lauantai 12. lokakuuta 2019

Sherin Khankan: Nainen on islamin tulevaisuus


"Tämän taistelun alkuvaiheessa ajattelin, etten halua polttaa siltoja takanani, vaan rakentaa, luoda siltoja ja säilyttää hyvät suhteet traditionalisteihin. Mutta kävi ilmi, että se oli silkkaa illuusiota. Jo pelkästään se, että avasin naisimaamien johtaman moskeijan, johti monien siltojen tuhoutumiseen. Se kuuluu osaltaan luovan vallankumouksen prosessiin. Toisinaan vallankumoukset ovat äänekkäitä, toisinaan hiljaisia. Tämä sijoittuu noiden kahden välimaastoon. Tämä on nuorallakävelyä."

Sherin Khankan on syyrialaisen isän ja suomalaisen äidin tanskalainen tytär, aktivisti, imaami ja Pohjoismaiden ensimmäisen naisten johtaman moskeijan perustaja. Omaelämäkerrallisessa kirjassaan Khankan kuvaa paitsi omaa hengellistä ja maallista matkaansa, myös islamin historiaa ja länsimaisen islamin todellisuuksia. Todellisuuksista on luontevaa puhua monikossa, sillä islam tai länsimainenkaan islam ei ole yksi yhtenäinen uskonto, vaan sillä on monia, keskenään ristiriitaisiakin ilmenemismuotoja.

Islamia uhkaavat Khankanin mukaan sekä sisäiset että ulkopuoliset ennakkoluulot ja väärintulkinnat. Ulkopuoliset näkevät islamin usein uhkana, vaarana tai ainakin jonakin länsimaiselle ajattelulle vieraana. Sisäpuolelta islamia uhkaavat ääriliikkeet, terrorismi ja fundamentalismi. Khankan tuomitsee terrorismin, mutta ymmärtää kuitenkin niitä syitä, jotka ajavat erityisesti nuoria ääriliikkeiden pariin. Länsimaiden taipumus demonisoida islamia ja pyrkimykset eristää islam länsimaisesta kulttuurista ei ole syistä vähäisin.

Vastakkainasettelun tilalle Khankan toivoo keskustelua, ymmärtämistä ja yhteistyötä. Hän haluaa haastaa vanhakantaiset ja patriarkaaliset islamintulkinnat esimerkiksi todistamalla, että ne eivät todellisuudessa perustu Koraaniin vaan erilaisiin kulttuurisiin perinteisiin ja tulkintoihin. Khankan ei kiellä niitä haasteita, joita länsimaiseen ja feministiseen islamiin liittyy, mutta hänen asenteesa on silti toiveikas ja eteenpäin katsova.

Nainen on islamin tulevaisuus oli mielenkiintoista ja monin tavoin avartavaa luettavaa. Khankanin kirjoitustyyli ei ole mitenkään erityisen persoonallinen, vaan teksti etenee tietokirjamaisen tasaisesti ja selkeästi. Khankan tuntuu välillä myös selittävän asioita melko perusteellisesti auki, mutta luultavasti hän omien kokemustensa perusteella tietää, että itsestäänselvyyksienkin selittämiselle on tarvetta. Ennakkoluulot, tietämättömyys ja yhden oikean näkemyksen julistaminen ovat isoja esteitä voitettavaksi, ja Khankan on päättänyt taistella niitä vastaan asiallisuuden ja avarakatseisuuden kautta. Sitä ei voi kuin ihailla.

Kirjan ovat lukeneet myös Omppu, Satu ja Leena.

Sherin Khankan: Nainen on islamin tulevaisuus. Minun tarinani (La femme est l'avenir de l'islam. Le combat d'une imame, 2017)
Suom. Taina Helkamo
Kansi: Caroline Suinner
S&S, 2018 

perjantai 4. lokakuuta 2019

Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu


"Hän makasi ympärilleni kietoutuneena kuin jokin merenelävä, ja jos vaihdoin asentoa tai puolittain heräsin, hän takertui minuun entistä tiukemmin. Harvoin olen nukkunut niin sikeästi ja melkein keskeytyksettä; olin hänen sylissään kuin lapsi tai rakastettu – tai oikeammin  kai niin kuin vanki tai saalis."

Jostakin systä sivuutin Garth Greenwellin Kaikki mitä sinulle kuuluu -teoksen sen ilmestymisaikaan aivan täysin. En enää muista, mihin ennakkoluuloni perustuivat, mutta minulla oli mielikuva inhorealistisesta ja kurjuudella mässäilevästä kirjasta. Ei kiinnosta, mietin minä, ja luin muita kirjoja.

Nyt Greenwellin kirja kuitenkin osui tielleni, ja päätin ennakkoluuloistani huolimatta lukea sen. Ja onneksi luin, sillä pidin siitä kovasti. Sain myös todeta, että kirja ei lainkaan vastannut hataria mielikuviani – mitään tarkoituksellisen rankkaa tai kurjaa tässä kirjassa ei ole. Kipua ja epäoikeudenmukaisuutta Greenwellin teoksessa kyllä on, mutta asioita kuvataan pikemminkin pidättyväisesti kuin päällekäyvästi.

Mikä minulle kuuluu? Saanko ansioni mukaan? Onko minulla oikeus rakkauteen, haluun tai onneen? Rangaistaanko minua teoistani tai siitä, millainen olen?  Näiden kysymysten parissa Greenwellin kirjan henkilöhahmot kamppailevat. Nimettömäksi jäävä amerikkalainen minäkertoja ja bulgarialainen Mitko tuntevat molemmat halua tai himoa, mutta heidän mahdollisuutensa ottaa tai ostaa haluamansa ovat erilaiset. Amerikkalaisella on rahaa, ruokaa ja houkuttelevaa pienelektroniikkaa. Mitkolla on kauneutensa, ruumiinsa ja houkutteleva kalunsa. Syntyy suhde, joka perustuu vaihtokauppaan ja jonkinlaiseen kiintymykseenkin.

Kirjan tunnelmassa on verkkaista melankoliaa, ja päähenkilö tuntuu tarkastelevan asioita ikään kuin syrjästäkatsojan näkökulmasta. Surumieli kohdistuu päähenkilön omaan elämään, mutta ehkä kuitenkin enemmän Mitkoon, joka jää monella tapaa arvoitukseksi, niin päähenkilölle kuin lukijallekin.

Greenwell kirjoittaa häpeästä, ulkopuolisuudesta ja himosta surumielisen toteavasti.  Juuri kirjan tunnelma ja kerronnan ääni viehättivät minua tässä kirjassa – sen tahdissa oli hyvä hengittää.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Aletheia, Omppu, Lukupino ja Kirsi.

Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulla kuuluu (What Belongs to You, 2016)
Suom. Juhani Lindholm
Nemo, 2017

keskiviikko 25. syyskuuta 2019

Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu


Neuvostoliitto oli olemassa suunnilleen ihmiselämän ajan, vain reilut 70 vuotta. Sinä aikana ehti kehittyä uusi ihmistyyppi – neuvostoihminen. Neuvostoihmiset eivät olleet keskenään samanlaisia, eikä heidän suhteensa Neuvostoliittoon tai kommunismiin ollut samanlainen, mutta silti heillä oli yhteinen kokemus maailmasta. "Vain neuvostoihminen voi ymmärtää toista neuvostoihmistä".  Neuvostoliitto hajosi vuonna 1991, mutta hävisikö neuvostoihminen valtion mukana?  Voiko aatteista, maailmankuvasta ja historiasta luopua hetkessä?

Svetlana Aleksijevitš on koonnut massiiviseen teokseensa lukuisia kertomuksia kommunismin ajasta, Neuvostoliiton hajoamisesta ja elämästä nyky-Venäjällä. Aleksijevitšille tuttuun tapaan erilaisten näkökulmien, kokemusten ja muistojen kautta muodostuu kollektiivinen tarina. Yhtä totuutta ei ole, vaan jokaisella on oma Neuvostoliittonsa ja Venäjänsä. Oliko elämä Neuvostoliitossa parempaa vai huonompaa kuin Venäjällä? Oliko Stalin sankari vai hirviö? Mihin ihmiset uskoivat, kun he uskoivat sosialismiin, uuteen ihmiseen, aatteeseen? Mikä on korvannut vanhat ideologiat?

"Mutta he – meidän vanhempamme, minun äitini – haluaisivat kuulla, että he ovat eläneet suuren ja merkittävän elämän ja uskoneet sellaiseen mihin kannatti uskoa. Entä mitä he saavat kuulla? He kuulevat joka puolelta, että heidän elämänsä on ollut pelkkää paskaa eikä heillä ollut mitään muuta kuin kamalat ohjuksensa ja tankkinsa."

Kirjassa toistuu usein kokemus tyhjyyden tunteesta, jonka Neuvostoliiton romahtaminen jätti jälkeensä. Tyhjyyden tunteesta, joka syntyy siitä, että vanha maailma häviää ja vanhat aatteet kielletään. Siitä, että enntinen elämä tuntuu merkityksettömältä. Tai siitä, että vapaus ja demokratia eivät olleetkaan sellaisia kuin mielikuvissa. Osa haluaa vanhojen aatteiden tilalle jotain yhtä suurta, mihin uskoa – auktoriteettia etsitään uskonnosta tai suurvalta-aatteesta. Moni kaipaa joitakin neuvostoajan ilmiöitä  – kollektiivisuuden tunnetta, keittiökeskusteluja, kirjallisuuden arvostusta – vaikka ei kaipaisikaan Neuvostoliittoa. Osa haluaa Stalinin takaisin.

Kirjan rakenne kuvastaa sitä, kuinka neuvostoihminen pirstaloitui valtion hajoamisen myötä. Neuvostoliiton aikaa kuvaava ensimmäinen puolisko on moniäänisyydessäänkin yhtenäisempi kuin kirjan jälkimmäinen osa, jossa kokemukset ja kertomukset tuntuvat hajanaisemmilta ja irrallisemmilta. Neuvostoihmisen aikaa katsotaan jo jälkiviisaasti, osin nostalgisestikin, ja siitä on muodostunut jonkinlainen yhteinen tarina. Nykyaika ja lähihistoria ovat vaikeammin hahmotettavia, eivätkä ihmiset ehkä tunne olevansa osa suurempaa tarinaa.

Neuvostoihmien loppu ei ole mitään hyvän mielen luettavaa, mutta tavattoman mielenkiintoinen se on. Se kertoo historian julmuuksista, mutta ei anna kovin positiivista kuvaa nykyhetkestäkään. Se osoittaa, että ihminen on kaikkina aikoina pystynyt hirveisiin tekoihin. Se kertoo itsemurhista, ilmiannoista, kidutuksista ja itsekkyydestä. Mutta se kertoo myös siitä, että kaikkina aikoina on rakastettu, uskottu parempaan huomiseen ja eletty myös ihan tavallista elämää.

Neuvostoihmisen lopusta ovat kirjoittaneet myös Kirjamies, Anneli, riitta k, Jokke ja Laura.

Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu. Kun nykyhetkestä tuli second handia (Vremja sekond hend, 2013)
Suom. Vappu Orlov
Kansi: Markko Taina
Tammi, 2018

sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Caitlin Moran: Kuinka olla kuuluisa


Luin aikoinaan Caitlin Moranin Naisena olemisen taidon, ja vaikka kirjalla oli ansionsa, se ei ollut ihan minun juttuni. En erityisemmin pitänyt Moranin kirjoitustyylistä, eikä minua ole kiinnostanut tarttua hänen muihin kirjoihinsa.

Kesällä luin kuitenkin Ompun kirjoituksen Moranin uudesta, Kuinka olla kuuluisa -romaanista, ja kiinnostuin. Minua alkoi houkutella naisten asemaa maskuliinisessa ja naisvihamielisessä musiikkibisneksessä kuvaava kirja, jossa juhlistettaisiin fanittavia teinityttöjä. Ja koska olen viime aikoina kaivannut vähän kepeämpää luettavaa, päätin antaa Moranille toisen mahdollisuuden.

Kirjan luettuani joudun toteamaan, että Ompun bloggaus oli paljon innostavampi kuin Moranin kirja. Naisena olemisen taitoon suhtauduin hyväntahtoisesti, koska siinä oli puuttuistaan huolimatta myös hyviä puolia, mutta Kuinka olla kuuluisasa ei ollut riittävästi hyvää peittämään kaikkia niitä asioita, jotka kirjassa ärsyttivät.

Ensinnäkin, vaikka Moran tällä kertaa kirjoittaa fiktiota, hänen vitsaileva kirjoitustyylinsä on hyvin samanlainen kuin Naisena olemisen taidossa, eikä se tyyli vedonnut minuun tälläkään kertaa. Suurempi ongelma minulle oli kuitenkin se, että Moran muotoilee sanomansa fiktion muotoon varsin kömpelösti.

Moranilla on asiaa, ja kun hän haluaa tuoda asiansa esille, hän laittaa päähenkilönsä kirjoittamaan kirjeen tai tarjoamaan kolumia lehteen tai pitämään esitelmän rock-keikalla. Tavallaan nämä kirjeet ja kolumnit ovat jopa kirjan parasta antia, mutta ne törröttävät romaanin kokonaisuudesta irrallisina palasina. Teemoja tai sanomaa ei tässä kirjassa ole punottu osaksi juonta, eikä niitä tavitse tulkita rivien välistä, vaan ne isketään lukijan päähän hienovaraisesti kuin puunuijalla.

Yksi esimerkki teemojen kömpelöstä käsittelemisestä on se, miten naisten asema musiikkimaailmassa esitettiin. Moran (tai hänen päähenkilönsä) kertoo meille, että rock on miesten leikkikenttä, ja että naisia ei arvosteta musiikkibisneksessä. Toisaalta yksi kirjan henkilöhahmoista on räväkkä punkkari Suzanne, eikä hänellä tunnu olevan mitään ongelmia rock-maailmassa luovimisessa tai menestyksen saavuttamisessa. Moran siis kertoo mutta ei näytä.

Kaiken kukkuraksi kirjassa on nolostuttavan imelä ja oudon konservatiivinen rakkaustarina. Kirja, joka on näennäisesti puolustanut naisten oikeutta seksiin ihan vain seksin vuoksi, päätyy loppujen lopuksi siihen, että nainen tuntee todellista nautintoa vain oman rakkaan kanssa.

Olisin halunnut pitää tästä kirjasta, koska Moran on hyvällä asialla, ja on hienoa, että hän kirjoittaa esimerkiksi seksuaalisesta itsemääräämisoikeudesta ja tyttöjen arvostamisesta. Siitä hänelle pisteet. Harmi vain, että lopputulos on kirjallisuutena niin lattea.

Caitlin Moran: Kuinka olla kuuluisa (How to Be Famous, 2018)
Suom. Heli Naski
Kansi: Head Design
S&S, 2019

lauantai 31. elokuuta 2019

Maria Peura: Tunkeilijat


Maria Peura on hätkähdyttävän hieno ja monipuolinen kirjailija. Kolmen Peuralta lukemani kirjan perusteella uskallan näin sanoa. Esikoisromaani On rakkautes ääretön on yksi ruumiillisimpia lukukokemuksiani koskaan. Kirja oli niin ahdistava ja ihon alle menevä, että voin pahoin sitä lukiessani – ja kuitenkin kirjassa oli myös kauneutta, niin sanoissa kuin sisällössäkin. Päiväkirjamainen, kirjoittamista ja kirjailijuutta pohtiva Antaumuksella keskeneräinen puolestaan on kiehtova, inspiroiva ja aivan ihana kirja.

Novellikokoelma Tunkeilijat taas on jo itsessään todella monipuolinen ja moniääninen teos. Novellien tunnelmat ja tyylilajit vaihtelevat laidasta toiseen. On unenomaisia hetkiä, suoraviivaista kerrontaa ja epäluotettavia kertojaääniä. On meänkieltä ja runollista symboliikkaa. On lasten, vanhempien, pakolaisten, turistien, vanhusten ja rikollisten tarinoita.

Mitä ovat ne tunkeilijat, joita novelleissa kuvataan? Jotakin vierasta, epämukavaa, epäilyttävää. Tunkeilijat voivat olla turvapaikanhakijoita tai eri kulttuurin edustajia. Ne voivat olla epämiellyttäviä ajatuksia, jotka häiritsevät omaa totuutta maailmasta. Tunkeilija voi ylittää fyysiset tai näkymättömät rajat, hyvin tai pahoin aikein. Tunkeilija merkitsee jonkinlaista muutosta, ja siihen voi suhtautua torjuen, uteliaasti, aggressiivisesti tai avoimin mielin.

Kuten novellikokoelmista usein, Tunkeilijoista on jäänyt mieleen enemmän yleinen tunnelma kuin yksittäiset tarinat. Tunkeilijoiden tunnelma oli terävä, häiritsevä, välillä lempeä, usein julma. Nautin Peuran tarinoiden lukemisesta, silloinkin kun en ihan tavoittanut niiden merkitystä. Peura osaa luoda sanoillaan todellisuutta, sekä realistisia että maagisia maailmoja, joiden sisälle on helppo solahtaa.

Tunkeilijoista ovat kirjoittaneet myös Arja, Omppu, Suketus, Jonna ja Tuomas.

Tunkeilijat oli yksi tämän vuoden hyllynlämmittäjistäni.

Maria Peura: Tunkeilijat
Kansi: Eevaliina Rusanen
Teos, 2017

tiistai 27. elokuuta 2019

Alison Bechdel: Hautuukoti ja Äideistä parhain


Luin viime vuonna Alison Bechedelin suomennetut Lepakkoelämää-sarjakuvat ahmien. Ihastuin Lepakkoelämän huumoriin, ajankuvaan, poliittisuuteen ja henkilöhahmoihin. Janosin lisää Bechdeliä, mutta päätin säästellä näiden omaelämäkerrallisten, kehuttujen sarjakuvaromaanien lukemista, enkä syöksynyt heti niiden kimppuun.

Nyt Hautuukoti ja Äideistä parhain on luettu. Ja olen vaikuttunut. Jos Lepakkoelämää-sarjat viehättivät ja ilahduttivat kuin jutusteluhetki hyvässä ystäväporukassa, Hautuukoti ja Äideistä parhain olivat matka jonnekin paljon syvemmälle. Ne tarjosivat näköalapaikan perhesalaisuuksiin, lasten ja vanhempien välisiin suhteisiin ja yhden ihmisen kasvuun lapsesta aikuiseksi. Ne kertovat taiteen ja elämän rajapinnoista, seksuaalisuudesta, alitajunnasta, muistoista ja kommunikaatiosta.


Hautuukoti kertoo Bechdelin isästä, Äideistä parhain äidistä. Teokset ovat samankaltaisia mutta myös erilaisia. Hautuukodissa isän tarinan rinnalla kulkee Bechdelin lapsuus, nuoruus ja seksuaalinen herääminen. Äideistä parhaimmassa Bechdel kertoo paitsi äitinsä tarinaa, myös tarinaa tarinankerronnasta, siitä kuinka Hautuukoti ja Äideistä parhain ovat syntyneet.


Kummatkin kirjat ovat pullollaan viittauksia kirjallisuuteen, näytelmiin ja psykoanalyysin teorioihin. Kerronta, repliikit ja kuvat muodostavat monikerroksisen kudelman, johon haluaa uppoutua perusteellisesti, tutkia kaikki erilaiset viittaukset ja sivupolut.

Vaikka Bechdel on ladannut teoksensa täyteen merkityksiä, tarinanlankoja ja intertekstuaalisuutta, niiden tunnelma on jotenkin levollinen ja verkkainen. Ja vaikka Bechdelin vanhemmat tuskin voittaisivat vuoden äidin tai isän palkintoja, he ovat Bechdelin kuvaamina niin inhimillisiä ja moniulotteisia, että heidän kokemuksiinsa ja tarinoihinsa uppoutuu sekä järjellä että tunteella. Perheen tarinassa on paljon kipeää ja tukahdutettua, mutta siinä on myös läheisyyttä, huumoria ja aivan selvästi, myös rakkautta.

Bechdelin sarjakuvakuvista ovat kirjoittaneet myös MarikaOksa, Linnea, Katri, Suketus ja Zephyr.

Alison Bechdel: Hautuukoti. Tragikoominen perheeni (Fun Home. A Family Tragicomic, 2006)
Suom. Taina Aarne
Like, 2009

Äideistä parhain. Koominen draama (Are You My Mother? A Comic Drama, 2012)
Suom. Anu Turunen
 Like, 2012

keskiviikko 21. elokuuta 2019

Celeste Ng: Tulenarkoja asioita


Jotkut kirjat jättävät vahvan muistijäljen, eivät vain kirjasta itsestään, vaan myös lukuhetkestä. Joskus lukukokemus jää mieleen, koska kirja tekee niin suuren vaikutuksen, että sen myötä muistaa myös, missä ja millaisessa mielentilassa kirjaa luki. Joskus kirja ja lukuhetki osuvat niin täydellisesti yhteen, ettei niitä voi oikein edes erottaa toisistaan. Voi myös käydä niin, että lukuhetki tai -paikka itsessään jää mieleen, ja sen vuoksi muistaa myös kirjan.

Joitakin lukuhetkiä muistan välähdyksinä useidenkin vuosien takaa. Kuinka luin lukioikäisenä edesmenneen elokuvateatteri Nordian kahvilassa Balzacin Leikkisiä tarinoita, ja tunsin itseni kovin kultturelliksi. Kuinka samanikäisenä luin mummolassa Simone de Beauvoirin Kutsuvierasta painostavana kesäpäivänä ja lumouduin pariisilaisista kahviloista ja päähenkilön eksistentiaalisesta kriisistä. Kuinka eräänä joulupäivänä luin Micheal Cunninghamin Illan tullen -kirjan joulunvieton lomassa. Kuinka luin lapsena Gwen Bristow'n Plantaasi-trilogiaa ystäväni kesämökillä, auringosta ja uimisesta raukeana. Kuinka täydellisesti tammikuun valo laskeutui kirjan sivuille lukiessani Murakamin Norwegian Woodia.

En luultavasti tule muistamaan Celeste Ngin Tulenarkoja asioita kirjana yhtä pitkään kuin joitakin muita tänä kesänä lukemiani kirjoja, mutta lukuhetkenä kirja on jäänyt mieleeni ihanana kesämuistona. Tein kesällä päivämatkan Tampereelle ja luin matkan aikana Ngin kirjaa. Luin kirjaa junassa matkalla Tampereelle. Luin sitä Kahvila Runossa Key Lime Pien ja teekupposen äärellä. Luin terassilla, välillä ohikulkijoita laiskasti silmäillen ja paluumatkalla junassa, kuohuviiniä siemaillen.

Rehellisesti sanottuna en tiedä, olisiko Tulenarkoja asioita jossain toisessa lukutilanteessa toiminut minulle ollenkaan. Kirja on sujuvaaa luettavaa ja siinä on kiinnostavia aihioita, mutta se on makuuni liian juonivetoinen, ja vaikka se tuntuu koko ajan vihjailevan yllätyksellisistä käänteistä, tapahtumat ja henkilöhahmot ovat aika ennalta-arvattavia. Kesäisenä reissupäivänä kirja kuitenkin toimi mainiosti kepeänä viihteenä. Ja joskus se riittää – joskus lukijana kaipaa juuri sitä. Kirjaa, joka ei ole elämää suurempi, vaan pikemminkin mauste oman eletyn elämän hetkessä.

Tulenaroista asioista ovat kirjoittaneet myös Piritta, Laura, MarikaOksa, Katja ja Kirjaluotsi.

Celeste Ng: Tulenarkoja asioita (Little Fires Everywhere, 2017)
Suom. Sari Karhulahti
Kansi: Jenni Noponen
Gummerus, 2019

torstai 8. elokuuta 2019

Sally Salminen: Katrina


"Hän oli näkevinään loputtoman jonon äitejä – resuisia, nälkäisiä, tietämättömiä naisia, jotka tarpoivat eteenpäin pimeää tietä, jota he sanoivat elämäksi, ja synnyttivät lapsia, jotka eivät koskaan olisi lapsia vaan ostettuja orjia jo ennen kuin he olivat nähneet päivänvalon, niin, ennen kuin he heräsivät kohdussa, oli heidän kohtalokseen määrätty työskennellä maalla, johon heillä ei ollut mitään osuutta."

Sally Salmisen Katrina on pinnalta katsottuna yksinkertainen ja suoraviivaisesti etenevä tarina yhden naisen elämästä nuoruudesta vanhuuteen. Kaunis ja ylpeä Katrina menee rakastumaan iloiseen merimieheen, ja taitaapa Katrina rakastua yhtä paljon siihen uuteen elämään, jota merimies hänelle maalailee. Katrina näkee mielessään Ahvenanmaan hedelmälliset maat, omenia notkuvat hedelmäpuut, ja itsensä hienon valkoisen talon emäntänä.

Karu totuus paljastuu, kun Katrina saapuu vastavihittynä vaimona Ahvenanmaalle. Ei ole valkoista taloa eikä omenapuita. On vain ränsistynyt torppa ja suurisuinen ja lapsellinen aviomies. Tästä pettymyksen hetkestä alkaa Katrinan elämänmittainen taistelu. Taistelu rikkaita talonomistajia, ennakkoluuloista kylänväkeä, luontoa, merta ja omaa luonnetta vastaan. Katrinan elämää rytmittävät lasten syntymät ja varttumiset, vuodenkierto ja työnteko, kuolemat ja jäähyväiset. Se on ihan tavallista elämää iloineen ja murheineen – ja kuitenkin siinä on Salmisen kertomana suuruutta.

Yksinkertaisen tarinan alla piilee monia kerroksia. Katrinaa voi lukea yhteiskunnallisena kannanottona, kasvutarinana, rakkauskertomuksena, meriromaanina tai perhekuvauksena. Se on realistinen romaani, jossa on pilkahduksia kansantaruista tai saduista. Suorasanaisen toteavan kertojanäänen rinnalle Salminen ripottelee runollisia ja humoristia palasia. Kokonaisuus pysyy kuitenkin koko ajan ehjänä ja selkeänä.

Katrina on henkilöhahmona todellinen arjen sankari olematta mikään kiiltokuva. Hän on myös feministinen sankari, joka näkee, kuinka eri tavalla maailma kohtelee naisia ja miehiä, ja joka raivaa omaa tietään miesten maailmassa.

Kaiken lisäksi Katrina on hyvä tarina, mukanaasatempaava ja samaistuttava romaani, täynnä tunnelmaa ja kiehtovia henkilöhahmoja. Todellinen lukuilo kirjaksi.

Katrinasta ovat kirjoittaneet myös Elina, tuijataArja, Margit ja Opus eka.

Osallistun kirjalla Joka päivä on naisten päivä -klassikkohaasteeseen.

Sally Salminen: Katrina (Katrina, 1936)
Suom. Juha Hurme
Kansi: Jussi Karjalainen
Teos, 2018

torstai 11. heinäkuuta 2019

Katja Kallio: Valkokangastuksia


Tämä ei ole kirja-arvio. Tämä on itkuinen rakkaudentunnustus.

Luin muutama vuosi sitten Katja Kallion Elokuvamuistin, ja rakastuin. Rakastuin Kallion tapaan kirjoittaa elokuvista tavalla, jossa elämä ja elokuvat kietoutuvat erottamattomasti toisiinsa. Rakastuin siihen, että Kallio ymmärtää, mitä elokuvien rakastaminen on ja osaa kaiken lisäksi ilmasta sen sanoilla. Eikä niitä sanoja edes tarvita montaa. Yksi sivun mittainen tiivis teksti ja tarkasti valitut sanat riittävät, ja lukijana voi huokaista onnellisena, että juuri tuolta elokuvat parhaimmillaan tuntuvat.

Kun kuulin, että Kalliolta ilmestyy uusi elokuvakirja, olin tietysti samaan aikaan ihastunut ja kauhuissani. Kuinka ihanaa – lisää Kallion elokuva-ajatuksia! Ja kuinka kamalaa – entä jos kirja ei olekaan yhtä ihana kuin Elokuvamuisti!

Heti, kun aloin lukea Valkokangastuksia, pelko hävisi. Kyllä, kirja on aivan yhtä ihana kuin Elokuvamuistikin. Se soljuu samalla vaivattomuudella aiheesta toiseen, yhdistellen elämää ja elokuvaa, kepeää ja raskasta, triviaalia ja elämää suurempaa. Sydämeni pakahtuu, kun saan Kallion tekstien kautta palata Franzin, Phoenixin, Son of Saulin tai Kosketuksissa-elokuvan maailmaan.

Lukiessani itken vähän väliä. Itken, koska olen niin onnellinen, kun saan taas lukea näitä ihania elokuvatekstejä. Itken, kun Kallio rinnastaa I, Daniel Blaken ja Kotiopettajattaren romaanin. Ja kun Kallio kirjoittaa Sound of Musicin sing along -näytöksestä, itken niin etten enää näe lukea.

"[...]heidän suhteensa Sound of Musiciin saattoi olla aivan toisenlainen kuin minun, heillä siihen liittyvät toiset muistot. Mutta hekin ovat rakastaneet sitä, varmaan yhtä paljon kuin minä, ehkä jopa yhtä epätoivoisesti, ja vaikka heidän kanssaan siitä keskusteleminen olisikin mahdotonta, koska en saisi millään sanoilla ilmaistua kuinka pieni ja yksinäinen ja samalla järkyttävän onnellinen olin silloin kun sain olla Sound of Musicin kanssa, niin laulamalla tässä yhdessä me kaikki pääsemme tunnustamaan rakkautemme."

Ei pidä ymmärtää väärin. Valkokangastuksia ei ole pelkkää itkuvirttä. Kirja on hauska, oivaltava, hymyilyttävä, haikea, viisas. Mutta kuten Kallio kirjoittaa ihan toisessa yhteydessä: "Itkeminen onkin tässä se lopullinen koe". Moni muukin voi kirjoittaa elokuvista niin, että lukiessaan nyökyttelee hyväksyvästi tai oivaltaa jotain uutta. Mutta jokainen ei osaa kirjoittaa elokuvista niin, että henki salpautuu ja kyyneleet valuvat.

Valkokangastuksista ovat kirjoittaneet myös tuijata, Marika Oksa, Katja ja Maija-Riitta.

Katja Kallio: Valkokangastuksia
Otava, 2019

sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

Tuomas Timonen: Oodi rakkaudelle


Oodi rakkaudelle! Kuulostaa niin kauniilta ja romanttiselta! Tuomas Timosen runokokoelman avaava nimiruno Oodi rakkaudelle on kuitenkin jotain ihan muuta. Runo esittää sarjan häiritseviä kysymyksiä:

"Luuletko että hän rakastaa osallistua sinun unelmaasi?
Luuletko että hänelle riittää että sinun
mielestäsi hän olisi hyvä lapsiesi isäksi?
Luuletko että hän haluaa että korjaat seurassa
hänen puutteellista ranskan ääntämystään?"

Kysymykset lyövät rikki kuvitelman harmonisesta parisuhteesta, jossa jaetaan unelmat, mielipiteet ja maailmankuva. Romanttisiksi mielletyt eleet ja teot muuttuvat ärysttäviksi ja valheellisiksi. Samalla kysymysten kohde kuvataan melko epäimartelevassa valossa: runon Sinä ostaa kumppanilleen typeriä vaatteita, hänellä on keskenkasvuinen luonne, ja hän juoruilee parisuhteen intiimeistä yksityiskohdista ystävilleen.

Esittääkö runon pienet, julmat kysymykset ulkopuolinen tarkkailija, vai onko kysymysten takana sittenkin runon Hän, parisuhteen toinen osapuoli, joka kysymyksillä paljastaa todelliset tunteensa. Entä millaiset kysymykset parisuhteen toiselle osapuolelle esitettäisiin? Antaisivatko ne yhtään kauniimpaa kuvaa rakkaudesta tai ihmisestä?

Samalla kierolla otteella Timonen lähestyy aikuisen ja lapsen välistä suhdetta Kasvatusohjeita-runoissa.

"Jos hän haluaa sinisen pallon, anna se hänelle.
Jos hän haluaa sinisen pallon, älä anna sitä hänelle.
Kysy, eikö hän halua sinistä palloa.
Käske hänen ottaa sininen pallo.
Lyö häntä, jos hän ottaa sinisen pallon."

Runot neuvovat kohtelemaan lasta epäloogisesti, väkivaltaisesti ja vastuuttomasti. Ne ovat kenties liioiteltuja, mutta saavat miettimään, näyttäytyvätkö aikuisten säännöt, puheet ja teot lapsen mielessä tällaisena mielivaltaisena kaaoksena. Ja kuinka paljon aikuiset satuttavat tai vahingoittavat lasta tarkoittamattaan tai tarkoituksella.

Timosen runoissa on väkivaltaa, seksiä ja synkkyyttä. Runot häiritsevät ja välillä ahdistavatkin ja kyseenalaistavat samalla sitä, mikä pinnalta katsottuna näyttäytyy normaalina ja hyväksyttynä. Uutta tulokulmaa asioihin voi löytyä myös kirjoitusvirheiden tai sanaleikkien kautta.

Pelkkää synkistelyä kokoelma ei ole, vaikka huumorissa onkin on usein mustanpuhuva sävy. Parhaimmillaan Oodi rakkaudelle onkin ehkä niissä runoissa, joissa vakava ja rujo kohtaavat hauskan ja herkän oikeassa suhteessa. Silloin lukijan mielessä liikahtelee kiivaimmin.

Tuomas Timonen: Oodi rakkaudelle
Kansi: Camilla Pentti
Teos, 2007