.
- Vapaus, Eintel sanoi avuttomasti.
- Politiikkaa, politiikkaa se puhuu. Ei saa puhua politiikkaa junassa.
- Kun ne päästävät keijut menemään. Ja maahiset, Eintel sanoi epätoivoisesti ja sulki suunsa."


Vihreä tukka ei ole lastenkirjoista helpoimmasta päästä tarinaltaan, sanomaltaan tai kerronnaltaan. Välillä lukiessani ihmettelin, miten olen tietyt kohdat lapsena ymmärtänyt, koska ne tuntuivat aikuisen silmin melko vaikealta lapsen käsittää. Myöskään Meiluodon kieli ole aina ihan yksinkertaista, vaan se saa toisinaan hyvin lyyrisiä sävyjä. Mutta nämä ovat vain aikuisen pohdintoja, sillä lapsi kokee ja tulkitsee asiat kuitenkin omalla tavallaan. Minulla ei ole minkäänlaista mielikuvaa siitä että kirja olisi lapsena ollut minusta vaikeaselkoinen - muistan sen vain hurjan jännittävänä. Aikuisena taas en kokenut jännitystä, sillä tarina oli aikuisen näkökulmasta varsin ennalta-arvattava. Nyt huomioni kiinnittyi enemmänkin kirjan teemoihin ja kielenkäyttöön.

Monitasoinen ja kiehtova kirja. Suosittelen lapsille ja myös aikuisille, jotka ovat säilyttäneet uskonsa keijuihin.


Kirjan on lukenut myös marjis.

Aila Meriluoto: Vihreä tukka
Wsoy, 1982

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Barbara Demick: Suljettu maa. Elämää Pohjois-Koreassa


Barbara Demick on yhdysvaltalainen toimittaja, joka Etelä-Koreassa työskennellessään haastatteli seitsemän vuoden ajan pohjoiskorealaisia loikkareita. Nämä haastattelut lähtökohtanaan hän on kirjoittanut mukaansatempaavan, lähes romaanimaisen tietokirjan elämästä Pohjois-Koreassa. Vaikka kirja keskittyy nimenomaan tavallisten ihmisten arkeen, se on myös hyvä paketti perustietoa Pohjois-Koreasta, ainakin tällaiselle lukijalle jonka tiedot maasta ovat hyvin vajavaiset. Oma mielikuvani Pohjois-Koreasta on syntynyt lähinnä satunnaisista uutisvälähdyksistä, joiden aiheena ovat yleensä sotilaalliset konfliktit ja uhkailut Koreoiden välillä. Televisiokuvat ilmeettömistä ja konemaisesti taputtavista korealaisjoukoista ovat herättäneet kysymyksiä siitä, mitä sulkeutuneiden kasvojen takana tapahtuu: uskovatko pohjoiskorealaiset valtionsa propagandaan, vai kyteekö naamioiden alla kapinamieli?

Suljettu maa onnistuu antamaan kasvot ja persoonallisuuden ilmeettömille massoille. Ja käy ilmi, että konemainen massa koostuu hyvin monenlaisista yksilöistä: on romanttisia haaveilijoita, on vihaisia kapinallisia ja puolueelle uskollisia idealisteja.Vaikka pohjoiskorealaisten on julkisesti käyttäydyttävä niin tiukkojen kaavojen mukaan, että heidän tunteensakin näyttävät usein noudattavan puolueen virallista linjaa, ei valtio kuitenkaan ole saavuttanut täysin "paremman ihmisen" ihannettaan, jossa yksilö alistaa oman tahtonsa täysin yhteisölle.

Kirjassa seurataan pääasiassa kuuden ihmisen elämää. Heistä kiinnostavimmaksi minulle nousi ehkä "tosiuskovainen" rouva Song, puolueelle täydellisen uskollinen keski-ikäinen perheenäiti. Rouva Song oli pohjoiskorealaiseksi suhteellisen hyväosainen: hänen miehensä oli puolueen jäsen ja työskenteli toimittajana, ja perhe sai nauttia monista eduista, kuten televisiosta - joka toki oli viritetty näyttämään vain Pohjois-Korean kanavia. Rouva Songin uskoa puolueeseen ja Kim Il-sungiin eivät horjuttaneet mitkään rajoitukset tai puutteet, ei edes 1990-luvun talouden romahtaminen ja sitä seurannut ruokapula tai aviomiehen joutuminen kuulusteluihin yhden varomattoman kommentin vuoksi. Kim Il-sungin kuolema sen sijaan oli rouva Songille pohjaton järkytys:

"Rouva Song alkoi kirkua:
"Miten me pärjäämme? Mitä oikein teemme ilman marsalkkaamme?" Sanat pulppusivat hänen suustaan.
Chang-bo oli tyrmistynyt. Hän ei vastannut. Hän istui kalpeana ja eleettömänä, tyhjyyteen tuijottaen. Rouva Song ei osaannut pysytellä aloillaan. Hän oli yhtäkkiä täynnä virtaa. Hän ryntäsi alas portaita ja ulos rakennuksen pihamaalle. Monet naapureista olivat tehneet samoin. He olivat langenneet polvilleen ja takoivat päätään kivetykseen. Heidän valitushuutonsa kaikuivat ilmassa kuin hälytyssireenien äänet."

Kim Il-sungin kuolemaa käsittelevät luvut olivat kirjan mielenkiintoisimpia, koska niissä kuvattiin paljon ihmisten tunteita ja ajatuksia, sekä ristiriitaa julkisten ja yksityisten tuntemusten välillä. Suuri osa kirjasta keskittyy ihmisten arkisiin toimiin ja tekoihin, kuten ruuan hankkimiseen ja loikkausten yksityiskohtiin. Nekin ovat kiinnostavaa luettavaa, mutta olisin ehkä kaivannut suhteessa hieman enemmän juuri ihmisten ajatuksia ja sisäisen elämän kuvausta. Samoin olisin mielelläni lukenut hiukan enemmän loikkareiden sopeutumisesta uuteen elämään Etelä-Koreassa. Vaikka tämän kirjan tarkoitus tietenkin on kuvata nimenomaan elämää Pohjois-Koreassa, olisivat sopeutumisongelmat voineet valaista myös esimerkiksi pohjoiskorealaista elämää propagandoineen ja aivopesuineen. Nämä ovat kuitenkin pieniä puutteita yleisesti ottaen hyvin mielenkiintoisessa kirjassa. Voin suositella kirjaa erityisesti kaikille niille, jotka minun laillani tuntevat Pohjois-Korean vain hyvin pinnallisesti ja haluavat antaa suljetun maan asukkaille kasvot.

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Norkku, Jori, Amma ja Katja.

Barbara Demick: Suljettu maa. Elämää Pohjois-Koreassa (Nothing to envy - ordinary lives in North Korea, 2009)
Suom. Antti Immonen
Atena, 2011

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Pauli Kallio & Christer Nuutinen: Kramppeja ja nyrjähdyksiä: Nuorten naisten maailmassa

Kramppeja ja nyrjähdyksiä on yksi kaikkien aikojen suosikkisarjakuvasarjoistani. Sen neljä päähenkilöä ovat minulle melkein kuin oikeita ystäviä, jotka ovat kasvaneet ja vanhentuneet rinnallani, ja joiden elämässä ja maailmankuvassa on paljon sellaista mihin minun on ollut helppo samaistua.

Kun sarjan alkuperäinen piirtäjä Christer Nuutinen siirtyi syrjään kuvittajan pallilta, tunteeni Kramppeja kohtaan viilenivät hiukan. Luin kyllä sarjaa edelleen, mutta jotain tuntui puuttuvan: Nuutisen sadunomaiset, naivistiset piirrokset olivat olleet täydellinen vastapari Kallion tarinoille, joissa arkirealismia höysti milloin ripaus runollisuutta, milloin aavistus absurdia. Sarjan seuraamiseni oli vihdoin hiipunut jo niin paljon, että minulta oli päässyt menemään ohi se, että Nuutinen oli palannut kuvittajaksi vuonna 2008. Riemastuin siis suuresti, kun luin Norkun blogista viime vuonna ilmestyneestä Nuutisen piirtämästä Kramppi-albumista, Nuorten naisten maailmassa. Löysinkin albumin pian kirjastosta ja ahmaisin sen täynnä jälleennäkemisen iloa.



Nuorten naisten maailmassa sarjan päähenkilöt ovat keski-ikäistymässä, ja kenties sen myötä albumia hallitsee hiukan melankolinen sävy. Populaarikulttuuri ja vapaa-aika eivät enää määritä elämää, vaan tilalle ovat astuneet työ, perheenperustaminen ja asuntolaina. Miksikään kovien arvojen kannatajiksi henkilöt eivät toki ole muuttuneet, ja tietty ulkopuolisuus määrittää edelleen heitä. Esko vastustaa sinnikkäästi "mobiilipuhelimia" (kunnes nuori tyttöystävä painostaa hankkimaan sellaisen), Risto elättää itsensä satunnaisilla soittohommilla ja Tanjan isä ihmettelee, kuinka kauan tämä aikoo viihtyä "pelimannin" kanssa. Vanhemmat ja tuttavat vihjailevat aika ajoin aikuistumisesta ja vakiintumisesta.

Krampeissa ei ole häivähdystäkään toiminnasta eikä juuri juontakaan. Se on arkisen elämän kuvausta - tietyn sukupolven ajankuvaa. Siinä on lämpöä, huumoria, surumieltä ja kaihoa. Pääpaino on ihmissuhteissa ja arjen sattumuksissa, mutta mukaan on aina mahtunut myös pieniä kommentteja politiikasta ja yhteiskunnallisista ilmiöistä. Kramppien hahmot ovat kuin mikä tahansa vuosien saatossa yhteen hitsautunut ystäväjoukko - sellainen jonka seurassa haluaisi mieluusti avata viinipullon ja puhua lempibändin uusimmasta levystä tai kuntavaalituloksesta.

Pauli Kallio, Christer Nuutinen: Kramppeja ja nyrjähdyksiä. Nuorten naisten maailmassa
Arktinen Banaani, 2010

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Lionel Shriver: Syntymäpäivän jälkeen


Odotellessani pääseväni lukemaan Lionel Shriverin viimeisimmän kirjan Jonnekin pois, päätin vihdoin lukea toisen Shriverini. Minua on nimittäin vaivannut Poikani Kevin-syndrooma, joka taitaa olla aika yleinen lukijoiden vaiva. Tähän syndroomaan kuuluu se, että luettuaan, järkytyttyään ja vaikututtuaan Poikani Kevinistä lukija ei uskalla ainakaan vähään aikaan tarttua kirjailijan muihin teoksiin: yleensä lukija pelkää, etteivät muut kirjat voi mitenkään olla yhtä vaikuttavia.

Uuden käännöksen ilmestyminen herätti kuitenkin innostuksen päästä lukemaan lisää Shriveriä. Ennen kehuttua uutuutta halusin kuitenkin lukea jonkun aikaisemmista romaaneista. Olin kuullut Shriverin kirjoista monenlaista mielipidettä. Toisten mielestä kirjat ovat Keviniä lukuunottamatta olleet suorastaan surkeita. Toiset ovat nostaneet Syntymäpäivän jälkeen- tai Jonnekin pois -kirjat jopa Kevinin yläpuolelle. Näin ristiriitaiset mielipiteet lisäsivät kiinnostustani tutustua kirjoihin.

Mikä sitten on oma mielipiteeni kun Syntymäpäivän jälkeen on luettu? Kirja oli minusta hyvä, mielenkiintoinen, koukuttava ja oivaltava. Poikani Kevinin kaltainen ravisteleva kokemus kirja ei ollut, mutta en sitä oikeastaan odottanutkaan. Kevinin teemat ovat hyvin rankkoja, kun taas Syntymäpäivän jälkeen käsittelee arkisempia ongelmia, minkä vuoksi Syntymäpäivän jälkeen oli paljon helpompi luettava. Molemmissa kirjoissa luodataan tarkasti ihmismieltä, kaihtamatta niitä alhaisimpia ja likaisimpiakaan kerroksia, ja juuri tässä tarkkanäköisyydessä piilee Shriverin viehätys. Kevin on edelleen minulle ainutlaatuinen lukukokemus, mutta Shriverin muiden teosten lukeminen ei enää pelota, vaan haluan lukea häntä mahdollisimman paljon.

Syntymäpäivän jälkeen perustuu yksinkertaiseen mutta kiehtovaan ajatusleikkiin. Lastenkirjojen kuvittaja ja vakaa avovaimo Irina McGovern viettää illan hurmaavan snookerpelaajan, Ramsey Actonin kanssa ja tuntee illan lopuksi vastustamatonta halua suudella Ramseya. Tämän jälkeen kirjassa seurataan vuorotellen kahta vaihtoehtoista tarinaa: toisessa Irina vastustaa kiusausta, toisessa hän suutelee Ramseya. On kutkuttavaa seurata sitä, kuinka tämä valinta toisaalta vaikuttaa ratkaisevasti Irinan elämään, mutta kuinka tietyt asiat toisaalta tapahtuvat kaikesta huolimatta.

"Valkoisen kylmyyden aalto hulmahti vasten Irinan kasvoja ja jätti kirvelevän tunteen hiusrajaan; oli kuin hän olisi sukeltanut neuloja täynnä olevaan napamereen. Hän ei ollut valmis tähän."

Shriver kuljettaa rinnakkaisia tarinoitaan hyvin uskottavasti, ja vaikka joukkoon eksyy muutama ylilyönti ja keinotekoinen ratkaisu, ne eivät häiritse kokonaisuutta. Tavallaan tällaiset pienet liioittelut jopa lisäävät kirjan viehätystä, koska se ei tunnu liian hiotulta ja hillityltä: sama äärimmäisyys kiehtoi minua Kevinissäkin. Suurimmaksi osaksi Shriverin ratkaisut kuitenkin ovat tyylikkäitä: Irinan kumpaankin tarinaan mahtuu niin hyviä kuin huonojakin puolia, ja lukijana oli mielenkiintoista pohtia, missä määrin Irina itse vaikutti elämäänsä, ja missä määrin tapahtumia ohjailivat muiden ihmisten valinnat tai puhdas sattuma.

"Mutta Irina oli joskus miettinyt - hän ei ollut varma milloin ja miksi- että onni on miltei ehdottomasti tila, josta ei sillä hetkellä ole tietoinen. Tyytyväisyys tarkoittaa täydellista läsnäoloa vailla ainuttakaan kiertelevää satelliittia, joka merkitsee muistiin kliinisiä lukemia maapallon tilasta." 

Ihailen näiden kahden lukemani Shriverin perusteella kovasti sitä, kuinka hän saa lukijan kiinnostumaan ja välittämäänkin henkilöhahmoistaan, jotka eivät todellakaan ole mitään kiiltokuvia. Inan Jonnekin pois -jutun kommenteissa on keskusteltu Shriverin naiskuvasta: siellä on käytetty sellaisia luonnehdintoja kuin kylmä, itsekeskeinen ja karmea. Shriverin ihmiskuva on kieltämättä välillä jopa inhorealistinen: miehet eivät hänen kirjoissaan minusta ole yhtään sen suloisempia kuin naisetkaan. Olen silti hiukan yllättynyt siitä, kuinka voimakkaan negatiivisiksi naishahmot koetaan. Kevinin Eva-äiti on toki monella tapaa varsin hyytävä hahmo, mutta minua kiehtoi Poikani Kevinissä kenties eniten juurin se, kuinka lukijana suhtautumiseni Evaan vaihteli: välillä kauhistelin, välillä samaistuin ja välillä taas sympatisoin häntä.

Tämän kirjan Irinaa puolestaan en kokenut millään tasolla epämiellyttäväksi henkilöhahmoksi. Irina kyllä tekee molemmissa tarinoissa kyseenalaisia ratkaisuja ja on välillä itsekeskeinen ja pikkumainen, mutta kukapa meistä ei syyllistyisi samoihin virheisiin. Minusta Irina oli henkilöhahmona suorastaan poikkeuksellisen normaali ihminen, johtuen Shriverin kyvystä kuvata ihmisen mielenliikkeitä parhaimmillaan ja huonoimmillaan. Irina ei ollut konnatai sankari vaan ihminen.

Snooker on Ramseyn ammatin myötä kirjassa esillä varsin paljon. En tiedä kuinka kiinnostavia pelikuvaukset tai mukana vilahtelevat oikeat snooker-pelaajat ovat lukijalle joka ei seuraa snookeria. Koska itse olen katsonut peliä paljonkin, snooker-elementti toi kirjaan yhden viehättävän lisämausteen: virnistelin itsekseni, kun Irina valittaa että Stephen Hendryn ongelma on se, ettei tämä ole seksikäs, tai kun Peter Ebdonia luonnehditaan luihuksi tyypiksi joka voittaessaan iskee nyrkillä ilmaan kuin idiootti.

Kirjan käännös ei minusta ollut ihan kaikkein onnistunein. Anglismeja oli jäänyt tekstiin häiritsevän paljon (joskus anglismi saattaa olla ainoa toimiva ratkaisu, mutta ei niihin voi jatkuvasti turvautua menettämättä tekstin luontevuutta), ja muutenkin kielenkäyttö oli välillä kankeaa. Kevinissä en huomannut käännöskömpelyyksiä, mutta suomentajakin on eri. Käännöksen arvosteleminen aluperäistä tekstiä lukematta on toki hiukan kyseenalaista, mutta tässä tapauksessa juuri nuo anglismit nousivat liiaksi esille.

Kirjan ovat lukeneet myös Booksy ja Jenni.

Lionel Shriver: Syntymäpäivän jälkeen (Post-Birthday World, 2007)
Suom. Inka Parpola
Avain, 2008

torstai 17. marraskuuta 2011

Tunnustuksia kera kuppikakun

Sain Mari A:lta tämän tunnustuksen, kiitos!


Tällä kertaa tunnustetaan lempiasioita seuraavasti:
 
Lempiväri: tällä hetkellä hurmaannun marraskuun maanläheisestä väriskaalasta (pidän ihan oikeasti marraskuusta kovasti). Ruskean eri sävyistä, murretuista keltaisista ja oransseista, ripauksista hehkuvaa punaista ja vihreää, sinisen kylmistä sävyistä ja iltojen purppurasta ja roosasta.

Lempieläin: kissa. (Aioin kirjoittaa tähän jotakin kissojen sulokkuudesta ja arvokkuudesta ja itsenäisyydestä, mutta satuin vilkaisemaan erästä sohvalla selällään rötköttävää olentoa, jonka jokainen tassu sojottaa eri suuntaan...)

Onnennumero: ei ole onnennumeroa. Jos olisi, se olisi varmaan 13, koska olen syntynytkin perjantaina, 13. päivänä, enkä pidä syntymääni kovin epäonnekkaana asiana.

Alkoholiton lempijuoma: tee. Erityisesti musta tee (tai siis punainen, kiinalaisittain ilmaistuna), mutta myös vihreä tee, pu'erh ja jasmiiniteet maistuvat.

Facebook vai Twitter: olen tällainen kivikautinen jäänne, enkä käytä kumpaakaan. Facebookin viehätyksen sentään pystyn ymmärtämään, kun taas Twitter on minusta lähinnä ärsyttävä. Eli vastaan kai sitten Facebook.

Mistä pidät: vaikka mistä. Hitaista aamuista, kallioista, hyvästä ruuasta, lumesta ja pakkasesta, meressä uimisesta, kirjoista, polveilevista keskusteluista, suklaasta, piirtämisestä, kynttilöistä, ystävistä, punaviinistä, pitkistä kävelyretkistä, ulkona syömisestä kesällä, joogasta, leipomisesta, musiikista ja rakkaastani. Muun muassa.

Lahjojen antaminen vai saaminen: mikään ei ole kutkuttavampaa kuin se, kun keksii jollekulle yllätyslahjan, josta tietää lahjansaajan ihastuvan. 

Lempimuotosi: Muotoseikka? Muotopuoli? Muotokuva? Sijamuoto? En voi väittää, että minulla olisi varsinaisesti mitään lempimuotoa. Ellei sitten alitajuisesti.

Lempipäiväsi: vapaapäivä.

Lempikukkasi: kaikki metsä- ja niittykukat. Kissankellot, päivänkakkarat, kielot, vanamot, apilat, koiranputket, hiirenvirnat, niittynätkelmät...

Tunnustus on varmaan jo ehtinyt kiertää läpi lukemani blogit, joten en nyt jaa tunnustusta eteenpäin.

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Neljästoista viikko musiikkia ja kirjoja

Viime viikolla listasin viisi suosikkikirjailijaani, ja tällä viikolla pitäisi kertoa suosikkikirja suosikkikirjailijalta. Mikäpä sen mieluisampaa, eli ei kun listaamaan:

Dorothy L. Sayers: olen jo aikaisemmin tämän haasteen yhdeydessä listannut Juhlaillan kirjaksi joka tekee minut onnelliseksi. Juhlaillan ohella suosikki-Sayersini on Myrkkyä, joka on Sayersin tuotannossa eräänlainen siirtymävaiheen kirja. Se aloitti muutoksen kepeämmistä ja huumoripitoisemmista kirjoista kohti pohdiskelevampia ja henkilökohtaisempia kirjoja. Myrkkyä-kirjassa nämä Sayersin molemmat puolet ovat esillä, eli lukija saa nauttia herkkuja kaksin käsin.

Jhumpa Lahiri: novellin mestarilta pitäisi tietysti mainita novellikokoelma, mutta Kaima on kuitenkin rakkain Lahirini, luultavasti koska se oli ensimmäinen. Muistan aina ne kirkkaan kylmät, aurinkoiset pakkaspäivät, kun istuin sohvalla lukien ja juoden loputtomia teekupillisia, kirjasta lumoutuneena.

E.M. Forster: Talo jalavan varjossa on aina ja ikuisesti yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani.

L.M. Montgomery: Runotyttö maineen polulla on ehkä se rakkain Montgomery. Ei ehkä paras, mutta rakkain.

Sofi Oksanen: Stalinin lehmät kaikessa rönsyilevyydessään ja rosoisuudessaan on ehkä jotenkin enemmän kirja minun makuuni, kuin Puhdistus, joka sekin on loistelias. Molemmat olen lukenut vain kerran, joten aika tulee osoittamaan, kumpi kestää paremmin aikaa ja lukemista.

***

Musiikkihaasteessa aiheena on kappale josta kukaan ei olettaisi minun pitävän. Minusta tämä kysymys on melkoisen mahdoton. Mistäpä minä tietäisin, mitä muut olettavat minun kuuntelevan. Omasta mielestäni musiikkimieltymykseni tietysti ovat aivan loogisia, koska niitä kaikkia yhdistää oma musiikkimakuni...

Aionkin röyhkeästi muuttaa kysymystä niin, että nimeän kappaleen josta en itse olisi odottanut pitäväni. Minulle kun käy usein niin, että kappale, yhtye tai artisti ensin ärsyttää ja sitten huomaankin ihastuneeni. Ja usein juuri tällaisesta musiikista loppujen lopuksi tulee sitä kaikkein mieluisinta musiikkia, joka kestää kuuntelua vuodesta toiseen.

Maj Karman kauniit kuvat oli aluksi minusta ärsyttävää tekotaiteellista venkoilua, mutta pian huomasinkin pitäväni kovasti tuosta venkoilusta.

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Helen D. Boylston: Helena-sarja



Helen D. Boylstonin seitsemän Helena-kirjaa kuuluivat lapsuudensuosikkeihini. Punatukkaisesta sairaanhoitajasta kertovissa kirjoissa ihastutti reipas ja rakastettava päähenkilö, hauskat sattumukset ja ennen kaikkea sairaanhoitotyön kuvaus. Boylston oli itse sairaanhoitaja, ja kirjoista saattoi lapsenakin aistia Boylstonin asiantuntemuksen ja rakkauden sairaanhoitoa kohtaan. Sairaanhoito ei näissä kirjoissa ole sivujuonne, joka tarjoaa taustan tapahtumille, vaan se on tapahtumien keskiössä - kirjojen olennainen elementti.

Näin aikuisenakin kirjat olivat minulle yllättävän antoisia. Kirjoissa on viehättävää raikkautta ja lämpöä, ja lisäksi löysin paljon mielenkiintoista liittyen naisen asemaan. Erityisen kiinnostava oli työn ja perheen yhdistämisen ongelma, joka nousi erityisesti kahdessa viimeisessä kirjassa selkeästi esille. Ajattelinkin tässä jutussa käsitellä erityisesti juuri näitä naisen asemaan liittyviä teemoja.

Koska kirjoitan koko sarjasta jutussa tulee väistämättä olemaan mukana juonipaljastuksia. Lue siis tästä eteenpäin omalla vastuullasi, jos et halua tietää mitään tapahtumista - jos esimerkiksi olet lukemassa kirjoja Marian ihanaan Tuntemattomat tyttökirjat -haasteeseen.

Sarjan kaksi ensimmäistä osaa käsittelevät Helenan opintoja sairaanhoitajakoulussa. Opintojen ohella pääosassa ovat ystävyyssuhteet, sekä Helenan suhde Bill Barryyn, sairaalan nuoreen ja komeaan kirurgiin. Uran ja yksityiselämän yhdistämisen teemaa sivutaan ensimmäisen kerran sarjan toisessa osassa, Sisar Helena. Helenan ystävä Constance Halliday on erikoistumassa narkoosihoitajaksi, työhön johon hän omien sanojensa mukaan "on hulluna". Urasuunnitelmat kuitenkin katkeavat siihen, kun Connie rakastuu ja menee kihloihin. "Koko tämä hieno koulutus tulisi Connien osalta päättymään avioliittoon", miettii Helena alakuloisesti. Muistan, että tämä käänne oli minulle lapsenakin pettymys, niin romanttiikkaa janoava kuin olinkin, luultavasti sen takia että Connien innostus työhön oli kuvattu niin lämpimästi.

Helena, sininen sisar -kirjassa opintonsa päättänyt Helena saapuu ystävänsä Kitin kanssa New Yorkiin työskennelläkseen Henry Street -järjestössä. Helena on valmistumispäivänään kihlautunut Billin kanssa, mutta haluaa ennen naimisiinmenoa tulla kunnolliseksi sairaanhoitajaksi ja tutustua sosiaaliseen sairaanhoitoon Henry Streetillä. Bill on luvannut odottaa.

Puolen vuoden kuluttua Bill kuitenkin ilmoittaa, ettei pysty enää elämään erossa Helenasta ja haluaa tämä eroavan työstään ja menevän kanssaan naimisiin. Helena ei halua jättää järjestöä vain kuuden kuukauden jälkeen: hän uskoo että järjestö edellyttää hoitajia olemaan työssä kauemmin jotta heistä olisi todellista hyötyä. Erimielisyys johtaa kiistaan siitä, onko Billillä oikeus vaatia Helenalta uhrauksia koska on kihloissa tämän kanssa. Helena syyttää Billiä siitä, että tämä haluaa omistaa naisen ja ajatella naisen puolesta; Bill puolestaan haukkuu Helenaa kiipijätyypiksi, "jolle ura on kaikki kaikessa - joka pitää miestä reservissä vuosikaudet".

Kihlaus purkautuu, eikä Helena voi antaa Billille anteeksi senkään jälkeen kun kuulee että Henry Street -järjestöstä saa erota niin halutessaan koska vain: Helenaa on loukannut nimenomaan se että mies on yrittänyt pakottaa hänet johonkin mitä Helena itse pitää vääränä ja kieltänyt Helenan itsenäisyyden. Minusta on merkittävää, että erimielisyys ei kirjassa kulminoidu siihen, kumpi on tosiasioiden suhteen oikeassa, vaan siihen millaiset asenteet mielipiteiden taustalla vaikuttavat. Vasta kun Bill sanoo olleensa väärässä ja haluavansa sittenkin odottaa Helenaa, Helena myöntää oman väärinkäsityksensä, ja kihlaus solmitaan uudelleen.

Helena ei luovu sairaanhoitajan työstään mentyään naimisiin: hänestä tulee sairaanhoitajakoulun johtajatar vastaperustettuun sairaalaan, jossa Bill on ylilääkärinä. Johtajatar Helena on mielenkiintoinen erityisesti siksi, että siinä kuvataan tyttökirjoille harvinaiseimmin avioliiton ongelmia. Erilaiset tavat kommunikoida, erilaiset huumorintajut ja persoonallisuuksien yhteentörmäykset ajavat Helenan ja Billin suhteen pahasti tulehtuneeseen tilaan, josta he selviävät vasta kun oppivat hyväksymään toisissaan myös ikävät piirteet.

Helena kotirouvana -kirjassa Helena on kolmen lapsen kotiäiti. Tämä kirja on julkaistu yhdeksän vuotta edellisen osan jälkeen, vuonna 1949. Tässä kirjassa - kuten myös kolme vuotta myöhemmin ilmestyneessa sarjan viimeisessä osassa - voi hyvin nähdä 1950-luvun hengen, halun palauttaa nainen työelämästä kotilieden ääreen. Boylstonin oma kanta saattaa ensisilmäyksellä näyttää täysin tämän ideologian mukaiselta. Helena on jättänyt työnsä, ja kirjassa todetaan moneen kertaan äitiyden olevan naisen tärkein työ. Monesti väläytellään myös sitä näkemystä, ettei äitiyttä voi kunnolla toteuttaa jos käy samalla töissä. Pintakerroksen alla Boylston nähdäkseni esittää toisenlaisia näkemyksiä. Vaikka Helena kuvataan lähes täydelliseksi äidiksi, Boylston kirjoittaa hänet potemaan lähes jatkuvaa syyllisyyttä työstä luopumisesta. Osittain tämä syyllisyys luultavasti johtuu siitä, että Helena todella rakastaa työtään, eikä tunne itseään kokonaiseksi ilman sitä. Ongelma ratkeaa kirjan lopussa siihen, että Helena tulee jälleen raskaaksi: työhönpaluu ei enää ole vaihtoehto, joten Helenan ei tarvitse sitä harkitakaan.

Sarjan viimeisessä osassa Helena palaa sairaalaan. Bill sairastuu vakavasti ja joutuu parantolaan, ja Helena ottaa työn sairaalasta säästääkseen perhettä taloudellisilta huolilta ja itseään siltä että vain istuisi kotona murehtimassa. Helena on työhönpaluusta enemmän kuin innoissaan. "En ole koskaan tavannut ketään, joka olisi niin hulluna sairaanhoitoon kuin sinä", toteaa Helenan ystävä Kit huvittuneena.

Ongelmia ilmaantuu vasta, kun Helenan tytär alkaa oirehtia psyykkisesti: tytön opettajan mielestä oireet johtuvat siitä, että tämä kokee joutuneensa sekä isän että äidin hylkäämäksi. Helena pelkää opettajan olevan oikeassa ja miettii, onko hän uhrannut tyttärensä hyvinvoinnin omalle hyvinvoinnilleen. "Et voi avata mitään kirjaa tai aikakauslehteä joutumatta lukemaan jotakin, mikä pelästyttää sinut kuoliaaksi, kun siinä kerrotaan, miten paljon lapset kaipaavat turvallisuudentunnetta.", Helena valittaa. Tämän repliikin voisi kenties nähdä Boylstonin kommenttina aikalaiskeskusteluun naisen roolista.

Tyttären ongelmien syyt selviävät aikanaan, eikä niillä ole mitään tekemistä Helenan työn kanssa. Helena jatkaa työssään, ja kirjan lopussa Bill palaa terveenä tuberkuloosiparantolasta. Se, jääkö Helena työhönsä tämän jälkeen, jää avoimeksi. Kit uskoo Helenan sanovan itsensä irti välittömästi, mutta Bill epäilee ettei kotiäidin rooli enää riitä tyydyttämään Helenaa, kun tämä on päässyt taas sairaalatyön makuun.

Itse haluaisin uskoa, että Helena jatkaa työssään - ehkä Bill saa hänet vakuuttuneeksi tämän ratkaisun järkevyydestä. En toivo tätä siksi, ettei kotiäidin työ olisi mielestäni arvokasta eikä nainen saisi sitä valita halutessaan, vaan koska Helena rakastaa työtään: hänelle oikea ratkaisu olisi mielestäni työn ja äitiyden yhdistäminen, ja uskon Boylstoninkin kannattavan tätä ratkaisua. Oikeus rakastamaansa työhön jokanaisen oikeutena tuntuukin lopulta nousevan kirjasarjan tärkeimmäksi sanomaksi.

Helen D. Boylston:
Helenan oppivuodet (Sue Barton, Student Nurse, 1936), Suom. Kaija Orjatsalo, Tammi 1993
Sisar Helena (Sue Barton, Senior Nurse, 1937), Suom. Helena Anhava, Tammi 1968
Helena, sininen sisar (Sue Barton, Visiting Nurse, 1938), Suom. Helena Anhava, Tammi 1968
Helena tarttuu asiaan (Sue Barton, Rural Nurse, 1939), Suom.Helena Anhava, Tammi, 1968
Johtajatar Helena (Sue Barton, Superintendent of Nurses, 1940), Suom. Kristiina Kivivuori, Tammi 1979
Helena kotirouvana (Sue Barton, Neighborhood Nurse, 1949), Suom. Lea Karvonen, Tammi 1956
Helena palaa sairaalaan (Sue Barton, Staff Nurse, 1952), Suom. Annikki Saarikivi, Tammi 1979

torstai 10. marraskuuta 2011

Kolmastoista viikko musiikkia ja kirjoja

Kirjahaasteessa ollaan perimmäisten kysymysten äärellä, sillä nyt kysytään suosikkikirjailijaa. Nyt on kyllä pakko nimetä useampi kirjailija, koska minulla ei yksinkertaisesti ole yhtä suosikkikirjailijaa, jonka voisin nostaa kaikkien muiden yläpuolelle.

Suosikkikirjailijan täytyy olla sellainen, jolta on lukenut useamman kirjan - mielellään enemmän kuin kaksi. Ja ainakin yhden näistä kirjoista on täytynyt olla Suuri Kokemus - pelkällä tasaisella laadulla ei suosikkikirjailijaksi voi päästä. Tai ei ainakaan tälle niukalle Top5-listalle.

Dorothy L. Sayers: edustaa rakkauttani brittiläistä kirjallisuutta ja huumoria, rakastettavia henkilöhahmoja ja sitaateilla kuorrutettua tekstiä kohtaan. Sayers on kirjoittanut monista asioista juuri niin kuin minä niistä ajattelen, ja lisäksi rakastan hänen Wimsey-kirjojensa ajankuvaa, 1900-luvun alun Englantia jossa vanha ja uusi maailma kohtaavat.

Jhumpa Lahiri: edustaa melankolista mutta kaunista arjen ilmiöiden tarkkanäköistä havainnointia, pieniä sattumuksia ja eleettömän tarkkaa kielenkäyttöä. Lahiri lumosi minut sellaisena hetkenä, kun en ollut pitkään aikaan lukenut mitään lumoavaa, siksikin erityisen rakas.

E.M. Forster: edustaa kirjoja joissa juonen sijasta keskitytään ihmisen sisäisen maailman ja sosiaalisen kanssakäymisen kuvaamiseen. Rakastan tapaa, jolla Forster kuvaa piiloon jääviä motiiveja ja ääneenlausumattomia ajatuksia ja tunteita.

L.M. Montgomery: edustaa rakkauttani tyttökirjoja ja nostalgiaa kohtaan. Montgomery on mestari kuvaamaan elämän kauneutta sekä tarkkanäköinen ja teräväkin ihmisluonteen kuvaaja.

Sofi Oksanen: edustaa rujompaa käsialaa, yhteiskunnallisuutta ja feminismiä. Jos jostakin suomalaisesta kirjailijasta voin tällä hetkellä sanoa että tulen takuuvarmasti lukemaan hänen seuraavan kirjansa, se on Oksanen.

Huomaatteko, en aivan tehnyt finlandioita vaan mahdutin listalle yhden mieskirjailijankin.

***

Musiikkihaasteessa on vuorossa salainen pahe. En oikeasti jaksa kiinnostua siitä, kuinka katu-uskottavaa musiikkia kuuntelen, mutta yritin nyt kuitenkin keksiä jotakin epäilyttävää musiikkia vastaukseksi. Ainakin joidenkin ihmisten kulmakarvojen kohottelusta päätellen on hiukan kummallista fanittaa sitä kun Clay Aiken laulaa American Idolissa Elton Johnia. Mutta minusta tämä on aivan mahtava.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Marcel Proust: "Swannin rakkaus" "Paikannimet: nimi"

 

Proust-haaste on edennyt toiseen osaansa, toisin sanoen olen nyt lukenut ensimmäisen osan (Swannin tie) toisen kirjan, joka jakautuu kahteen niteeseen (Swannin rakkaus ja Paikannimet: nimi). Nämä Proustin teoksen osat ja otsikot ovat välillä yhtä hämmentäviä kuin itse kirja.

En tiedä, miksi tämän toisen kirjan lukeminen tuntui jotenkin takkuisammalta kuin Combray. Johtuiko se uutuudenviehätyksen katoamisesta vai siitä että kieli ei tuntunut soljuvan yhtä vaivattomasti eteenpäin suomentajan vaihduttua. Vai oliko syynä tematiikka. Comray käsitteli pääasiassa muistoja ja mielen liikkeitä, kun taas tässä kirjassa liikuttiin Pariisin pinnallisissa seurapiireissä ja ilottomien rakkausseikkailujen maailmoissa.

"Ja sairaus nimeltä Swannin rakkaus oli saanut niin paljon uusia muotoja ja liittyi niin erottamattomasti kaikkiin Swannin tottumuksiin ja tekoihin, hänen ajatuksiinsa, terveydentilaansa, yöuneensa, koko elämäänsä, vieläpä siihenkin, minkä hän uskoi tapahtuvan kuolemansa jälkeenkin, se kuului osana häneen, oli kasvanut häneen kiinni, ettei sitä voinut repäistä irti tuhoamatta suurin piirtein häntä itseäänkin; niin kuin kirurgien on tapana sanoa, Swannin rakkaus ei enää ollut leikattavissa."

Swannin rakkaus on todellakin sairaus - sairaus johon liittyy niin paljon mustasukkaisuutta, omistushalua ja pakkomielteitä, että heikompaa lukijaa alkaa hirvittää. Päähenkilön perhetuttu, Charles Swann rakastuu puolimaailman naiseen, Odette de Crécyyn, vaikka Odette ei ulkomuodoltaan, tavoiltaan tai mieltymyksiltään vastaa hänen ihanteitaan. Rakkaus on kuitenkin kaikennielevää: Swann pohtii jatkuvasti, mitä Odette tekee ollessaan erossa hänestä; hän etsii Odettea öisillä kaduilla; lukee Odetten yksityisiä kirjeitä ja kuulustelee jatkuvasti Odetettea tämän nykyisestä ja aiemmasta elämästä.

Kuin kaikuna Swannin rakkaudelle kirjan kolmas nide keskittyy päähenkilön ihastukseen, jonka kohteena on Swannin ja Odetten tytär Gilberte. Tämä rakkaus on vähintään yhtä pakkomielteistä ja sairaalloista kuin Swannin rakkaus, ja päähenkilö kärsii samanlaisesta tarpeesta omistaa rakkautensa kohteen teot ja ajatukset. 

Swannin rakkauden voi varmasti nähdä monin eri tavoin. Esimerkiksi Vielä palaa lukulamppu -blogissa sympatiat ovat ilmeisesti Swannin puolella, ja Odette nähdään ilkeänä ja itsekkäänä naisena. Odette kenties onkin omahyväinen ja itsekäs, mutta ei Swannkaan takertuvassa rakkaudessaan kovin sympaattinen ole. Swannin rakkaus ei itse asiassa edes kohdistu Odetteen ihmisenä vaan jonkinlaisiin kuvitelmiin ja mielleyhtymiin: Odette on Swannille maalaus tai musiikin teema, ei lihaa ja verta olevan nainen.

Rakkauden lisäksi tässä osassa keskityttiin seurapiirien kuvailemiseen. Näissä pienissä piireissä voi helposti joutua epäsuosioon, ja liehittely sekä oikein ajoitetut nokkeluudet ovat tärkeitä sosiaalisen statuksen kannalta. Seurapiirikohtauksissa on mukana huumoria ja teräviä pikku huomioita sosiaalisista suhteista, mutta Proust on kuitenkin minusta parhaimmillaa ihmisen sisäisen maailman kuvaajana, ei niinkään mikään dialogin tai juonenkuljetuksen mestari.

Jotain taikaa Proustissa ehdottomasti on, ja aion jatkaa kirjasarjan parissa. En vanno pysyväni täysin haasteen aikataulussa, sillä Proust tuntuu vaativan oman tilansa eikä aikataulutettu lukeminen ehkä tee kirjalle täyttä oikeutta. 

Koska ensimmäinen osa on nyt luettu loppuun, on pakko laittaa loppuun vielä tämä klassikkosketsi Monty Pythonilta.  The All-England Summarize Proust Competition.

 

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä, Swannin tie, "Swannin rakkaus" "Paikannimet: nimi" (A la recherche du temps perdu, Du côté de chez Swann, "Un amour de Swann", "Noms de pays: le nom", 1913)
Suom. Inkeri Tuomikoski
Otava, 2007

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Kahdestoista viikko musiikkia ja kirjoja

Kirjahaasteen kysymys aiheutti jälleen kerran hiukan päänvaivaa. Aiheena on kirja jota en enää rakasta, ja olen yrittänyt kovasti muistella menneitä kirjarakkauksia keksiäkseni jonkun kirjan josta aika on ajanut ohi. Lapsuudesta sellaisia toki löytyisi  - viimeksi luettu kirja sai silloin aika usein Maailman Parhaan Kirjan tittelin - mutta yritin keksiä jonkun hiukan tuoreemman tapauksen.

Anthony Burgessin Kellopeliappelsiini oli minulle aika iso juttu joskus parikymppisenä. En ehkä varsinaisesti rakastanut kirjaa, mutta suhtauduin siihen hyvin vakavasti ja ihailevasti. En nykyäänkään suinkaan inhoa Kellopeliappelsiinia enkä kiellä sen ansioita, mutta en ole lukenut kirjaa vuosiin, eikä minulla ole mitään erityistä tarvetta lukeakaan sitä. Ihmiselle joka lukee suosikkejaan jatkuvasti uudestaan, tämä on tärkeä mittari sille, kuinka rakastavasti kirjaan suhtautuu. Luulen, että Kellopeliappelsiini on antanut minulle sen, mitä sillä oli annettavana.

***

Musiikkihaasteessakin ollaan negatiivisissa tunnelmissa, sillä vuorossa on kappale bändiltä jota inhoaa.

Kaiken järjen mukaan minun kuuluisi pitää Coldplaystä, koska suhtaudun lämpimästi moneen muuhun brittiläiseen vaikertajabändiin. Mutta siinä missä esimerkiksi Radiohead ja Placebo herättävät minussa suuria tunteita, on Coldplay aina ollut minusta hajuton ja mauton, vailla intohimoa.

Täytyy kuitenkin myöntää, että olen aina jotenkin pitänyt tästä kappaleesta. Clocks.