tiistai 27. joulukuuta 2016

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa


Mari Mannisen Tieto-Finlandialla palkittu kirja kuvaa yhden lapsen politiikkaa tavallisten kiinalaisten kokemusten kautta. Manninen on haastatellut perheitä jotka ovat joutuneet pakkoabortoimaan lapsensa, adoptoituja naisia jotka on hylätty lapsina, paperittomia suurperheiden lapsia ja yhden lapsen perheitä, joissa ainokainen on "pikkukeisari".

Haastattelujen perusteella piirtyy kuva siitä, kuinka monin tavoin yhden lapsen politiikka on vaikuttanut ihmisten elämään. Suurimmaksi osaksi vaikutukset ovat surullisia ja julmiakin, mutta silti harva haastateltava moittii yhden lapsen politiikkaa sinänsä. Politiikan konkreettisia ilmenemismuotoja saatetaan kyllä arvostella, mutta useimmat pitävät silti politiikkaa hyvänä ja välttämättömänä toimintamallina. Manninen tuo kuitenkin esille, että väestönkasvu olisi luultavasti hidastunut Kiinassa ilman pakkopolitiikkaakin: samoihin tuloksiin olisi voitu päästä ilman tiukkoja ja epäinhimillisiä pakkokeinoja. Käsitys yhden lapsen politiikan hyödyistä elää kuitenkin voimakkaana, niin Kiinassa kuin muuallakin maailmassa.

"Minä nostin korin mustan polkupyöräni tarakalle. Kello oli kolmen ja neljän välillä aamulla, kun tulin kalatorille. Jätin vauvakorin portaille, paikkaan, jossa se olisi turvassa liikenteeltä. Sitten lähdin nopeasti kotiin, jotta ensimmäiset torille tulijat eivät näkisi minua."

Politiikan päättäjien ja valtaapitävien ääntä ei kirjassa kuulla. Perhesuunnitteluviranomaisia edustaa ainoastaan byrokratian alimmalla askelmalla seisova perhesuunnitteluapulainen, rouva Dong. Rouva Dongin tehtävänä oli levittää propagandaa, auttaa lapsentekolupien hakemisessa ja vahtia raskauksia ja jopa naisten kuukautiskiertoa. Dongin tarina on kirjan kiinnostavimpia ja vaikeimmin samaistuttavia: kaikessa vieraudessaan ja kummallisuudessaan sekin kuitenkin edustaa yhden lapsen politiikan arkea.

Yhden lapsen kansa näyttää yhden puolen maailmastamme, jossa lasten hankkimista ja naisen ruumista kontrolloidaan. Vallanpitäjät ovat aina asettaneet rajoja sille, keiden on sopivaa lisääntyä tai kasvattaa lapsia, ja sille missä määrin nainen saa itse päättää omasta ruumiistaan. Manninen tuo kiinnostavasti esille sen, kuinka Kiinan pakkoabortoinnit ja monen muun maan aborttikiellot ovat itse asiassa ajatusmaailmaaltaan sukua toisilleen.

Kirja on tiivis paketti, kaksisataa sivua napakkaa, helppolukuista tekstiä. Aihe on sen verran kiinnostava, että mielelläni olisin lukenut siitä enemmänkin. Toisaalta, tavallisten ihmisten kokemuksiin keskittyvänä haastattelukirjana Yhden lapsen kansa toimii hyvin juuri tämän pituisena – jos haastetteluja ja haastateltavia olisi enemmän, olisi lopputulos varmasti hajanaisempi ja toisteisempi. Nyt kirja saa janoamaan lisää tietoa, niin yhden lapsen politiikasta yleensä, kuin Mannisen kirjassa esiteltyjen ihmisten tarinoista.

Yhden lapsen kansasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Katri, Henna, KristaTiia ja  Nanna.

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa. Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret.
Kansi: Ville Lähteenmäki
Atena, 2016

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Jonathan Safran Foer: Eläinten syömisestä


"Puhummepa sitten kalalajeista, sioista tai jostakin muusta syömästämme eläimestä, eikö meidän tulisi kiinnittää ennen kaikkea huomio niiden kärsimykseen? Selvästikään emme niin tee. Mutta kysymys ei olekaan siitä. Varsinaisestihan kyse on siitä, painaako niiden kärsimys puntarissa enemmän kuin sushi, pekoni tai kananuggetit."

En muista, koska kirjan lukeminen olisi viimeksi sujunut yhtä hitaasti. Luin tätä Jonathan Safran Foerin kirjaa Eläinten syömisestä yli kuukauden ajan, eikä lukeminen edennyt välillä ollenkaan. Tosiin kuin voisi luulla, syy tahmeaan lukemiseen ei ollut se että kirja olisi ollut erityisen rankka tai järkyttävä. En vain juurikaan pitänyt siitä tyylistä, jolla kirja on kirjoitettu.

Saako tietokirjaa arvostella tyyliseikkojen tai taiteellisten ansioiden perusteella? Pitäisikö keskittyä vain sisältöön, erityisesti jos kyseessä on yhteiskunnallisesti tai eettisesti tärkeä aihe? Itse sanoisin, että muotoseikat voivat olla tietokirjoissa hyvinkin merkittäviä, sillä ne vaikuttavat paljon myös siihen, kuinka kirjan sisältöön suhtautuu. Jos kirjoitustyyli tai kirjan kieli ei miellytä, voi sisältökin mennä lukijalta ohi tai koko kirja jäädä kesken. Minä luin kyllä Foerin kirjan loppuun, mutta kieltämättä kirjan sanoma jäi ärsyttäväksi kokemani kirjoitustyylin jalkoihin.

Foer ei ole huono kirjailija. Olen lukenut aikaisemmin hänen esikoisromaaninsa Kaikki valaistuu, josta pidin varsin paljon. Eläinten syömisestäkin on sinänsä ihan hyvin kirjoitettu, mutta se on myös todella tyypillinen amerikkalainen viihteellinen tietokirja. Toisin sanoen kirja korostaa henkilökohtaisuutta, tarinallisuutta ja jutustelevuutta. Foer tuo omat mielipiteensä ja henkilökohtaiset kokemuksensa voimakkaasti esiin, mutta kirjoitustyylistä puuttuu kaikki se persoonallisuus, joka hänen romaanissaan ihastutti.

Kirjaa varten Foer luki suuren määrän lähdekirjallisuutta ja haastatteli ihmisiä. Hän myös murtautui eläinaktivistin kanssa kalkkunatilalle ja kirjoitti kirjeitä alalla toimiville ihmisille. Kirjassa on paljon asiaa – mutta siinä on myös paljon täytettä, tunnelmanluontia, tarinointia. Foer kuvailee haastateltaviensa ulkomuotoa ja puhetyyliä, kertoo omasta perheestään ja suvustaan ja jutustelee nokkelasti lukijan kanssa. Yksi esimerkki kirjan tarinallisuuden korostamisesta on kappale nimeltä "Minä olen tehotuottaja". Se on kirjoitettu yhden ihmisen lausuntona ("Opin lypsämään lehmiä jo kuuden vanhana. Asuimme Wisconsinissa."), mutta alaviitteestä käy ilmi, että se on itse asiassa koottu useamman eri henkilön haastattelusta.

Kirjan ansioksi on sen sijaan luettava esimerkiksi se, että Foer tarkastelee eläinten syömistä ilahduttavan monesta eri näkökulmasta. Hän käy läpi asiaan liittyvät moraaliset kysymykset, kulttuurin ja perinteiden merkityksen, tehotuotannon väärinkäytökset, ekologiset vaikutukset, eläinten ja ihmisten terveyteen liittyvät kysymykset ja henkilökohtaiset valintansa.

Kirja ei ole näkemyksissään mustavalkoinen tai ehdoton. Foer kyseenalaistaa ihmisen tarpeen syödä eläimiä ylipäänsä, mutta hänen kritiikkinsä terävin kärki on tähdätty tehotuotantoa kohti. Foer on itse valinnut kasvossyönnin, mutta hän suhtautuu ymmärtäväisesti, jopa kannustavasti niihin lihantuottajiin, jotka pyrkivät kohtelemaan tuotantoeläimiä mahdollisimman hyvin. Toisaalta Foer kyseenalaistaa sen, voiko "mahdollisimman hyvä" koskaan olla riittävän hyvä, kun puhutaan eläinten syömisestä.

Eläinten syömisestä kannattaa kyllä lukea, jos aihe kiinnostaa ja jos ei vierasta jutustelevan tarinallisia tietokirjoja. Moneen tällainen kirja varmasti myös vetoaa jopa paremmin kuin tiukemmin pelkkään faktaan perustuva tyyli. Henkilökohtaisesti suosittelisin lukemaan mieluummin vaikkapa Elina Lappalaisen Syötäviksi kasvatetut, joka käsittelee samaa aihetta asiapitoisemmin, ja tekee siksi minusta myös suuremman vaikutuksen.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Jori, Zephyr ja Arja.

Jonathan Safran Foer: Eläinten syömisestä (Eating Animals, 2009)
Suom. Antti Immonen
Loppusanat: Salla Tuomivaara
Atena, 2011/2012

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Riitta Jalonen: Kirkkaus


1990-luvun alussa Suomen televisiossa esitettiin Jane Campionin tv-sarja Enkelin kosketus. Päädyin luultavasti katsomaan sarjaa aivan sattumalta, mutta olin ensi hetkistä lähtien lumoutunut. Sarja kertoi uusiseelantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta, seuraten tämän elämää lapsuudesta aikuisuuteen. Samaistuin voimakkaasti Campionin kuvaaman Janetin ujouteen ja sosiaaliseen kömpelyyteen ja liikutuin tuon kovia kokeneen naisen selviytymistarinasta. Sarjan voimakkaat värit ja Kerry Foxin roolityö aikuisena Janetina painuivat lähtemättömästi mieleeni. Myöhemmin olen nähnyt sarjasta muokatun elokuvaversion parikin kertaa.

Riitta Jalosen Kirkkaus kertoo saman tarinan, toisen taidemuodon keinoin. Campionin sarjasta ja elokuvasta muistan ennen kaikkea valon, värit ja näyttelijöiden ihon alle menevät suoritukset. Jalonen taas kertoo ja kuvaa asiat voimakkaalla, kiehtovalla kielellä, sanojen sävyillä ja rytmillä.

Olin vähällä ohittaa Kirkkauden kokonaan. Syy: kirja oli (ja on) minusta kansikuvineen todella ankean näköinen. (Kirjan ulkoasulla voi olla hyvinkin suuri vaikutus lukuvalintoihini.) Kirjamessuilla Jalonen oli kertomassa kirjastaan Bonnierin bloggaajabrunssilla, ja siellä kuulin ensimmäistä kertaa, mistä Kirkkaus kertoo. Janet Frame! Kiinnostus kirjaa kohtaan heräsi heti, ja nappasin kirjan mukaani brunssilta.

"Olin varma, että istuutuessani autoon mukanani tuli sairaalan haju, että haisin ruumishuoneelta ja sinne vaivihkaa kuljetetuilta ruumiilta, märiltä lattiaräteiltä, ummehtuneilta vuodevaatteilta ja ikivanhalta lialta, jolle oli annettu nimi hulluus."

Jalonen kirjoittaa Framen tarinaa intsensiivisesti, välillä melkein vereslihalla. Teksti on vahvaa, kauniisti polveilevaa. Kielikuvat ovat visuaalisia ja kekseliään yllättäviä: meri avaa suunsa ja huutaa, iloon sotkeutuu likaista vettä, Janetin sisällä on hiljaista lunta, Big Benin viisarit ovat veitsiä, joilla leikataan elämän ja kuoleman aika toisistaan erilleen. Vertaukset ovat kiehtovia ja kauniita, mutta välillä niiden ylenpalttisuus tuntui raskaalta: aloin kaivata yksinkertaisempaa ja suorempaa ilmaisua.

Kirkkaus on hieno kirja, mutta omaan lukukokemukseeni ei voinut olla vaikuttamatta se, että rakastan niin paljon Campionin Enkelin kosketusta. Vertasin väistämättä näitä kahta tulkintaa toisiinsa, eikä Kirkkaus luultavasti mitenkään voinut pärjätä Enkelin kosketukselle, jota olen hellinyt mielessäni yli kaksikymmentä vuotta. Varsinkaan, kun Jalosen tulkinta Framesta on hyvin samantapainen kuin Campionilla – ehkä vertailu ei olisi ollut niin vahvaa, jos Jalosen näkökulma olisi ollut selvästi erilainen kuin Campionilla. (En siis tarkoita, että Jalonen olisi ottanut vaikutteita Campionilta. Totean vain ,että heidän tulkintansa Framesta ja tämän elämästä on samansuuntainen.)

Joka tapauksessa, Kirkkaus on hieno kirja, jonka lukemisesta suurimmaksi osaksi nautin. Ja toivon, että kirjan suosion myötä Janet Framen tuotantoa vihdoin suomennettaisiin. Olisi aika tutustua kirjailijaan myös hänen tuotantonsa, ei vain muiden tulkintojen kautta.

Kirkkaudesta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Arja, tuijata, Omppu, Kaisa V, Suketus ja Laura.

Riitta Jalonen: Kirkkaus
Tammi, 2016 

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Tuula-Liina Varis: Huvila


"Mitä Raakel haluaa? Hän ei halua mitään, ei vielä päättää mistään, miksi pitäisi, ensin on elettävä, on elettävä niin, että tuntuu. Voi rakastuakin, se kuuluu elämään, mutta voi rakastua sitoutumatta ja alistumatta kotirouvaksi. Miehen pitää sitten olla aivan erityinen, ekstraordinääri, semmoinen, joka sallii naiselle oman elämän."

Raakel on nuori kirjallisuudenopiskelija 1920-luvun lopun Turussa. Raakel rakastaa kirjoja ja on kuvitellut opiskelemisen yhdeksi juhlaksi: Katri Valaa, Olavi Paavolaista, L. Onervaa ja kenties valmistumisen jälkeen akateeminen ura, itsenäisen naisen elämä. Todellisuudessa yliopistolla tankataan antiikin klassikoita, eikä Raakel osoita erityisiä lahjoja opiskelussa.

Taidenäyttelyn avajaisissa Raakel tapaa komean ja karismaattisen taiteilijan, Aksel Korkeakorven. Korkeakorpi on intomielinen ja kansallismielinen, fanaattisuuteen asti. Hän on myös hurmaava ja suuri naistenmies: Aksel valloittaa helposti kokemattoman Raakelin. Pidetään häät, ja pariskunta muuttaa suureen huvilaan keskelle metsää. Aksel kiinnostuu yhä enemmän Lapuan liikkeestä, fasismista ja natsismista. Ja eräänä aamuna mies lähtee, eikä tule takaisin – Raakel jää yksin pienen tyttären ja piikatytön kanssa.

Tuula-Liina Variksen Huvilassa ihmiset elävät keskellä suuria tapahtumia. Kirjan naiset eivät osallistu politiikkaan, eivät juuri edes keskusteluissa, mutta politiikka ja aatteet sekoittavat silti heidän elämänkulkunsa. Henkilökohtaiset tragediat sekoittuvat maailmanhistorian tragedioihin, eikä kukaan selviä ehjänä. Kirjan maailmassa naiset on lähtökohtaisesti suljettu tapahtumien ulkopuolelle, vaatteiden, seuraelämän ja taloudenhoidon maailmaan, mutta he itse eivät voi sulkea maailman tapahtumia pois elämästään.

Kirjan pienimuotoinen ja rauhallinen kerronta viehättää. Henkilöhahmoja ja heidän kokemuksiaan ei puristeta tyhjiin, vaan jäin hyvällä tavalla kaipaamaan lisää. Varis kuvaa paljon henkilöidensa arkista, ulkoista toimintaa ja jättää näiden tunteiden tulkinnan lukijalle. Rauhallisesti polveileva teksti tukee kerrontaa, jossa on  enemmän viileää etäisyyttä kuin suuria tunteita. Kylmäksi kirja ei silti jätä, sen ihmiskohtaloissa on riipaisevaa murhetta.

Huvilan ovat lukeneet myös riitta k, Krista, Anneli ja Ulla.

Tuula-Liina Varis: Huvila
Kansi: Martti Ruokonen
WSOY, 2016

tiistai 22. marraskuuta 2016

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku


Nuori vihainen mies. Nuori kapinallinen. Rebel Without a Cause. Maailmantuska. Itsekeskeisyys. Napanöyhtä. Autofiktio. Knausgård.

Siinä joitakin ajatuspolkuja Johannes Ekhomin kirjaan Rakkaus niinku. Monia muitakin polkuja voisi rakentaa, sillä tässä kirjassa ajatukset toden totta risteilevät. Mutta nuoren miehen Weltschmerz on yksi mahdollinen polku.

Kolmekymppinen Joona on nauhoittanut ja julkaissut työnantajiensa rasistisen keskustelun. Tempaus on tuonut hänelle julkisuutta mutta myös potkut, joten rahapulassa Joona joutuu muuttamaan isänsä luo. Isä on hiljattain julkaissut autofiktiivisen kirjan, jonka ansioista häntä on tituleerattu Suomen Knausgårdiksi. Ja sattumoisin myös Joonalle on tarjottu kustannussopimusta. Käsikirjoitusta ei toki ole, eikä oikein ideaakaan, joten Joona alkaa tallentaa kaikki käymänsä keskustelut: näistä tallenteista syntyisi se "sukupolven ääni", jota kustantamo on toivonut.

Joona käy keskusteluja isänsä, entisen tyttöystävänsä ja enemmän tai vähemmän humalassa olevien kavereidensa kanssa. Lisäksi hän viestittelee Google Hangoutsissa SAD91RL-nimimerkin taakse kätkeytyvän henkilön kanssa. Isän ja Sad Girlin kanssa käydyt keskustelut ovat keskeisiä: niissä Joona paljastaa – tarkoituksella ja tahattomasti – itsestään paljon.

"SAD91RL
[...]ja jos mä oon masentunut koska eurooppa2016
tarkottaa luokkasotaa ja rasismia ja eurooppa on taloudellisesti
ja kulttuurisesti ajanu karille ja ilmastonmuutos ja epärehellinen
massamedia ja raiskauskulttuuri ja oon asunnoton koska
en oo tarpeeks hyvä tyyppi ja veloissa koska halusin
opiskella klassisia kieliä kymmenen vuotta sitten,
nii se että sä et voi sietää että mun "rivien välistä" näkyy etten
oo tyytyväinen on must vaan ihan vitun väkivaltaista ja väärin

JOONA
mul on sellanen tunne että sä
tahallas ymmärrät mut väärin

SAD91RL
mitä mun olis pitäny ymmärtää?" 

Joona ja isä ovat kuin toistensa peilikuvia. Kumpikin on oman aikansa tuote (jos isällä oli aikoinaan taistolaisuus, Joonalla on prekariaatti), mutta kumpikin painii samojen ongelmien kanssa. Masentaa, elämä tuntuu merkityksettömältä, mutta konkreettisia syitä näihin tunteisiin on vaikea löytää. Siispä molemmat harrastavat jatkuvaa itsetutkiskelua, jota he myös käyttävät kirjojensa materiaalina. Omalle dokumettiromaaniprojektilleen Joona yrittää löytää erilaisia älyllistettyjä perusteluja; isän autofiktio herättää hänessä yhä suurempaa raivoa.

Taiteilijat ovat kautta aikojen käyttäneet materiaalina itseään ja ympäristöään – myös läheisiä ihmisiään. Ja kautta aikojen on myös keskusteltu taiteilijan etiikasta: onko moraalisesti oikein käyttää toista ihmistä ja tämän kokemuksia tällä tavalla hyväksi, vaikka tuloksena olisikin suurta taidetta? Pitääkö taiteilijan pyytää kohteeltaan lupa? Pitääkö lupa pyytää vain läheisimmiltä ihmisiltä, kuten lapsilta tai puolisolta? Kuinka suuresti Joonan projekti loppujen lopuksi eroaa muusta taiteesta – onko ero tallenteiden käyttämisessä vai jossakin syvemmällä?

Rakkaus niinku ei ole vain kirja kirjallisuudesta, vaikka aiheessa riittäisikin pureskeltavaa. Se käsittelee myös kommunikaatiota – tai kyvyttömyyttä kommunikoida. Kirjan henkilöt puhuvat ja kirjoittavat paljon, mutta suurimmaksi osaksi toistensa ohi. Onko puheen tarkoitus välittää ja ottaa vastaan ajatuksia vai esitellä omia ajatuksia? Rakkaus niinkun maailmassa puhe ja teksti kikkailee, ironisoi ja siteeraa, analysoi loputtomasti mutta todellista kohtaamista ei tunnu syntyvän. Maailma ja sen ongelmat ahdistavat, mutta voiko niiden hyväksi tehdä muuta kuin postata Twitteriin?

Ekholmin kirja voisi sortua olemaan vain pikkunokkela muotokuva omasta ajastamme, mutta pinnallisen kuorensa alla kirja menee syvemmälle: yksinäisyyteen, tyhjyyden tunteeseen, ahdistukseen. Valkoisen heteromiehen tuska esitetään kirjassa kaikessa itseensä käpertyneessä naurettavuudessaan, mutta toisaalta tuota tuskaa katsotaan niin läheltä, että siihen on melkein pakko samaistua. Jos Rakkaus niinku ei olisi niin hauska ja kekseliäisyydessään hengästyttävän innostava, se olisi suunnattoman surullinen kirja. 

Rakkaus niinkun ovat lukeneet myös esimerkiksi Arja, Opus eka, Tuomas, Omppu, Krista ja Siina.

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku
Graafinen suunnittelu: GRMMXI
Otava, 2016 

lauantai 19. marraskuuta 2016

Kersti Bergroth: Maailman Rooma


"Sarja sydämenjysähdyksiä, nautinnollista pelästymistä ­ – sitä on historian tutkiminen. Ei ole normaali se ihminen, joka voi kulkea Statford-on-Avonissa vapisematta kuin rakastettua ihmistä odotellessa. Tai joka voi seisoa Pantheonissa Rafaelin sarkofagin ääressä tuntematta rintansa paisuvan mystillisestä ylpeydestä, kuin olisi itse luonut hänen taideteoksensa."

Kersti Bergroth oli tuottelias kirjailija, joka on kuitenkin minulle tuttu vain mainioista nuorisoromaaneistaan. Salanimellä Mary Marck kirjoitetut kirjat, kuten Eevan luokka, Vähän enemmän Eevasta ja Luokan merkkihenkilöitä ovat hauskoja, herttaisen viattomia ja viehättävän vanhahtavia. Olen lukenut Bergrothin nuortenkirjoja sekä lapsena että aikuisena ja nauttinut niistä, mutta aikaisemmin mieleeni ei ollut tullut tutustua hänen muuhun tuotantoonsa. Tutustuttavaa kuitenkin riittäisi, sillä Bergroth kirjoitti paitsi romaaneja, myös näytelmiä, elokuvakäsikirjoituksia, aforismeja, pakinoita ja esseitä.

Maailman Rooma on esseekokoelma, jonka aiheet sivuavat muinaista ja nykyistä Roomaa. Bergroth kirjoittaa roomalaisesta luonteenlaadusta ja italialaisesta luonnosta, Julius Caesarista ja Brutuksesta, Dantesta ja Nerosta. Hän pohdiskelee, miltä Rooma näyttää matkustajan silmin, ja mikä on roomalaisten oma suhde kaupunkiinsa. Ja punaisena lankana kaiken ympärillä kulkee Rooman historia, Rooma ikuisena kaupunkina, Rooman ainutlaatuinen karisma.

"Jokainen köyhä pieni turisti, joka kulkee Via Sacralla, ajaa kaikessa hiljaisuudessa triumfivaunussa ja tuntee hartioillaan purppuran."

Kenties viehättävintä kirjassa on se, kuinka rakastavasti Bergroth suhtautuu historiaan ja menneeseen aikaan. Kirja on rakkaudentunnustus Roomalle mutta yhtä lailla historialle, kulttuurille ja sivistykselle. "Historia on nautintoaine", Bergroth kirjoittaa, ja sitä historia hänelle tosiaan on. Rooman keisarit, runoilijat ja taiteilijat eivät ole hänelle vain nimiä, vaan yhtä läheisiä kuin ystävät ja sukulaiset: Bergrothin lämmin ja läheinen suhde Danteen ja Goetheen lämmittää mieltä.

Sillä mistä syystä turisti etsii sormellaan hartaasti Julius Casearin temppelin tai vestaalien talon? Siitä syystä, että hän vielä uskoo että kulttuurin tunteminen ja tutkiminen lisää hänen arvoaan.
Sehän on hämmästyttävä ja kunnioitettava ilmiö. Tämä rahantunteva, smartti ihmiskunta on viehättävän nöyrä Forum Romanumilla. Emmekö siis olekaan niin barbaarisia kuin olemme luulleet?"

Bergroth kirjoittaa maalailevasti ja välillä maailmaa syleillen, mutta mukana on myös kepeyttä ja nokkeluutta, mikä ei toki Mary Marckin kirjoja lukeneena tule yllätyksenä. Ilman näitä huumorin kosketuksia kirja olisikin ehkä jopa liian ylevä, liian pateettinen. Myös Bergrothin harrastamat yleistykset ja luonnehdinnat esimerkiksi eri kansallisuuksista tuntuvat huvittavilta tai pahimmillaan hiukan tökeröiltä. Kokonaisuutena kirja on kuitenkin tavattoman viehättävä. Se heijastelee paitsi muinaisen Rooman historiaa, myös kirjoitusaikaansa, joka on myös nykylukijalle muuttumassa historiaksi.

Ja kuinka voisi olla rakastamatta kirjaa, joka itsessään rakastaa näin suuresti: Roomaa, taidetta, elämää.

"Rooman palatsit ja sillat lepäävät tänä kesäpäivänä auringonpaisteessa kuin pilvessä, Tiber haihtuu kauniiksi usvaksi, Rooma näyttäytyy sinä mikä se on: juhlana."

Kersti Bergroth: Maailman Rooma
Otava, 1957


sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Eeva Kemppi & Maria Säkö: Q - Skavabölen pojista Kaspar Hauseriin


Olen tuntenut lämpimiä tunteita monia teattereita kohtaan. Olen rakastanut vuorollaan Ryhmäteatteria, Komia, Helsingin Ylioppilasteatteria ja Takomoa. Mutta tuskin olen rakastanut mitään niistä yhtä kiihkeästi kuin Q-teatteria. Suhde Q:n kanssa on ollut intohimoinen, lämmin, katkolla, innostunut, onnellinen. On siis turha odottaa, että voisin suhtautua Q:n tarinasta kirjoitettuun kirjaan mitenkään muuten kuin suurella tunteella.

Q-teatterin tarina oli hyvä kertoa juuri nyt, teatterin eläessä uutta nousukautta. Eeva Kemppi ja Maria Säkö ovat koonneet kansien väliin teatterin 25 ensimmäistä vuotta. Q - Skavabölen pojista Kaspar Hauseriin etenee toisaalta kronologisesti, toisaalta temaattisesti: kirja nostaa esiin esimerkiksi sukupuoliroolit ja naisen aseman teatterissa, omaelämäkerrallisuuden, näyttelemisen metodit ja ravintola KuuKuun merkityksen teatterin varhaisvuosina. Paljon tilaa saa myös q-teatterilaisten käynnistämä Baltic Circle -festivaali.

Tekijät ovat haastatelleet kirjaa varten suuren joukon entisiä ja nykyisiä q-teatterilaisia. Kirja näkökulmana onkin enemmän teatterilaisten tarina kuin näytelmien syväanalyysi. Keskeiset esitykset käydään kuitenkin läpi perusteellisesti, tekoprosessista näytelmien vastaanottoon, kun taas jotkut näytelmät mainitaan vain ohimennen. Ratkaisu on onnistunut, koska merkittävimpien näytelmien kautta voidaan hyvin käsitellä Q-teatterin ominaispiirteitä ja roolia teatterikentällä. On myös ymmärrettävää, että teatterin alkuajat saavat kirjassa suhteessa enemmän tilaa kuin lähihistoria, koska varhaisvuosiin on jo syntynyt perspektiiviä ja etäisyyttä: teatterilaiset kertovat tekemisistään toisaalta nostalgisesti, toisaalta kriittisesti.

Kirjan tekijät haastattelussa kirjamesuilla. Mukana myös Antti Raivio ja Elina Knihtilä.

Minulle Q-kirjan lukeminen oli melkoista nostalgiaryöpytystä. Q:n tarinaa lukiessani tunsin lukevani myös oman nuoruuteni tarinaa, niin paljon muistoja ja tunteita kirja nosti pintaan. En muistanut ainoastaan näytelmiä vaan myös ajankuvaa, tunnelmia, omia ajatuksiani ja haaveitani. Ensimmäiset Q:ssa näkemäni näytelmät (Skavabölen pojat, Eikä minulta mitään puutu, Pirun kaunis tyttö) tekivät järisyttävän vaikutuksen, ja niiden kautta mieleen palautuu vahvana oma nuoruus ja 1990-luvun alku. Q-teatterin näytelmät tuntuivat toisaalta innostavalta teatteritaiteelta, toisaalta niin aidolta elämältä, että ne kietoutuivat osaksi omaakin elämää.

Kemppi ja Säkö ovat kertoneet, ettei heistä kumpikaan ole nähnyt Q:n ensimmäisiä näytelmiä. Mutta haastattelujen ja tallenteiden kautta he onnistuvat tavoittamaan hyvin elävästi Q:n sellaisena kuin se omissa muistoissani näyttäytyy. Taidetta tehtiin vahvasti tunnetila edellä, näyttelijät olivat kuin vereslihalla, ja se välittyi voimakkaasti myös katsomoon. Tommi Korpela kertoo vanhempien kollegoiden kommentoineen (ehkä nuorten tekijöiden vimmaa hiukan pelätenkin), etteivät q-laiset varmasti jaksaisi näytellä samalla tavalla vuositolkulla. "Ehkä he tavallaan olivat oikeassa, ei kukaan jaksa kauan sellaisella pulssilla", Korpela jatkaa.

Q:n uuden ajan kulttinäytelmää Kaspar Hauseria en ole nähnyt. Tavallaan se harmittaa, mutta toisaalta rakastan teatteria mm. siksi että se on hetken taidetta. Jokainen esitys on ainutlaatuinen, mutta myös yksi produktio elää vain tietyn hetken, ja sinä joko olet siinä mukana tai et. Kun taide elää hetkessä, on myös mahdollista tavoittaa jotakin olennaista omasta ajasta, jotakin mikä yhdistää ihmisiä voimakkaasti. Antti Raivion näytelmät tekivät sen 1990-luvulla, Kaspar Hauser 2010-luvulla. Minulle Kaspar Hauserin nostattama kuhina sen sijaan aiheutti sen, että joitakin vuosia tauolla ollut suhteeni Q-teatteriin syttyi uudestaan, ja olen taas vieraillut ahkerasti Tunturikadun näyttämöllä.

Kempin ja Säkön kirja on varmasti herkkupala Q-teatterin ystäville, riippumatta siitä koska suhde teatteriin on alkanut. Myös suomalaisesta teatterista yleisemmin kiinnostuneille kirjaa voi suositella. Jos jotakin moitittavaa haluaa nostaa esiin, niin kirjan tekstiä olisi ehkä voinut hioa hiukan selkeämmäksi – erityisesti loppupuolella kirjassa on jonkin verran toisteisuutta ja kömpelöitä ilmaisuja. Mutta se ei juurikaan haittaa, sillä voin rehellisesti sanoa rakastaneeni tätä kirjaa. Kirja tavoittaa paljon sellaista, mitä halusin muistaa – minkä mieleen palauttaminen tuntui tärkeältä. Se tuntuu minun Q-teatteriltani.

Kirjan on lukenut myös Arja.

Eeva Kemppi, Maria Säkö: Q. Skavabölen pojista Kaspar Hauseriin
Like, 2016

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri


"Herra Hume väittää, että mikään huhu ei viriä maaseudulla niin helposti kuin naimajuoru, mutta siinä hän on väärässä, sillä onnettomuudet ja sairaudet kiihdyttävät ihmisiä enemmän ja ilo siitä, että saa kertoa näin mieltäkiinnittävän uutisen ja levittää sitä vieläpä ensimmäisenä, on monin verroin suurempi."

Herra Darwinin puutarhuri on 1870-luvulla kentiläisen pikkukylän huomion kohteena. Itse herra Darwin on tietysti kylän kuuluisuus, varakas ja oppinut herra josta kirjoitetaan lehdissä, mutta jolla toisaalta on uusia ja jumalattomia ajatuksia. Puutarhuri Thomas Davies tuntuu kuitenkin kiinnostavan kyläläisiä enemmän, onhan hän yksi kyläläisistä mutta kovin kummallinen. Jumalankieltäjä, joka taitaa hautoa itsemurhaa vaimonsa kuoleman jälkeen. Jotain vikaa täytyy myös olla miehessä, jota Jumala on rankaissut kahdella sairaalla lapsella – kompurajalkaisella pojalla ja vähämielisellä tytöllä.

Kristina Carlson kuvaa Herra Darwinin puutarhurissa taitavasti pientä kyläyhteisöä, jonka sisällä juorut, ennakkoluulot ja uskomukset vaikuttavat vahvasti. Ihmiset tarkkailevat toisiaan, levittävät tarinoita ja tekevät omia johtopäätöksiään näkemästään ja kuulemastaan. Kaikki tarkkailu ei toki ole pahantahtoista tai tuomitsevaa, mukana on myös huolta ja lähimmäisenrakkautta. Mutta kun joku Thomas Daviesin tavoin kieltäytyy naapuriavusta ja viihtyy parhaiten omassa seurassaan, saa hän väistämättä outolinnun maineen.

Kyläläisten puheet ja ajatukset kulkevat tajunnanvirtana, joko yksittäisten ihmisten tai kyläkollektiivin mietteitä seuraten. Teksti tosiaan virtaa, välillä ryöpsähdellen, välillä verkkaisemmin, sitten taas eteenpäin kiiruhtaen, välimerkeistä liikaa piittaamatta. Näin Carlson luo kiehtovan kuvan yhteisön kollektiivisesta mielestä, jossa erilaiset näkemykset ja jaetut ajatukset risteilevät ja kohtaavat. Kirjassa vastakkain asettuvat erityisesti kristinusko ja uudet luonnontieteelliset näkemykset, mutta kyse on laajemminkin uuden ja vanhan, uskomusten ja tiedon törmäyksistä. Eikä kyse ole vain 1800-luvun maalaiskylästä, vaan yhtäläisyyksiä on helppo vetää omaan aikaamme.

Carlsonin kirja ei päästä virtaavine teksteineen lukijaa aivan helpolla. Kirja ei ole vaikea mutta vaatii keskittymistä ja ajatusten hiljentymistä. Hiukan harmittaakin, etten päässyt lukemaan tätä hienoa pientä romaania aivan parhaissa olosuhteissa. Luin kirjaa pienissä pätkissä, lounastauoilla ja työmatkoilla, eikä se tehnyt kirjalle hyvää. Siitäkin huolimatta olin vaikuttunut. Herra Darwinin puutarhuri on viisas pieni kirja, josta löytyy ihmiselon rumuus ja kauneus, suru ja suuri ilo.

Muissa blogeissa: Jassu ei saanut sitä mitä odotti, Lukijatar toteaa että Carlson osaa kertoa paljon sanomalla vähän, Mariaa miellytti kirjan hitaus, Kaisa Reetan mielestä kirjan sisältö on teräkseen taittavaa kultaa.

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri
Kannen kuva: Anna Atkins, Dandelion
Otava, 2009

maanantai 31. lokakuuta 2016

Oi kirjamessut!

Takana on kolme päivää kirjamessuja. Ja kuinka hienot messut ne taas olivatkaan! Tuntuu että tänä vuonna onnistuin kuulemaan aivan erityisen kiinnostavia keskusteluja, ja olen aivan täynnä intoa kaikista kuulemistani viisaista sanoista. Lisäksi tuntuu että haluaisin lukea juuri nyt vähintään kymmenen eri kirjaa samaan aikaan. Tosiasiassa en tietenkään ole lukenut tänään mitään – olen vain yrittänyt selvitä arjesta messuhuuman jälkeen.

Perjantaina kiertelin ensin messualuetta ja haistelin yleistä tunnelmaa. Täällä sitä taas ollaan, tuolla ovat tutut osastot ja ohjelmapisteet, aika paljon ihmisiä liikkeellä. Vähitellen siirryin kuuntelemaan  Laura Honkasaloa, joka puhui yksinäisyydestä ja esimerkiksi siihen liittyvästä häpeästä. Honkasalon mukaan saatamme nykyään puhua avoimesti esimerkiksi masennuksesta, mutta yksinäisyyttä peitellään ja pelätään. Keskustelu oli varsin mielenkiintoinen, varsinkin koska sekä Honkasalo että häntä haastatellut Katriina Järvinen kertoivat avoimesti omista yksinäisyyden kokemuksistaan.


Piipahdin myös ruokamessujen puolella, jossa söin elämäni ensimmäisen nyhtökaura-aterian. Itämaiseen tyyliin maustettu annos oli erittäin maukas.


Sitten pikaisesti takaisin kirja-alueelle ja varaamaan hyvä paikka lavan läheisyydestä, sillä haastatteluvuorossa olivat Q-teatterin tarinan kertojat ja tekijät. Eeva Kemppi ja Maria Säkö kertoivat historiikin kirjoittamisesta ja Elina Knihtilä ja Antti Raivio teatterin perustamisesta ja sen 25 vuotta kestäneestä tiestä.


Tätä haastattelua kuuntelin kyllä ihan täysin fanityttö-asenteella. Q-teatteri on ollut minulle aivan tavattoman tärkeä, ja kirjan lukeminen oli paitsi mielenkiintoinen kurkistus teatterin kulisseihin, myös aikamatka omaan historiaani. Ja Elina Knihtilä! Ja Antti Raivio!


Haastattelun jälkeen sain soperreltua Eeva Kempille muutaman sanan siitä, kuinka innoissani olin kirjasta. Sen jälkeen vaeltelin antikvariaattiosastolla ja yritin keskittyä kirjoihin, mutta ei siitä oikein mitään tullut. Pää oli täynnä pelkkää Q-teatteria.

Juttutuokio bloggaajakollegan kanssa selvitti päätä, ja siirryin kuuntelemaan Minna Rytisalon ja Linnea Alhon haastattelua. Harmi että viereisen lavan haastattelu pauhasi niin kovalla, ettei näiden esikoiskirjailijoiden puheesta kuullut läheskään kaikkea.


Messualueen sulkeuduttua ilta jatkui vielä viinilasillisen ja kirjallisten keskustelujen ääressä. Pohdinnan aiheena olivat niin syksyn kirjapalkintojen spekulointi, bloggausrutiinit kuin nuortenkirjatkin.

Lauantai alkoi perinteisellä Bonnierin brunssilla. Tänä vuonna vierailevina tähtinä olivat Anja Snellman, Hannu Mäkelä, Riitta Jalonen, Claes Andersson ja Tuula-Liina Varis. Kaikki kertoivat ensin omista uutuuskirjoistaan ja kirjoittamisesta yleisemmin, jonka jälkeen keskusteltiin jonkin aikaa lukemisesta ja blogeista. Jokaisella kirjailijalla oli hiukan erilainen suhde blogeihin: joku oli lukenut paljonkin omien teostensa blogiarvioita, toinen ei tuntenut blogeja ollenkaan. Anja Snellman hiukan haastoi bloggaajia kysymällä esimerkiksi suhtestamme kustantamoihin, sekä ottamalla meistä kuvan. Bloggaajat joutuivat hetkeksi pois tutusta roolistaan!

Omat takarivistä napsimani brunssikuvat olivat kaikki epäonnistuneita. Ei siis kirjailijakuvia tähän väliin.

Seuraavaksi riensin seuraamaan Suomen Penin paneelikeskustelua sananvapaudesta. Miten vihapuhe vaikuttaa yhteiskunnalliseen keskusteluun, pitääkö vihapuhetta ymmärtää tai sietää ja miten sananvapaus liittyy vastuuseen? Kiinnostavaa keskustelua, ja erityisesti Johanna Korhosta olisin kuunnellut enemmänkin.


Seuraavaksi hiukan erilaisiin tunnelmiin, sillä vuorossa oli kriitikkobattle. Kriitikot Maaria Ylikangas ja Otso Kantokorpi joutuivat arvostelemaan lennosta tekstinpätkiä, tietämättä mitään tekijästä tai kontekstista. Hauska idea!


Kriitikkobattlessa Paperi T:n runo sai molemmilta kriitikoilta melkoisen nuivan vastaanoton, joten battlesta täytyi luonnollisesti siirtyä kuuntelemaan tuota runoilijan saappaisiin hypännyttä räppäriä. Paperi T:n runokirja on jo melkoinen ilmiö, joten täytyihän se ostaa haastattelun jälkeen. Tietää sitten mistä puhutaan.


Messulauantain päätti omalta osaltani Teoksen bloggaajatapahtuma, jossa haastateltiin Kari Hukkilaa, Katarina Baeria ja Leena Parkkista. Kiinnostuin haastattelujen myötä erityisesti Baerin kirjasta aivan uudella tavalla ja Parkkisen kirjahan on jo ehtinyt hurmata minut.


Sunnuntain aloitin Pajtim Statovcin haastattelulla. Statovci puhui esimerkiksi häpeän tunteesta, tarinoista ja valheista sekä tositelevisiosta. Jos en olisi jo lukenut Tiranan sydäntä, haluaisin varmasti lukea sen haastattelun perusteella.


Statovci sivusi haastattelussa myös kulttuurisen omimisen teemaa, joka olikin seuraavaksi aiheena KirjaKalliossa. Koko Hubara, Juuli Niemi, Jukka Ruotsalainen ja Maryan Abdulkarim pureutuivat kysymykseen "Kenen tarinan saa kertoa?". Ja jos minun pitäisi valita messuilta yksi huippuhetki, se olisi kyllä tämä paneelikeskustelu. Jos innostuksesta voi itkeä, niin näitä puheenvuoroja kuunnellessa niin kyllä tapahtui. Tai sitten kyseessä olivat onnenkyyneleet viisaista ja haastavista sanoista.


Sitten oli vuorossa urheilua, sillä seuralaiseni halusi kuulla Aino-Kaisa Saarisen haastattelun. Saarinen puhui esimerkiksi dopingista ja huippu-urheilun vaikutuksesta ihmissuhteisiin.


Aina huippukiinnostava ja karismaattinen Pirkko Saisio pohdiskeli uuden kirjansa tiimoilta oikeuskäytäntöömme liittyviä kysymyksiä. Mies ja hänen asiansa kuulostaa mainiolta, kuten Saisio aina. Pakollista luettavaa!


Viimeiseksi ohjelmassa oli perinteinen Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ehdokkaiden haastattelu. Esikoisten kuunteleminen on aina mukavaa, vaikka messuväsymys meinaakin väistämättä tässä vaiheessa jo ottaa otetta.


Entä sitten kirjahankinnat? Niitä tuli tehtyä kolme: kaksi runokirjaa ja yksi dekkari antikvariaattien puolelta.


Ei ihme, että kaiken tämän jälkeen on hiukan väsyttänyt. Mutta päällimmäisenä on kuitenkin ilo. Viikonlopun aikana tunsin useamman kerran suurta onnea ja liikutusta katsellessani kirjojen keskellä kulkevia ja haastatteluja keskittyneesti kuuntelevia ihmisiä. Kaikki me täällä samassa paikassa, kirjojen takia. Kuinka hienoa!

tiistai 25. lokakuuta 2016

Kirjamessut kulman takana


Kirjamessut kolkuttelevat jo ovella. Aion tänä vuonna viettää aikaa messuilla perjantaista sunnuntaihin, ja ennakkosuunnitelmia messuohjelman suhteen on totta kai jo tehty. Minulla on vaaleanpunainen yliviivaustussi, jota käytän oikeastaan vain kirjamessulehden merkkailuun, ja tussi on ollut taas viime päivinä ahkerassa käytössä. Tässä siis omia tärppejäni messujen tarjonnasta – haastatteluja ja keskusteluja jotka houkuttavat eniten.

Perjantai

Ehdin messuille toivottavasti joskus kolmen jälkeen. Ja heti olisi valittavana kaksi kiinnostavaa keskustelua:

Klo 15.30 Katri Vala -lavalla keskustellaan aiheesta Kaikki mitä olet ikinä halunnut tietää feminismistä. Baba Lybeckin haastateltavina ovat Rosa Meriläinen ja Saara Särmä.

Samaan aikaan Minna Canth -lavalla kysytään Kirjoittaja vai kertoja? Jukka Laajarinne ja Tommi Melender pohitvat kirjoittamisen henkilökohtaisuutta.

Klo 16.30 valinnanvaraa on vielä enemmän! Mika Waltari -lavalla keskustellaan järisyttävistä lukukokemuksista. Kirjakahvilassa taas aiheena on yksinäisyys. Laura Honkasalo on kirjoittanut kirjan Pöytä yhdelle, jossa käsitellään yksinäisyyttä ja yksin olemisen taitoa.

Kullervo-lavalla olisi vielä Kustantamon kulisseissa, jossa kerrotaan millaista ammattitaitoa tarvitaan, jotta kirja löytää lukijan.

Klo 18 ei tarvitse tehdä valintoja. Silloin minut löytää varmasti Minna Canth -lavalta, jossa puhutaan Eeva Kempin ja Maria Säkön Q-teatteri-historiikista Skavabölen pojista Kaspar Hauseriin. Taru Torikka haastattelee, ja mukana keskustelussa ovat myös Antti Raivio ja Elina Knihtilä.

Aino-lavalla olisi vielä klo 18.30 kiinnostavaa juttua kohua herättäneistä taideteoksista. Matti Mäkelä on kirjoittanut esseekokoelman Tämä ei ole taidetta.

Lauantai

Mitä tapahtuu jos pelko kaventaa yhteiskunnallista keskustelua? Klo 11 Sirpa Kähkönen vetää aiheesta keskustelua otsikolla Oikeus on – onko uskallusta?

Päällekkäin edellisen kanssa Takauma-lavalla on aiheena Tyhjän paperin pelko. Venla Hiidensalo haastattelee Anna-Kaari Hakkaraista ja Johannes Lahtista.

Klo 12 Kirjakahvilassa alkaa Kriitikkobattle, jossa olisi luvassa keskustelua kirjoista, kriitikoista ja kritiikin merkityksestä.

Klo 13 voisi olla mielenkiintoista katsastaa vielä Paperi T, joka kertoo rapista ja runoudesta Minna Canth -lavalla.

Sunnuntai

Viimeisen messupäivän voisi aloittaa klo 12 Katri Vala -lavalla, jossa Pajtim Statovci kertoo uudesta kirjastaan Tiranan sydän.

Klo 12.30 Eino Leino -lavalla aiheena on 400 vuotta Shakespearea. Keskustelua vetää Kansallisteatterin johtaja Mika Myllyaho.

Ehkä kuitenkin valitsen samaan aikaan KirjaKallion keskustelun aiheesta Uudet äänet – kenen tarinan saa kertoa? Haastateltavina ainakin Maryam Abdulkarim ja Koko Hubara.

Klo 13 Takauma-lavalla Panu Rajala, Kaari Utrio ja Tuula-Liina Varis miettivät mitkä ovat suuria suomalaisia rakkauskertomuksia. Tämäkin keskustelu menee osittain päällekkäin KirjaKallion ohjelman kanssa.

Lisää päällekkäisyyksiä seuraa klo 14.30. Takauma-lavalla aiheena on Kriisien eurooppa, jota puivat Jani Saxell, Elina Hirvonen ja Emma Puikkonen.

Samaan aikaan Aino-lavalla mietitään onko vanha kirjailija jäänne vai aarre? Aiheesta keskustelevat Tuula-Liina Varis, Suvi Ahola ja Rein Veidemann.

Messut voisi sopivasti päättää Aleksis Kivi -lavalla perinteikkääseen Helsingin sanomien kirjallisuuspalkinnon ehdokkaden haastatteluun. Esikoiset lavalla klo 15.30.

Enää muutama yö.


sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen


"En nyt ymmärrä teitä, sir. Vaikka surmaamme tänään joukottain sakseja, niin sotureita kuin lapsiakin, heitä on vielä paljon enemmän ympäri maata. Heitä tulee idästä, heitä saapuu laivoilla rannikoillemme, he rakentavat koko ajan uusia kyliä. Tämänpäiväiset tekomme tuskin murtavat vihan kehää, ne pikemminkin takovat sen raudaksi. Menen nyt setänne luokse ilmoittamaan, mitä olen nähnyt. Haluan nähdä hänen kasvoistaan, uskooko hän Jumalan hymyilevän suopeasti teoillemme."

Kuningas Arthur on ennen kuolemaansa onnistunut rakentamaan Englantiin hauraan rauhan. Saksit ja keltit elävät keskenään sovussa, vaikka pientä kyräilyä ja epäluuloa leijuukin ilmassa. Mutta ilmassa leijuu muutakin: omituinen sumu tuntuu sekoittavan ihmisten mielen ja vievän heidän muistonsa. Sen huomaa myös vanha kelttipariskunta, Axl ja Beatrice. Pariskunnalla on hämäriä muistikuvia nyt jo aikuisesta pojastaan, mutta aina he eivät ole varmoja, onko poikaa koskaan ollutkaan. Kaikesta huolimatta he eräänä päivänä päättävät lähteä etsimään poikaa, jonka he uskovat asuvan läheisessä kylässä.

Matkallaan Axl ja Beatrice kohtaavat saksilaisen soturin, lohikäärmeen puremasta haavoittuneen pojan ja vanhan Pyöreän pöydän ritarin. Viisikon tiet risteilevät ja kohtaavat – jokin tehtävä tai kohtalo tuntuu vievän heitä samaan suuntaan. Matka on vaikea, ja sitä viivyttävät niin vihamieliset sotilaat kuin häijyt keijukaiset ja salaperäiset munkkiveljetkin. Tarina liikkuu vahvasti muinaisten tarujen ja legendojen maailmassa.

Haudattu jättiläinen on hiukan raskaslukuinen, luultavasti tarkoituksellisesti. Henkilöhahmot puhuvat toistensa ohi ja toistelevat samoja asioita. Tarina etenee hitaasti mutta ottaa välillä harppauksia ajassa eteen- ja taaksepäin. Tapahtumat saattavat tuntua irrallisilta ja oudoilta, kunnes osa niistä saa selityksensä kirjan edetessä. Kaikki tämä tuntuu kietovan lukijan samanlaiseen sumuun, jossa henkilöhahmot vaeltavat.

Ishiguro pitää kuitenkin mielenkiinnon yllä ripottelemalla matkan varrelle jatkuvasti pieniä vihjeitä henkilöhahmoista ja heidän menneisyydestään. Pikku hiljaa tunnelma tiivistyy, ja kirjan loppu on vangitseva ja itkettävän kaunis.

Haudattu jättiläinen on sadunomainen, ja satujen tapaan siinä on vahvaa vertauskuvallisuutta. Lukiessa voi miettiä, mitä esimerkiksi muistamattomuuden sumu tai nukkuva lohikäärme symboloivat. Mikä on haudatu jättiläinen tai salaperäinen lautturi? Tarinaan kytkeytyy myös paljon Ishigurolle tyypillisiä teemoja muistamisesta, yksilön vastuusta ja kuolevaisuudesta. Erityisen tärkeään rooliin nousevat muistot ja unohtaminen. Voiko unohtaminen joskus olla arvokkampaa kuin muistaminen, vai löytyykö ihmisen elämän merkitys juuri muistoista? Voiko anteeksi antoa olla ilman muistamista, vai edellyttääkö se nimenomaan unohtamista?

Tietyn raskassoutuisuutensa vuoksi Haudattu jättiläinen ei nouse aivan suosikikseni Ishiguron tuotannosta, mutta erinomainen ja hurjan mielenkiintoinen kirja tämä silti on. Sellainen, jonka tunnelma ei ehkä lukuhetkellä hurmaa, mutta joka säilyy mielessä pitkään.

Haudatusta jättiläisestä ovat kirjoittaneet myös ainakin Arja, Kaisa Reetta, Ulla, Katja, bleue ja Sari.

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (The Buried Giant, 2015)
Suom. Helene Bützow
Kansi: Jussi Kaakinen
Tammi, 2016

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa


"Saara tuijotti avattua osteria epäuskoisena. Tämäkö se oli? Harmaa möntti, joka näytti rantaan ajautuneelta meduusalta. Ihmeellinen herkku, josta hän oli lukenut ranskalaisista romaaneista. Mikä pettymys. Kuvitteliko hän vain, vai liikkuiko se. Elisabeth nauroi hänen ilmeelleen, puristi sitruunaa kuorelle ja ojensi sen Saaran huulille.
"Niele". Saara tunsi meren huuhtovan suutaan. Hän katsoi Elisabethin raollaan olevia huulia ja nielaisi uudelleen."

Saara muuttaa miehensä ja pienen poikansa kanssa pikkukaupungista Helsinkiin. Muuttoon on syynsä: Saaran mies on on jäänyt kiinni jostakin, mistä ei puhuta, mutta jota Saaran vanhemmat eivät katso hyvällä. Asia kuitenkin lakaistaan maton alle, ja Saara on oikeastaan iloinen, kun pääsee pois vanhempiensa syyttävien katseiden alta. Ja onhan Saara kuitenkin onnekas, kun hänellä on mies, vaikkakin vanhempi ja sodassa rampautunut. Saara aikookin tulla Helsingissä oikeaksi mallivaimoksi, sellaiseksi joista naistenlehdissä kerrotaan.

Töölössä Saara tuntee itsensä auttamattoman maalaiseksi. Eikä mallivaimonkaan rooli oikein ota sujuakseen: kodin puunaamisen sijaan Saara saattaa loikoa pitkät aamupäivät sängyssä lukemassa kirjaa. Öisin hän herää suden hetkellä ja joutuu ottamaan pillerin, joka vaivuttaa pumpuliuneen. Sitten Saara tutustuu yläkerrassa asuvaan Elisabethiin, ja äkkiä maailma alkaa saada aivan uusia sävyjä. Elisabeth on kiinnostava ja nykyaikainen, pukeutuu pitkiin housuihin, polttaa piippua ja järjestää juhlia. Naisten välinen suhde on alusta lähtien täynnä jännitettä ja halua, mutta myös salaisuuksia ja menneisyyden kipupisteitä.

Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa on kerta kaikkiaan hurmaava kirja. Se on nautinnollinen kuin täydellinen jälkiruoka: sitä haluaisi samaan aikaan pyöritellä makuja kielellään hitaasti ja kaapia koko kulhon pohjaa myöten mahdollisimman nopeasti. Säädyllinen ainesosa sekoittaa kepeyttä ja kipeyttä juuri sopivassa suhteessa, leikittelee sanoilla ja juonenpätkillä, tarjoilee lukijalle mainioita henkilöhahmoja ja kuorruttaa kaiken romantiikalla, jännityksellä ja ripauksella melodraamaa.

Kirjassa seurataan rinnakkain Saaran ja Elisabethin tarinoita, liikkuen näiden menneisyydessä ja nykyhetkessä. Molemmat naiset kantavat sisällään enemmän kuin pinnalta päin katsoen luulisi, monessakin mielessä. Parkkinen osaa myös hämätä lukijaa, joka usein luulee tietävänsä, mutta saakin tarinan edetessä yllättyä.

Sinänsä Parkkisen kertomuksessa ei ehkä ole mitään uutta ja ennennäkemätöntä. Voisi myös kysyä, onko kirja juonenkäänteineen kaikin puolin uskottava. Mutta ehkä kirjan viehätys piileekin osittain juuri tässä: se on tarinankerrontaa täysin rinnoin. On kauniita seikkailijattaria, maailmaa uhmaavia rakastavaisia, salaisia agentteja ja piilotettuja salaisuuksia. On tarinoita tarinoiden sisällä, kirjeitä ja muistoja. On viittauksia muihin kirjoihin ja kirjallisiin henkilöihin. Sitä voi vain sukeltaa tarinoiden vietäväksi ja nauttia.

Säädyllinen ainesosa on kirjana aistien juhlaa. Parkkinen maalaa henkilöhahmonsa ja miljöönsä elävästi ja koristeellisesti. Tukholma, Helsinki, Pariisi ja Turku piirtyvät lukiessa silmien eteen yksityiskohtaisesti ja kirkkaasti. Voi nähdä Saaran valkoisessa leningissään ja Elisabethin otsalle nostetut aurinkolasit. Oma osansa kirjassa on ruualla, ja kuvaukset erilaisista aterioista ja ruokalajeista nostavat veden kielelle. Ruoka yhdistyy myös erotiikkaan: ruualla ilmaistaan kirjassa hellyyttä, halua ja rakkautta, puretaan patoutuneita tunteita ja flirttaillaan. Katseet ja kosketukset kertovat omaa aistillista tarinaansa.

Parkkisen kerronta tempaa mukaansa osuvine kielikuvineen. Takaumat ja tunnelmapalat rytmittävät tekstiä juonenkuljetuksen lomassa ja pitävät jännitettä yllä. Kerta kaikkiaan, kirja on Jussi Karjalaisen kansikuvitusta myöten melko täydellinen paketti! Saisinko toisen samanlaisen?

Säädyllisestä ainesosasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Katri, Sari, Omppu, Arja, Suketus, tuijata, Katja ja Maisku.


Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa
Kansi: Jussi Karjalainen
Teos, 2016

torstai 13. lokakuuta 2016

Pajtim Statovci: Tiranan sydän


"Mutta miten aloittaa alusta ja tehdä työtä kielellä jota ei puhu, mikä on sopivin ensimmäinen askel? Miten solmia kehenkään suhdetta, jos haluaa kieltää menneisyytensä ja kansallisuutensa? Jos ei halua kertoa itsestään kenellekään mitään, ja jos eniten haluaa unohtaa mistä on tullut, pestä sen pois kuin lian leualta ja saada jotain muuta tilalle? Millaisia vaihtoehtoja silloin on?"

Muukalaisuus, tarinallisuus, identiteetti. Keitä me olemme, jos tunnemme itsemme vieraaksi kaikkialla minne menemme – myös omassa ruumiissamme? Voimmeko silloin olla mitä tahansa, vai emmekö ole mitään? Olemmeko se tarina, jonka päätämme itsestämme kertoa?

Pajtim Statovci kirjoittaa Tiranan sydämessä vieraudesta, eilaisuudesta, muukalaisuudesta. Erilaisista muukalaisuuksista – ihmisen sisällä majailevasta, sellaisesta joka heijastuu muiden katseista, ja olosuhteiden luomasta vierauden tunteesta. Voi olla ettet tunne kotimaatasi kodiksi, ja uskot että jossain muualla olisi toisin. Mutta jossain muualla – Berliinissä, New Yorkissa, Helsingissä – olet yhtä lailla vieras. Voi olla ettet tunne omaa ruumistasi omaksesi – tai voi että toiset eivät hyväksy sitä, miten koet oman ruumiisi. Kirjassa erilaiset muukalaisuuden kokemukset risteilevät ja limittyvät kertomukseksi tämän maailman toisista: maahanmuuttajista, pakolaisista, transsukupuolisista.

Tarina etenee episodimaisesti liikkuen ajasta ja paikasta toiseen. 1990-luvun alussa albanialaiset teinipojat Agim ja Bujar elävät hajoavassa maailmassa. Sosialistinen järjestelmä on romahtanut, ja maata vaivaavat köyhyys ja levottomuudet. Ympärillä käytävä Jugoslavian sota lisää epävarmuutta. Agim ja Bujar kaipaavat jonnekin muualle, pois Albaniasta, pois kodeistaan ja pois isiensä varjoista. 2000-luvulla minäkertoja kulkee maasta ja kaupungista toiseen, rakentaen itsensä ja tarinansa aina uudelleen.

Tarinallisuus on suuressa roolissa. Albanialaisisät kertovat pojilleen loputtomia kansantarinoita. Ne ovat usein julmia ja synkkiä: kunnia on tärkeämpää kuin onnellinen loppu eikä hyvä saa aina palkkaansa. Sama tummuus heijastelee myös kirjan henkilöiden elämäntarinoissa, joiden onnettomat käänteet saavat lukijan hengityksen kulkemaan raskaammin. Ja kirjan henkilöt hakevat paikkaansa maailmassa tarinoiden kautta, he määrittelevät itsensä ja historiansa yhä uudelleen: olen albaani/italialainen/poika/tyttö/poika ja tyttö. Mikä lopulta on totta, ja voidaanko totuudesta edes puhua kun kyseessä on ihmisen muuttuva identiteetti?

Statovci sekoittaa kerronnassaan melodraaman rajoja hipovaa traagisuutta, kansantarinoiden värikkyyttä, inhorealismia ja runollisuutta, ironiaa ja melankoliaa. Tuloksena on vangitseva ja koukuttava kirja, joka askarruttaa mieltä ja jäytää sydäntä. Statovcin henkilöt eivät kerjää sääliä, he eivät ole automaattisen rakastettavia, mutta heidän kipeissä kokemuksissaan on jotakin joka ei jätä rauhaan. Ja kirjan monista kerroksista löytyisi varmasti pureskeltavaa useammaksikin lukukerraksi.

Tiranan sydämestä ovat kirjoittaneet myös Hannele, Lilli, tuijata, Kaisa Reetta, Omppu ja Maisku.

Pajtim Statovci: Tiranan sydän
Otava, 2016 

tiistai 27. syyskuuta 2016

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma


"No niin. Yritän aloittaa kertomisen. Ehkä aloitan jostain toisesta yksityiskohdasta kuin punainen kangaskenkä. Mistä minä aloitan? Kohti kääntymisestä? Olen aina nimennyt kohti kääntymisen suurimmaksi rakkaudenosoitukseksi johon ihminen kykenee. Ehkä siksi että se on niin vähäeleistä, tai ei oikeastaan edes ele; mitään elettä ei ole jos elää kaiken aikaa kääntymättä pois."

Aurelia on nuori näyttelijä, sukupolvensa lahjakkain, sanovat kriitikot. Nyt hän on saanut roolin näytelmässä, joka tuntuu olevan kuin häntä varten luotu. Euroopan vapautumisen vuonna syntynyt Aurelia nimittäin näyttelee pääosaa Berliinin muurin murtumisesta kertovassa teoksessa. Käsikirjoitusta näytelmällä ei ole, mutta on kohuttu (ja komea!) saksalaissyntyinen ohjaaja Joachim, jolla on visio. Visio näytelmästä ja Aurelian merkityksestä näytelmälle.

Näyttelijänä Aurelia on tottunut kantamaan erilaisia rooleja, mutta siihen hän ei ole tottunut että roolit alkavat elää täysin omaa elämäänsä hänen päässään. Vai onko kyse roolista, kun Aurelian mielessä alkaa kuulua outoja repliikkejä, tai kun hän tuntee vierellään jonkun läsnäolon? Aurelian vanhemmat sen sijaan ovat Aurelian elämässä läsnä hiljaisuutena: äidille Aurelia ei halua puhua, isä makaa sairaalassa infarktin mykistämänä. Mutta vaikka Aurelia ei halua puhua äidilleen, tämä alkaa kertoa tyttärelleen – ja lukijalle – omaa tarinaansa. Tarinaa siitä, mitä tapahtui Berliinissä kaksi vuosikymmentä aikaisemmin.

Riikka Pulkkinen kirjoittaa Parhaassa mahdollisessa maailmassa muistoista, identiteetistä, vapaudesta, kuolemasta ja rajoista. Teemat ovat Pulkkiselle tyypillisesti suuria ja vakavia, mutta niiden höysteeksi kirjassa on sekä kepeää tunnelmointia että arvoitusjuonen koukuttavuutta. Erityisesti kirjan alkupuolella ote on kevyt, Pulkkisen kuvatessa vuoroin Aurelian ja tämän äidin nuoren naisen elämää – huolettoman tyylikästä kuin lifestyle-blogien kuvastoissa. Loppupuolella taas tarinallisuus ja moninaisten juonilankojen keriminen vievät yhä enemmän tilaa. Suuret teemat uhkaavat välillä hukkua tämän kaiken alle. Kokonaisuutena kirjasta jäikin hiukan hajanainen vaikutelma, eivätkä kaikki eri osaset aivan luontevasti sopineet yhteen.

Pulkkinen on mielenkiintoinen kirjailija, koska hänen kirjansa ovat selkeistä samankaltaisuuksistaan huolimatta olleet minulle lukukokemuksina aika erilaisia. Esimerkiksi Totta oli etäinen ja kaikessa tyylikkyydessään hiukan ärsyttäväkin, kun taas Vieras ihastutti ja tuli henkilökohtaisesti hyvin lähelle. Tämä uutuusromaani sen sijaan oli kovin ristiriitainen kokemus, enkä voi sanoa täysin ihastuneeni siihen. Kirjassa oli liikaa sellaista, joka vierannutti minua: paikoittain kirjaa vaivannut viihteellinen pintapuolisuus, Aurelian yliluonnollisuuden rajalla käyvät kokemukset, joidenkin henkilöhahmojen yksiulotteisuus.

Ja kuitenkin, jotakin kiehtovaa tässä kaikessa oli. Kirja ei ole täydellinen, se on liian täyteen ahdettu ja tavoittelee ehkä hiukan liian korkealle, mutta kenties juuri siitä syntyi se rosoisuus, joka vangitsi mielenkiintoni. Hiotumpana ja pelkistetympänä kirja olisi saattanut olla liian kaunis ja liiaksi sääntöjen mukainen. Loppujen lopuksi tällainen ristiriitaisia ajatuksia herättävä lukukokemus voi olla arvokkaampi ja säilyä mielessä pidempään kuin miellyttävä kirja vailla yhtään säröä.

Pulkkisen uutuuden ovat lukeneet myös Krista ja Katja.

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma
Kansi: Anna Lehtonen
Otava, 2016

lauantai 17. syyskuuta 2016

Colm Tóibín: Nora Webster


"Nora ajatteli taloa, sitä miten oudosti se oli täyttynyt poissaolosta. Hän tajusi, että heidän elämässään tapahtuneet muutokset olivat alkaneet tuntua pojista normaaleilta. Pojat eivät hänen laillaan etsineet joka kohtauksesta, joka hetkestä merkkejä siitä, mikä puuttui tai miten olisi voinut olla toisin. Isän kuolema oli asettunut heidän sisimpäänsä, johonkin sellaiseen osaan heistä, josta he itse, sikäli kuin Nora osasi päätellä, eivät olleet edes tietoisia."

Tämä on kirja surusta. Neljän lapsen äiti Nora Webster jää nelikymppisenä leskeksi. Miehen sairauden aikana Nora on sulkenut ulkopuolelle koko maailman, lapsiaan myöten, mutta pian hautajaisten jälkeen on pakko alkaa tarttua arkeen. Miten perhe selviää isän menetyksestä, taloudellisesti ja henkisesti? Entä miten Noran selviää surustaan arjen pyörityksen keskellä?

Colm Tóibín kirjoittaa tapahtumattomuudesta tarinaa. Nora Websterin juoni on niin niukka, että oikeastaan voisi puhua epäjuonesta. Kirja on melkeinpä dokumenttimainen: se tallentaa Noran arkea ja mielenliikkeitä tarkasti ja kantaa ottamatta. Teksti lipuu eteenpäin tasaisesti, rytmi on rauhallinen mutta kuitenkin hiljaisen määrätietoisesti etenevä.

Tässä hiljaisuudessa pienetkin asiat tuntuvat voimakkaina iskuina, jotka rikkovat tyynen pinnan. Se, kuinka Nora työpaikallaan suuttuu, tarttuu saksiin ja marssii ulos sakset kädessään. Tai se että Nora ostaa stereolevysoittimen ja äänilevyjä. Pieniä tekoja ja ajatuksia kuvatessaan Tóibín piirtää mikroskooppimaisen tarkkaa kuvaa päähenkilöstään ja tämän mielenliikkeistä. Kaikkea ei silti selitetä auki, vaan Tóibín jättää lukijalle tilaa ajatella ja tulkita – muodostaa oma surun muotokuvansa.

Päähenkilönä Nora on mielenkiintoinen, muun muassa siksi että hän pitää niin paljon asioita sisällään. Nora ei niinkään tee surutyötä, vaan suru saa tehdä omaa työtään hänen sisällään. Monet asiat jäävät sanomatta, monet tunteet ilmaisematta. Ja kuitenkin kirja kertoo surusta selviämisestä: vaikka Noran voimat menevät suurimmaksi osaksi ihan vain arjesta selviämiseen, kulkee hän jatkuvasti myös hiukan loitommaksi suurimmasta surusta.

 Nora ei ole ihmisenä yksioikoisen rakastettava. Hän on umpimielinen ja toisaalta välillä tarpeettoman suorasanainen. Hän ei aina tule ihmisten kanssa toimeen, ei halua nähdä sitä vaivaa että olisi pintapuolisen kohtelias ja miellyttävä. Hän sulkee usein läheisimmätkin ihmiset omien tunteittensa ulkopuolelle. Ja kuitenkin Nora on niin aito ja elämänmakuinen henkilöhahmo, että hänet kokee sivu sivulta läheisemmäksi: lukija hengittää ja elää Noran mukana. Lukiessani näin tapahtumat ja henkilöhahmot harvinaisen selvästi mielessäni. Kirjan maailmassa värit ovat aluksi surun haalistamia, kuin valkoisen sumun läpi nähtyjä. Pikku hiljaa saattaa kuitenkin tuntea, kuinka elämä ja myös suru saavat lisää sävyjä, terävämpiä kulmia.

Nora Webster on aivan huikean hieno kirja, enkä muista koska viimeksi olisin nauttinut kirjan lukemisesta yhtä kokonaisvaltaisesti. Hiljainen, mutta syvältä koskettava, muistoissa viipyvä lukukokemus.

Nora Websterin ovat lukeneet myös esimerkiksi tuijata, Mervi, bleue, Maria, Omppu, Sara ja Katja.

Colm Tóibín: Nora Webster (Nora Webster, 2014)
Suom. Kaijamari Sivill
Kansi: Markko Taina
Tammi, 2016

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Sapphire: Precious - Harlemilaistytön tarina


Tuli näköjään pidettyä täysin suunnittelematta kuukauden blogitauko. Olin kesälomalla, eikä tietokoneella istuminen houkutellut lomalla juurikaan, eikä sitä myöten myöskään bloggaaminen. Nyt on kuitenkin palattu taas arkeen, ja blogikin alkoi taas kiinnostaa.

Lomalla tuli tietysti luettua kirjoja. Luin mm. ison pinon Agatha Christieitä putkeen, mikä oli äärimmäisen rentouttavaa. Ja muutakin luin, esimerkiksi tämän vaikuttavan Preciousin.

"Otan kaapista faijan partaveitsen. Viiltelen käsiä ja ranteita, emmä yritä kuolla, mä yritän taas päästä käyntiin. Mä oon telkkari jossa ei näy kuvaa. Mä oon rikki, ilman mieltä. Ei mennyttä eikä nykyaikaa. On vaan ne leffat joissa mä olen joku muu. Joku joka ei oo lihava, tummaihoinen ja lyhyttukkainen, joku jota ei oo hässitty. Vaalenpunainen neitsyttyttö. Sellanen kuin Janet Jackson, seksikäs tyttö, jota kukaan ei pääse naimaan. Tyttö jota arvostetaan."

Precious on 16-vuotias ja odottaa toista kertaa lasta omalle isälleen. Hän ei edes muista aikaa, jolloin isä ei olisi hyväksikäyttänyt tai äiti pahoinpidellyt. Precious on köyhä, ylipainoinen ja lukutaidoton. Koulussa hän istuu hiljaa takapulpetissa, opettajan ääni on valkoista rätinää, ja kaikki kirjojen sanat näyttävät samanlaisilta. Sitten yksi opettajista ehdottaa, että Precious siirtyisi oppilaaksi vaihtoehtoiseen koulutusohjelmaan, lukutaitoluokalle. Uudessa koulussa Precious tutustuu muihin lukutaidottomiin nuoriin naisiin. Ja opettaja Rainiin, joka yrittää opettaa tyttöä paitsi lukemaan, myös arvostamaan itseään.

Kirjan maailma ja Preciousin kokemukset ovat niin raadollisia ja kauheita, että toisella tavalla kerrottuna kirja olisi helposti voinut luiskahtaa kurjuudella mässäilevän sosiaalipornon puolelle. Sapphire onnistuu kuitenkin välttämään tämän sudenkuopan, eikä kirjasta tule laisinkaan likainen tai tirkistelevä olo, vaikka se paikoitellen tekeekin aivan fyysisesti pahaa. Voimakas ja vimmainen tämä tarina on, mutta ei sääliä kerjäävä.

Preciousin kertojaääni kannattelee tarinaa ja tekee siitä uskottavan. Teinitytön puhekielinen tajunnanvirta piirtää kuvaa tytöstä, joka on vihainen, rikki ja täynnä patoutunutta kipua. Precious on aggressiivinen, ennakkoluuloinen ja paha suustaan. Pinnan alta voi kuitenkin nähdä nuoren, hyväsydämisen ja maailmasta kiinnostuneen tytön. Precious on uhri, mutta hän on myös selviytyjä. Ja se mikä hänet nostaa pinnalle, on luku- ja kirjoitustaito. Oman äänen löytäminen. Väkivalta ja hyväksikäyttö ovat vieneet Preciousiltä yhteyden niin ruumiiseen kuin mieleenkin: puhuminen ja kirjoittaminen palauttavat pikku hiljaa kyvyn tuntea ja ajatella.

Olin yllättnyt siitä, kuinka paljon valoa tässä synkässä pienessä kirjassa oli. Sapphire on kirjoittanut kirjaan paljon ystävyyttä, sisaruutta ja toivoa kaiken ruman ja ahdistavan rinnalle. Lisäksi Preciousin kainostelematon ja terävä kieli on täynnä huumoria ja älyä. Kristiina Drews on suomentanut loistavasti kirjan erilaiset tekstityypit puhekielestä Preciosin ensimmäisiin haparoiviin kirjoitusyrityksiin.

Kirjan ovat lukeneet myös Suketus, Katri ja narseska.

Sapphire: Precious. Harlemilaistytön tarina (Push, 1996)
Suom. Kristiina Drews
Like, 2010 

lauantai 13. elokuuta 2016

A S Byatt: Riivaus


"Silloin tällöin on lukemista, joka saa ihon kananlihalle, olemattoman turkin karvat siirottamaan ja vapisemaan, kun kaikki sanat palavat ja loistavat kovina ja selvinä ja äärettöminä ja täsmällisinä kuin liekehtivät kivet, kuin tähtien pisteet pimeässä – lukemista jolloin tieto, että me pääsemme perille kirjoitetusta poikkeuksellisella tai paremmalla tai tyydytystä tuovalla tavalla, tulee ennen kuin pystymme lainkaan sanomaan, mitä me tiedämme tai mistä me sen tiedämme. Tällaisessa  lukemisessa tunnetta, että teksti on vaikuttanut täysin uudelta, koskaan ennen näkemättömältä, seuraa melkein heti tunne, että se on aina ollut siinä, että me lukijat olemme aina tienneet, että se on sellainen kuin se on, vaikka me vasta nyt käsitämme ja täysin tajuamme, että olemme sen tienneet."

Nuori kirjallisuudentutkija Roland Michell löytää sattumalta 1800-luvun runoilija Randolp Henry Ashin kirjeluonnoksen, joka on ilmeisesti jäänyt huomaamatta muilta kilpailevilta Ash-tutkijoilta. Kirje vihjaa yhteyteen, jopa romanssiin toisen viktoriaanisen runoiljan Christabel LaMotten kanssa. Päästäksen löytönsä kanssa eteenpäin, Roland joutuu ottamaan yhetyttä LaMotte-tutkija Maud Baileyyn. Kaksikko suhtautuu kirjallisuudentutkimukseen samalla pakkomielteisellä intohimolla, ja he uppoutuvat nopeasti yhä syvemmälle Ashin ja LaMotten tarinaan. Vähitellen myös muu akateeminen maailma alkaa havahtua siihen, että Roland ja Maud ovat kirjallisuudentutkimuksellisen sensaation jäljillä.

A S Byatt on luonut Riivaukseen sellaisen monikerroksisen tarinakudelman, että lukijaa sekä ihastuttaa että uuvuttaa. Paitsi että Byatt kuljettaa tarinaa kahdessa aikatasossa – 1980-luvulla ja 1800-luvulla – hän on luonut joukon erilaisia tekstityyppejä: Ashin ja LaMotten runoja ja kirjeitä, kirjallisuudentutkimusta, päiväkirjoja. Myös tyylilajit ja tunnelmat vaihtelevat viihtellisestä romantiikasta ja jännityksestä historiallisiin pastisseihin ja postmoderneihin pohdiskeluihin todellisuuden fiktiivisestä luonteesta.

Riivauksen lukeminen otti aikansa. Aloitin kirjan jo viime syksynä. Pidin kirjasta, mutta se eteni hyvin hitaasti, enkä aivan saanut otetta tarinasta. Etenin ehkä sata sivua, jonka jälkeen kirjaston kirjat eräpäivineen alkoivat vaatia huomiotani, ja Riivaus jäi tauolle. Palasin kirjan pariin keväällä, mutta etenin hyvin pienissä pätkissä. Heinäkuussa tartuin kirjaan jälleen kerran, kertasin hiukan kirjan alkupuolta, ja luin jäljellä olleet viitisensataa sivua loppuun varsin sutjakkaasti.

En ole ainoa, jolle Riivauksen lukeminen on ollut haasteellista. Esimerkiksi Katja kirjoitti vähän aikaa sitten omasta pitkästä matkastaan kirjan kanssa.

Mikä Riivauksessa sitten on niin haastavaa? Ainakaan minulla kyse ei missään vaiheessa ollut siitä, etten olisi pitänyt kirjasta. Riivaus ei myöskään ole suunnattoman vaikea, sisällöltään tai tekstiltään. Kirja on kyllä runsas, rönsyilevä ja monikerroksinen ja toki myös pitkä. Toisaalta Byattin Lasten kirja on vielä massiivisempi järkele ja vähintään samanlainen runsaudensarvi, ja siihen kirjaan hullaannuin aivan täysin. Riivaukseen en missään vaiheessa ihastunut samalla tavalla, vaikka nautin siitä kovasti, kun pääsin kunnolla lukemisen vauhtiin. Se vauhtiin pääseminen ei vain ollut helppoa.

Ehkä ongelma oli kirjan alku. Byatt esittelee nuoren kirjallisuudentutkijan ja tämän intohimon Randolp Henry Ashia kohtaan, mutta lukijan on hiukan vaikea saada kiinni tästä Rolandia vaivaavasta riivauksesta. Fiktiivinen kirjailija Ash on lukijalle tässä vaiheessa täysin tuntematon, eivätkä Byattin Ashille sommittelemat runot varsinaisesti tempaa mukaansa  ja saa jakamaan Rolandin innostusta. Kirjan henkilöhahmojen ja eri aikatasojen esittely etenee huolellisen verkkaisesti ja vaatii lukijalta kärsivällisyyttä. Mutta kun henkilöt ja heidän risteilevät tarinansa alkavat saada tarkemmin erottuvia piirteitä ja peroonallisuutta, Riivauksen maailma alkaakin kiehtoa ja kiinnostaa. Jopa LaMotten ja Ashin runot alkavat viehättää, mitä pidemmälle tarina etenee.

Kirjan jäkisanoista luin, että Byatt on kirjoittanut useita artikkeleita Iris Murdochista. Tämä oli hauska tieto, koska lukiessani ajattelin muutaman kerran, että Riivaus tuo jollain tapaa mieleen Murdochin. Yhteistä on esimerkiksi tietty etäinen viileys, omaan maailmaan sulkeutumisen vaikutelma, jonka molemmat kirjailijat teoksissaan luovat. Myös yksityiskohtaisuus, voimakas visuaalisuus ja kirjavat henkilöhahmot muistuttavat Murdochista. Kuten Murdoch, Byatt vaatii lukijalta keskittymistä ja omistautumista ja tempaa parhaimmillaan syvälle tekstin syövereihin.

Riivaus on suuri ylistyslaulu kirjoittamiselle, lukemiselle ja myös akateemiselle tutkimukselle. Se on vaativa, vaikkakaan ei vaikea, ja lopulta lukijansa runsaasti palkitseva kirja.

Riivauksen ovat lukeet myös Jenni, Kuutar, Alma Kalma ja Ulla.

A S Byatt: Riivaus. Romanttinen kertomus (Possession. A Romance, 1990)
Suom. Marja Alopeus. Runojen suomennos Leevi Lehto
Jälkisanat: Sanna Nyqvist, Merja Polvinen
Kansi: Iiro Oivo
Teos, 2008 

keskiviikko 3. elokuuta 2016

Rakkaat Tintit


Luin pari viikkoa sitten Ylen sivuilta jutun jossa annettiin kesäisiä kirjavinkkejä. Yksi vinkeistä oli Tintti-sarjakuva Seitsemän kristallipalloa, ja minut valtasi välittömästi halu lukea muutama Tintti. No, kävi sitten niin, että vietin yhden viikonlopun lukien melkein kaikki hyllystäni löytyvät Tintti-albumit.

Lapsuudenkodissa oli aikoinaan isot kasat kahta sarkakuvaa: Asterixeja ja Tinttejä. (Toki muitakin sarjakuvia löytyi, ja vuosien varrella hyllyihin kertyi lisää kaikenlaista, mutta nuo kaksi sarjaa edustavat silti aina minulle jonkinlaisia sarjakuvan kantaisiä.) Asterixeista tykkäsin varhaislapsuudessa enemmän, kun taas Tintit tuntuivat vähän liian tylsiltä ja aikuisilta. Jossain vaiheessa Tintit kuitenkin alkoivat viehättää yhä enemmän, kunnes ihastuin niihin, ja edelleen täytyy aika ajoin kaivaa albumit esiin ja lukea (melkein) kaikki läpi. Tinttejä ei kerta kaikkiaan pysty lukemaan vain yhtä tai kahta.

Mikä Tinteissä sitten viehättää? Jo silloin, kun en Tinttien tarinoista niin perustanut, pidin Hergén piirroksista – selkeästä viivasta, puhtaista linjoista ja kirkkaista perusväreistä – ja pidän edelleen. Kuvat ovat tarkkoja ja selkeitä, silloinkin kun ne vilisevät yksityiskohtia. Tinttejä lukiessa onkin loputtoman hauskaa tarkastella, mitä kaikkea pientä hauskaa Hergé on taiteillut kuvien taustalle.

Henkilöhahmot, tietysti. Usein sanotaan, että Tintti itse on hahmona tylsyyteen asti persoonaton – tyhjä taulu jota vasten värikkäät sivuhenkilöt saavat heijastua. Lapsuudessa kuitenkin viehätyin juuri Tintin hahmosta. Jotkut ovat heikkoina pahoihin poikiin, mutta minulla on aina ollut taipumus ihastua puhdassydämisiin, epäitsekkäisiin sankareihin, jotka ovat valmiita uhraamaan itsensä muiden vuoksi.

Mitä pidemmälle Tintti-sarja etenee, sitä enemmän korostuu Tintin usko hyvään ja hänen roolinsa heikompien puolustajana. Vahvimmillaan Tintin sankarillisuus on ehkä Tintti Tiibetissä -sarjassa, jossa hän lähtee pelastamaan ystäväänsä Tsangia, jonka kaikki muut uskovat kuolleen lento-onnettomuudessa. Tintti Tiibetissä onkin minulle ehkä se kaikkein rakkain Tintti. Sydämeni läikähtelee liikutuksesta joka kerta kun Tintti lähtee järjenvastaiselle matkalleen. Sarja on äärettömän kaunis ystävyyden kuvaus – Tintin ja Tsangin, mutta myös Tintin ja kapteeni Haddockin välinen ystävyys on niin suurta, että se melkein siirtää vuoria.

Haddock on tietysti aivan yhtä tärkeä päähenkilö kuin Tintti, vaikka ei sarjan alusta asti mukana olekaan. Haddock on särmikäs ja rosoinen mies, josta muistetaan aina ryypiskely ja ainutlaatuinen sanavarasto. Kaiken melskeen alla Haddock on tunteellinen, hyväsydäminen ja uskollinen. Jos Tintin hyvyys on melkeinpä epäinhimillistä, Haddockin hyvyys on epätäydellistä ja lämmintä. Haddock loistaa esimerkiksi Castafioren koruissa, joka on muutenkin hykerryttävä suljetun tilan arkinen mysteeri.

Mystiikka, yliluonnolliset ilmiöt ja henkimaailman asiat ovat luonteva osa Tinttien periaatteessa arkista maailmaa, ja tämä piirre on vielä yksi Tinttien kiehtova piirre. Tintit eivät ole fantasiaa tai scifiä, mutta silti niiden maailmassa voi törmätä enneuniin, mustaan magiaan, lentäviin lautasiin tai hirmuisiin lumimiehiin. Tinttien yliluonnolliseen puoleen voi sukeltaa esimerkiksi mainiossa albumiparissa Seitsemän kristallipalloa ja Auringon temppeli tai sarjassa Lento 714, joka on mielestäni lähestulkoon täydellinen Tintti. Siitä löytyy huumoria, synkkyyttä, superpahiksia, mystiikkaa, jännitystä ja synkkyyttä.

Aivan varhaisista Tinteistä en ole koskaan pahemmin perustanut, mutta Tinteissä on hienoa sekin, että sarja paranee koko ajan edetessään. Henkilöhahmot kehittyvät, sanailu muuttuu nokkelammaksi ja hauskemmaksi, ja visuaalinen ilmaisu monipuolistuu. Viimeinen varsinainen albumi Tintti ja Picarot päättää sarjan tyylikkäästi. Siinä tunnelma on jossain määrin pessimistinen: Tintti puolustaa jälleen kerran ystäviään, mutta maailma ympärillä ei kehity paremmaksi. Mutta päähenkilöt palaavat turvallisesti kotiin, ja yksi veretön vallankumouskin on saatu neuvoteltua.

tiistai 19. heinäkuuta 2016

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylistä nousee rukous


"Siinä on jotakin...Tšernobylissa...sielläkin näin ja koin asioita, joista ei tee mieli puhua. Esimerkiksi siitä, että meidän kaikkien humaanisuutemme on suhteellista...Äärimmäisissä tilanteissa ihminen on kaukana siitä ihmisestä, josta kirjoitetaan kirjoja. Tuota kirjojen sankaria en sieltä löytänyt, hän ei tullut vastaan. Kaikki oli toisin. Ihminen ei ole sankari. Me olemme kaikki maailmanlopun kaupustelijoita."

Mieli täynnä ajatuksia, mutta on vaikea löytää sanoja. Svetlana Aleksijevitšin Tšernobylistä nousee rukous on vaikuttava, hiljentävä kirja. Se antaa äänen niille, jotka ovat kokeneet historian suurimman ydinonnettomuuden – tšernobylilaisille kuten heitä kutsutaan. Aleksijevitš on haastatellut kirjaansa varten satoja ihmisiä ja koonnut kertomuksista dokumenttiromaanin, joka koostuu monologeista ja kuoro-osuuksista. Ääneen pääsevät voimalan työntekijät, raivaajat, kodeistaan evokuoidut perheet, sotilaat ja lasten kuoro.

Kirja on järkyttävä ja ahdistava, mutta se on myös hämmentävällä tavalla kiehtova ja kauniskin. Lukiessa kasvaa halu tietää enemmän: kirja paljastaa onnettomuudesta sellaisia puolia, joita ei ole ehkä koskaan tullut ajatelleeksi. Toki sitä on tiennyt hylätyt aavekaupungit, vammautuneina syntyvät lapset ja lapioilla sätelyromua raivanneet sotilaat. Niiden lisäksi Aleksijevitš tuo eteemme Tšetšenian pakolaiset, joille saastunut maa tuntuu turvapaikalta; kyliin hylätyt lemmikkieläimet, jotka täytyy tappaa kulkutautien leviämisen estämiseksi; pari päivää onnettomuuden jälkeen järjestetyn vappuparaatin, jossa puoluepomot pitivät helteessä puheita pukeutuneina sadetakkeihin. Säteilymittarit, jotka näyttivät kaikkialla samaa lukemaa. Salailun, valehtelun, tietämättömyyden.

Tšernobylin onnettomuus kytkeytyy erottomattomasti Neuvostoliittoon, sen kulttuuriin ja kulttuurin synnyttämään mielenlaatuun. Tuo mielenlaatu on täynnä ristiriitaisuuksia. Diktatuuri mahdollisti onnettomuuden peittelyn ja valheellisen informaation jakamisen. Ihmiset olivat tottuneet luottamaan johtajiin ja puolueisiin – he uskovat, että onnettomuus on täysin viranomaisten hallinnassa, tai että kyseessä on kapitalistinen salajuoni. Toisaalta kieltoja ja määräyksiä oli totuttu rikkomaan. – saastuneilta alueilta ryöstetään ja salakuljetetaan huoletta ruokaa ja tavaroita.

Neuvostoliittolainen kulttuuri asetti systeemin yksilön edelle. Onnettomuuden salailu ja jopa kieltäminen liittyy epäilemättä tähän: systeemi ei saanut olla väärässä, ja sen rinnalla yksittäisten ihmisten henki ei paljon painanut. Toisaalta, ehkä tämä sama mentaliteetti synnytti myös raivaajasankarit, joiden työn ansioista vältettiin vielä suurempi ydinonnettomuus. Yksilö oli tottunut uhrautumaan yhteisen hyvän vuoksi. Kyse ei ollut (vain) siitä, etteivät raivaajat ja sotilaat olisi ymmärtäneet työnsä vaarallisuutta. Työ oli kuolemanvaarallista, mutta jonkun se oli tehtävä. Aleksijevitšin haastattelemien raivaajien ja sotilaiden monologeista ei juuri löydy katkeruutta, vaan niissä kaikuu ylpeys, joskin melankolisena.

Neuvostojärjestelmä ei antanut ääntä yksilöille, mutta Aleksijevitš antaa. Ne äänet kertovat puolisonsa tai lapsensa menettäneiden pohjattomasta surusta. Kuolemaa suuremmasta rakkaudesta. Koti-ikävästä. Itsesyytöksistä. Ne viljelevät mustaa huumoria, muistelevat nostalgisesti ja maalaavat synkkiä maailmanlopun kuvia. Yhdessä niistä rakentuu moniääninen kuoro, jonka äänen toivoisi kaikkien kuulevan.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi ElinaNanna, Katja ja Jokke.

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylistä nousee rukous. Tulevaisuuden kronikka (Tšernobylskaja molitva. Hronika buduštšego, 1997)
Suom. Marja-Leena Jaakkola
Kansi: Markko Taina
Tammi, 2000/2015 (laajennettu laitos)


tiistai 12. heinäkuuta 2016

John Williams: Butcher's Crossing


"Andrewsista tuntui kuin vuoret olisivat vetäneet heitä luokseen, sitä voimakkaammin mitä lähemmäksi päästiin, ihan kuin ne olisivat olleet jättimäinen magneetti, jonka vaikutus olisi suoraan verrannollinen etäisyyteen. Heidän lähestyessään hän koki imeytyvänsä, sisältyvänsä johonkin, jonka kanssa hänellä ei ollut ennen ollut minkäänlaista suhdetta. Mutta toisin kuin nimettömällä preerialla, tämä tunne lupasi, vaikkakin epämääräisesti, runsautta ja tyydytystä, jolle hän ei tiennyt nimeä."

Tämä on tarina itsepäisistä, pakkomielteen ajamista miehistä.

Nuori Harvardin opiskelija Will Andrews saapuu preerialle, pieneen Butcher's Crossingin kylään pää täynnä ihanteita. Andrews haluaa kokea ja nähdä alkuvoimaisen luonnon ja onnistuukin lyöttäytymään yhteen kolmen biisoninmetsästäjän kanssa. Yksi heistä kertoo valtavasta biisonilaumasta, jota kukaan ei ole onnistunut metsästämään: noita eläimiä miehet lähtisivät etsimään.

Mikä ajaa neljä miestä viikkokausiksi erämaahan, vaikeisiin ja vaarallisiin oloihin? Vastaus tuskin löytyy rahasta, jota miehet toivovat  saavansa biisoninnahoista. Yksi etsii erämaasta ihannetta, ehkä jopa elämän tarkoitusta. Toinen haluaa todistaa jotakin, maailmalle tai itselleen. Kolmatta piiskaa eteenpäin kiukkuinen jääräpäisyys. Jotakin he kaikki matkaltaan toivovat saavansa, mutta löytääkö kukaan heistä etsimäänsä? John Williamsin kuvaamana metsästysretki kasvaa vertauskuvaksi elämästä.

Williamsin viime vuonna suomennettu Stoner oli minulle lähestulkoon täydellinen lukukokemus, joten oli selvää että lukisin myös tämän seuraavan käännöksen. Sanottakoon heti, että Butcher's Crossing ei ole samalla tavalla ihana kirja kuin Stoner. Stonerin yliopistomaailma oli minulle lukijana takuuvarma houkutin, kun taas Butcher's Crossing biisoninmetsästyksineen ei kuulostanut lähtökohtaisesti samalla tavalla omalta alueelta. Kirjallisuus, luennot ja yliopiston käytävät ovat vaihtuneet likaisiin vaatteisiin, löyhkääviin sisälmyksiin, tappavaan janoon ja paleltumiin.

Mutta vaikka Butcher's Crossing ei saanut sydäntäni läikähtelemään aivan Stonerin lailla, lumosi Williams tälläkin kertaa minut kerronnallaan. Tarina etenee rauhallisesti, mutta kuin huomaamatta tunnelma kasvaa sivu sivulta, luku luvulta. Miesten matka erämaassa etenee, Williams kiristää jännnitettä yhä tiukemmalle, eikä lukija ole varma, pitäisikö kiirehtiä eteenpäin vai jäädä pidättelemään hengitystä.

Butcher's Crossing on hiljaisella tavalla vimmainen kirja. Se kertoo tarinan, joka on läpikotaisin tuttu, mutta ehkä juuri siksi vangitseva. Se näyttää elämän rumuuden ja julmuuden, mutta lumoaa hengästyttävän kauniilla luontokuvauksillaan. Se on vähäeleisen karski ja henkäyksen herkkä. Kuin Will Andrews erämaassa, lukija tuntee melkein koskettavansa jotakin suurta, jolle ei löydä sanoja.

Butcher's Crossingin ovat lukeneet myös Maija, Airi, Kaisa Reetta, Katja ja bleue.

John Williams: Butcher's Crossing (Butcher's Crossing, 1971)
Suom. Ilkka Rekiaro
Johdanto: Michelle Latiolais
Bazar, 2016