keskiviikko 18. heinäkuuta 2018

George Saunders: Lincoln bardossa


Vuonna 1862 Yhdysvallat on keskellä sisällissotaa. Sodasta huolimatta presidentti Lincoln päättää järjestää valtiollisen vastaanoton – toisin sanoen suuret juhlat. Kaikkia ei miellytä se, että Valkoisessa talossa juhlitaan samaan aikaan kun kansakunta on sodassa ja nuoria miehiä kuolee tuhansittain. Vastaanotto kuitenkin järjestetään, mutta kesken juhlien Lincolneja kohtaa henkilökohtainen tragedia, kun heidän sairaana ollut Willie-poikansa kuolee.

Joissakin buddhalaisissa suuntauksissa bardo takoittaa kuoleman ja uudelleensyntymän välistä tilaa. George Saundersin romaanissa Willie Lincoln joutuu välitilaan, jota kansoittavat erilaiset henget, jotka eivät pysty hyväksymään kuolemaansa ja luopumaan lopullisesti elämästä. Lapset eivät yleensä jää pitkäksi aikaa välitilaan, mutta Willieä pidättelee bardossa hänen isänsä, joka tulee hautausmaan kryptaan pitelemään vielä kerran kuollutta lastaan sylissään. Tämä harvinainen teko saa myös muut henget liikkeelle: Willien erityislaatua yritetään hyödyntää ja hänen kohtalostaan käydään henkien taistelua.

"Vaikuttavaa, että olet vielä täällä, pastori sanoi pojulle.
Sankarillista suorastaan, minä lisäsin.
Mutta epäviisasta, sanoi pastori."

Saundersin romaani etenee moniäänisenä kollaasina, lyhyin lainauksin ja katkelmin. Elävien maailmasta kerrotaan erilaisin sitaatein (todellisista ja kuvitelluista) muistelmista ja tietokirjoista, kun taas välitilassa puheenvuoroja käyttävät vuorotellen mitä moninaisimmat henget. Satojen kertojaäänien joukosta pääosaan nousee kolme hyväntahtoista välitilan asukkia: lempeä pastori, nuori itsemurhan tehnyt mies sekä keski-ikäinen kirjanpainaja. Tarina muodostuu kuitenkin ennen kaikkea
yksittäisten äänien kokonaisuudesta, siitä kuinka erilaiset tekstit ja puheenvuorot risteilevät, kohtaavat, täydentävät toisiaan ja väittävät toisiaan vastaan.

Mistä Lincoln bardossa sitten kertoo? Ilmeinen vastaus on kuolema. Ihmisen kyvyttömyys hyväksyä kuolemaa, elämän väliaikaisuus, kuoleman lopullisuus. Mutta monia muitakin tasoja ja teemoja on helppo nostaa esiin. Kirja kertoo surusta ja menettämisestä, luopumisen vaikeudesta. Se kertoo Amerikan historiasta ja sodasta. Se kertoo historiankirjoituksesta, muistoista ja faktoista ja valefaktoista. Se kertoo siitä, kuinka me elämme, kuinka takerrumme joihinkin asioihin ja päästämme toiset menemään. Se kertoo valinnoista ja katumuksesta. Ja toki kirjaa voi lukea myös fantasiana siitä, mitä kuoleman jälkeen kenties tapahtuu.

Olin kahden vaiheilla tämän kirjan lukemisen suhteen. Tuntui, että kirja jota takakannessa kuvataan kauhistuttavaksi ja hilpeäksi ja jossa aaveet "narisevat ja surkuttelevat", ei olisi yhtään minun makuuni. Lukiessani huomasin kuitenkin pienen alkukankeuden jälkeen viihtyväni vallan mainiosti. Ihastuin kirjan moniäänisyyteen (ja siihen millä taidolla Kaijamari Sivill on tämän moniäänisyyden suomentanut!) ja moniteemaisuuteen. Veijarimaisuus ei minuun niinkään vedonnut, mutta kirjassa on aivan riittämiin vakavia ja mietiskeleviä puolia tasapainottamaan kokonaisuutta. Kirja oli virkistävä, nokkela ja kutkuttava, kuin mielikuvitusleikki jossa on tumma pohjasävy.

Kirjan ovat lukeneet myös Tuomas, Opus eka, Mila, Janne Typpi, Kirsi, Leena ja Maija.

George Saunders: Lincoln bardossa (Lincoln in the Bardo, 2017)
Suom. Kaijamari Sivill
Kansi: Ilkka Kärkkäinen
Siltala, 2018

sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Sylvain Neuvel: Uinuvat jättiläiset


11-vuotias Rose katoaa olleessaan pyöräretkellä. Hänet löydetään etsintöjen jälkeen suuresta kuopasta, makaamassa jättiläismäisellä metallikämmenellä. Käden arvoitus jää moniksi vuosiksi ratkaisematta, kunnes 17 vuotta myöhemmin samainen Rose alkaa johtaa tutkimusryhmää, jonka tarkoitus on löytää puuttuvat osat esineestä, johon käsi on kuulunut. Rosen teorian mukaan maahan on tuhansia vuosia sitten haudattu enemmänkin ruumiinosia, ja yhdessä ne tulevat muodostamaan jättiläisen. Mutta mikä tarkoitus jättiläisellä on, ja miksi sen osat on haudattu maahan?

Sylvain Neuvelin Uinuvia jättiläisiä voisi kuvata kevyeksi viihdescifiksi. Siinä on varsin kiinnostava alkuasetelma, koukuttava rakenne ja tunnistettavasti tyypitellyt henkilöhahmot. Toki kirja myös loppuu pieneen cliffhangeriin, ja Uinuvat jättiläiset onkin trilogian ensimmäinen osa. Kieli tai tarina eivät tarjoa mitään erityisen omaperäistä, mutta kirjan lukaisee nopeasti pienenä välipalana.

Parasta kirjassa oli mielestäni sen rakenne. Tarina rakentuu haastettelupöytäkirjoista, raporteista, uutisista ja muista asiakirjoista. Suurimmaksi osaksi kirja etenee keskusteluina, joissa tutkijaryhmää haastattelee salaperäinen, nimettömäksi jäävä taustahahmo. Varsinkin kirjan alkupuolella tämä ratkaisu toimii hyvin ja pitää jännitettä kutkuttavasti yllä.

Tarinan edetessä kirjan tunnelma ja tarina tuntuvat hiukan lässähtävän. Tapahtumien kierrokset nousevat, mutta kiinnostavuus vähenee, kun tarinaan sotketaan suurvaltapolitiikkaa, ulkoavaruuden muukalaisia, romantiikkaa, juonittelua ja kommelluksia. Haastattelurakenne ei toimi lopussa aivan niin luontevasti kuin alkupuolella, koska henkilöhahmot joutuvat selittämään monisanaisesti, mitä ovat tehneet ja miksi. Myös jättiläisen arvoitus alkaa paljastuessaan menettää hohtoaan. Tämä on usein ongelma tarinoissa, jotka rakennetaan mysteerin ympärille: lukija saadaan odottamaan jotakin tajunnanräjäyttävää, ja loppujen lopuksi niihin odotuksiin voi olla vaikea keksiä mitään riittävän suurta ihmettä tarjottavaksi.

Uinuvista jättiläisistä ovat kirjoittaneet myös Laura, Ruusa, Henna, Raija, Pauline von Dahl, Mai Laakso ja Niina T..

Sylvain Neuvel: Uinuvat jättiläiset. Themis-kansioiden ensimmäinen kirja (Sleeping Giants, 2016)
Suom. Juha Ahokas 
Like, 2017

tiistai 10. heinäkuuta 2018

Kyung-sook Shin: Jään luoksesi


"Nauroimme kaupungin kaduilla usein ilman mitään erityistä syytä. Jos nauraminen alkoi tuntua oudolta, lakkasimme vaivihkaa nauramasta. En ollut koskaan nauranut niin kovasti. Saako ihminen nauraa niin paljon? Kysymys tihkui mieleeni silloin tällöin kuin vesi."

Luin muutama vuosi sitten Kyung-sook Shinin ensimmäisen suomennetun romaanin Pidä huolta äidistä. Pidin kirjasta, mutta en mitenkään ihastunut, enkä siksi aluksi kiinnostunutkaan tästä uudestä käämmöksestä, Jään luoksesi. Kiinnostus heräsi vasta, kun minulle selvisi, että kirjan tapahtumat sijoittuvat samoihin Etelä-Korean historian kuohuviin vuosiin, jotka ovat Han Kangin hyytävän Ihmisen teot -kirjan aiheena. Ajattelin, että voisi olla mielenkiintoista lukea toisenkin kirjailijan kuvaus samasta teemasta, varsinkin kun Shin ja Kang vaikuttavat kirjailijoina varsin erilaisilta.

Siinä missä 1980-luvun kansannousu on  Kangin kirjan aihe, se toimii Shinillä enemmänkin näyttämönä tai jopa taustana. Taustoja ei selitetä (ei-korealaiselle) lukijalle, eikä kansannousun syitä ja seurauksia sen kummemmin avata. Tämä selittelemättömyys miellytti minua, joskaan en tiedän, kuinka hämäriksi jotkut tapahtumat olisivat minulle jääneet, jos en olisi lukenut Ihmisen tekoja. Shinin kirjan melankoliseen ja muistoihin kadonneeseen tunnelmaan sopi kuitenkin vallan hyvin se, että polittinen liikehdintä ja julmat teot häilyvät tapahtumien taustalla ja nousevat vain hetkittäin pinnalle.

Etelä-Korea kuohuu, mutta niin kuohuu myös kirjan päähenkilöiden nuoruus. Kansannousu vaikuttaa heidän elämäänsä enemmän tai vähemmän traagisesti, mutta silti heidän elämäänsä mahtuvat samat murheet ja ilot kuin muidenkin nuorten ihmisten: ystävyys, rakkaus, haaveet, oman tien etsiminen. He lukevat runoja, kirjoittavat ajatuksiaan yhteiseen muistikirjaan ja kulkevat pitkin kaupungin katuja. Ja kun he törmäävät liian voimakkaasti todellisuuteen, he eivät välttämättä selviydy siitä.

Jään luoksesi on ennen kaikkea kirja nuoruudesta. Nuoruudesta, jota muistellaan aikuisuuden näkökulmasta. Nuoruus, joka kaikista murheista huolimatta näyttäytyy muistoissa myös kullanhohtoisena aikana. Kirja etenee kuin muistot, hiukan katkonaisesti ja ajassa luovien: välillä pysähdytään pitkäksi aikaa tiettyyn hetkeen, välillä hypätään monta vuotta eteen- tai taaksepäin. Kerronta luo kirjaan ajoittain epätodellisen, melkein unenomaisen tunnelman.

Jään luoksesi vetosi minuun enemmän kuin Pidä huolta äidistä, joka oli makuuni hiukan liian sentimentaalinen. Tunnetta ja tunteellisuutta on tässäkin kirjassa, mutta pidättyväisen melankolisessa muodossa. Myös Han Kangin kirjalle Jään luoksesi muodosti hyvän lukuparin: kaksi hyvin erilaista kuvaa samasta aihepiiristä. Kumpikin näyttää omalla tavallaan pienen ihmisen osan historian pyörteissä.

Kirjan ovat lukeneet myös Sirri, Kirjahilla, Mai Laakso, Arja, Heidi P ja Katja.

Kyung-sook Shin: Jään luoksesi (Eodiseonga na-reul chat-neun jeonhwabel-i ulli-go, 2010
Suom. Taru Salminen
Kansi: Nina Kairisalo
Into, 2017

lauantai 30. kesäkuuta 2018

Alison Bechdel: Lepakkoelämää

Kävin tällä viikolla lähikirjastossani. Kirjaston tärppipöytä juhlisti Pride-viikkoa sateenkaarikirjallisuutta esittelemällä, ja innostuin kun bongasin joukosta Lepakkoelämää-albumin. En ole koskaan lukenut Alison Bechdelin suurta suosiota nauttivaa sarjaa, vaikka olen jo pidempään halunnutkin siihen tutustua. Nyt siis pääsin vihdoin tutustumaan sarjaan tämän ensimmäisen suomennetun albumin parissa.


En lue kovinkaan paljon sarjakuvia – ehkä siksi että makuni on sarjakuvien suhteen varsin rajoittunut. Hylkään esimerkiksi heti sarjakuvat, joiden piirrostyyli ei miellytä silmääni. Pidän sarjakuvissa eniten yksinkertaisista ja arkisista tarinoista: en jaksa seurata mitään kovin monimutkaista tai vauhdikasta.

Kun sitten löydän sarjakuvan, josta pidän, pidänkin siitä yleensä todella paljon, ja luen suosikkisarjojani uudelleen ja uudelleen. Lepakkoelämään tykästyin heti ensi sivulta: juuri sellaista sarjakuvaa josta pidän!

Lepakkoelämää kuvaa lesbojen ystäväpiirin arkista elämä. On suhdesotkuja ja rakkaushuolia, naimisiinmenoa ja vauvahaaveita, töitä ja juhlia. Lisäksi käydään mielenosoituksissa ja Pidessa, ollaan vegaaneja ja poliittisesti korrekteja, murehditaan maailman tilannetta ja raivotaan uutisia lukiessa. Mukana on paljon viittauksia päivänpolitiikkaan, mikä sitoo tapahtumat kiinnostavasti aikaan ja paikkaan, 1990-luvun alun Yhdysvaltoihin. Toisaalta aiheet ovat sen verran ajattomia, ettei sarja tunnut yhtään vanhentuneelta.

Sarjan keskushahmo on Mo, jonka lasi on takuulla aina puolityhjä, ja joka hukuttaa ystävänsä ja kumppaninsa itsekeskeisiin valitusvirsiinsä aina silloin kun ei saarnaa oikeaoppisen ja tiedostavan elämäntyylin puolesta. Kerrassaan rasittava tyyppi siis, mutta kaikessa rasittavuudessaan sympaattinen ja samaistuttava.

Tykästyin luonnollisesti myös Mon kissoihin, Vanessaan ja Virginiaan.


Onneksi suomennettuja Lepakkoelämää-albumeita on vielä kolme lisää, ja pääsen nauttimaan Mon ja kumppaneiden seurasta vielä lisää.

Lepakkoelämästä ovat kirjoittaneet myös Sonja, Omppu, Katri ja Niina T.

Alison Bechdel: Lepakkoelämää (Dykes to Watch Out For - the Sequel, 1992 ja The Spawn of  Dykes to Watch Out For, 1993)
Suom. Stina Grönroos
Tekstaus: Hannele Kivilahti
Kansi: Janina Aire
Kääntöpiiri, 2000

maanantai 25. kesäkuuta 2018

Laura Gustafsson: Korpisoturi


Voi kuinka pidänkään Laura Gustafssonin tavasta kirjoittaa ja ajatella! En ole vähään aikaan ahmaissut kirjaa sellaisella vauhdilla kuin Korpisoturin, joka vei mukanaan huumorin, ironian, jännityksen ja saarnaamisen voimin.

Korpisoturi on lukemistani Gustafssonin kirjoista muodoltaan suoraviivaisin ja perinteisin: rönsyilevästi iloittelevaan Huorasatuun ja autofiktiiviseen Pohjaan verrattuna Korpisoturi on tiivis ja melkeinpä jännärimäisen juonivetoinen. Koukkuja, vinoa huumoria ja outoutta kuitenkin riittää tässäkin kirjassa, ja Gustafssonin omintakeinen tyyli on selkeästi tunnistettavissa.

"Nokkonen on tärkeimpiä suomalaisia ruokakasveja. Todellinen rautaisannos. Alkukesällä lehdet ovat pieniä ja suloisia, muuttuvat vanhetessaan repaleisiksi ja toukansyömiksi. Eivät siinä mielessä poikkea häpyhuulista mitenkään."

Kirjan korpisoturi on Ahma, mies joka on päättänyt vetäytä odottamaan väistämätöntä romahdusta linkolalaiseen utopiaansa. Erakkomökki syrjäseuduilta, omavaraisuus, aseistautuminen, selibaatti, irtautuminen yhteiskunnasta – ne kuuluvat Ahman suunnitelmiin. Todellisuudessa Ahma saattaa kuitenkin olla enemmän nettisoturi kuin korpisoturi. Survivalistia on mukava leikkiä, kun ruokaa voi käydä ostamassa kaupasta, juomavedet saa mökkinaapurin kaivosta ja nettiinkin pääsee kirjastosta. Kovin syrjäinenkään Ahman erakkomaja ei taida olla, päätellen siitä, kuinka tiuhaan siellä ramppaa ihmisiä.

Ahmalla on paljon teorioita ja nettikeskusteluista poimittuja mielipiteitä, mutta käytännön edessä hän usein hämmentyy, oli sitten kyse eläinten teurastamisesta, maanviljelystä tai naisista. Miten käy nettininjalle, jos yhteiskunta aivan oikeasti romahtaa? Voiko ihminen todella irtautua yhteisöstä ja muista ihmisistä?

Korpisoturi on päällisin puolin yksinkertainen mutta tarkemmin katsoen pinnan alta löytyy kerroksia, joissa riittää pohdittavaa. Tämä pätee niin kirjaan kuin Ahman hahmoonkin. Ahma on ärsyttävä, naurettava ja liikuttava. Ahma ajattelee elokuvien, tietokonepelien ja nettikeskustelujen kielellä ja yrittää elää omavaraistaloudessa metsän keskellä. Hän esittää kovanaamaa, mutta kiintyy nopeasti muihin ihmisiin (tajuamatta asiaa itse). Ahman voi nähdä traagisena sankarina  tai säälittävänä hahmona, mutta ehkä Ahma on loppujen lopuksi kuitenkin eniten kuin kuka tahansa meistä.

Gustafsson mahduttaa Korpisoturiin paljon asiaa ihmisen ja luonnon suhteesta, yhteisöllisyydestä, yhteiskunnasta, sukupuolista, vieraantuneisuudesta ja ideologioista. Kirjan herättämät ajatukset jäävät lukemisen jälkeen kieppumaan päässä. Korpisoturin lukeminen on mielelle kuin kylmä kylpy ruumiille: se herättää ja panee veren kiertämään nopeammin.

Korpisoturista ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Nanna, Tuomas, Suketus, Kaisa V, Arja ja Zephyr.

Laura Gustafsson: Korpisoturi
Kansi: Jussi Karjalainen
Into, 2016

maanantai 18. kesäkuuta 2018

Satu Taskinen: Lapset


"On toisaalta vaikea sanoa, onko tämä ennakointia, koska se perustuu muistoihin, kokemukseeen. Joten ehkä kyse onkin muistamisesta. Muisto ja oletetut tulevat tapahtumat olisivat silloin sama asia. Uskoo katsovansa tulevaisuuteen kun katsookin tosiasiassa menneisyyteen. Sillä lauseella olisi selitettävissä selvännäkijöiden ammattikuva, ja luultavasti se onkin selitetty. Sillä ja joillakin lisälauseilla."

Mies on menossa tyttärensä luo, lapsenlapsia juhlistamaan. Kuulostaa yksinkertaiselta: ei tarvitse kuin lähteä töistä vähän aikaisemmin, hakea lahjat lapsille ja ajaa juhliin. Mutta matka ei suju suunnitelmien mukaan – se tuntuu tyssäävän heti työpaikan parkkipaikalle, jossa mies, Navid, vain istuu autossaan. Hikoiluttaa, huimaa, ajatukset harhailevat. Vihdoin mies pääsee liikkeelle, mutta matka sujuu takkuisesti, kaikenlaista mutkaa ilmestyy jarruttamaan etenemistä. Navid kulkee Wienin katuja kuin Leopold Bloom pitkin Dublinia ja antaa ajatustensa ajelehtia.

Tajunnanvirran myötä lukijalle paljastuu pikku hiljaa kaikenlaista Navidista ja tämän elämästä. Käy selväksi, ettei Navidilla ole kaikki ihan kunnossa. Terveys reistailee, vaimolle on tapahtunut jotakin, suhteet tyttäriin ovat etäisemmät kuin Navid toivoisi. Mies murehtii elämäänsä, valintojaan, läheistensä huolia ja maailman tilaa. Toisaalta hän iloitsee satunnaisista kohtaamisista, ystävällisyyden osoituksista ja lapsista – ennen kaikkea lapsista. Omista lapsistaan, lapsista joita hän opettaa työkseen, tuntemattomista lapsista, jotka nauravat hänelle ravintolassa.

Satunnaisista huomiosta, muistoista ja pohdinnoista muodostuu vähitellen kokonaisen elämän kuva. Navid on selvästi mies, joka pyrkii kohti hyvää mutta tekee virheitä kuten jokainen meistä. Joskus voi olla helpompaa olla hyvä ajatuksissa kuin teoissa. Joskus on helpompi tehdä hyvää vieraille ihmisille kuin läheisille. Periaatteessa hyvyys on yksinkertaista, käytännössä maailma, elämä ja ihmiset voivat tehdä siitä monimutkaista.

Lapset ei ole mitenkään eityisen vaikea kirja, mutta keskittymistä sen lukeminen vaatii. Kun luin kirjaa hiljaisuudessa omassa rauhassani, teksti soljui eteenpäin vaivattomasti, ja uppouduin kirjan maailmaan. Kaikenlainen taustahäly ja keskeytykset sen sijaan häiritsivät lukemista, ja ajatukset lähtivät heti harhailemaan. Lapset ei ole niitä kirjoja, joita voi vaivatta lukea, kun samassa huoneessa katsotaan televisiota – ei ollut ainakaan minulle! Sen sijaan se on erinomaista lukemista pitkiin rauhallisiin hetkiin, kun voi omistautua vain tekstille ja ajatuksille: silloin Lapsista tulee lähes meditatiivinen lukukokemus.

Kirjan ovat lukeneet myös Maisku, bleue, Arja, Omppu, Linnea, tuijata ja Jokke.

Satu Taskinen: Lapset
Kansi: Jenni Saari
Teos, 2017

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Helena Ruuska: Marja-Liisa Vartio - Kuin linnun kirkaisu


Helena Ruuskan elämäkerta Marja-Liisa Vartio - Kuin linnun kirkaisu piirtää kiinnostavan kuvan paitsi Marja-Liisa Vartiosta myös suomalaisesta modernismista ja 1950-60-lukujen kulttuuripiireistä. Ruuska kirjoittaa tarkkaa ja kuvailevaa tekstiä, joka tuo ihmiset ja miljööt elävinä lukijan eteen. On helppo nähdä mielessään Marja-Liisa nuorukaisten kanssa flirttailevana lukiolaistyttönä tai hurmaavana mutta levottomuudesta ja unettomuudesta kärsivänä nuorena aviovaimona Helsingin kulttuurielämän pyörteissä. Kirjallisuuspiirien pienet ja isommat skandaalit ja ihmissuhdekiemurat kiehtovat ja vähän naurattavatkin.

Muistan kiinnostuneeni Ruuskan kirjasta sen ilmestymisen aikoina, mutta sen lukeminen olisi silloin tuntunut vähän hassulta, koska en ollut lukenut lainkaan itse  Vartiota. Sittemmin olen lukenut kirjat Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö ja Hänen olivat linnut, ja viehättynyt kovasti molemmista. Elämäkerran olin puolittain unohtanut, kunnes se sattumoisin tuli vastaan kirjastossa, ja päätin että nyt voisi olla hyvä aika ottaa kirja lukuun.

Kirjailijaelämäkertaa voi varmaan pitää onnistuneena, jos se herättää halun lukea, ja tässä Ruuskan teos ehdottomasti onnistuu. Haluan nyt lukea kaikki loputkin Vartion romaanit (erityisesti Kaikki naiset näkevät unia houkuttaa), ja myös muut aikakauden kirjailijat kiinnostavat. Ruuska kuvaa kiehtovasti Vartion kirjojen syntymistä, kirjoitusprosessia, linkkejä faktan ja fiktion välillä sekä kirjallisen tyylin muokkautumista.

Ruuska kirjoittaa perusteellisesti – välillä hiukan turhankin yksityiskohtaisesti. Hän saattaa kuvata hyvin tarkasti jotakin keskustelua tai riitaa, joka ei loppujen lopuksi tunnu kovin merkitykselliseltä, ja myös Marja-Liisan lapsuus- ja nuoruusvuodet saavat kirjassa vähän turhankin paljon tilaa. Itse olisin mielelläni lukenut vielä enemmän kirjoittamisesta ja Vartiosta kirjailijana, mutta voin kuvitella etteivät nekään aiheet kaikkia lukijoita jaksa loputtomasti kiinnostaa. Yleisesti ottaen taide ja yksityiselämä ovat kirjassa kuitenkin hyvässä tasapainossa, ja Vartiosta syntyy elävä ja kokonainen kuva niin ihmisenä kuin kirjailijanakin.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös jaana, Maria, Erja ja Jenni.

Helena Ruuska: Marja-Liisa Vartio. Kuin linnun kirkaisu
Kansi: Martti Ruokonen
WSOY, 2012

tiistai 29. toukokuuta 2018

Deborah Levy: Uiden kotiin


Joskus tekee mieli lukea vuodenaikakirjallisuutta. Vuodenaikakirjallisuus voi tarkoittaa sitä, että kesällä haluaa lukea kirjoja, joiden tapahtumat sijoittuvat kesään: kuumille kesäkaduille, helteessä läkähtyviin kaupunkeihin tai suolantuoksuiseen saaristoon. Tai se voi tarkoittaa sitä, että yhdistää tiettyyn vuodenaikaan tietynlaisen kirjallisuuden: syksyllä mieli kaipaa runoja, kesällä houkuttelevat paksut klassikot.

Deborah Levyn Uiden kotiin täyttää vuodenaikakirjallisuuden ehdot molemmilla tasoilla. Toukokuun yllätyshelteet saivat minut kaipaamaan luettavaksi kesäkirjaa, ja poimin Levyn kirjan lukupinosta, koska takakannessa puhutaan Nizzan kuumista rantabulevardeista ja huviloista uima-altaineen. Kirja onkin täynnä keskikesän tuntua, painostavaa kuumuutta, hikoilevia ihoja ja raskaita tuoksuja.

Yllättäen kirja vastasi muutenkin aika lailla käsitystäni hyvästä kesäkirjasta. Se on unenomainen pienoisromaani, jossa tunnelma on tarinaa olennaisempi. Se rakentuu irrallisista kohtauksista, joiden väliin jää paljon ilmaa ja kysymyksiä. Se on arvoituksellinen, hiukan ahdistava ja kummallisen kiehtova. Se lipuu eteenpäin verkkaisesti, pysähdyttäen lukijan samaan raukeaan tunnelmaan kuin kirjan ahdistuneet henkilöhahmot.

Henkilöt ovat Levyn kirjassa enemmän tyypiteltyjä hahmoja kuin moniulotteisia ihmisiä, mutta se ei tässä kirjassa haittaa, koska koko asetelma on enemmän maalauksellinen ja unenomainen kuin realistinen. Keskiössä säteilevä punatukkainen Kitty on kaikkein koristeellisin hahmo – alastomana tai risaisissa kesämekoissa esiintyvä, ihmisten salaisuuksien läpi näkevä mielenterveysongelmista kärsivä nuori nainen saattaa olla todellinen tai pelkkä näky, yksi niistä unikuvista, jotka ympäröivät huvilan kesäasukkaita.

Viihdyin erinomaisesti Levyn kirjan tunnelmissa, sen sottaisen kuumissa maisemissa. Uiden kotiin ei ole kepeä kesähuvittelu vaan siinä on uhan ja vaaran tuntua, kuten tämän tyyppisessä kesäkirjassa kuuluukin olla. Ja samalla siinä on kuitenkin kepeyttä, huolemttomuutta, joutilasta loikoilua ilta-auringon valossa. Melko täydellistä vuodenaikaluettavaa.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Omppu, Linnea, bleue, Katja ja Jassu.

Deborah Levy: Uiden kotiin (Swimming Home, 2011)
Suom. Laura Vesanto
Kansi/kannen kuva: Outi Vihlman/Galina Gallo
Fabriikki kustannus, 2016

tiistai 15. toukokuuta 2018

Paolo Giordano: Ihmisruumis


Hyllynlämmittäjät-haaste on kerrassaan mainio – olen aivan innoissani siitä, kuinka monta kiinnostavaa kirjaa olen jo ehtinyt tänä vuonna lukea omasta hyllystäni! Syystä tai toisesta joihinkin kirjoihin ei vain tule tartuttua, mutta kun ne on haasteen myötä pinonnut valmiiksi kasaksi odottamaan, kirjat päätyvätkin luettavaksi melkein itsestään. Merkillistä, miten lukijan mieli toimii!

Paolo Giordanon Ihmisruumis oli saanut jäädä lämmittelemään hyllyä useammastakin syystä. Pidin paljon Giordanon esikoisesta Alkulukujen yksinäisyys (joka sekin sai tosin aikoinaan odottaa lukuvuoroa useamman vuoden), joten kynnys tarttua Ihmisruumiiseen pääsi nousemaan korkeaksi. En juurikaan lue sotakirjallisuutta, ja vierastin lähtökohtaisesti kirjaa, joka kuvaa italialaisia sotilaita komennuksella Afganistanissa. Kirjaan tarttumista jarrutti myös se, etten ollut lukenut kirjasta kovinkaan innostuneita arvioita. Kaikista näistä syistä pelkäsin pettyväni Ihmisruumiiseen.

Kaiken tämän vaikeilun jälkeen pidin loppujen lopuksi Ihmisruumista todella paljon. Kirja on synkkä ja masentava, vaikkakin pinnaltaa aika kepeä, melkein veijarimainen. Näennäinen kepeys tekee kirjasta helppolukuisen, ja teoksen kylmät pohjakerrokset hiipivät mieleen ikään kuin hidastetusti, hiukan myöhässä.

"Cederna ja Ietri treenaavat penkissä auringonpaisteen alla. He ovat nostelleet itse kyhättyjä painoja, ja nyt he tekevät erilaisia vatsalihasliikkeitä: suoraan ja kiertäen, jotta kaikki lihakset tulevat käyttöön. Keho on rakennettava pala palalta, systemaattisesti, vaikka on paljon ihmisiä, jotka eivät sitä tajua. Kuntosalilla monet toistavat muutamaa samaa harjoitusta, Heillä ei ole hajuakaan, mistä hommassa on kyse."

Giordano ei varsinaisesti kuvaa sotaa vaan enemmänkin ihmisen mieltä ja ruumista sodassa. Giordanon sotilaat ovat suurimman osan komennustaan täydellisen pitkästyneitä ja vailla virikkeitä. Ikävystyneisyyteen sekoittuu pelko sodan ja kuoleman läheisyydestä. Levottomuus ja tylsistyminen purkautuvat typerinä tempauksina, kiusantekona ja mielen turruttamisena huumeilla ja lääkkeillä. Kun miehet sitten joutuvat keskelle taistelua, heistä ei kuoriudu sankareita, vaan he ovat edelleen vain hauraita ihmisruumiita, jotka voivat hetkessä lakata olemasta.

Kirjan ihmiset ovat korostetun ruumiillisia. Heitä runtelevat kuume ja ripuli, luodit ja pommit, seksuaalinen väkivalta ja huumeet. He hikoilevat, ulostavat, hilseilevät ja vuotavat verta. Ihmisruumiit tappavat ja tulevat tapetuiksi ja kaipaavat lähelleen toista ihmisruumista, toveria tai rakastettua. Entä ihmisen mieli? Tuhoaako sota ihmismielen vai paljastaako se jotakin, mikä on aina ollut olemassa?

Giordanon kirjoitustyylissä on jotakin, mikä miellyttää minua suuresti. Se on elävää mutta samalla hiukan etäistä, hiukan sivusta katsovaa. Rankoistakin asioista kirjoitetaan ikään kuin toteavasti, liikoja kauhistelematta. Jonkun muun kertomana olisin todennäköisesti vierastanut Ihmisruumiin tarinaa, mutta Giordanon kirjoittamana se vetosi niin voimakkaasti, että tämä hyllynlämmittäjä saa edelleen jäädä hyllyyni.

Ihmisruumiista ovat kirjoittaneet myös Lukuneuvoja, Nanna, Anneli, Omppu ja Mai Laakso.

Paolo Giordano: Ihmisruumis (Il corpo umano, 2012)
Suom. Helinä Kangas
WSOY, 2014

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

John Galsworthy: Omenapuu


"Jos he olisivat puhuneet, olisi kaikki samassa hetkessä muuttunut epätodelliseksi. Keväällä ei ole sanoja, vain solinaa ja kuiskauksia. Keväällä on paljon enemmän kuin sanoja puhkeavissa kukkasissaan ja lehdissään, purojen solinassa, valoisassa, uupumattomassa etsinnässään."

John Galsworthyn pienoisromaani Omenapuu kertoo tutun tarinan yläluokan nuorukaisen ja maalaistytön tuhoon tuomitusta romanssista. Itse tarinassa ei ole varsinaisesti mitään erityisen poikkeavaa tai yllättävää, mutta Galsworthyn kerronnassa on sävyjä ja tasoja, jotka viehättävät ja tuovat yksinkertaiseen kertomukseen syvyyttä.

Frank ja Stella Ashurst ovat hopeahääpäivänään päättäneet matkustaa Torquayhin, jossa he ovat 26 vuotta aikaisemmin ensimmäisen kerran tavanneet toisensa. He pysähtyvät lounastauolle nummelle, joka viehättää "romanttisia seutuja" rakastavaa Stellaa. Sillä aikaa kun Stella maalaa vesiväriharjoitelmaa, Frank katselee keväistä maisemaa. Ja äkkiä hän tunnistaa paikan ja muistaa, ettei ainoastaan Stella hurmannut häntä 26 vuotta sitten: tuolla samalla seudulla hän oli kohdannut myös tummatukkaisen Meganin, jonka katse oli aamukasteen kirkas. Muistoissaan Frank palaa menneeseen kevääseen ja lyhyeen romanssiin Meganin kanssa.

Galsworthyn kerronta jättää paljon sanomatta, ja merkitykset löytyvät suureksi osaksi rivien välistä. Tämän vuoksi Omenapuu on myös mahdollista lukea varsin monin eri tavoin. Sen voi lukea katkeransuloisena rakkaustarinana ja nauttia kahden nuoren pakahduttavasta ensirakkaudesta. Sen voi nähdä psykologisena muotukuvana Frank Ashurstista ja tämän moraalisesta kamppailusta. Sen voi ottaa kuvauksena brittiläisestä luokkayhteiskunnasta. Tai sitä voi lukea nauttien keväästä, kukkivista omenapuista ja öisistä kuutomoista: heräävä luonto rinnastuu nuorten päähenkilöiden heräävään seksuaalisuuteen, kauneuden ja rakkauden kaipuuseen.

Frank Ashurst on päähenkilönä ristiriitainen: hän on miellyttävä ja samaistuttava mutta myös heikko ja itsekeskeinen. Hän rakastaa kauneutta, ja hänen rakkautensa Megania kohtaan onkin ennen kaikkea rakkautta tytön kauneutta kohtaan. Megan ei ole hänelle niinkään yksilö vaan edustaa puhtautta, viattomuutta ja kauneutta. Frank käy mielessään kamppailua siitä, miten hänen tulisi toimia suhteessaan Meganiin – kuinka hän voisi toimia oikein ja kunniallisesti – mutta hän ei oikeastaan missään vaiheessa mieti sitä, kuinka hänen tekonsa vaikuttavat Meganiin vaan sitä, kuinka ne vaikuttavat häneen itseensä. Galsworthy ei kuvaa Frankia sen paremmin sankarina kuin konnanakaan, vaan tämä on tavallinen ihminen, oman aikansa ja yhteiskuntaluokkansa tapojen ja moraalikäsitysten tuote.

Omenapuu on viehättävä kirja, jonka tunnelmassa on kevään suloista kuisketta ja katoavan kauneuden aiheuttamaa surumielisyyttä. Kirjan kielessä on – ainakin suomennoksessa – vanhanaikaista koristeellisuutta ja maalailevuutta, joka tukee kirjan menneen ajan maailmaa hyvin. Tämä on sellainen kirja, jonka pariin voisin hyvin kuvitella palaavani myös tulevina keväinä, vuodenaikakirja parhaasta päästä.

Luin Omenapuun osana Hyllynlämmittäjät-haastetta, ja tämä hyllynlämmittäjä saa jäädä hyllyyni jatkossakin, minulle hyvin rakkaiden Forsytein tarun ja Nykyaikaisen komedian rinnalle.

Omenapuusta ovat kirjoittaneet myös Katja, tuijata, hdcanis, Katja, Elina ja riitta k.

John Galsworthy: Omenapuu (The Apple Tree, 1916)
Suom. Vieno Koskenniemi, V. A. Koskenniemi
WSOY, 1945