"Mulja, tule minun kanssani tanssimaan, minä sanoin ja vedin hänet mukaan, etkö näe miten säteilen ja nauran, onnea, uutta elämää, uutta aikaa, uutta ihmistä, ja juuri silloin kaikki oli olemassa täytenä ja painavana, mennyt, tuleva ja tämä hetki kaikki samassa kuvassa, koko minun elämäni tässä kuvassa, sanoissa, juhlahumussa."
Tunnustan, etten ennen tämän kirjan lukemista tiennyt mitään runoilija Marina Tsvetajevasta, vaikka kyseessä on yksi 1900-luvun merkittävimmistä venäläisistä kirjailijoista, Anna Ahmatovan ja Boris Pasternakin aikalainen ja ystävä. Riikka Pelo piirtää kuitenkin Jokapäiväisessä elämässämme Tsvetajevasta niin elävän ja vimmaisen kuvan, että tunnen päässeeni kurkistamaan runoilijan sieluun, ja olen jo varannut kirjastosta Tsvetajevan runokokoelman päästäkseni tutustumaan tarkemmin myös hänen runoihinsa.
Jokapäiväinen elämämme kertoo paitsi Tsvetajevan, myös tämän tyttären Ariadne Efronin tarinaa. Se kertoo perheestä, joka pakenee Venäjän vallankumouksen jälkeen länteen mutta palaa toisen maailmansodan kynnyksellä Neuvostoliittoon, koska Ariadne ja tämän isä uskovat lujasti ihannevaltioon ja sosialistiseen unelmaan. Kirjassa seurataan pääosin kahta tukahduttavan kuumaa elokuuta. Vuoden 1923 elokuussa Marina ja Ariadne asuvat pienessä tšekkoslovakialaisessa kylässä. Äidin ja tyttären symbioottista suhdetta leimaavat viha ja rakkaus – ja sanat, sillä Marina pyrkii kommunikoimaan tyttärensä kanssa ennen kaikkea sanojen ja yhteisen kirjoittamisen kautta. Tytär kuitenkin kapinoi: hän ei halua olla äitinsä jatke vaan ihan tavallinen tyttö.
Vuoden 1939 elokuussa perhe on palannut Neuvostoliittoon. Myös vastahakoinen Marina, joka ei jaa miehensä ja tyttärensä vakaumusta eikä saa uudessa maassa myöskään tunnustusta runoilijana. Ariadne sen sijaan uskoo itsepintaisesti järjestelmään, vaikka näkee ilmiannot, katoamiset ja kuolemantapaukset – ilmiantajana myös itse työskennellyt Ariadne kuitenkin uskoo niiden olevan välttämätön osa systeemiä. On kuitenkin raskasta elää, kun jokaista silmä- ja korvaparia on epäiltävä vakoilusta ja petoksesta.
"Runo päättyi. Marina seisoi yhä selkä yleisöönsä päin, nyt keskellä pimeää, joka oli laskeutunut hänen esityksensä aikana. Mulja taputti kohteliaasti, mutta suosionosoitus tyrehtyi, kun kukaan ei yhtynyt taputuksiin. Istuimme paikoillamme. Kukaan ei sanonut mitään. Ei vapautusta, ei katartista, tämän kohtalottomien ajan tragedian kanssa me elimme. Tämän kauhun ja pohjattoman yksinäisyyden kanssa Marina eli joka hetki, ja minä tiesin etten voisi estää häntä tappamasta itseään, jos hän oli niin päättänyt."
Kirjan tunnelma on raskas ja painostava, kuin helteiset elokuun päivät, jotka enteilevät myrskyä. Maantiet pölisevät ja ilmaan syntyy kuumuudesta kalvomainen pintajännitys. Verkkaisen tapahtumattomuuden alla väreilee suuria ja vaarallisia asioita. On Marinan alati mukanaan kantama ajatus kuolemasta; on Stalinin Neuvostoliitto vainoineen; on Marinan ja Ariadnen ongelmallinen suhde. Mutta on myös ilon ja onnen hetkiä, vaikka hetkellisiäkin. Lopulta jännitteiden on purkauduttava, ja purkautuminen on traaginen, mutta vailla liioiteltua dramatiikkaa. Tragediakin on osa jokapäiväistä elämää.
Pelo kirjoittaa kaunista, viipyilevää tekstiä, joka houkuttelee lukemaan hitaasti ja uppoutuen. Kieli polveilee ja hengittää: sen rytmissä on sekä arkisuutta että runollisuutta. Kieli ja kirjoittaminen ovatkin tarinan päähenkilöitä siinä missä ihmisetkin. Pelo onnistuu myös kerronnallaan tavoittamaan jotenkin hyvin aidosti venäläisen tunnelman: välillä melkein unohdin lukevani suomalaisen kirjailijan teosta. Kirjassa tuoksuvat leivokset ja kahvi, ranskalaiset savukkeet ja vanhat, rikki hiutuneet vaatteet. Se maistuu suklaalta, halvalta kuohuviiniltä ja vereltä. Se on hieno kirja ideologiasta ja taiteesta ja poliittisesta historiasta, ja vaikuttava tarina äidistä ja tyttärestä, kahdesta naisesta, jotka rakastivat ja kärsivät.
Kirjan ovat lukeneet myös jaana, Marissa ja Helmi-Maaria.
Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme
Kansi: Camilla Pentti
Teos, 2013
