sunnuntai 20. tammikuuta 2019

Inspiroivia naisia etsimässä: Ofelian suru ja Naiset joita ajattelen öisin


Kun omassa elämässä on vaikeaa tai suunta hukassa, katse saattaa suuntautua kohti esikuvia. Aikalaisia tai menneinä aikoina eläneitä ihmisiä, jotka ovat ehkä kamppailleet samanlaisten ongelmien kanssa ja voittaneet ne. Ihmisiä, jotka ovat pelotta kulkeneet sinne, minne aikaisemmin ei ole kuljettu – raivanneet tietä perässä tuleville. Tai ihmisiä, jotka ovat yrittäneet ja epäonnistuneet, koska pelkkä yrittäminenkin voi olla kaunista ja inspiroivaa.

Mia Kankimäen ansioista olemme alkaneet puhua yönaisista. Naisista, jotka ovat irtautuneet niistä rooleista ja odotuksista, joita heille on omana aikanaan varattu ja seuranneet omia intohimojaan ja kiinnostuksen kohteitaan. Näitä naisia voi ajatella öisin, kun kaipaa rohkaisua, innostusta ja opastusta. Tällaisista naisista Kankimäki kirjoittaa kirjassaan Naiset joita ajattelen öisin.


Kankimäki aloittaa oman tarinansa yönaisista matkustamalla Tansaniaan Karen Blixenin jalanjäljissä. Karen Blixen on monella tuttu yönainen, tai ainakin tiedämme hänet Minun Afrikkani -elokuvasta. Kankimäki avaa Blixenin tarinaa Hollywood-kiiltokuvan takana, ja kuvaa samalla omaa matkaansa Afrikassa. Historialliset faktat, spekulaatiot ja omakohtaiset kokemukset risteilevät lumoavasti, kiehtovasti ja vastutamattoman innostavasti, tavalla joka on tuttu jo Kankimäen esikoisteoksesta.

Blixenin lisäksi Kankimäki ajattelee öisin 1800-luvun tutkimusmatkailijoita, renessanssin taidemaalareita sekä Yayoi Kusamaa. Heidän perässään hän matkustaa, joko konkreettisesti tai ajatuksissaan ja laatii listaa yönaisten elämänopetuksista. "Ole rohkea. Ei haittaa, vaikka pelkäät." "Kirjoita joka ilta." "Maalaa itsesi sellaisena kuin haluaisit olla." "Matkusta yhden käsilaukun taktiikalla."


Yönaiseksi voisi kutsua myös Lizzie Siddalia, viktoriaanisen ajan maalaria, runoilijaa ja supermallia. Ainakin hän voisi olla sellainen Krista Launoselle, joka uppoutui Lizzien tarinaan löydettyään Ophelian, maalauksen jossa Lizzie esiintyy Ofelian roolissa.

Launonen halusi kirjoittaa surusta siskonsa kuoleman jälkeen, mutta ei yrityksistään huolimatta löytänyt oikeaa tapaa käsitellä surua. Toisen projektin yhteydessä hän sitten sattumalta törmäsi Opheliaan, ja aihe oli siinä: Launosen mielestä Ophelia on maailman surullisin taulu, täydellinen kuvaus surusta. Alkaa tutkimusmatka, joka vie Shakespearen Ofeliasta Lizzie Siddaliin ja prerafaeliittien taiteilijaveljeskuntaan. Launonen pohtii kuolemaa, itsemurhaa, naisen asemaa viktoriaanisella ajalla ja erilaisia Ofelia-tulkintoja. Suru kulkee koko ajan mukana.

Launonen kirjoittaa kahdesta minuakin suuresti kiehtovasta aiheesta, Hamletista ja 1800-luvun maalaustaiteesta. Ehkä siksi minun oli niin helppo sukeltaa mukaan tarinaan, ja nautin lukemisesta suuresti. Loppuosa, jossa Launonen käsittelee enemmän erilaisia tulkintoja surusta ja kuolemasta, tuntui hiukan irralliselta, mutta Launosen henkilökohtainen ote toi siihen koskettavuutta.

***

Mikä saa meidät kiinnostumaan tai kiinnittymään joihinkin tarinoihin tai ihmisiin, oli sitten kyse historiasta tai fiktiosta? Miksi löydämme ja tunnistamme itsemme tietyistä kuvista, hahmoista tai kertomuksista, saamme niistä voimaa tai muovaamme itseämme niiden mukaan? Kankimäki ja Launonen kuvaavat kumpikin omalla tavallaan hienosti sitä, kuinka tutkimusmatka jonkun toisen tarinaan on aina tutkimusmatka myös omaan itseen.

Inspiroivien naisten (yönaisten) ei tarvitse olla täydellisiä ihmisiä. Heillä voi olla kummallisia tai jopa vastenmielisiä käsityksiä tai tapoja (Feminismin vastustaminen! Leijonien metsästäminen!). He voivat olla masentuneita, sairaita tai yksinäisiä. Ja ehkä juuri siksi me tunnistamme heidät ja haluamme kulkea heidän jalanjäljissään.

Sekä Naiset joita ajattelen öisin että Ofelian suru ovat äärettömän kiehtovia kirjoja, sellaisia joiden lukemiseen uppoutuu ja joiden parissa ajatukset askartelevat pitkään lukemisen jälkeenkin. Kankimäki on kirjoittajana persoonallisempi ja taidokkaampi, hänen Yönaisissaan on selittämätöntä taikaa. Mutta ei Ofelian surun tarvitse vertailussa hävetä: se lumoaa omalla tavallaan ja inspiroi mieltä yhtä lailla.

Yönaisista ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Tiina, riitta k, tuijata, Katja ja Maisku. Ofelian surusta puolestaan Anneli A ja Leena Lumi.

Mia Kankimäki Naiset joita ajattelen öisin
Kansi / kannen kuva: Piia Aho / Stephen Mackey
Otava, 2018

Krista Launonen: Ofelian suru
Kansi / kannen kuva: Timo Numminen / John Everett Millais
Avain, 2018

maanantai 14. tammikuuta 2019

Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto


Ihminen on taitava olento. Taitava luomaan ja taitava tuhoamaan. Välillä ihminen tuhoaa tarkoituksella, välillä välinpitämättömästi, välillä vahingossa. Ihminen sopeutuu varsin ketterästi erilaisiin olosuhteisiin ja raivaa samalla tieltään muita lajeja. Ilmastonmuutos, merien happamoituminen ja vieraslajien leviäminen: kaikkiin näihin löytyy selitys ihmisen toiminnasta.

Elizabeth Kolbert kuvaa Kuudennessa sukupuutossa käynnissä olevia muutoksia ympäristössä ja eliölajeissa. Muutoksia, joiden taustalla on tavalla tai toisella ihmisen toiminta. Ihmisen aiheuttamat muutokset ovat niin nopeasti eteneviä, ettei luonto ehdi sopeutua niihin. Ehtiikö ihminenkään sopeutumaan – entä haluaako ihminen reagoida aiheuttamiinsa muutoksiin?

Olin vähän vältellyt Kuudennen sukupuuton lukemista, koska pelkäsin sen olevan hirvittävän ahdistava, ja jossain vaiheessa omat voimavarani eivät riittäneet kovin masentavien kirjojen lukemiseen. Kolbert kirjoittaa kuitenkin aika kepeästi, mikä oli minulle pieni pettymys nyt, kun kirjaan vihdoin tartuin. Olisin halunnut ahdistua enemmän, vaikka ahdistusta pelkäsinkin! Mutta ehkä on hyvä, ettei Kuuden sukupuutto ole kovin hyytävä ja synkkä, koska tällaisena se kenties tavoittaa enemmän lukijoita.

Kolbert on kirjoittanut itsensä kirjaan mukaan melko näkyvästi. Hän kulkee tutkijoiden ja luonnonsuojelijoiden mukana tutustumassa näiden työhön. Hän matkustaa eri puolille maailmaa nähdäkseen koralliriuttoja, lepakoita, sammakoita ja muita uhanalaisia lajeja. Mieleeni tuli useamman kerran, että dokumenttielokuvassa nämä kohdat olisivat varmasti olleet vaikuttavia, mutta kirjassa ne olivat minusta välillä hiukan pitkästyttäviä.

Pysäyttäviäkin hetkiä kuitenkin on, kuten kuvaus luolista, joissa maa on kuolleiden lepakoiden peitossa. Luolat ovat lepakoiden talvehtimispaikkoja, mutta kylmässä viihtyvä sieni on tappanut miljoonia lepakoita Yhdysvalloissa, jonne sieni on kulkeutunut Euroopasta. Eurooppalaiset lepakot ovat kehittyneet samaan aikaan sienen kanssa, eikä se vaivaa niitä, mutta yhdysvaltalaisille lepakoille sieni on tappava. Yhdysvaltoihin sieni on olettavasti kulkeutunut ihmisten mukana.

Tieteenhistoriallinen osuus oli yksi kirjan mielenkiintoisimmista. Sukupuutto on käsitteenä suhteellisen tuore. Suurin osa tietää, kuinka paljon vastustusta ja naureskelua evoluutioteoria aikoinaan herätti, mutta ihan samalla tavalla kiisteltiin sukupuuttoteoriasta – jota kritisoi esimerkikisi muuan Charles Darwin.

Kuudes sukupuutto on tyyliltään hyvin perinteinen tietokirja, eikä Kolbertin kirjoitustyylissä ole mitään erityisen persoonallista. Kirjan ansiot eivät olekaan tyylissä tai rakenteessa vaan yksinkertaisesti aiheessa. Aiheessa, jota kohti ei ehkä haluaisi katsoa, mutta jota pitäisi tarkastelle pitkään ja perusteellisesti.

Kuudes sukupuutto oli yksi viime vuoden hyllynlämmittäjistäni. Sain kirjan Arjalta (kiitos!), ja seansaitsee lähteä eteenpäin luettavaksi, eli tämä hyllynlämittäjä lähtee hyllystäni kiertoon.

Kirjan ovat lukeneet myös Suketus, Laura ja Henna.

Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto. Luonnoton historia (The Sixth Extinction. An Unnatural history, 2014)
Suom. Pirkko Vesterinen
Kansi: Timo Mänttäri
Atena, 2016

sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Virginia Woolf: Kiitäjän kuolema ja muita esseitä


"Minä ainakin olen joskus uneksinut, että kun tuomiopäivä viimein koittaa ja suuret valloittajat, juristit ja valtiomiehet saapuvat penäämään palkintojaan – kruunujaan, laakereitaan, ikuiseen marmoriin lähtemättömästi kaiverrettuja nimiään – silloin Kaikkivaltias kääntyy Pietarin puoleen ja sanoo hiukan jopa kateellisena nähdessään meidät, jotka saavumme kirjat kainalossa: "Katso, he eivät tarvitse palkintoja. Meillä ei ole heille mitään. He ovat rakastaneet lukemista.""

Ylistystä kirjoille ja lukemiselle. Kunnianosoituksia ja kritiikkiä kirjailijoille. Analyysiä lukemisen luonteesta ja kirjallisuuden tyylisuunnista. Tätä kaikkea pitää sisällään Virginia Woolfin laaja esseekokoelma Kiitäjän kuolema ja muita esseitä.

Kiitäjän kuolemaan on koottu Woolfin tuotannosta 66 esseetä, joissa käsitellään muun muassa kirjallisuutta, lukemista, naisen asemaa, Lontoota, sotaa ja lemmikkieläimiä. Valtaosa esseistä keskittyy kirjallisuuteen – joko johonkin tiettyyn kirjailijaan tai yleisemmin kirjallisuuteen ja lukemiseen. Woolf nostaa esille erityisesti Brontën sisarukset, Jane Austenin, Marcel Proustin, Dickensin sekä Dostojevskin ja Tolstoin tuotannon, mutta myös lukuisat muut kirjalijat esiintyvät esseissä, joko mainintoina tai syvemmän analyysin kohteina.

Osa kirjallisuusesseistä jää väistämättä hiukan irrallisiksi, kun kirjalija jota essee käsittelee, on korkeintaan nimellisesti tuttu. Myös osa muista esseistä tuntuu olevan sen verran aikaansa sidottuja, ettei niiden merkitys täysin avautunut. Suurimmaksi osaksi esseet ovat kuitenkin helposti lähetyttäviä: ne ovat joko hämmästyttävän ajattomia tai tarjoavat kiinnostavan näkökulman omaan aikaansa.

Woolf kirjoittaa pohdiskelevaa, polveilevaa tekstiä ja käyttää usein ironiaa ja huumoria  tehokeinoina. Hän johdattelee lukijaa johonkin suuntaan ja saattaa sitten kiepauttaa ajatusta toiseen kulmaan. Lukijalta vaaditaan siis Woolfin parissa valppautta ja omaa ajattelua: oivalluksia ei tarjota valmiiksi pureskeltuina eikä lukija voi aina tietää, minne Woolf aikoo häntä johdattaa.

Esseiden aiheet ja tyylilajit vaihtelevat kepeästä painavaan ja suuresta pienimuotoiseen. Tahdittomuuksia-esseessä Woolf käsittelee herkullisesti sitä, kuinka henkilökohtaiset tekijät kuten sukupuoli vaikuttavat lukemiseen. Kiitäjän kuolema on pieni ja pysäyttävä kuvaus kuolevaisuudesta. Naiset ja joutilaisuus vastaa terävästi Omaa huonetta koskevaan kritiikkiin. Katujen kiertelyä ja Oxford Streetin virta ylistävät Lontoota ja kaupunkielämää. Haworth, marraskuussa 1904  on kaunis pyhiinvaellusmatka Charlotte Brontën kotimaisemiin. Kirjoittamista ja sanojen käyttöä käsitellään useammassakin esseessä, tarkkanäköisesti ja oivaltavasti, äänellä joka tietää, mistä kirjoittaa.

Luin parikymppisenä paljon Woolfia., lähes kaiken silloin suommennetun tuotannon. Myöhemmin olen lukenut suosikkejani (Orlando! Oma huone! Elettyjä hetkiä!) uudelleen, mutta en ollut ennen näitä esseitä lukenut moneen vuoteen Woolfilta mitään ennen lukematonta. Kiitäjän kuoleman lukeminen lämmitti mieltä kuin kotiinpaluu: tuntui hyvältä ja innostavalta lukea Woolfin tekstiä ja uppoutua hänen ajatuksiinsa.

Kiitäjän kuolemasta ovat kirjottaneet myös Sara, Lukijatar, Ulla ja Anneli.

Osallistun kirjalla Joka päivä on naisten päivä -klassikkohaasteeseen.

Virginia Woolf: Kiitäjän kuolema ja muita esseitä
Alkuperäistekstit julkaistu eri kokoelmissa
Suom. Jaana Kapari-Jatta
Kansi: Camilla Pentti
Teos, 2013

keskiviikko 2. tammikuuta 2019

Vuosi 2018 kirjoina


Vuoden 2017 kirjavuosikoosteessani kirjoitin, että toivoisin vuodelta 2018 enemmän suuria lukuelämyksiä, ja että haluaisin lukea uutuuksien lisäksi enemmän klassikoita ja oman hyllyni kirjoja. Nyt, kun katson mennyttä lukuvuotta taaksepäin, voin todeta molempien asioiden toteutuneen. Kirjavuosi oli hyvä ja sen varrelle osui useampi todellista lukuiloa tuottanut kirja. Ja Hyllynlämmittäjät-haasteen ansioista luin klassikoita ja muuta vanhempaa kirjallisuutta enenmmän kuin monena aikaisempana vuotena.

Hyllynlämmittäjistä kirjoitan tarkemmin myöhemmin. Aion tänäkin vuonna koota 12 hyllynlämmittäjää luettavaksi, koska haaste oli niin antoisa. Kooste viime vuoden haasteesta sekä tämän voden hyllynlämmittäjät tulevat blogiin lähipäivinä.


Mitkä kirjat siis jäivät vuoden varrelta voimakkaimmin mieleen?

Ihanat Turuset:

Saara Turunen ja Eeva Turunen vastasivat kahdesta ehkä eniten lukuiloa tuottaneesta kirjasta. Sivuhenkilö ja Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa ovat kirjoina melko erilaisia niin muodoltaan, kielenkäytöltään kuin tunnelmaltaankin, mutta kumpikin herätti minussa tunnistamisen, oivaltamisen ja riemun tunteita.

Laura Gustafsson:

Luin Gustafssonilta viime vuonna Pohjan ja Korpisoturin ja rakastin molempia kiihkeästi. Gustafssonin vimma ja äkkijyrkkyys virkistävät ja voimaannuttavat.

Yllättäjä:

En ollut aikonut lukea Brett Andersonin Hiilenmustia aamuja, ennen kuin eräs luottolukija kehui sitä. Onneksi luin, sillä Andersonin rähjäisen runolliset muistelmat tarjosivat ihanan näköalan Englantiin ja taiteilijan nuoruusvuosiin.

Toinen yllättäjä:

George Saundersin Lincoln bardossa ei kuulostanut ollenkaan minun kirjaltani, mutta onneksi annoin sille mahdollisuuden, koska huomasin viihtyväni sen seurassa mainiosti. Lincoln bardossa ei ollut tunnepitoinen lukukokemus, mutta se kutkutti mieltä, tarjosi pureskeltavaa ja ihastutti kekseliäisyydellään.

Vuoden viihdyttävin:

Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu onnistui olemaan hauska ja mukaansatempaava ja samalla koskettava ja oivaltava. Yhdellä istumalla ahmaistava herkkupala.

Painava:

Han Kang  kuvaa Ihmisen teoissa väkivaltaa ja sen seurauksia hillityn julmasti. Hyytävä kirja, joka ei tarjoa juurikaan valon pilkahduksia.

Klassikko:

John Galsworthyn Omenapuu on vähäeleisyydessään ja herkkyydessään täydellinen pieni kirja.

Monta muutakin hyvää kirjaa vuoteen mahtui – kaikista en ole vielä ehtinyt kirjoittaakaan. Bonuksena haluankin vielä tarjoilla yhden näistä bloggaamista odottavista kirjoista, kirjan joka ehdottomasti tarjosi lukuiloa, kirjan jolla oli

Kaunein kansi:


Lukuiloa myös vuodella 2019!

sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu


Seitsemän syytä, miksi rakastin Sisko Savonlahden esikoiskirjaa, Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu.

1. Se vie mukanaan. Luin kirjan lähes yhdeltä istumalta, enkä olisi halunnut sen loppuvan niin nopeasti.

2. Se on oudolla tavalla hyvin samaistuttava, vaikka päähenkilön elämä ei sinänsä kauheasti muistuta omaa elämääni. Mutta rakastankin juuri sitä tunnetta, kun kirjallisuuden kautta löytää itsensä jostakin vähän oudosta tai vieraasta. Kun näkee yhteyksiä erilaisuuksien välillä.

3. Se on hauska. Olen nirso huumorin suhteen, varsinkin kirjallisuudessa, joten olen myyty, jos kirja saa minut aidosti myhäilemään tai kuplimaan sisäisestä naurusta. (Ääneen en naura juuri koskaan.)

4. Lukujen nimet. "Onnistuin yhdessä asiassa", "Pukeuduin ylellisiin materiaaleihin", "Vihasin uuttavuotta", "Tein jotain". Pakko rakastaa.

5. Masennus. Vaikka kirja on kepeä ja hauska ja nokkela, se on myös hyvin onnistunut kuvaus masennuksesta. Mitä tehdä, kun kaikki on periaatteessa hyvin, mutta koko ajan itkettää.

6. Se tuntuu aidolta. Kirjassa ei ole mainittavaa juonta, se on enemmänkin kokoelma hyvin arkisia tapahtumia, keskusteluja ja ajatuksia. Toki kirjassa on draaman kaarta, ja päähenkilö oivaltaa asioita ja kehittyy, mutta kaikki on koko ajan elämän kokoista, ei elämää suurempaa.

7. Se antaa äänen nuorelle naiselle, nuoren naisen kokemuksille, elämälle ja ajatuksille. Se kuvaa uraan, ulkonäköön, parisuhteisiin ja äitiyteen liittyvät odotukset ja paineet. Se kuvaa kevyen ja painavan, silkkipaidat ja sydänsurut, Tinderin ja merkityksen etsimisen. Se antaa näille kaikille yhtä paljon painoa – se antaa naisen kokemukselle painoa.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Paula, helmikekkonen, tuijata, Katri, Katja ja Laura.

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu
Kansi: Hilla Semeri
Gummerus, 2018

perjantai 28. joulukuuta 2018

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia


En ollut kuullut  Lucia Berlinistä mitään ennen kuin Siivoojaan käsikirja alkoi viime vuonna vilahdella kirjablogeissa. Ja vilahdella. Ja vilahdella. Ja sitten alkoi tuntua, että kaikki muut ovat lukeneet Siivoojan käsikirjan. Ja että kaikki ovat rakastaneet sitä. Harvemmin kirja tuntuu saavan osakseen niin yksimielistä ihailua kuin Siivoojan käsikirja.

Jos tämän alustuksen jälkeen luulette, että aion asettua vastavirtaan ja ilmoittaa, ettei Berlinin taika tehonnut minuun, olette väärässä. Kuinka näistä tarinoista voisi olla pitämättä!

Novelleissa esiintyy usein varsin samantyylinen päähenkilö, nainen tai tyttö. Hän on katolilainen koulutyttö, siivooja, opettaja, äiti, alkoholisti ja sairaanhoitaja, mutta hänessä on aina jotakin yhteistä: tarkka havainnointi, oivaltava tapa asetella sanat oikeaan järjestykseen, vähäeleinen huumorin ja melankolian yhdistelmä, joka tuo tarinoihin omalaatuisen tunnelman.

Berlin ammensi ilmeisesti tarinoihinsa paljon materiaalia omasta elämästään – myös hän oli katolilainen koulutyttö, siivooja, opettaja, äiti, alkoholisti ja sairaanhoitaja. Tämä omakohtaisuus näkyy kokoelmassa ehkä jonkinlaisena jatkumona erillisten tarinoiden välillä: kirjaa voi lukea melkeinpä kuin romaania, jonka luvut joku on mennyt sekoittamaan.

Kokoelmassa on monta herkkupalaa, joiden joukosta suurimpia suosikkeja on vaikea nimetä. Pidin pienestä julmasta novellista Hyvät ja pahat, jossa rikas koulutyttö viettää muutamia päiviä kommunistisen opettajansa kanssa. Pidin taianomaisesta Toda luna, todo ano, jossa nainen viettää yksin rantalomaa pienessä kylässä Meksikossa. Pidin kauheasta kotiäidin viinanhimon kuvauksesta Kaikki karkaa käsistä. Ja pidin Surusta, riipaisevasta sisarussuhteen kuvauksesta.

Lucia Berlinin tarinoista löytyynee jokaiselle lukijalle omansa.

Siivoojan käsikirjasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi riitta k, Tuomas, Laura, Suketus ja Omppu.

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (A Manual for Cleaning Women: Selected Short Stories, 2015)
Suom. Kristiina Drews
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Aula & Co, 2017

maanantai 17. joulukuuta 2018

Eeva Tenhunen: Mustat kalat


"Olin usein ennenkin pelännyt iltakierroksella. Mutta tämä oli erilaista. Oli kokonaan toista pelätä päihtynyttä vanhaa herraa, joka pyrki lähentelemään tornin portaissa, tai latinalaista hurmuria, joka yritti suudella Neitsytkammiossa. Oli helpompi pelätä, jos tiesi ketä ja mitä pelkäsi." 

Eeva Tenhusen esikoisromaanissa Mustat kalat ovat jo läsnä monet myöhemmistäkin dekkareista tutut tunnusmerkit. Huumorin ja jännityksen kotoisa yhdistelmä. Kansantarut ja runot, jotka rinnastuvat mukavan hyytävästi murhamysteerin juoneen. Ja myös Tenhusen vakiopariskunta, Liisa ja Martti, jotka tässä kirjassa tapaavat toisensa.

Mustissa kaloissa Liisa on vielä opiskelija ja työskentelee kesätyöntekijänä Olavinlinnan oppaana. Muut kesätyöntekijät ovat suurimmaksi osaksi Liisan opiskelututtuja, joiden joukosta löytyy niin sydänystäviä kuin ihastuksen kohteitakin. Oppaiden mielessä pyörivätkin lähinnä ihmissuhdeasiat – ainakin niin kauan, kunnes eräs heistä löytyy murhattuna. Murhaa tutkimaan saapuu paikallisten poliisien lisäksi Martti Halla, mutta tomerana tyttönä Liisa selvittelee murhaa myös omin päin.

Tenhunen rakentaa tarinansa kaikkien klassisen dekkarin taiteen sääntöjen mukaan. Varsinainen murhatarina onkin aika ennalta-arvattava: Tenhunen kyllä hämää lukijaa mutta tekee senkin niin klassisesti, että ainakin minä näin hämäyksen läpi. Myöhemmissä kirjoissa Tenhusen ratkaiset ovat usein omaperäisempiä.

Ennalta-arvattava juoni ei kuitenkaan juuri haitannut lukukokemusta, koska kirja on muuten mitä viehättävin. Tenhusen raikas huumori, Liisan hauska (vaikka välillä toivottoman koheltava) kertojanääni ja 1960-luvun ajankuva tuovat kirjaan aivan riittävästi mielenkiintoa. Vaikka Mustat kalat ei kohoa aivan Tenhusen parhaimpien dekkarien tasolle, se on ehdottomasti suomalaisen salapoliisiromaanin klassikko ja erinomaista luettavaa vaikkapa joululoman leppoisiin hetkiin.

Osallistun kirjalla Joka päivä on naisten päivä -klassikkohaasteeseen.

Kirjan ovat lukeneet myös MarikaOksa, Linnea, Jassu ja Minna.

Eeva Tenhunen: Mustat kalat, 1964
Kansi: Jenna Kunnas
CrimeTime, 2013

sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto


"Työpöytäni yllä oli vuosien ajan muistilappu, jossa luki TYÖTÄ EI RAKKAUTTA! Sellainen onni vaikutti kestävämmältä."

Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaosto kertoo mitä tavallisimman tarinan eräästä avioliitosta. Nainen tapaa miehen. Nainen ja mies rakastuvat, menevät naimisiin ja saavat lapsen. Rakkaus muuttaa muotoaan ja parisuhde ajautuu kriisiin. Nainen ja mies yrittävät selvitytyä kriisistä.

Ei ehkä kuulosta kovin houkuttelevalta. Tarvitaan lisää perusteluja, miksi juuri tämä avioliittotarina olisi syytä lukea.

Perusteluja on onneksi annettu. On kehuttu kirjan fragmentaarista rakennetta ja hehkutettu Offillin nokkelia ja viiltäviä huomioita maailmasta ja ihmisistä. En enää muista, mikä tarkalleen ottaen oli se argumentti, joka sai minut välittömästi aavistamaan, että tämä kirja olisi minun makuuni, mutta aavistus ei mennyt vikaan. Pidin Syvien pohdintojen jaostosta tavattoman paljon.

Kirjassa viehättää ennen kaikkea Offillin tapa rakentaa tarina pienistä paloista, parin virkkeen kappaleista, joiden väliin jää paljon tilaa hengittää ja ajatella. Näennäisen irralliset sirpaleet rakentavat yhdessä kokonaisen kuvan henkilöhahmoista, parisuhteesta, vanhemmuudesta ja ajattelusta.

Viehätyin myös kirjan kertojaäänestä, naisesta jonka elämänasenne on enemmän älyllinen kuin tunteellinen. Etäisyydestä ja älyllistämisestä huolimatta on selvää, että ihminen on aina fyysinen ja emotionaalinen olento kohdatessaan sellaisia asioita kuin lapsen syntymän, pettämisen tai luteet.

On myös sanottava, että vaikka kirjan erityisyys syntyy tekstistä ja kielestä, Offill kertoo myös kehystarinansa harmittavan vetävästi. Harmittavan siitä syystä, että ainakin ensimmäisellä lukukerralla huomio kiinnittyy väkisinkin aika paljon henkilöhahmoihin, miehen ja naisen suhteeseen ja siihen, miten heille ja heidän lapselleen käy. Vaikka kuinka yritin lukiessani hidastella ja pydähdellä, jotta saisin tekstistä kaiken irti, huomasin välillä kiiruhtavani eteenpäin vain juoni mielessäni.

En nykyään lue kovin usein kirjoja uudelleen (tiettyjä lohtukirjoja ei lasketa), mutta tästä kirjasta tiesin heti sen lopetettuani, että haluan lukea sen uudelleen, antaakseni sen yksityiskohdille kaiken sen huomion, jonka ne ansaitsevat.

Kirjan ovat lukeneet myös Suketus, Hannele, Katja, tuijata ja Leena.

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto (Dept. of Speculation, 2014)
Suom. Marianna Kurtto
Gummerus, 2018

torstai 29. marraskuuta 2018

Ville Similä & Mervi Vuorela: Ultra Bra - Sokeana hetkenä


Muistan, kuinka istuin yksiöni lattialla vuonna 1996 ja kuulin radiosta Ultra Bran kappaleen Kahdeksanvuotiaana. Se ei ollut ensimmäinen laulu, jonka yhtyeeltä kuulin: olin aikaisemmin kuullut ainakin kappaleen Ken Saro-Wiwa on kuollut, ehkä myös Ampukaa komissaarit, nuo hullut koirat! Kahdeksanvuotiaana oli kuitenkin kappale, joka pysäytti maailman hetkeksi: että joku yhtye kertoo tällä tavalla lapsuuden ydinsodan pelosta, nopealla poljennolla ja kuulaan kirkkaalla lauluäänellä!

Kahdeksanvuotiaana aloitti suhteeni Ultra Brahan. Suhde oli lämmin ja läheinen, joskaan ei koskaan niin kiihkeä kuin joihinkin muihin bändeihin. Toisaalta suhde ei ole koskaan päässyt väljähtymään, kuten joillekin intohimoisemmille suhteille on käynyt: Ultra Bran musiikki kuulostaa edelleen raikkaalta, omaperäiseltä ja hyvältä.

Ja nyt Ultra Bran tarina on koottu kirjaksi.Ville Similän ja Mervi Vuorelan Sokeana hetkenä kertoo yhtyeen tarinan: taustoittaa bändiläisten henkilökohtaista historiaa, kuvaa bändin perustamisen ja haparoivat alkuaskeleet, menestyksen ja konfliktit sekä hajoamisen.

Similä ja Vuorela kirjoittavat erittäin hyvin – napakasti ja vetävästi - mutta pelkästään se ei riitä selittämään sitä, miksi Sokeana hetkenä tuntui niin hienolta kirjalta. Sillä se tuntui hienolta, jotenkin erityiseltä. Ja varmasti se johtuu suurelta osin siitä, että kirja oli aikamatka omaan nuoruuteen. Ehkä Ultra Bra -kirja onnistuu niin hyvin viemään aikamatkalle, koska Ultra Bra oli yhtyeenä toisaalta niin omanlaisensa ja toisaalta niin kiinni omassa ajassaan. Sokeana hetkenä onkin bändihistoriikin lisäksi elävä kuva yhdestä aikakaudesta.

Ultra Bran jäsenet eivät aikoinaan kertoneet kovin paljon itsestään tai bändin ryhmädynamiikasta. Siksi olikin mielenkiintoista päästä nyt kurkistamaan heidän henkilökohtaiseen elämäänsä – luultavasti mielenkiintoisempaakin kuin se olisi aikoinaan ollut, koska nyt ultrabralaisetkin osaavat katsoa omaa nuoruuttaan tietyn välimatkan päästä. Kirjassa on hauskoja, huvittavia ja koskettavia hetkiä. En olisi arvannut, että Ultra Bra -kirja saisi minut itkemään, mutta se sai, pariinkin kertaan.

Ultra Bran tarina ei ole hirveän dramaattinen, mutta on siinä silti emotionaalisia huippuja ja laaksoja. Yksi vaikeimmista hetkistä on selkeästi ollut Anna Tuluston erottaminen bändistä: vuosienkin takaa kerrottuna on selvää, että erottaminen on ollut monille raskas asia, vaikka aika on pehmentänyt ja tuonut perspektiiviä niihinkin tapahtumiin.

Sanoitukset olivat aina erittäin iso osa Ultra Bran viehätystä. Ja totta kai erityisesti Anni Sinnemäen sanoitukset, jotka Kerkko Koskisen sävellysten ohella tekivät Ultra Brasta Ultra Bran. Olinkin iloinen siitä, että sanoitukset ja sanoittajat saivat kirjassa niin paljon tilaa. Oli kiinnostavaa lukea Sinnemäen kasvusta sanoittajaksi, ja Janne Saarikiven kommentit olivat muuten vain usein kirjan kiinnostavimpia.

Sokeana hetkenä on totta kai pakollista luettavaa kaikille Ultra Bra -faneille, mutta sen parissa voivat viihtyä myös he, jotka elivät nuoruuttaan tai varhaisaikuisuuttaan 90-luvulla ja 90-luvun musiikin tahdissa. Ehkä Ultra Bran musiikkia vihaten, mutta kuitenkin samassa ajassa varttuen.

Kirjan parissa ovat viihtyneet myös Katja, Paula ja Laura.

Ville Similä, Mervi Vuorela: Ultra Bra. Sokeana Hetkenä
Kansi: Joel Melasniemi
WSOY, 2018

sunnuntai 25. marraskuuta 2018

T. S. Eliot: Old Possum's Book of Practical Cats


"The Rum Tum Tugger is artful and knowing, 
The Rum Tum Tugger doesn't care for a cuddle;
But he'll leap on your lap in the middle of your sewing,
For there's nothing he enjoys like a horrible muddle."  

Kissat ovat suuria persoonallisuuksia – senhän tietävät kaikki, jotka ovat päässeet tekemisiin noiden ihastuttavien ja salaperäisten olentojen kanssa.  Ja sen tiesi selvästi myös T. S. Eliot, joka kirjoitti nämä leikkisät kissarunot alunperin kummilapsilleen. Myöhemmin runot koottiin kirjaksi, mutta niiden tunnetuin versio on epäilemättä Andrew Lloyd Webberin Cats-musikaali.

Eliotin kissarunot ovat tänä vuonna ajankohtaisia, sillä Old Possum's Book of Practical Cats on ilmestynyt ensimmäistä kertaa suomeksi Jaakko Yli-Juonikkaan suomentamana ja Jenna Kunnaksen kuvittamana. Minä luin runot kuitenkin alkuperäiskielellä, koska tämä englanninkielinen laitos oli lämmittänyt hyllyäni jo pidemmän aikaa, ja valitsin sen vuodenvaihteessa Hyllynlämmittäjät-haasteeseeni.

Runot ovat lystikkäitä ja nokkelia riimirunoja – viihdyttävää luettavaa niin lapsille kuin aikuisille. Kirjassa esitellään monia erilaisia kissoja: seikkailijoita, mysteerikissoja, sankareita ja hienostuneita kulttuurikissoja. Kissamaiset luonteet tulevat esille, vaikka monien runojen kissat ovatkin melko inhimillistettyjä. Nämä kissat saattavat esiintyä teatterissa tai kuulua herrainklubiin, mutta kyllä ne myös metsästävät hiiriä ja nukkuvat lipastonlaatikossa.

Suosikkirunoni kokoelmassa olivat kuitenkin ne, joissa ei seikkaile mikään yksittäinen kissa vaan joissa mietiskellään kissoja yleisesti. The Naming of Cats ja The Ad-dressing of Cats ovat runoista kissamaisimmat: niissä on sekoitus arvokkuutta ja leikkisyyttä ja ihmisistä piittaamattomuutta. Kissa voi elää ihmisen kanssa, ja ihminen voi kuvitella tuntevansa sen, mutta kukapa meistä tietäisi, mitä kissan mielessä liikkuu.

"When you notice a cat in profound meditation, 
The reason, I tell you, is always the same:
His mind is engaged in a rapt contemplation
Of the thought, of  the thought,of the thought of his name:
His ineffable effable
Effanineffable
Deep and inscrutable singular Name." 

Tälle hyllynlämmittäjälle on ilman muuta paikka hyllyssäni jatkossakin.

Eliotin kissarunoja ovat lukeneet myös kosminen k, Hande, Paula ja Hreathemus.

T. S. Eliot: Old Possum's Book of Practical Cats
Kuvitus:  Nicolas Bentley
Faber and Faber, 1939/1985