keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa


"sylikkäin katsoimme televisiosarjaa, entinen naiseni ja minä, sarjaa, jota väitin ihailevani vaikka kammoksuin"

Kuinka toivonkaan, että olisin ehtinyt kirjoittaa Neiti U:sta heti kirjan luettuani. Nyt kirjan lukemisesta on jo yli kaksi kuukautta, ja tuntuu etten osaa enää juuri muuta kuin huudahtaa: Rakastin tätä kirjaa!

Eeva Turusen Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa on seitsemän toisiinsa limittyvän kertomuksen kokoelma neideistä N, K ja U sekä neitiherrasta. Siinä kirjoitetaan kirje tekniselle isännöitsijälle, listataan entisten heilojen ominaisuuksia ja pureudutaan parisuhteen kehitysvaiheisiin. Ja ollaan neuroottisia – piehtaroidaan epävarmuudessa – mässäillään sosiaalisella kömpelyydellä.

Henkilöhahmojen päähänpinttymät ja ajatussolmut ovat nolostuttavan tuttuja kaikille meille, joilla on taipumusta tekojemme ja ajatuksiemme ylianalysointiin. Turunen annostelee kuitenkin neuroottisuutta niin isolla kauhalla, ettei lukiessa aina tiedä pitäisikö nauraa vai kiemurrella kiusaantuneena. Mitään ilkeä Turusen sävyssä ei ole: hänen henkilöhahmonsa ovat liikuttavia ja samaistuttavia kaikessa ylitseampuvuudessaan.

Turunen käyttää kieltä riemastuttavan kekseliäästi. Sanavalinnat kutkuttavat mieltä ja kitalakea: tekstiä tekee mieli maistella ja makustella suussaan. Pilkkusäännöt ja kielioppi saavat taipua Turusen omiin sääntöihin, eikä kirjan rakenne muutenkaan noudata totuttuja malleja. Kikkailevaa? Totta kai. Kiehtovaa, ilahduttavaa, virkistävää? Ainakin minulle.

Kieliopin lisäksi Turunen leikittelee sukupuolella, hämmentää käsityksiämme siitä, kuinka sukupuoli ja seksuaalisuus esitetään. Mitä jos emme tiedä henkilöhahmon sukupuolta heti ensi lauseista lähtien? Mitä jos joudumme vaihtamaan käsitystämme kesken lukemisen? Mitä jos sukupuoli voi olla jotakin muuta kuin mies tai nainen? Onko se hämmentävää, ilahduttavaa vai samantekevää?

Neiti U ei varmastikaan ole kaikkien makuun. Minulle se on yksi lukuvuoden kirkkaimmista valopilkuista.

Neiti U:n ovat lukeneet myös esimerkiksi Suketus, Omppu, Elina, Linnea ja Katja.

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa
Kansi: Jussi Karjalainen
Siltala, 2018

lauantai 15. syyskuuta 2018

Nikolai Gogol: Kuolleet sielut



"Vielä kauan minun on salaperäisen mahdin käskystä pakko kulkea käsi kädessä omituisten henkilöitteni kanssa, katsella valtavana vyöryävää elämää, katsella sitä maailmalle näkyvän naurun ja sille näkymättömien kyynelten läpi!"

Jotkut klassikot tuntuvat iättömiltä ja ihastuttavat lukijaa ajankohtaisuudellaan. Toisten klassikoiden viehätys taas syntyy enemmänkin siitä, että niistä voi aistia menneen maailman kaikuja – siitä että niiden maailmankuvassa tai kerronnassa on jotakin selvästi vanhanaikaista. (Vanhanaikaisuus on tässä yhteydessä positiivinen piirre.) Nikolai Gogolin Kuolleet sielut osui itselläni jälkimmäiseen kategoriaan. Vaikka Gogolin ihmiskuvauksessa on ajattomuutta, oli kirja rakenteeltaan ja kerronnaltaan selkeästi menneen ajan tuote.

Hyllynlämmittäjät-haasteen kirjavalikoimani klassikko-osastoa edustava Kuolleet sielut kertoo tarinan kuolleita maaorjia ostelevasta Pavel Tšitšikovista. Kirjan juoni on varsin yksinkertainen: suurimmaksi osaksi kuvataan Tšitšikovin kaupankäyntiä erilaisten ihmistyyppien kanssa. Ja siinä kenties piileekin kirjan varsinainen tarina – ihmisluonteen kuvauksessa. Gogol kuvaa ihmisten ahneutta, pinnallisuutta, typeryyttä, laumasieluisuutta ja muita heikkouksia. Osansa satiirista saavat erilaiset virkamiehet ja byrokraatit.

Kirjan tarina on tosiaankin varsin simppeli, ja sen huumorikin tuntuu nykylukijasta hiukan hitaalta ja toisteiselta. Gogolin kielenkäyttö sen sijaan on verevää ja pitää tunnelmaa korkealla silloinkin, kun tarina tuntuu polkevan paikallaan. Sanavalinnat ovat herkullisia ja kuvailu osuvaa.

Varsinaista tarinaa enemmän minua taisi kuitenkin viehättää se, kuinka Gogol käyttää kertojanääntä. Välillä äänessä on ulkopuolelta tapahtumia tarkasteleva kaikkitietävä kertoja, mutta toisinaan lukijaa puhuttelee kirjailija, joka ohjailee lukijan tulkintoja ja kertoilee, miten kriitikot tai venäjän kansa tulee kirjaan suhtautumaan. Välillä hypähdellään Tšitšikovin seikkailuista sivupoluille pohdiskelemaan venäjän kieltä tai venäläistä kansanluonnetta. Hekittäin Gogol unohtaa myös tämän hiukan ulkopuolisen kirjailija-roolinsa ja vaihtaa suoraan minä-muotoon, esimerkiksi huokaillessaan kuinka  Italiassa asuessaan kaipaa Venäjälle.

Kuolleiden sielujen anti ei minulle niinkään syntynyt kehutusta huumorista tai ihmisluonnon kuvauksesta vaan siitä, millä tavalla Gogol kirjoittaa ja kertoo tarinaa. Gogolin tyyli on viehättävän vanhahtavaa ja tuntuu kertovan omasta ajastaan ja ihmisyydestä yhtä lailla kuin kirjan varsinainen juoni.

Kuolleet sielut oli kiinnostavaa mutta kieltämättä paikoitellen myös hiukan puuduttavaa luettavaa. Tämä hyllynlämmittäjä saa siis lähteä kiertoon.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Tuomas, Linnea, Amma, Jokke ja Jori.

Nikolai Gogol: Kuolleet sielut (Mertvyje duši, 1842)
Suom. Juhani Konkka
Esipuhe: Rafael Koskimies
Ex Libris, 1972 

keskiviikko 5. syyskuuta 2018

Jenni Holma, Veera Järvenpää, Kaisu Tervonen: Näkymätön sukupuoli


"Ei ole oikeaa tai väärää tapaa olla sukupuoleton tai sukupuolinen. Se ei ole kiinni siitä, miltä näyttää ulkopuolelta, vaan kyse on omasta kokemuksesta. Kun kyse on sukupuoli-identiteetistä, siihen ei tarvitse muuta kuin itsensä."

Näkymätön sukupuoli kertoo 15 tarinaa muunsukupuolisuudesta tekstien ja sarjakuvien kautta. Se kertoo ihmisistä, joiden sukupuoli-identiteetti ei mahdu binääriseen mies-nainen-jakoon. Se kertoo genderqueereista, transihmisistä, muunsukupuolisista ja heistä, jotka eivät halua antaa sukupuolisuudelleen mitään luokitusta.

Kirjan tarinat ovat erilaisia: muunsukupuolisuudella on moninaiset kasvot. Jos joku asia tarinoita yhdistää niin se, kuinka helpottavaa oman sukupuoli-identiteetin löytäminen ja toteuttaminen on ollut. Ihmisten taustat ovat erilaisia, heidän suhteensa seksuaalisuuteen ja sukupuoleen ovat erilaisia ja joku on joutunut kärsimään muunsukupuolisuutensa vuoksi enemmän kuin joku toinen, mutta jokainen kertoo tarinan siitä, kuinka paljon parempaa elämä on ollut oman sukupuoli-identiteetin löytämisen jälkeen. Kun tuntee olevansa kotonaan omassa kehossaan ja mielessään.

Monen haastatellun tarinassa on kipua ja ahdistusta. On kiusaamista, masennusta ja itsetuhoisuutta, on rikkoutuneita parisuhteita ja katkenneita perhesiteitä. Kirjaa lukiessa ei voi olla miettimättä, kuinka suurelta määrältä tuskaa vältyttäisiin, jos käsityksemme sukupuolesta ei olisi niin kapea ja rajoittava. On myös pakko ihmetellä, miksi binäärisestä sukupuolijaosta pidetään niin tiukasti kiinni. Miksi halutaan määrätä ulkopuolelta asiasta, joka on niin henkilökohtainen ja perustavanlaatuinen kuin sukupuoli-identiteetti?

Vaikka kirjassa on kipeä puolensa, sen yleissävy on positiivinen ja lohdullinen. Kirja on täynnä voimaa, rohkeutta ja iloa. Siinä on myös rauhaa, jonka voi aistia ihmisestä, joka on sinut itsensä kanssa. Monen haastatellun asenne on lempeä ja ymmärtäväinen, myös niitä kohtaan jotka eivät ymmärrä. Samaa asennetta toivoisi löytyvän enemmän myös niiltä, joiden ei ole koskaan tarvinnut kokea, ettei heidän sukupuolensa sovi muottiin.

Näkymättömälle sukupuolelle soisi paljon lukijoita. Heitä, joita oma sukupuoli mietityttää. Ja heitä, joiden mielestä asiassa ei ole mitään miettimistä. Näkymätön on tehtävä näkyväksi, jotta se ei tuntuisi vieraalta tai pelottavalta.

Kirjan ovat lukeneet myös Zephyr, Katri, Omppu ja Laura.

Jenni Holma, Veera Järvenpää, Kaisu Tervonen (toim): Näkymätön sukupuoli. Ei-binäärisiä ihmisiä
Sarjakuvat: Pii Anttonen, Kimmo Lust, Apila Pepita Miettinen
Esipuhe: Tarja Halonen
Kansi: Apila Pepita Miettinen
Into kustannus, Voima, 2018 

maanantai 3. syyskuuta 2018

Kesälomalla luettua: Kaldmaa, Raunio, Bristow

Kesälomalla (joka oli lyhyt mutta ihana) tuli luettua varsin paljon, ja jotta bloggaamattomien kirjojen pino ei entisestään kasvaisi, niputan nyt muutaman lomakirjan samaan postaukseen.


Kätlin Kaldmaan Islannissa ei ole perhosia yhdistelee kansantarujen tyyliä kokeelliseen kerrontaan. Se on sukutarina, satu ja legenda, joka leikittelee kielen ja tyylin keinoin. Se on tarina ihmisistä saarella, niistä jotka kaipaavat saarelta pois, ja niistä jotka kaipaavat lähteneitä. Se kertoo äideistä ja isistä ja lapsista, sukupolvien katkeamattomasta ketjusta. Se on tarina merestä, sillintuoksuisesta tuulesta ja suolasta.

Kirja etenee välillä kuin perinteinen satu, välillä kuin proosaruno. Toisinaan Kaldmaa vaihtaa perinteisen suoraviivaiseen kerrontaan, mutta seuraavassa hetkessä hän jo leikittelee typografialla ja asettelee kirjaimet sivulle ympyrän muotoon. Tyylikokeilut ovat virkistäviä ja hauskojakin, mutta mikä tärkeintä, ne tukevat tarinaa: teksti elää ja muuntuu kirjan tunnelman ja tapahtumien mukana.

Islannissa ei ole perhosia oli kiehtova lukukokemus. Koska en ole kaikkein suurin satujen ystävä, tunsin välillä hiukan pitkästyväni kaikkein kansantarumaisimpien kohtien äärellä, mutta vastapainoksi jotkut muut hetket olivat suorastaan lumoavia. Kirja on viehättävä mutta ei imelä. Pidin.

Muissa blogeissa: Tuomas, riitta k ja Katja.

Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia (Islandil ei ole libikaid, 2013)
Suom. Outi Hytönen
Kansi: Outi Vihlman
Fabriikki Kustannus, 2017 



Kerronnan ja tyylin keinoilla leikittelee myös Katja Raunion esikoisromaani Käy kaikki toteen. Kertomuksellisuus on Raunion kirjan ydin ja perusta: kertoja kirjoitetaan mukaan heti ensi riveillä, fiktiiviset henkilöhahmot luodaan ja muokataan lukijan silmien edessä, lukija tehdään tietoiseksi positiostaan. Tyylileikittelyt korostavat tarinallisuutta: yksi kohtaus etenee tv-sketsin käsikirjoituksen muodossa, toinen jäljittelee luomiskertomusta.

Päällisin puolin kirja kertoo filosofian opiskelijoista, erityisesti Silviasta eli Silveristä, jonka vetovoima kiehtoo ja ärsyttää muita. Raunio kuvaa opiskelijoiden viininhuuruisia juhlia ja teko-älyllisiä kuppilakeskusteluja. Myös opiskelijoiden yksityiselämään ihastumisineen, juoruiluineen ja perhesuhteineen kurkistetaan. Kaikessa on kuitenkin kyse tarinan kerronnasta, ei niinkään tarinasta.

Raunion kirjan voi nähdä kirjana kirjoittamisesta. Tai ehkä se kertoo siitä, kuinka tarinallistamme itsemme – kuinka kerromme ja sanoitamme jatkuvasti omaa elämäämme. Se voi myös kysyä, mikä on totta ja mikä tarinaa, voiko niitä erottaa toisistaan? Mitään selkeitä vastauksia Raunio ei tarjoa, ei edes siitä, mistä hänen kirjassaan on oikeastaan kyse. Mutta se houkuttelee kysymään. 

Muissa blogeissa: Omppu ja Kirsin Book Club.

Katja Raunio: Käy kaikki toteen
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Teos, 2015 


Sitten ollaankin perinteisen lomakirjan äärellä. Gwen Bristow on minulle jonkinlainen kesälomakirjallisuuden ruumiillistuma, koska luin hänen Plantaasi-trilogiaansa lapsuuden kesinä, ja rakastin sitä. Tätä Celia Garthia en ollut lukenut aikaisemmin, eikä se vetänyt vertoja noille lapsuuden nostalgianhehkuisille kirjoille, mutta ihan mukavaa kesämökkilukemista se kuitenkin oli. Se oli myös yksi Hyllynlämmittäjät-haasteen kirjoistani.

Kirja kuvaa Amerikan itsenäisyyssodan aikaa, romanttisen viihteen keinoin. Nimihenkilö on köyhä mutta sievä ja nokkela ompelijatar. Sota tuntuu Celiasta aluksi lähinnä jännittävältä seikkailulta, mutta vähitellen hän joutuu kohtaamaan sen kaikessa julmuudessaan. Celia ei kuitenkaan tyydy sodassa passiivisen, kotona odottavan naisen rooliin, vaan hän kantaa oman kortensa kekoon toimimalla vakoilijana (!). Ja tietysti myös sota-aikana on tilaa rakkaudelle, hurmaaville miehille polvisukissaaan ja poninhännissään sekä kauniille leningeille.

Kaikesta viihteellisyydestään huolimatta Celia Garth oli minusta välillä pitkästyttävä. Kirjassa kuvataan taisteluja ja sodan etenemistä, melko selostavaan tyyliin. Kirjassa tapahtuu paljon, mutta kohtaukset etenevät hitaasti ja usein ennalta-arvattavasti. Henkilöhahmot eivät ole kovin moniulotteisia, vaikka Celia kasvaa ja kehittyykin sodan aikana.

Luin kuitenkin kirjan mielelläni. Sen vanhanaikaisuus viehätti minua, eikä Bristow'n maailma ole aina niin yksiulotteinen kuin ensi silmäyksellä luulisi. Kaiken viihteen ja kuluneiden ajatuskaavojen seassa on myös oivalluksia ja ajateltavaa. Kirjan lopetus on tyylikäs.

Muissa blogeissa: sheferijm.

Gwen Bristow: Celia Garth (Celia Garth, 1959)
Suom. Helvi Vasara
Otava, 1963

maanantai 27. elokuuta 2018

Brett Anderson: Hiilenmustat aamut


Brittipopin suurista nimistä Suede on aina jäänyt minulle kaikkein etäisimmäksi.  Itse asiassa yksikään niin sanotuista neljästä suuresta ei ole kuulunut kaikkein rakkaimpien bändieni joukkoon, mutta siinä missä pidin Blurista, inhosin Oasista ja viehätyin Pulpista, en koskaan oikein saanut otetta Suedeen. Bändillä oli joitakin hienoja kappaleita, mutta siinä kaikki.

En siis ollut lähtökohtaisesti kiinnostunut Brett Andersonin muistelmista. Sitten luin Katjan bloggauksen, ja ajattelin että Hiilenmustat aamut voisi olla mielenkiintoinen ihan vain kirjana, eikä sitä lukeakseen tarvitsisi olla Suede-fani. Kun kirja sitten tuli vastaan kirjaston pikalainahyllyssä, nappasin sen mukaani kesälomalukemiseksi.

Ja hyvä että nappasin, sillä pidin Hiilenmustista aamuista varsin paljon. Muistelmat keskittyvät Andersonin lapsuus- ja nuoruusvuosiin, aikaan ennen Sueden menestystä. Anderson kirjoittaa impressionistisesti, luoden enemmän tunnelmia kuin suoraviivaista kerrontaa. Tuokiokuvien ja anekdoottien kautta syntyy kuva nuhruisesta ja hiukan alakuloisesta lapsuudesta Sussexissa sekä rähjäromanttisesta nuoruudesta Lontoossa. Kirjaa lukee melkein kuin romaania, lukuunottamatta viimeisiä lukuja, jotka kuvaavat Sueden ensiaskeleita ja muistuttavat enemmän perinteistä bändielämäkertaa. Andersonia itseään lainaten: tarina karkaa omille teilleen ja muuttuu kuvailevasta juonivetoiseksi.

"Kun vuosi kului ja syyskuu taas alkoi, otin lempeän eron Manchesterista, tuosta kovasta, kauniista kaupungista ylpeine asukkaineen, jota johtaan tunnen yhä vieläkin niin paljon kiintymystä, mutta jonka kosteat, tuuliset kadut eivät koskaan oikein tuntuneet kodilta, ja niin ajauduin takaisin Lontoon loisteeseen ja hyörinään."

Monella tapaa Hiilenmustat aamut on rakkauslaulu Britannialle ja siksi herkullista luettavaa kaikille anglofiileille. Anderson kertoo pyrkineensä musiikissaan dokumentoimaan brittiläisyyttä, ei ylistämään sitä, ja samaa pyrkimystä voi nähdä myös näissä muistelmissa. Andersonin Iso-Britannia on ehdottomasti luokkayhteiskunta, jossa köyhän elämä ei ole helppoa, ja hänen Lontoonsa on paskainen ja sen pulssi likainen. Ja kuitenkin kaikessa on myös lumoa ja romantiikkaa: Anderson rakastaa Lontoon roskaisia katuja, ja lukija rakastaa niitä hänen kanssaan.

Vaikka kirjan loppupuoli ei ole yhtä ihastuttavaa luettavaa kuin alku, on sekin kiinnostava. On esimerkiksi mielenkiintoista huomata, kuinka Andersonin taiteilijan ego puskee esiin, kun hän alkaa kertoa Suedesta ja musiikistaan. Oman ainutlaatuisuuden korostaminen ja pienet aikalaisiin suunnatut ilkeilyt tuntuvat keski-ikäisen miehen kirjoittamina jopa hiukan koomisilta ja rikkovat kirjan lempeän haikeata tunnelmaa. Kokonaisuudessaan kirja oli kuitenkin positiivinen yllätys ja toimiva paketti. Jos Anderson osaa joskus tarkastella Sueden uraa samalla kaukonäköisellä nostalgialla kuin lapsuuttaan, lukisin mielelläni jatkoa muistelmille.

Lue tämä, jos rakastat brittipoppia ja 1990-luvun musiikkikulttuuria, jos kuvaukset joutilaista päivistä teekupillisineen ja paahtoleipineen houkuttelevat tai jos kaikki englantilainen aiheuttaa sinussa onnen väristyksiä. Ja, tietysti, jos rakastat Suedea.

Katjan lisäksi kirjan ovat lukeneet myös Simo ja Kaisa V.

Brett Anderson: Hiilenmustat aamut (Coal Black Mornings, 2018)
Suom. Sirje Niitepöld
Esipuhe: Riku Korhonen
Kansi: Riikka Majanen
Sammakko, 2018

maanantai 13. elokuuta 2018

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät


"Naisten älyllinen yksinäisyys on niin surullista, ajattelin, on lahjakkuuden haaskausta joutua erilleen, ilman käytäntöjä ja perinteitä. Ja niinä hetkinä tuntui kuin ajatuksenikin olisi halkaistu kahtia, että ne olivat jännittäviä mutta silti vajavaisia, että niissä pyrittiin todentamaan ja kehittelemään mutta niistä puuttui vakuuttuneisuutta, itseluottamusta. Silloin minun teki taas mieli soittaa Lilalla, sanoa: kuulapa mitä olen ajatellut, puhutaan asiasta yhdessä, sano mielipiteesi, muistatko mitä kerroti minulle Alfonsosta?"

Napoli-sarjan kaksi ensimmäistä osaa eivät nostattaneet minussa mitään Ferrante-kuumetta. Eikä tämä kolmaskaan osa tajuntaa räjäyttänyt, mutta se oli minulle aivan kirkkaasti sarjan mielenkiintoisin ja viihdyttävin kirja. Siinä missä tunsin kahden ensimmäisen osan kanssa välillä pitkästyväni ja välillä ärsyyntyväni, Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät vei mukanaan.

Tavallaan Ferrante ei tuo tähän kolmanteen osaan mitään uutta, mutta hän  syventää ja kasvattaa aikaisempien kirjojen teemoja kiinnostavasti. Yhteiskunnallisuus nousee voimakkaammin esiin, ja myös sukupuolten välisiä suhteita käsitellään moniulotteisemmin kuin ennen. En ole missään vaiheessa kauheasti kiinnostunut sarjan rakkaussuhteista ja niiden kiemuroista. Tässä osassa niitä tarjoiltiin enemmän mausteina kuin pääruokana, ja ehkäpä nekin siksi toimivat nyt paremmin.

Jos edelliset osat ovat olleet Elenan ja Linan välisen suhteen (ystävyyden, kilvoittelun, mustasukkaisuuden, inspiroinnin, kuvastimena toimimisen) käsittelyä, kolmas osa kertoo enemmän Elenan suhteesta itseensä. Tämä suhde onkin mielenkiintoinen, koska lukija ei voi koskaan olla oikein varma siitä, kuinka luotettava Elena on kertojana. Toisaalta hän tuntuu kuvaavan melkeinpä piinallisen rehellisesti omia heikkouksiaan ja virheitään – toisaalta mieleen hiipii kysymys, kuinka objektiivisesti hän pystyy itseään tarkkailemaan. Tai kuinka objektiivisen kuvan hän antaa muista ihmisistä?

Elena haluaa tulla joksikin, mutta mitä hän todella haluaa olla? Hän vertaa itseään jatkuvasti muihin, ja ennen kaikkea tietysti Linaan, ja tuntee yleensä jäävänsä varjoon. Tavoitteleeko hän asioita aidosta kiinnostuksesta ja intohimosta vai haluaako hän vain olla jotakin, olla parempi kuin Lina, nähdä itsensä sellaisena kuin hän näkee Linan?

Napoli-sarja on alusta asti ollut minusta sadunomainen siinä mielessä, että tarinassa on jotakin kohtalonomaista ja kaavamaista. Ihmiset totetuttavat heille annettuja rooleja, toistavat samoja kaavoja ja tavoittelevat samoja unelmia. Henkilöhahmot eivät juurikaan kehity, ehkä Elenaa lukuunottamatta. Ehkä tässä sadunomaisuudessa on syy siihen, miksi Napoli-sarja ei täysin vie minua mukanaan: kaikista käänteistään, ihmissuhteistaan ja jännitteistään huolimatta siinä ei aivan maistu todellinen elämä. Mutta tämän kolmannen osan parissa viihdyin siis kuitenkin erinomaisesti, ja odotan viimeistä osaa mielenkiinnolla.

Napoli-sarjan kolmannesta osasta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Laura, Omppu, MarikaOksa, Mila, Elina ja tuijata.

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (Storia di chi fugge e di chi resta, 2013)
Suom. Helinä Kangas
Kansi/kannen kuva: Martti Ruokonen/Julika Hardegen
WSOY, 2018

sunnuntai 5. elokuuta 2018

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin


Tulevaisuuden Ruotsi on totalitaarinen valtio, jossa "länsimaisista arvoista" on tullut ainoita totuuksia, ja jossa vainotaan kaikkea ei-ruotsalaiseksi määriteltyä. Kaikkien täysi-ikäisten on allekirjoitettava kansalaissopimukseksi kutsuttu dokumentti: ne, jotka kieltäytyvät allekirjoittamasta, määritellään valtion vihollisiksi ja eristetään Kaningårdenin pahamaineiselle alueelle. Kaningårdenissa sananvapausvalmentajat pitävät luentoja ruotsalaisista arvoista ja muslimeille tarjoillaan sianlihaa. Pahemmistakin asioista huhutaan.

Näin kertoo ruotsalaiselle kirjailijalle Tundra-tytöksi kutsuttu nuori nainen, joka on suljettu oikeuspsykiatriseen laitokseen. Tundra-tyttö on osallistunut kaksi vuotta aikaisemmin Hondon terrori-iskuun. Hänelle on diagnosoitu skitsofrenia. Itse tyttö kertoo tulevansa tulevaisuudesta ja sanoo halunneensa estää terrori-iskun, jotta tulevaisuuden Ruotsista ei tulisi totta.

"Kirjoitan sinulle joka et kuitenkaan usko, että mitään tällaista voisi tapahtua Ruotsissa. Luulet että valehtelen, koska luulet edelleen olevasi ruotsalainen."

Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin on trilleri, dystopia ja kannanotto. Se kertoo melkein dekkarimaisen tarinan ulkopuolisuudesta, radikalisoitumisesta ja terrorismista. Se kertoo pelottavan tarinan ulkopuolelle sulkemisesta, julmuuksista ja mielen järkkymisestä. Se kertoo melankolisen tarinan ihmisistä, jotka näkevät mitä maailmassa tapahtuu, mutta eivät halua tai osaa muuttaa asioita. Se liikuu taidokkaasti erilaisissa mahdollisissa todellisuuksissa ja rinnastaa hyytävästi nykyhetken, historian sekä mahdolliset tulevaisuudet.

Dystopiat kiehtovat, ja Anyurun dystopia toimii, koska se on niin lähellä sitä maailmaa, jossa elämme. Oikeastaan melkein kaikki kirjassa kuvattu on tapahtunut, vaikka ei ehkä samaan aikaan samassa paikassa. Lukijan ei tarvitse venyttää mielikuvitustaan uskoakseen kirjan maailmankuvaan. Mielikuvituksellisimmatkin elementit, kuten aikamatkustamisen, voi halutessaan selittää luonnollisilla ilmiöillä.

Tarinankerronnan tasolla He hukkuvat äitiensä kyyneliin teki vaikutuksen. Anyuru punoo juonensa taitavasti ja yhdistää monipolvisen tarinan ja kirjan teemat uskottavasti yhteen. Kirjallisena kokonaisuutena teos ei vakuuttanut aivan yhtä voimakkaasti. Se oli omaan makuuni ehkä hivenen liian dekkarimainen, keskittyen enemmän juonenkuljetukseen kuin esimerkiksi henkilöhahmoihin. Toki, kun tarina on hyvä, hiukan yksiulotteisiksi jäävät henkilöhahmot voi antaa anteeksi. Enemmän vierastin Anyurun kielenkäyttöä, joka on sekoitus melko suoraviivaista kerrontaa ja runollisen kauniita ilmauksia. Juuri niitä kauniita ilmaisuja vierastin, vähän niin kuin koko kirjan nimeäkin – hiukan liian kauniita, hiukan liian sentimentaalisia.

Hyvä kirja siis, mutta jotain jäin kaipaamaankin. Ehkä hiukan persoonallisempaa otetta, jotakin kirjallisesti yllättävämpää ja sykähdyttävämpää.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Mila, Laura, Omppu, tuijata, Laura, kosminen k ja helmikekkonen.

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (De kommer att drunkna i sina mödrars tårar, 2017)
Suom. Outi Menna
Kansi: Sanna Mander
Kustantamo S&S, 2018

tiistai 31. heinäkuuta 2018

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton


"Olin niin onnellinen. Voi, olin niin onnellinen kun sain puhua äitini kanssa tuolla tavalla!"

Äidin ja tyttären suhde. Täynnä kipukohtia, vaiettuja asioita ja laiminlyöntejä. Mutta myös rakkautta, epäilemättä. Vaikeaa rakkautta, sellaista jota ei osata ilmaista sanoin ja jota siksi kaivataan sitäkin kiihkeämmin. Rakkautta, joka voi ilmetä vaikka niin, että äiti ilmestyy sairaalaan aikuisen tyttärensä luokse, vaikka he eivät ole nähneet toisiaan vuosiin. Äiti valvoo tyttärensä vuoteen ääressä ja jutustelee, muistelee vuosien takaisia skandaaleja ja kertoilee tuttavien ihmissuhdesotkuista. Rakkaudesta ei puhuta.

Elizabeth Stroutin kirjassa on kaikki palaset kohdallaan. Se olisi voinut olla kirja juuri minun makuuni. Lukuisten ihastuneiden arvioiden perusteella olin etukäteen valmistautunut pitämään kirjasta. Ja kyllä minä pidinkin, mutta aika laimeasti ja etäisesti. Eikä laimea pitäminen kasva korkoa ajan kuluessa: luin Nimeni on Lucy Bartonin kesän alussa ja olen jo aika lailla unohtanut kirjan.

Pidin kirjassa erityisen paljon siitä, kuinka paljon Strout uskaltaa jättää kertomatta. Vaietut ja torjutut asiat saavat suureksi osaksi jäädä vaietuiksi, ja lukijan on tyydyttävä arvailemaan ja lukemaan rivien välistä, mitä kaikkea Lucyn perheessä on tapahtunut. Äidin ja tyttären suhdetta ei myöskään selitetä puhki: harvemmin ihmissuhteita voi oikeassa elämässä tyhjentävästi selittääkään.

Kirjassa on monia äärimmäisen hienoja kohtia, niin sisällön kuin muodonkin puolesta kauniita. Ne ovat selkeitä ja kirkkaita ja sointuvia, sellaisia lauseita joita tekee mieli toistella hiljaa mielessään ja ihailla niiden täydellistä osuvuutta.

Ja kuitenkin monista hyvistä puolista huolimatta Nimeni on Lucy Barton tuntui minusta jotenkin kliiniseltä. Liiankin hiotulta ja virheettömältä. Tunnetasolla kirja ei vienyt minua ollenkaan mukanaan. Äidin ja tyttären kipeä suhde ei tullut iholle.

Joskun käy myös niin, että joku sinänsä pieni asia alkaa lukiessa häiritä suhteettoman paljon. Tässä kirjassa minua kiusasi se, että päähenkilö oli kirjailija. En mitenkään periaatteellisesti vastusta kirjailijoita romaanihenkilöinä, mutta tässä tapauksessa minusta tuntui, että tekemällä Lucyn kirjailijuus toimi kirjassa keinona selittää tiettyjä asioita lukijalle. Lucyn ajatukset kirjoittamisesta ja muiden henkilöiden kommentit tuntuvat ohjeilevan lukijan tulkintaa tiettyyn suuntaan. Ikään kuin Strout ei olisi sittenkään uskaltanut luottaa lukijan tulkintaan tarpeeksi.

Kuten sanottua, moni muu on pitänyt kirjasta kovasti. Enkä itsekään osaa kunnolla selittää, miksi en tämän enempää pitänyt, kun kirjassa kuitenkin oli niin paljon sellaisia elementtejä, joista usein pidän. Joskus raja hyvän ja ihan hyvän välillä on häilyvä.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi tuijata, Aletheia, Katja, Arja, Suketus ja Tani.

Nimeni on Lucy Barton (My Name Is Lucy Barton, 2016)
Suom. Kristiina Rikman
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi, 2018

tiistai 24. heinäkuuta 2018

Saara Turunen: Sivuhenkilö


Onko Saara Turusen Sivuhenkilö vain kirjallisen napanöyhdän kaivamista, taiteilijan maailmantuskaa? Jos on, miksi minä tunsin samaistuvani kirjaan niin vahvasti ja tunsin lukevani jotakin olennaista, innostavaa ja merkityksellistä?

Kyllähän Sivuhenkilö kertoo esikoiskirjailijan vuodesta. Se kertoo siitä, kuinka päähenkilön ikiaikainen haave kirjasta toteutuu, kuinka elämä on hetken ihmeellistä, kuinka kirja ei saa huomiota, kuinka kirjaa väheksytään kritiikeissä ja kuinka kirjailijan maailmasta häviää merkitys. Ja kuinka kirjailija vähitellen oppii elämään kirjailijuutensa kanssa.

Mutta sen lisäksi (tai haluan sanoa, vielä enemmän) Sivuhenkilö kertoo paljosta muusta. Se kertoo sosiaalisesta epävarmuudesta, sukupuolirooleista, muistakin rooleista joihin emme mahdu, masennuksesta ja sivullisuudesta. Kaiken tämän keskellä ei ole niin väliä sillä, onko päähenkilö kirjailija, kaupan kassa vai juristi – tunteet ja kokemukset ovat tunnistettavissa. Ei tarvitse olla esikoiskirjailija tunnistaakseen merkityksettömyyden tunteen unelmien toteutuessa. Ei tarvitse olla kirjailija ymmärtääkseen sen, kuinka erilaisia odotuksia naisiin ja miehiin kohdistuu.

"Omien kuukautisteni alkamisesta muistin vain koulun kylmän ulkovessan ja seiniin pinttyneen kusen hajun. Muistin epätoivon, joka liittyi siihen vääjäämättömään tietoon, että minulle oli määrätty sukupuoli loppuelämäni ajaksi ja jollakin alkukantaisella tavalla tajusin, että tuo sukupuoli olisi se ikävämpi ja ilottomampi vaihtoehto."

Pidin paljon Turusen esikoisesta, Rakkaudenhirviöstä, mutta Sivuhenkilöön rakastuin. Se kuuluu niiden kirjojen joukkoon, jotka saavat aikaan tunteen, että tekstissä tavoitetaan maailmasta jotakin oleellista. Sellaisten kirjojen ei haluaisi loppuvan, vaan niiden ajatuksissa haluaisi viettää aikaa loputtomasti. Yhteistä tällaisille kirjoille on nimittäin usein se, että niissä ei kauheasti tapahdu mitään, mutta ajatuksia niissä riittää.

"Vaeltelen asunnossani ja jostain syystä päädyn toiseen huoneeseen, siihen, jossa ei ole mitään, vain koukku katossa. Tuijotan koukkua ja sisälläni on kylmä tunne, kuin jääkausi, joka hyytää rintaani ja pyrkii kurkustani ulos." 

Sivuhenkilö on toisaalta hykerryttävän hauska, toisaalta tukahduttavan surumielinen kirja. Se on hauska tarkkanäköisissä huomioissaan, siinä kuinka mainiosti Turunen kuvailee ihmisiä, tilanteita ja käyttäytymiskaavoja. Hauskuutta korostaa Turusen toteava ja turhia koukeroita välttelevä teksti. Se on surumielinen kuvatessaan merkityksettömyyden, ahdistuksen ja vieraantuneisuuden tunteita. Surumielisyyttä korostaa Turusen toteava ja turhia koukeroita välttelevä teksti.

On niin paljon sellaista, mikä vetosi minuun Sivuhenkilössä. Syrjästäkatsojan näkökulma. Nuoren naisen näkökulma. Häpeä ja ahdistus. Se kuinka kaunistelematta myös matalat ja alhaiset ajatukset ja tunteet kuvataan. Se kuinka elämänilo ja vapaudentunne kuitenkin läikähtelevät masennuksen keskeltä pintaan. Aivan erityisesti pidin siitä, kuinka osuvasti Turunen kuvaa sukupuoleen kohdistuvia odotuksia ja sukupuolittunutta käyttäytymistä. Kärjistäen, kenties, mutta osuvasti. Ja totta kai pidin siitä, että Sivuhenkilön lukeminen oli kokonaisuudessaan suuri ilo.

Sivuhenkilöstä ovat kirjoittaneet myös ArjaKirsi ja AiriIna, Laura, helmikekkonen, Tuomas ja Omppu.

Saara Turunen: Sivuhenkilö
Kansi: Timo Mänttäri
Tammi, 2018

keskiviikko 18. heinäkuuta 2018

George Saunders: Lincoln bardossa


Vuonna 1862 Yhdysvallat on keskellä sisällissotaa. Sodasta huolimatta presidentti Lincoln päättää järjestää valtiollisen vastaanoton – toisin sanoen suuret juhlat. Kaikkia ei miellytä se, että Valkoisessa talossa juhlitaan samaan aikaan kun kansakunta on sodassa ja nuoria miehiä kuolee tuhansittain. Vastaanotto kuitenkin järjestetään, mutta kesken juhlien Lincolneja kohtaa henkilökohtainen tragedia, kun heidän sairaana ollut Willie-poikansa kuolee.

Joissakin buddhalaisissa suuntauksissa bardo takoittaa kuoleman ja uudelleensyntymän välistä tilaa. George Saundersin romaanissa Willie Lincoln joutuu välitilaan, jota kansoittavat erilaiset henget, jotka eivät pysty hyväksymään kuolemaansa ja luopumaan lopullisesti elämästä. Lapset eivät yleensä jää pitkäksi aikaa välitilaan, mutta Willieä pidättelee bardossa hänen isänsä, joka tulee hautausmaan kryptaan pitelemään vielä kerran kuollutta lastaan sylissään. Tämä harvinainen teko saa myös muut henget liikkeelle: Willien erityislaatua yritetään hyödyntää ja hänen kohtalostaan käydään henkien taistelua.

"Vaikuttavaa, että olet vielä täällä, pastori sanoi pojulle.
Sankarillista suorastaan, minä lisäsin.
Mutta epäviisasta, sanoi pastori."

Saundersin romaani etenee moniäänisenä kollaasina, lyhyin lainauksin ja katkelmin. Elävien maailmasta kerrotaan erilaisin sitaatein (todellisista ja kuvitelluista) muistelmista ja tietokirjoista, kun taas välitilassa puheenvuoroja käyttävät vuorotellen mitä moninaisimmat henget. Satojen kertojaäänien joukosta pääosaan nousee kolme hyväntahtoista välitilan asukkia: lempeä pastori, nuori itsemurhan tehnyt mies sekä keski-ikäinen kirjanpainaja. Tarina muodostuu kuitenkin ennen kaikkea
yksittäisten äänien kokonaisuudesta, siitä kuinka erilaiset tekstit ja puheenvuorot risteilevät, kohtaavat, täydentävät toisiaan ja väittävät toisiaan vastaan.

Mistä Lincoln bardossa sitten kertoo? Ilmeinen vastaus on kuolema. Ihmisen kyvyttömyys hyväksyä kuolemaa, elämän väliaikaisuus, kuoleman lopullisuus. Mutta monia muitakin tasoja ja teemoja on helppo nostaa esiin. Kirja kertoo surusta ja menettämisestä, luopumisen vaikeudesta. Se kertoo Amerikan historiasta ja sodasta. Se kertoo historiankirjoituksesta, muistoista ja faktoista ja valefaktoista. Se kertoo siitä, kuinka me elämme, kuinka takerrumme joihinkin asioihin ja päästämme toiset menemään. Se kertoo valinnoista ja katumuksesta. Ja toki kirjaa voi lukea myös fantasiana siitä, mitä kuoleman jälkeen kenties tapahtuu.

Olin kahden vaiheilla tämän kirjan lukemisen suhteen. Tuntui, että kirja jota takakannessa kuvataan kauhistuttavaksi ja hilpeäksi ja jossa aaveet "narisevat ja surkuttelevat", ei olisi yhtään minun makuuni. Lukiessani huomasin kuitenkin pienen alkukankeuden jälkeen viihtyväni vallan mainiosti. Ihastuin kirjan moniäänisyyteen (ja siihen millä taidolla Kaijamari Sivill on tämän moniäänisyyden suomentanut!) ja moniteemaisuuteen. Veijarimaisuus ei minuun niinkään vedonnut, mutta kirjassa on aivan riittämiin vakavia ja mietiskeleviä puolia tasapainottamaan kokonaisuutta. Kirja oli virkistävä, nokkela ja kutkuttava, kuin mielikuvitusleikki jossa on tumma pohjasävy.

Kirjan ovat lukeneet myös Tuomas, Opus eka, Mila, Janne Typpi, Kirsi, Leena ja Maija.

George Saunders: Lincoln bardossa (Lincoln in the Bardo, 2017)
Suom. Kaijamari Sivill
Kansi: Ilkka Kärkkäinen
Siltala, 2018