sunnuntai 9. helmikuuta 2020

Toni Morrison: Sinisimmät silmät


Sisisimmät silmät oli Toni Morrisonin esikoisromaani, mikä tuntuu hämmästyttävältä, kun ajattelee kuinka vaikuttava, taidokas ja kypsä kirja on kyseessä. 20 vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen kirjoittamissaan jälkisanoissa Morrison itse arvostelee joitakin kerronnallisia keinojaan ja moittii ratkaisujaan epäkypsän kirjailijan valinnoiksi. Se kertonee enemmän kirjailijalle välttämättömästä itsekriittisyydestä kuin kirjan virheistä. Esikoisuuden kirjassa voi aistia enemmän siitä välittyvästä kertomisen palosta kuin mistään kirjallisista ratkaisuista.

Morrison tarkastelee kirjassa rasismia ja valkoisuuden ihannetta, joka ilmenee myös rodullistettujen ihmisten sisäistettynä itseinhona. Tarinan keskushahmo on Pecola, nuori tyttö joka rukoilee itselleen sinisiä silmiä. Pecola on oppinut pitämään itseään rumana, ja hän on tottunut siihen, että ihmiset katsovat häntä eri tavalla kuin valkoisia tyttöjä. Rumuus yhdistyy Pecolan mielessä erityisesti silmiin. Kauneus on valkoisuutta, ja valkoisilla ihmisillä on siniset silmät, niin elokuvissa kuin lasten lukukirjoissakin.

Pecolan vastinpari kirjassa on häntä nuorempi tyttö, Claudia, joka ei ole vielä sisäistänyt rotuvihaa Pecolan lailla. Claudian viha ei kohdistu häneen itseensä vaan ulkopuolelle: hän tuhoaa lahjaksi saamansa valkoiset vauvanuket ja nipistelee valkoisia pikkutyttöjä. Avoin vihamielisyys ei kuitenkaan ole hyväksyttä, ja tytöt oppivat kääntämään sen valheelliseksi, valkoisuuteen kohdistetuksi rakkaudeksi. Tämä muutos on "sopeutumista ilman parannusta", Claudia toteaa.

Kirjan kaikki henkilöt tuntevat häpeää ja itseinhoa, mutta Claudiaa lukuunottamatta kukaan heistä ei edes yritä kohdistaa vihaa sen alkusyitä kohti. Viha ei kohdistu valtajärjestelmiin tai vallan käyttäjiin vaan heikompiin: naisiin, lapsiin, köyhiin, mustiin tai omaan mieleen.

Sinisimmät silmät on moniääninen ja moniteemainen kirja. Se on runsas mutta näkökulmien vaihdokset ja episodimaisuus tuovat siihen ilmavuutta. Se on julma ja vihainen mutta myös lempeä ja surumielinen. Se pitää sisällään paljon, ja paljon sellaista mitä olisi mukava olla katsomatta. Katsomatta jättäminen tai katsominen näkemättä on helppoa mutta vaarallista – kirjassa niin tehdään Pecolalle – tuhoisin seurauksin.

Sisisimmistä silmistä ovat kirjoittaneet myös Jonna, Zephyr, Jassu ja Hengityskeinu.

Osallistun kirjalla Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteeseen.

Toni Morrison: Sinisimmät silmät (The Bluest Eye, 1970)
Jälkisanat, 1993
Suom. Seppo Loponen
Kansi: Aaron Douglas: Rise, Shine, For Thy Light Has Come
Tammi, 1994

sunnuntai 26. tammikuuta 2020

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?


Huvilakaupunki, pieni yhteisö. Rikos ja uhri. Syyllisyys ja salaisuudet. Nuoret, kauniit ihmiset – teini-ikäiset ja myöhemmin jo aikuiset, menneisyyden vangit. Monika Fagerholmin Kuka tappoi bambin? kuvaa maailmaa, joka tuntuu tutulta hänen aikaisemmista teoksistaan. Tällä kertaa yhteisöä järkyttää neljän teinipojan tekemä joukkoraiskaus – rikos, joka halutaan kuitenkin nopeasti unohtaa ja siirtyä eteenpäin. Rikoksen jälkeen huomio ei kiinnity uhriin (paitsi ehkä hänen hiukan epäilyttävään menneisyyteensä), eikä oikeastaan tekijöihinkään, vaan siihen kuinka yhteisö parhaiten pääsisi yli rikoksesta. Yhteisö valitsee selvitytymiskeinoksi vaikenemisen.

Fagerholmin kirjoitustyyli on omaääninen ja helposti tunnistettava, ja kirjoissa liikutaan samankaltaisen aihepiirin parissa. Luulisi, että myös lukukokemukset Fagerholmin kirjojen parissa olisivat samankaltaisia, mutta niin ei ainakaan omalla kohdallani ole ollut. Rakastan Fagerholmin tapaa kirjoittaa ja kertoa tarinaa, mutta välillä kirjojen maailmaan ja tekstiin on ollut helppo solahtaa mukaan, kun taas toiset kirjat ovat olleet haastavampia ja vaatineet enemmän keskittymistä. Haastavuus ei Fagerholmin kohdalla ole mikään moite – pieni takkuilu ja kipuilu tekstin kanssa on loppujen lopuksi saattanut vain lisätä kirjan viehätystä – mutta rakkaimmat teokset häneltä ovat kuitenkin olleet ne, joiden teksti on tuntunut eniten omalta, ja joiden maailmaan on ollut helpointa uppoutua. Amerikkalainen tyttö ja Lola ylösalaisin ovat minulle ne ihanimmat Fagerholm-kirjat.

Kuka tappoi bambin? oli tekstinä (joskaan ei aiheeltaan) ehkä vaivattomin lukukokemukseni Fagerholmilta: sanat, lauseet ja ajatukset virtasivat eteenpäin, ja minä heittäydyin virran vietäväksi, ja nautin. Teos on Fagerholmin kirjaksi hyvin tiivis (vain reilut parisataa sivua pitkä), mikä sekin ehkä osaltaan teki lukukokemuksesta niin intensiivisen. Kirjan tunntelma on painostava ja synkkä, mutta myös kummallinen, uneksiva ja välillä hauska.

On vaikea kuvitella, että kukaan muu kuvaisi Bambin teemoja samalla tavalla kuin Fagerholm. Fagerholmin maailmassa asioita kuvataan usein yllättävästä kulmasta, vähän vinosti tai epäsuorasti. Bambissa päätarinan rinnalla kulkee monia pinnalta katsoen irrallisen tuntuisia kerronnan linjoja, jotka kuitenkin rakentavat sitä maailmaa, jossa henkilöhahmot elävät. Varsinaiseen raiskaukseen viitataan suoraan vain muutaman kerran, mutta ne kohdat ovat sitäkin voimakkaampia. Mantramaisesti toistettu kysymys "Kuka tappoi bambin?" kuvastaa toisella tavalla sitä, kuinka julmasta teosta on kysymys.

Kuten aina Fagerholmin kohdalla, myös Bambista jäi sellainen olo, että kirja täytyisi ehdottomasti lukea uudelleen, jotta sen kaikki kerrokset avautuisivat paremmin. En tosin usko, että useampikaan lukukerta avaisi kaikkia kerroksia, enkä oikeastaan haluaisikaan sitä. Haluan, että Fagerholmin kirjoihin jää aina tietty mysteerin ja outouden tunne.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Katja, Omppu, tuijata ja Kirjaluotsi.

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin? (Vem dödade bambi?)
Suom. Laura Jänisniemi
Kansi: Christina Lax
Teos, 2019

tiistai 7. tammikuuta 2020

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä - Rouva Swannin ympärillä (toinen kerta)


Luin joitakin vuosia sitten Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjaa, ja erityisesti ensimmäisestä kirjasta pidin hyvinkin paljon. Sitten into vähän lopahti, ja Proust jäi tauolle. Viime vuonna Kadonnut aika alkoi taas kutkuttaa, ja päätin jatkaa siitä mihin jäin.

Tosiasiassa kävikin niin, että jatkamisen sijaan tuli vähän kerrattua. Luulin lukeneeni aikoinaan kaksi ensimmäistä kirjaa (mielestäni tarkistinkin asian), joten jatkoin kolmannesta kirjasta. Luin kirjan tyytyväisenä loppuun, vailla mitään mielikuvia siitä, että olisin lukenut kirjan joskus aikaisemminkin. Mahdollisia muita bloggauksia etsiessäni löysin sitten oman kirjoitukseni vuodelta 2012.

Täytyy sanoa, että naurattaa. Mikä olisikaan sopivampaa kuin lukea kirjaa, joka käsittelee muistamista, ja unohtaa lukukokemus täysin! Toki Kadonneessa ajassa ei ole varsinaista juonta käytännössä lainkaan, ja edellisestä lukukerrasta on seitsemän vuotta, mutta silti näin täydellinen unohdus huvittaa. (Varsinkin kun yleensä kehuskelen hyvällä muistillani...)

Minulla ei siis ole muistikuvia ensimmäisestä lukukerrasta, mutta koska on blogikirjoitus, voin kuitenkin vertailla kokemuksia. Viimeksi olen ilmeisesti ollut hiukan tuskastunut Proustin tapaan kuvata rakkautta: valitin ettei hän tunne muunlaista rakkautta kuin kärsivän ja omistavan. Tällä kerralla rakkausjutut eivät juurikaan häirinneet, ja ajoittain näissä rakastuneiden kärsimysten kuvauksissa tuntui olevan myös huumoria ja lempeyttä. Muutenkin tunsin löytäväni ihmissuhteiden kuvauksesta enemmän tasoja kuin aikaisemmin, eivätkä henkilöhahmot tuntuneet niin paperinmakuisilta kuin aikaisemmin.

Aikoinaan olin myös todennut että Proust väläyttelee rouva Swannin hahmossa "huumoria, joka tuntuu virkistävältä kaiken vakavuuden keskellä". Mielenkiintoista, koska tällä kertaa ajattelin lukiessani, etten muistanutkaan Proustin olevan näin hauska! Todellakin, Proust sai minut tällä kerralla useampaan kertaan hymyilemään jollakin havainnollaan tai ilmaisullaan.

Se, mistä olen koko ajan nauttinut Kadonnutta aikaa lukiessani, on ollut Proustin kieli ja ajatusten virta. Se vaatii kyllä keskittymistä ja on välillä raskassoutuista, mutta on se myös palkitsevaa. Merkitsin useita kohtia muistiin, ja loppuun päästessäni suorastaan huokailin tälle kirjan päättävälle virkkeelle:

"Ja koska keskimääräinen elinikä – elämän suhteellinen pituus – on huomattavasti laajempi runollisten tunnelmien kuin sydänsurujen kohdalla, niin vaikka Gilberten takia kärsimäni tuskat ovatkin kadonneet jo ajat sitten, niitä kauemmin on elänyt ja elää nautinto, jota tunnen joka kerta, kun haluan laskea ikään kuin aurinkokellon taulusta ne minuutit, jotka mahtuvat neljännestä yli kahdentoista ja yhden välimaille, kun kuvittelen keskustelevani taas kerran rouva Swannin kanssa hänen päivänvarjonsa alla ikään kuin sinipunakäynnöksen kajossa."

Niin kaunista! Ja kuinka tähän kaikkeen oli johdateltu koko kirjan ajan. Hienoa!

Tuntuu, että sain tästä kirjasta enemmän irti toisella lukukerralla. Luinko kirjaa eri tavalla, koska olen eri ihminen kuin seitsemän vuotta sitten, vai koska kirja kuitenkin jollakin tavalla oli säilynyt mielessäni, ja löysin siksi siitä eri tasoja? Kuka tietää, mutta jollakin tavalla tämä tahaton uudelleen luku sai minut innostumaan Proustista entistä enemmän.

Seuraavaksi voisin kuitenkin lukea sen neljännen kirjan.

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 3. Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa 1. Rouva Swannin ympärillä (A la recherche du temps perdu. A l'ombre des jeunes filles en fleur. Autour de Mme Swann, 1919)
Suom. Inkeri Tuomikoski
Kannen maalaus: Claude Monet, Sininen ruuhi 
Otava, 1979/2004

sunnuntai 5. tammikuuta 2020

Vuodenvaihteen kepeät - Moriarty ja Bourne


Halusin jouluksi jotakin helposti sulavaa luettavaa. Jotakin sellaista, johon pystyy vaivatta keskittymään silloinkin, kun puoli sukua hyörii ympärillä. Hyllyssä oli odottamassa Liane Moriartyn Hyvä aviomies, joka vaikutti juuri sopivalta. Moriartyn kirjoja on kehuttu vetäviksi ja nokkeliksi, ja takakansi lupaili tarinaa, jossa pitkään vaietut salaisuudet paljastuvat.

Hyvä aviomies palvelikin varsin hyvin tarkoitustaan lomapäivien viihteenä. Kirjaan oli helppo uppoutua, ja vaikka se olikin juonivetoinen, henkilöhahmot olivat kuitenkin keskiössä. Henkilöhahmot olivat myös mukavan särmikkäitä teoissaan ja ajatuksissaan. Juoni sen sijaan oli kaikkine "yllätyskäänteineen" minusta aika ennalta arvattava, enkä pitänyt kirjan lopetuksesta – suorastaan ärsyynnyin siitä, miten syyllisyyden ja vastuun teemoja lopussa käsiteltiin.

Vaikka en erityisemmin ihastunut Hyvään aviomieheen, sen lukeminen oli niin rentouttavaa, että kaipasin lisää jotakin samankaltaista. Kävin joulun jälkeen kirjastossa, ja palautettujen kirjojen kärryssä odotti sopivasti Moriartyn toinen kirja, Tavalliset pikku pihajuhlat, sekä Holly Bournen Katsokaa miten onnellinen olen.

En viitsinyt lukea peräkkäin kahta Moriartya, joten tartuin ensin Bournen kirjaan. Katsokaa miten onnellinen olen kuvaa kolmikymppisten naisten maailmaa, ja erityisesti niitä paineita joita naisilla on liittyen uraan, ulkonäköön ja ihmissuhteisiin.  "Todellisen elämän" ja sosiaalisen median kulissien välisillä ristiriidoilla on myös kirjassa suuri rooli.

Olisin halunnut pitää Bournen kirjasta enemmän kuin pidin, koska siinä oli ihan hyviä aineksia. Bourne kirjoittaa vetävästi ja käsittelee kiinnostavia teemoja. Kirjassa oli tosin makuuni liikaa vitsinvääntöä, mutta vastapainoksi löytyi kuitenkin yllätävän paljon kipua ja synkkiäkin kerroksia.

Lukiessani huomasin kuitenkin ärsyyntyväni koko ajan enemmän. Naiseuden ja siihen kohdistuvien paineiden kuvauksessa ei ollut lopulta kauheasti mitään uutta. Eniten ärsytti se, kuinka tutuilla kaavoilla naisten välisiä ystävyyksiä kuvattiin. Kateutta, kilvoittelua, kaksinaamaisuutta, kuppikuntia. Äidit vastaan lapsettomat naiset ja vaimot vastaan naimattomat. En väitä, ettei naisten välisiin suhteisiin liittyisi näitä ilmiöitä, mutta haluaisin lukea muunkinlaisia ystävyyskuvauksia – erityisesti kirjoista, jotka luokitellaan asenteeltaan feministisiksi. Lisäksi loppupuolella kirjaan hiipi opettavainen äänensävy, joka väänsi lukijalle rautalangasta päähenkilön elämänopit ja oivallukset. Lupaavasti alkanut lukukokemus päättyi harmistukseen.

Bournen tuottaman pettymyksen jälkeen palasin takaisin Moriartyn pariin. Tavalliset pikku pihajuhlat kertoo takautumien kautta kolmen pariskunnan ja heidän lastensa spontaaneista grillijuhlista, joissa on tapahtunut jonkinlainen onnettomuus. Kuten Hyvässä aviomiehessä, tässäkin kirjassa tapahtumat olivat jokseenkin ennalta-arvattavia, mutta Pihajuhlat keskittyy Aviomiestäkin enemmän siihen, miten henkilöt tapahtumiin suhtautuvat. Kirjan käänteet ja yllätykset eivät myöskään ole niin dramaattisia kuin Hyvässä aviomiehessä, mikä minun silmissäni oli vain positiivista.

Kepeiden kirjojen kolmikostani Tavalliset pikku pihajuhlat osoittautui omaksi suosikikseni. Vaikka kirjassa on dekkarimainen juoni, se on loppujen lopuksi aika arkinen tarina. Henkilöhahmot ovat tyyliteltyjä mutta kiinnostavia. Ja vaikka tässäkin kirjassa kuvataan naisten välistä ongelmallista ystävyyttä, ongelmat eivät yhdisty naiseuteen – ja loppujen lopuksi tässä ystävyydessä on jotakin koskettavaa.

Tavallisten pikku pihajuhlien parissa onnistuin viihtymään ärsyyntymättä, eli kirja täytti vihdoinkin onnistuneesti kepeän kirjan tarpeeni. Voin siirtyä eteenpäin, ja lukea jotakin muuta.

Liane Moriarty: Hyvä aviomies (The Husband's Secret, 2013)
Suom. Helene Bützow
WSOY, 2014

Tavalliset pikku pihajuhlat (Truly Madly Guilty, 2016)
Suom. Helene Bützow
Kansi: Sanna-Reetta Meilahti
WSOY, 2017 

Holly Bourne: Katsokaa miten onnellinen olen (How Do You Like Me Now?, 2018)
Suom. Kristiina Vaara
Kansi: Sanna Mander
Gummerus, 2019

tiistai 31. joulukuuta 2019

Vuosi 2019 kansien välissä


Vuoteen 2019 mahtui paljon. Oli odotusta, haaveilua, pettymystä, töitä, väsymystä ja onnea.

Menin naimisiin.

Odotin koko vuoden Japanin matkaa unelmia pullollani. Matka peruuntui viime hetkellä taifuunin vuoksi.

Matkustin Vaasaan, Turkuun ja Tampereelle.

Tein paljon töitä.

Olin usein väsynyt. Pää kävi ylikierroksilla. Ehkä siksi luin tänä vuonna mielelläni myös vähän kepeämpää kirjallisuutta. Ja vaikka ne kepeät kirjat eivät aina jättäneet kovin suuria jälkiä, ja vaikka ne välillä olivat suorastaan kehnoja, ne täyttivät tehtävänsä lukuhetkellä: mieli irtautui arjesta ja rauhoittui.

Kirjavuoteen mahtui myös hienoja kokemuksia, ihania kirjoja ja innostavia ajatuksia. Eri tavalla mieleen jääneitä lukukokemuksia. Kirjavuosi 2019 oli esimerkiksi:

Piristävä:  

Ossi Nymanin Röyhkeys oli terävä, hauska ja ajankohtainen. Kirjan ajatukset ja asenne virkistivät ja tuulettivat ajatuksia ilahduttavasti.

Tarinan juhlaa:

Luin Margaret Atwoodin MaddAddam-trilogian päättävän Uuden maan hotkien ja tarinaan täysin uppoutuen. Sukelsin tarinaan niin syvälle, että todellisuuteen palaaminen otti hiukan voimille.

Myös Pajtim Statovcin Bollassa synkkä ja koskettava tarina rakentuu vaikuttavasti ja mukaansatempaavasti. Vaikutuin Statovcin taidosta kuvata epämiellyttävät päähenkilönsä myötätunnolla.

Ajatuksia herättävä:

Svetlana Aleksijevitšin Neuvostoihmisen loppu rakentaa moniäänisesti mosaiikkimaista kuvaa Nevostoliiton noususta ja tuhosta. Elisabeth Åsbrink puolestaan tiivistää vuoden 1947  tapahtumat pieniin, irrallisiin välähdyksiin. Erilaiset tavat kuvata lähihistoriaa – molemmat kirjat hurjan kiinnostavia.


Kiehtova:

Murasaki Shikibun Genjin tarinan ensimmäinen osa vei kauas menneisiin maailmoihin. Rakastin kirjan outoa, unenomaista tunnelmaa.

Innostava:

Alison Bechdelin omaelämäkerralliset sarjakuvaromaanit Hautuukoti ja Äideistä parhain olivat pullollaan erilaisia teemoja, tasoja ja viittauksia. Kirjat kertoivat hauskasti ja kipeästi yhden perheen tarinaa, ja samalla ne saivat pohtimaan tarinankerrontaa itsessään. Teosten intertekstuaalisuus oli jotenkin äärettämän inspiroivaa: teki välittämösti mieli uppoutua feministisiin klassikoihin ja lukea Proustia!

Innostuin myös Silvia Hosseinin esseistä. Pölyn ylistys kuljetti ajatuksia sulavasti ja luontevasti teemasta toiseen. Mikään ei innosta niin kuin kunnon essee!

Pettymys:

Kuten sanottua, luin jonkin verran kevyttä kirjallisuutta, joka ei aina ollut kovin hyvää. En kuitenkaan odottanutkaan niiltä kirjoilta kauheasti. Sen sijaan Jennifer Eganin Manhattan Beachiin petyin pahasti, koska kirja oli niin kaavamainen peruslukuromaani verrattuna hauskan kokeilevaan Aika suureen hämäykseen.

 Rakastettava:

Ihastuin Aino Vähäpesolan Onnenkissan raikkauteen ja vapauteen. Rakastin sen kirjallista luonnetta, runoanalyyseja ja akateemisuutta.

Ihana!

En rakastanut mitään kirjaa tänä vuonna niin paljon kuin Katja Kallion Valkokangastuksia. Rakastan Kallion tapaa kirjoittaa elokuvista ja elämästä. Valkokangastuksia sai itkemään ja hymyilemään – se sai sydämen pakahtumaan.


 Ihanaa kirjavuotta 2020!

maanantai 23. joulukuuta 2019

Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama


"Elän jatkuvasti jäljessä, välimatkan päässä, kuin ääninauhana joka on synkronisoitu huonosti. Mutta kuvittelemalla pääsen lähelle nykyetkeä. Pääsen sen yli. Tulevaisuuteen. Ja joskus, hyvin harvoin samanaikainen nostalgisointi ja kuvittelu saavat aikaan sen, että olenkin hetken risteyskohdassa, havahdun, kauhistun, en uskalla räpyttää silmää. Tässä."

Rehellisesti sanottuna: en oikeastaan tiedä, mistä Anna-Kaari Hakkaraisen Dioraamassa on kyse. Varsinkaan nyt, kun kirjan lukemisesta on aikaa useampi viikko, ja alunperinkin määritelmiä pakenevat mielikuvani ovat entisestään hämärtyneet ja loitonneet jonnekin horisonttiin.

Onko edes niin väliä, mitä Dioraamassa tapahtuu, tai mistä se kertoo? Ei, jos lukiessaan ja lukemisen jälkeen tuntee olevansa jonkin kiehtovan ja merkityksellisen äärellä. Ei, jos ajattelee jo lukiessaan, että tämän kirjan haluan ehdottomasti lukea joskus uudestaan. Haluan yrittää tavoittaa sen jonkun, mikä lukiessa tuntui häilyvän jossain melkein näköpiirissä mutta vilahtavan sitten taas piiloon. En ehkä tavoita sitä koskaan, ja ehkä juuri siinä on Dioraaman kiehtovuus.

Dioraama ei ollut minulle helppo lukukokemus. Voisin syyttää kiirettä ja väsymystä, mutta ehkä on kyse kirjasta itsestään. Dioraama on niin täysi ja moneen suuntaan kurottava, raskas ja kevyt, muistoja ja kuvitelmaa, lavastusta ja todellisuutta. Mutta aina ei tarvitse olla helppoa. Joskus voi viihtyä, vaikka ei tunnekaan olevansa ihan kotonaan.

Dioraaman lukeminen tuntui siltä, kuin joku olisi kutitellut aivoja höyhenellä – vähän ärsyttävältä mutta silti kiehtovalta. Sen äärellä tunsin olevani samaan aikaan valpas ja eksyksissä.

Dioraamasta ovat kirjoittaneet myös Omppu, Maisku, tuijata ja Katja.

Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama
Kansi: Leena Oravainio
Tammi, 2019

sunnuntai 15. joulukuuta 2019

Elisabeth Åsbrink: 1947 - Mistä historiamme alkaa?


Olen saanut lähiaikoina aika paljon lukuvinkkejä Sivumennen-podcastista. Vaikka Sivumennen-naisten kirjamaku ei ihan aina osu yksiin omani kanssa, he osaavat puhua kirjoista niin innostavasti, että podcastissa käsitellyt kirjat alkavat melkein poikkeuksetta houkutella. Elisabeth Åsbrinkin 1947 oli aiheena parin vuoden takaisessa jaksossa, jonka kuuntelin tänä syksynä. Innostuin niin, että varasin kirjan saman tien kirjastosta.

1947 osoittautui juuri niin kiinnostavaksi, kuin podcastin perusteella uskalsin toivoa. Åsbrink käy kirjassa läpi vuoden 1947 tapahtumia tammikuusta joulukuuhun lyhyiden, fragmentaaristen välähdysten kautta. Hän seuraa muutamia tapahtumaketjuja ja ihmisiä, ja rakentaa niiden kautta kuvaa yhdestä vuodesta, historiasta ja nykyhetkestä.

Vuonna 1947 YK yrittää ratkaista kovalla kiireellä Palestiinan kysymystä. Ihmiset toistelevat sanoja "Ei koskaan enää". Samaan aikaan eri puolilla maailmaa natsit kokoavat rivejään. Iso-Britannia ja USA eivät halua ottaa vastaan juutalaispakolaisia. George Orwell kirjoittaa kirjaansa Vuonna 1984, Simone de Beauvoir Toista sukupuolta. Se, miten toisen maailmansodan historiaa kirjoitetaan, alkaa määrittyä. Nürnbergin oikeudenkäynneissä tietyt tulkinnat korostuvat, ja toiset jäävät käsittelemättä.

Åsbrink käy läpi vuoden 1947 tapahtumia, mutta kirja ei ole mikään luettelomainen historiakatsaus. Keskiössä on koko ajan pikemminkin historian tulkinta kuin virallinen historiankirjoitus. Åsbrink tuo esille valittuja tapahtumia, joilla ei aina näytä olevan edes kovin paljon yhteyttä toisiinsa, mutta juuri tätä kautta kokonaiskuva laajenee. On selvää, että historiaa ei saa koskaan kuvattua täydellisesti, eikä yhtä vuotta voi mitenkään tiivistää vajaaseen kolmeensataan sivuun. Silti historia usein esitetään meille aukottomana, ehjänä kertomuksena. Se, millaista kertomusta kerromme, on valintoja – tiedostomattomia tai tiedostettuja. Toisen maailmasodan tarinat alkoivat muodostua heti sodan jälkeen, eivätkä kaikkien tarinat ole samanlaisia.

Muiden tarinoiden rinnalla kulkee myös Åsbrinkin oman suvun tarina. Natsien leireille kadonnut Unkarin juutalainen isoisä, joka on ollut Åsbrinkin elämässä läsnä vain poissaolona, kulkee kirjassa hänen rinnallaan. Isoisän tarina tuo kirjaan henkilökohtaisen kerroksen ja korostaa historian tulkintojen haurautta.

Mitä muistamme menneisyydestä? Miten valitsemme tarinamme? Ja voimmeko oppia historiasta – voimmeko sanoa "ei koskaan enää", vai rakennammeko aina raunioiden päälle uuden tuhon mahdollisuutta?

Kirjan ovat lukeneet myös Laura, Nanna ja Kirjavaras.

Elisabeth Åsbrink: 1947. Mistä historiamme alkaa? (1947, 2016)
Suom. Sanna Manninen
Kansi, Mika Tuominen
Siltala, 2017

sunnuntai 8. joulukuuta 2019

Joel Lehtonen: Putkinotko


Joel Lehtosen Putkinotko oli jo viime vuonna yksi Hyllynlämmittäjä-haasteen kirjoistani, mutta en silloin saanut tartuttua tähän järeään klassikkoon. Pidin kirjan kuitenkin hyllynlämmittäjä-pinossa tänäkin vuonna, ja tällä kertaa se päätyi luettavaksi asti.

Lukukokemus oli palkitseva, vaikka Putkinotkon lukeminen otti minulta aikansa – kirjan parissa kului kaksi kuukautta. Syynä ei ollut se, että kirja olisi ollut vaikeaselkoinen, tai etten olisi viihtynyt sen parissa. Järkälemäinen ja verkkaisesti etenevä Putkinotko ei vain aina tuntunut houkuttelevimmalta lukuvalinnalta, kun väsynyt mieli kaipasi viihdykettä. Onneksi Putkinotko sopi vallan hyvin luettavaksi vähitellen, eivätkä pienet tauot lukemisessa mitenkään haitanneet tämän aika lailla juonettoman tarinan seuraamista.

Putkinotko on yhdenpäivänromaani, joka kuvaa savolaisen vuokraviljelijä Juutas Käkriäisen perheen elämää yhden kesäisen päivän ajan. Juutas on laiska ja jääräpäinen jörrikkä, jonka saamattomuutta kuvaa se, että hän nukkuu perheineen saunassa, koska ei ole saanut korjattua tuvan seinien puuttuvia hirsiä. Juutaksen vaimo, toimelias Rosina, yrittää patistaa Juutasta viinanpolttoon, koska se olisi helppo keino ansaita perheelle tuloja – jos Juutas vain saisi aikaiseksi tarttua toimeen. Käkriäisten vuokraisäntä Aapeli Muttinen ei puolestaan tiedä, millä keinoin hän saisi Käkriäiset hoitamaan tilaansa: hän on kokeillut uhkauksia ja lupauksia, mutta Putkinotko tuntuu Juutaksen hoidossa vain rapistuvan.

Lehtonen kuvaa ihastuttavan tarkkanäköisesti ja elävästi romaaninsa henkilöt. Hän onnistuu rakentamaan henkilöhahmon pieninkin keinoin, ja esimerkiksi Käkriäisten kymmenen lasta ovat kaikki tunnistettavia persoonia. Juutas on niin kovakalloinen, kerskaileva ja itsepäinen, että hän saattaisi jäädä pelkäksi karikatyyriksi, mutta Lehtosen käsittelyssä tässä metsäläisessä on inhimillisyyttä.

Rosina Käkräinen on henkilöhahmoista kenties koskettavin ja moniulotteisin: pintakerroksena Rosinassa on kova ääni ja toimeliaisuus, mutta Lehtonen näyttää meille myös sen, kuinka tarkasti Rosina tuntee jokaisen lapsensa, Rosinan katkeruuden ja vihan, ja Rosinan huolen siitä, että hän on jälleen raskaana. Mieleen jää viipymään kuva väsyneestä ja alakuloisesta Rosinasta, joka viipyilee iltatoimissaan saadakseen hetken aikaa ajatella monia murheitaan.

Kirjan tunnelma vaihtelee koomisesta touhukkuudesta tummempiin sävyihin ja kauniisiin tuokiokuviin. Verkkaisen kesäpäivän tunnelma on Lehtosen käsittelyssä niin käsinkosketeltava, että lukija voi tuntea ihollaan heinäkuisen lämmön ja haistaa keskikesän tuoksut. Lehtosen teksti on herkullista ja moniulotteista, vaihdellen rehevästä, töksähtelevästä dialogista runollisiin maisemakuvauksiin. Kielessä on viehättävää vanhahtavuutta, mutta hengeltään Putkinotko tuntuu yllättävän ajattomalta.

Kirjan loppuun kootut, Putkinotkon julkaisun jälkeen kirjoitetut epilogit jätin lukematta. Putkinotkon avoin loppu oli niin hieno, etten halunnut kuulla edes kirjailijan näkemystä siitä, mihin elämä henkilöhahmot kuljetti.

Putkinotkosta ovat kirjottaneet myös Elina ja Jokke. Kirsi ja Tiina kirjoittavat kirjan lisäksi Teatteri Jurkan Putkinotko-tulkinnasta.

Joel Lehtonen: Putkinotko
SKS, 2012/1920
Ilmestynyt alunperin kahtena osana
Putkinotkon metsäläiset, 1919 ja Putkinotkon herrastelijat, 1920
 

lauantai 30. marraskuuta 2019

Pajtim Statovci: Bolla


"Sota syntyy sodasta eikä ole olemassa sodan päättävää sotaa, pojan aiheuttama kuvotus oli sodan sormi, kurkkuun ahdettu nyrkki, valitse puolesi ja muista ettei vihollinen ole ihminen, sillä ei ole kasvoja, ei perhettä, se ei ole kenenkään lapsi eikä kenenkään vanhempi, vihollisella ei ole siskoa eikä veljeä eikä vihollinen tunne sääliä älä siis sinäkään."

Onko kukaan ihminen yksiselitteisesti hyvä tai paha? Onko pahuus yksittäisä tekoja, jotka eivät määritä ihmistä kokonaan? Vai määrittääkö juuri ihmisen pahuus sen, millaisia hänen tekonsa tai valintansa ovat? Onko kaikilla ihmisillä samanlaiset lähtökohdat ja mahdollisuudet hyvyyden tai pahuuden valitsemiseen?

Arsim ja Miloš tapaavat Pristinassa 1990-luvun puolivälissä. Heidän välisensä vetovoima on vastustamatonta – heistä voisi kertoa suuren rakkaustarinan. Rakkaustarinan tiellä vain on ylitsepääsemättömiä esteitä: kahden miehen välinen rakkaus ei ole hyväksyttyä, ja ilmassa tuntuu jo tulevan Kosovon sodan uhka. Vai ovatko esteet sittenkään ylitsepääsemättömiä? Olisivatko Arsim ja Miloš voineet sittenkin olla onnellisia, jos olisivat valinneet jossain vaiheessa toisin? Olisivatko he voineet valita toisin, ajan ja olosuhteet huomioon ottaen.

"Mietitkö koskaan mitä sinusta ja minusta olisi voinut tulla, miten onnellisia me olisimme voineet olla, toisena aikana, toisaalla, kenties", miettii Miloš. Lukijankin on pakko miettiä samaa. Olisiko Arsim ollut toisenlainen, hyvä, jos hänen ei olisi tarvinnut kieltää omaa itseään? Vai olisivatko julmuus ja itsekkyys joka tapauksessa olleet osa Arsimia? Jos sota ei olisi tullut väliin, olisivatko Arsim ja Miloš voineet yhdessä ylittää yhteisön tabut ja ennakkoluulot?

Bolla tuntuu Pajtim Statovcin kirjoista synkimmältä, vaikkeivat kaksi edellistäkään mitään hilpeitä huviretkiä ole olleet. Ehkä synkkyyden tunne syntyy siitä, että Bollan päähenkilöistä on aika vaikea pitää. Varsinkin Arsim tekee ja ajattelee kauheita asioita, ja Miloš on tappanut sodassa vailla tunnontuskia. Ja kuitenkin näille kahdelle miehelle toivoo hyvää, vähän enemmän onnea kuin ne lyhyet hauraat hetket, jotka he ovat elämältä saaneet. Statovci näyttää meille ihmisen pahojen tekojen takana – ihmisen, joka ei ole hyvä tai paha, mutta jolla on kyky sekä hyviin että pahoihin tekoihin.

Statovcin kirjoista Bolla ei ehkä nouse henkilökohtaiseksi suosikikseni. Tiranan sydän onnistui koskettamaan minua jollakin sellaisella tavalla, johon kovin monet kirjat eivät yllä, ja sillä on erityinen paikka sydämessäni. Bolla ei myöskään yllättänyt ja ilahduttanut esikoiskirja Kissani Jugoslavian tavoin. Bolla saattaa kuitenkin olla Statovcin tähänastisen uran ehjin ja kokonaisin kirja, moniulotteinen, riipivä, mieleenpainuva lukukokemus. Se nostaa Statovcia yhä korkeammalle lempikirjailijoideni listalla.

Bollasta ovat kirjoittaneet monet, esimerkiksi Omppu, Kirsi, riitta k, Arja, Laura ja Katja.

Pajtim Statovci: Bolla
Kansi: Mirella Mäkelä
Otava, 2019

lauantai 23. marraskuuta 2019

Eva Malmström: Marian pilvilinnat


Viisi vuotta sitten kirjoitin lapsuuden kadonneista kirjoista. Pyysin apua kolmen lapsuudessa lukemani kirjan tunnistamiseen: muistin kirjoista joitakin yksityiskohtia, mutta kirjojen tai kirjailijoiden nimet olivat unohtuneet. Kaksi kirjoista tunnistettiin nopeasti, mutta kolmas jäi arvoitukseksi. En ollut kovin yllättynyt, koska juuri tuosta kirjasta muistoni olivat kaikkein niukimmat. Mutta koska muistin pitäneeni kirjasta kovasti, mieltäni jäi hiukan vaivaamaan se, etten ollut onnistunut jäljittämään sitä.

Muutama viikko sitten juttuun tuli kuitenkin uusi kommentti: Maria kertoi, että kyseessä oli Eva Malmströmin Marian pilvilinnat. Olin innoisssani, kun tämä kauan kadoksissa ollut kirja viimeinkin löytyi, ja tilasin kirjan netti-antikvariaatista: halusin nähdä, kuinka hyvin hatarat muistikuvani kirjasta pitivät paikkansa. Ja tietysti kiinnosti myös, olisiko kirjassa vielä tallella vanhaa viehätystä.

Näin muistelin kirjaa viisi vuotta sitten:

"Tämä kirja on enemmän nuortenkirja. Päähenkilö on ehkä jo teini-ikäinen. Hänen vanhempansa ovat eronneet, ja tyttö asuu äitinsä kanssa, muistaakseni isossa uusperheessä. Kirjan loppupuolella tyttö lähtee tapaamaan isäänsä, johon suhtautuu jossain määrin ihannoivasti, mutta tapaaminen ei tainnut olla kovin onnistunut.

Tästä kirjasta mieleeni on jäänyt se, että päähenkilö on kirjan alussa aika kiltti tyttö, mutta elää sitten jonkinlaisen kapinavaiheen poikaystävineen ja pukeutumiskokeiluineen. Muistan ainakin sen, että tyttö laski uusissa farkuissaan kerta toisensa jälkeen alas kalliota, että saisi housuihin juuri oikeanlaisen kuluneen sävyn."


Mielikuvani pitivät melko hyvin paikkansa. Kirjan alussa Maria on 13-vuotias kiltti tyttö, joka harrastaa partiota ja rakastaa elämää. Hänen uusperheensä on melko boheemi, äiti ja isäpuoli nuoria ja mukavia. Marian elämä kuitenkin mutkistuu, kun hän pettyy parhaaseen ystäväänsä ja isoveljeensä. Vanhemmatkin alkavat ärsyttää. Sitten Maria rakastuu kuolettavasti kylän pahaan poikaan, Kurreen. Kun Kurrekin sitten tuottaa Marialle pettymyksen, tyttö suistuu yhä pahemmin raiteiltaan. Maria riitelee perheen kanssa, ja haaveilee poissaolevasta isästään, tunnetusta taidemaalarista.

Lapsuudesta tuttu nuortenkirja ei joitakin poikkeuksia lukuunottamatta lumoa aikuisena samalla tavalla kuin lapsena. Marian pilvilinnat ei ole tuollainen poikkeustapaus, mutta oli kuitenkin ihanaa matkustaa kirjan kautta hetkeksi takaisin lapsuuteen. Kirjassa oli edelleen jonkinlaista viehättävää raikkautta ja leikkisyyttä. Se on totta kai vanhan ajan tyttökirja – 1960-luvulla ilmestynyt kirja oli vanhan ajan kirja jo 80-luvulla, kun itse luin sitä. Minulle tuo vanhanaikaisuus oli varmasti aikoinaan osa kirjan viehätystä.

Muistin, että minua olivat lapsena erityisesti viehättäneet kohdat, joissa Maria kokeilee erilaisia tyylejä, hakee omaa rooliaan. Ja sieltähän ne kohdat löytyivät:

" Toinen vaihtoehto: Sivujakaus. Hiukset vahvasti tupeerattuina, latvat alaspäin. osa hiuksista toisella silmällä, niitä sipaistaan kädellä silloin tällöin, lapsenomaisin liikkein. Pää kallellaan. Suupielessä ujo hymy. – Kuinka sitä saisi itsensä ujon näköiseksi?
Rooli ei ole vielä loppuun asti tutkittu. Ei vielä näyttömökelpoinen." 

Sen sijaan kohta, jonka uskoin muistavani kaikkein kirkkaimmin, ei ollutkaan aivan muistikuvani mukainen. Kirjassa kyllä kulutetaan farkkuja laskemalla alas kalliota, mutta mäenlaskija ei ollutkaan Maria vaan Kurre, paha poika ja Marian ihastus. Ja kuitenkin muistikuvissani näin aivan selvästi tytön laskemassa kalliota farkuissaan. On hassua, kuinka epäluotettava toveri muisti onkaan!

Eva Malmströn: Marian pilvilinnat (Porträtt av Marie, 1964)
Suom. Aija-Leena Niittula
Kansi: Tarina Lounasmaa
Weilin+Göös, 1966