torstai 8. elokuuta 2019

Sally Salminen: Katrina


"Hän oli näkevinään loputtoman jonon äitejä – resuisia, nälkäisiä, tietämättömiä naisia, jotka tarpoivat eteenpäin pimeää tietä, jota he sanoivat elämäksi, ja synnyttivät lapsia, jotka eivät koskaan olisi lapsia vaan ostettuja orjia jo ennen kuin he olivat nähneet päivänvalon, niin, ennen kuin he heräsivät kohdussa, oli heidän kohtalokseen määrätty työskennellä maalla, johon heillä ei ollut mitään osuutta."

Sally Salmisen Katrina on pinnalta katsottuna yksinkertainen ja suoraviivaisesti etenevä tarina yhden naisen elämästä nuoruudesta vanhuuteen. Kaunis ja ylpeä Katrina menee rakastumaan iloiseen merimieheen, ja taitaapa Katrina rakastua yhtä paljon siihen uuteen elämään, jota merimies hänelle maalailee. Katrina näkee mielessään Ahvenanmaan hedelmälliset maat, omenia notkuvat hedelmäpuut, ja itsensä hienon valkoisen talon emäntänä.

Karu totuus paljastuu, kun Katrina saapuu vastavihittynä vaimona Ahvenanmaalle. Ei ole valkoista taloa eikä omenapuita. On vain ränsistynyt torppa ja suurisuinen ja lapsellinen aviomies. Tästä pettymyksen hetkestä alkaa Katrinan elämänmittainen taistelu. Taistelu rikkaita talonomistajia, ennakkoluuloista kylänväkeä, luontoa, merta ja omaa luonnetta vastaan. Katrinan elämää rytmittävät lasten syntymät ja varttumiset, vuodenkierto ja työnteko, kuolemat ja jäähyväiset. Se on ihan tavallista elämää iloineen ja murheineen – ja kuitenkin siinä on Salmisen kertomana suuruutta.

Yksinkertaisen tarinan alla piilee monia kerroksia. Katrinaa voi lukea yhteiskunnallisena kannanottona, kasvutarinana, rakkauskertomuksena, meriromaanina tai perhekuvauksena. Se on realistinen romaani, jossa on pilkahduksia kansantaruista tai saduista. Suorasanaisen toteavan kertojanäänen rinnalle Salminen ripottelee runollisia ja humoristia palasia. Kokonaisuus pysyy kuitenkin koko ajan ehjänä ja selkeänä.

Katrina on henkilöhahmona todellinen arjen sankari olematta mikään kiiltokuva. Hän on myös feministinen sankari, joka näkee, kuinka eri tavalla maailma kohtelee naisia ja miehiä, ja joka raivaa omaa tietään miesten maailmassa.

Kaiken lisäksi Katrina on hyvä tarina, mukanaasatempaava ja samaistuttava romaani, täynnä tunnelmaa ja kiehtovia henkilöhahmoja. Todellinen lukuilo kirjaksi.

Katrinasta ovat kirjoittaneet myös Elina, tuijataArja, Margit ja Opus eka.

Osallistun kirjalla Joka päivä on naisten päivä -klassikkohaasteeseen.

Sally Salminen: Katrina (Katrina, 1936)
Suom. Juha Hurme
Kansi: Jussi Karjalainen
Teos, 2018

torstai 11. heinäkuuta 2019

Katja Kallio: Valkokangastuksia


Tämä ei ole kirja-arvio. Tämä on itkuinen rakkaudentunnustus.

Luin muutama vuosi sitten Katja Kallion Elokuvamuistin, ja rakastuin. Rakastuin Kallion tapaan kirjoittaa elokuvista tavalla, jossa elämä ja elokuvat kietoutuvat erottamattomasti toisiinsa. Rakastuin siihen, että Kallio ymmärtää, mitä elokuvien rakastaminen on ja osaa kaiken lisäksi ilmasta sen sanoilla. Eikä niitä sanoja edes tarvita montaa. Yksi sivun mittainen tiivis teksti ja tarkasti valitut sanat riittävät, ja lukijana voi huokaista onnellisena, että juuri tuolta elokuvat parhaimmillaan tuntuvat.

Kun kuulin, että Kalliolta ilmestyy uusi elokuvakirja, olin tietysti samaan aikaan ihastunut ja kauhuissani. Kuinka ihanaa – lisää Kallion elokuva-ajatuksia! Ja kuinka kamalaa – entä jos kirja ei olekaan yhtä ihana kuin Elokuvamuisti!

Heti, kun aloin lukea Valkokangastuksia, pelko hävisi. Kyllä, kirja on aivan yhtä ihana kuin Elokuvamuistikin. Se soljuu samalla vaivattomuudella aiheesta toiseen, yhdistellen elämää ja elokuvaa, kepeää ja raskasta, triviaalia ja elämää suurempaa. Sydämeni pakahtuu, kun saan Kallion tekstien kautta palata Franzin, Phoenixin, Son of Saulin tai Kosketuksissa-elokuvan maailmaan.

Lukiessani itken vähän väliä. Itken, koska olen niin onnellinen, kun saan taas lukea näitä ihania elokuvatekstejä. Itken, kun Kallio rinnastaa I, Daniel Blaken ja Kotiopettajattaren romaanin. Ja kun Kallio kirjoittaa Sound of Musicin sing along -näytöksestä, itken niin etten enää näe lukea.

"[...]heidän suhteensa Sound of Musiciin saattoi olla aivan toisenlainen kuin minun, heillä siihen liittyvät toiset muistot. Mutta hekin ovat rakastaneet sitä, varmaan yhtä paljon kuin minä, ehkä jopa yhtä epätoivoisesti, ja vaikka heidän kanssaan siitä keskusteleminen olisikin mahdotonta, koska en saisi millään sanoilla ilmaistua kuinka pieni ja yksinäinen ja samalla järkyttävän onnellinen olin silloin kun sain olla Sound of Musicin kanssa, niin laulamalla tässä yhdessä me kaikki pääsemme tunnustamaan rakkautemme."

Ei pidä ymmärtää väärin. Valkokangastuksia ei ole pelkkää itkuvirttä. Kirja on hauska, oivaltava, hymyilyttävä, haikea, viisas. Mutta kuten Kallio kirjoittaa ihan toisessa yhteydessä: "Itkeminen onkin tässä se lopullinen koe". Moni muukin voi kirjoittaa elokuvista niin, että lukiessaan nyökyttelee hyväksyvästi tai oivaltaa jotain uutta. Mutta jokainen ei osaa kirjoittaa elokuvista niin, että henki salpautuu ja kyyneleet valuvat.

Valkokangastuksista ovat kirjoittaneet myös tuijata, Marika Oksa, Katja ja Maija-Riitta.

Katja Kallio: Valkokangastuksia
Otava, 2019

sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

Tuomas Timonen: Oodi rakkaudelle


Oodi rakkaudelle! Kuulostaa niin kauniilta ja romanttiselta! Tuomas Timosen runokokoelman avaava nimiruno Oodi rakkaudelle on kuitenkin jotain ihan muuta. Runo esittää sarjan häiritseviä kysymyksiä:

"Luuletko että hän rakastaa osallistua sinun unelmaasi?
Luuletko että hänelle riittää että sinun
mielestäsi hän olisi hyvä lapsiesi isäksi?
Luuletko että hän haluaa että korjaat seurassa
hänen puutteellista ranskan ääntämystään?"

Kysymykset lyövät rikki kuvitelman harmonisesta parisuhteesta, jossa jaetaan unelmat, mielipiteet ja maailmankuva. Romanttisiksi mielletyt eleet ja teot muuttuvat ärysttäviksi ja valheellisiksi. Samalla kysymysten kohde kuvataan melko epäimartelevassa valossa: runon Sinä ostaa kumppanilleen typeriä vaatteita, hänellä on keskenkasvuinen luonne, ja hän juoruilee parisuhteen intiimeistä yksityiskohdista ystävilleen.

Esittääkö runon pienet, julmat kysymykset ulkopuolinen tarkkailija, vai onko kysymysten takana sittenkin runon Hän, parisuhteen toinen osapuoli, joka kysymyksillä paljastaa todelliset tunteensa. Entä millaiset kysymykset parisuhteen toiselle osapuolelle esitettäisiin? Antaisivatko ne yhtään kauniimpaa kuvaa rakkaudesta tai ihmisestä?

Samalla kierolla otteella Timonen lähestyy aikuisen ja lapsen välistä suhdetta Kasvatusohjeita-runoissa.

"Jos hän haluaa sinisen pallon, anna se hänelle.
Jos hän haluaa sinisen pallon, älä anna sitä hänelle.
Kysy, eikö hän halua sinistä palloa.
Käske hänen ottaa sininen pallo.
Lyö häntä, jos hän ottaa sinisen pallon."

Runot neuvovat kohtelemaan lasta epäloogisesti, väkivaltaisesti ja vastuuttomasti. Ne ovat kenties liioiteltuja, mutta saavat miettimään, näyttäytyvätkö aikuisten säännöt, puheet ja teot lapsen mielessä tällaisena mielivaltaisena kaaoksena. Ja kuinka paljon aikuiset satuttavat tai vahingoittavat lasta tarkoittamattaan tai tarkoituksella.

Timosen runoissa on väkivaltaa, seksiä ja synkkyyttä. Runot häiritsevät ja välillä ahdistavatkin ja kyseenalaistavat samalla sitä, mikä pinnalta katsottuna näyttäytyy normaalina ja hyväksyttynä. Uutta tulokulmaa asioihin voi löytyä myös kirjoitusvirheiden tai sanaleikkien kautta.

Pelkkää synkistelyä kokoelma ei ole, vaikka huumorissa onkin on usein mustanpuhuva sävy. Parhaimmillaan Oodi rakkaudelle onkin ehkä niissä runoissa, joissa vakava ja rujo kohtaavat hauskan ja herkän oikeassa suhteessa. Silloin lukijan mielessä liikahtelee kiivaimmin.

Tuomas Timonen: Oodi rakkaudelle
Kansi: Camilla Pentti
Teos, 2007

keskiviikko 26. kesäkuuta 2019

Helmi Kekkonen: Olipa kerran äiti


"toisinaan tunnen etten voisi olla onnellisempi,
toisinaan koen olevani pelkkä kotitöitä tekevä ja lapsia hoitava hikoileva imettäjä, kaukana maailmasta, siitä mikä tapahtuu todella." 

Millaista on olla äiti, yksi äiti monien joukossa? Henkilökohtaisella, ruumiillisella, pään sisäisellä tasolla? Helmi Kekkosen Olipa kerran äiti kertoo yhden kokemuksen äitiyden ensimmäisistä vuosista. Äidistä, joka ei haaveillut lapsista, mutta huomasi olevansa raskaana. Äidistä, joka on kokenut kolme raskautta ja kaksi synnytystä. Äidistä, joka miettii äitiyttä ja haluaa antaa sille sanat.

Kekkonen kirjoittaa henkilökohtaisesta matkastaan äitinä: raskauksista, synnytyksistä, keskenmenosta, vauva-ajasta, oman tilan kaipuusta, rakkaudesta. Arjen vanhemmuuden keskellä Kekkonen pohtii kokemuksiaan ja omaa äitiyttään. Näistä pohdinnoista nousee esille laajempia teemoja, joista itselleni kiinnostavimpia olivat ehkä äitiyttä koskevat odotukset ja odotusten myötä epäonnistumisen ja syyllisyyden tunteet.

Äitiys on täynnä odotuksia ja paineita, alkaen tietysti siitä, tuleeko naisesta ylipäätään äiti. Mutta paineet eivät suinkaan lopu lapsen saamiseen. Imetätkö? Kuinka jaat vanhemmuuden mahdollisen kumppanin kanssa? Nukkuuko lapsi? Rakastatko tarpeeksi? Rakastatko oikein? Saatko kaivata entistä elämääsi? Saatko miettiä, millaista elämäsi olisi, jos olisit valinnut toisin? Saatko suuttua lapselle? Saatko olla epätäydellinen?

Kekkonen käsittelee äitiyden paineita sekä suoraan että rivien välissä. Paineita on vaikea välttää, ja jos pystyykin suhtautumaan yhteen niistä järkiperäisesti ("imetys tai imettämättömyys [ei] millään tavalla määritä sitä millainen äiti minä olen"), kompastuu kymmeneen muuhun. Sitä, mistä nämä paineet syntyvät, tai miten äitiyteen kohdistetut odotukset ovat muuttuneet, Kekkonen ei niinkään käsittele – tämä on henkilökohtainen matka. Lukijalle Kekkosen henkilökohtaiset kokemukset kuitenkin antavat ajateltavaa myös henkilökohtaisen ohi.

Pidän kovasti kirjoista, joissa käsitellään jotakin teemaa omakohtaisen kokemuksen kautta. Pidin myös Kekkosen kirjasta, joskaan en aivan niin paljon kuin ennakkoon oletin pitäväni. Nautin kirjan alkupuolesta, mutta loppua kohti lukemisen intensiteetti vähän lopahti, ja kirja tuntui kertaavan samoja ajatuksia. Lisäksi aloin hiukan väsyä Kekkosen kauniiseen, hengästyneeseen tekstiin, jossa välimerkit katkovat loputtoman pitkiä virkkeitä. Olen ehkä kuitenkin yksinkertaisemman tekstin ystävä.

Paljon oli kuitenkin sellaista, mistä pidin. Kekkosen rehellisyys ja itsereflektio. Kirjan simppelin kaunis ulkoasu.Se, että äitiyteen liittyvistä negatiivisista tunteista ei väännetty vitsiä, vaan ne kuvattiin suoraan ja kipeästikin. Arki, kahvikupilliset ja väsymys. Kaiken keskellä hehkuva rakkaus.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Tani, Sirri, Paula ja Laura.

Helmi Kekkonen: Olipa kerran äiti
Kansi / kannen kuva: Elina Warsta / Pihla Viitala
Siltala, 2019

sunnuntai 16. kesäkuuta 2019

Mikko Lundell: Miljoonasade


"Yksi sävellys tuntui alkavan vetävästi. Lauluosuuden alkuun tarvittiin jokin kolmitavuinen sana, jonka tavut kestäisivät venyttämistä. "Mar-ras-kuu", Salo tapaili."

Miljoonasade lauloi 1980-luvulla itsensä lähes jokaisen suomalaisen tietoisuuteen Marraskuulla ja Lapsuuden sankarilla. Luultavasti Miljoonasade tunnetaan edellen parhaiten juuri noista kahdesta kappaleesta, vaikka yhtyeellä useita muitakin isoja hittejä on uransa varrella ollut. Tuore Miljoonasade-historiikki tarjoaa nyt mahdollisuuden tutustua läheisemmin tähän yhtyeeseen, joka ei ole pahemmin paistatellut julkisuudessa. Kirja antaa Miljoonasateesta kuvan melko ammattimaisena ja aikuisena yhtyeenä, joka on kuitenkin lähes aina ollut valmis musiikillisiin kokeiluihin ja seikkailuihin.

Lundellin kirja on kaikin tavoin hyvin perinteinen bändihistoriikki. Se käy läpi yhtyeen syntymisen, menestyksen vuodet, hajoamisen ja paluun, keskittyen analysoinnin sijaan kertomaan, mitä tapahtui. Aika ajoin kirja tuntuu kovin tasapaksulta raportoidessaan vuorotellen levyn tekemisen ja kiertue-elämän sattumuksia. Kirjaa vaivaa tietty persoonattomuus: Lundellin lähestymistavassa tai kirjoitustyylissä ei ole mitään sellaista, mikä tekisi Miljoonasade-historiikista kiinnostavan nimenomaan kirjallisuutena, ei bändikirjana.

Huomasin lukiessani kaipaavani ennen kaikkea syvempää analyysiä Heikki Salon sanoituksista. Läpi kirjan korostetaan Salon lyriikoiden merkitystä niin Miljoonasateen kuin yleisemmin suomalaisen laululyriikan kannalta, mutta esimerkiksi yksittäisten kappaleiden sanoituksia ei juurikaan käsitellä. Olisi ollut mielenkiintoista lukea tarinoita sanoitusten taustoista, Salon omia näkemyksiä lyriikoiden merkityksestä tai Lundellin tulkintoja. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kirja keskittyy kuitenkin enemmän kappaleiden musiikillisten ratkaisujen kuvaamisen, ja Lundell pysyttelee puolueettoman historioitsijan roolissa.

Miljoonasateen musiikin ystäville ja bändin faneille kirja on toki kiinnostavaa luettavaa pienestä puisevuudestaan ja persoonattomuudestaan huolimatta. On mielenkiitoista lukea esimerkiksi bändin alkuaskeleista, samoin lopettamista edeltäneistä väsähtäneistä vuosista. Kiinnostavuutta lisää Miljoonasateen pitkä ura, jonka ansioista kirjasta välittyy myös musiikkimaailman muuttuminen. Miljoonasade on aloittanut uransa kaikin puolin aivan erilaisessa kulttuurissa kuin missä se nyt jatkaa uraansa.

Oman mausteensa kirjaan tuovat Miljoonasateen fanien pienet kertomukset bändistä ja sen merkityksestä. Ne tuovat kirjaan sitä tunnelatausta, joka tekstistä muuten usein puuttuu – ne kertovat musiikin ja laulujen merkityksestä ja voimasta.

Mikko Lundell: Miljoonasade
Kansi: Tommi Tukiainen
Like, 2019

sunnuntai 9. kesäkuuta 2019

Murasaki Shikibu: Genjin tarina 1 - Kirsikankukkajuhla


""Juuri hauraus ja avuttomuus ovat naisen parhaita ominaisuuksia", Genji sanoi. "Minä en pidä naisista jotka ovat liian viisaita ja voimakkaita. Hiljainen ja nöyrä nainen on helposti miesten petettävisä, mutta hänen kuuliaisuutensa viehättää miestä ja mies voi muovata hänet mieleisekseen, sellaisen naisen kanssa mies tulee hyvin toimeen. Ehkä ajattelen näin, koska olen itsekin heikkoluonteinen ja vaisu.""

Genjin tarinan lukeminen on kiinnostanut minua vuosia. Syitä kiinnostukseen on ollut useampia. Kirjallisuuden historian näkökulmasta maailman ensimmäiseksi romaaniksikin kutsuttu teos on luonnollisesti kiinnostava. Se, onko Genjin tarina romaani saatika ensimmäinen romaani, ei ole niinkään kiinnostavaa, mutta kirjan nimeäminen maailman ensimmäiseksi romaaniksi kertoo toki jotakin sen merkityksestä. Kiinnostavuutta lisää se, että tämän 1000-luvun Japanissa syntyneen kertomuskokoelman kirjoittaja oli nainen.

Lisäksi Genjin tarinassa on kiinnostanut Japani. Japani ja sen kulttuuri viehättää ja kiehtoo, monissa muodoissaan, ja tämä kirja vie lukijan tuhannen vuoden takaiseen Japaniin. Aika, kulttuuri ja tavat ovat kaukaisia ja vieraita, ja kuitenkin Genjin tarinassa on vierauden lisäksi paljon tunnistettavaa.

Tarinoiden päähenkilö Genji on keisarin ja tämän sivuvaimon poika, sädehtivän kaunis, uskomattoman lahjakas ja muutenkin kaikin puolin täydellinen nuorukainen. Kruununprinssiksi Genjiä ei kuitenkaan voida korottaa, koska keisarilla on ensimmäisen vaimonsa kanssa vanhempi poika, ja ensimmäisen vaimon suku on vaikutusvaltainen, toisin kuin Genjin äidin suku. Genji on kuitenkin keisarin erityisessä suosiossa ja elää etuoikeutettua elämää keisarillisessa palatsissa.

Genjin tarina tuntuu pinnalta katsoen olevan ennen kaikkea erilaisten romanssien tarina. Genji naitetaan 12-vuotiaana ensimmäiselle vaimolleen, mutta hänellä on suhteita lukuisiin muihin naisiin. Osa suhteista muistuttaa pakkomiellettä, jotkut ovat intohimoisia tai traagisia, jotkut silkkaa valloitushalua.

Naisseikkailujensa kautta Genji pyrkii määrittelmään naisen luontoa ja erilaisia naisellisuuden tyyppejä. Samalla hän etsii täydellistä naista: lähimmäksi tätä ihannetta pääsee Genjin mielessä keisarin sivuvaimo Fujitsubo. Fujitsubo on Genjille saavuttamaton (ainakin puolisona), joten Genji päättää ryöstää ottotyttärekseen Fujitsuboa ullkoisesti muistuttavan Murasaki-tytön. Ottotyttärestä Genji haluaa vähitellen kasvattaa itselleen ihanteellisen vaimon.

Genjin tarina loihtii lukijan mieleen maailman, jossa estetiikalla ja muotoseikoilla on suuri merkitys. Vaatteet ja niiden värit, maisemat ja luonnonilmiöt, kukat ja tuoksut kuvastavat henkilöhahmojen luonnetta ja tunnetiloja. Erityinen asema on runoilla, niiden sepittämisellä, käsialla jolla runo on kirjoitettu, musteen värillä ja paperilaadulla. Runojen kautta miehet ja naiset voivat ilmaista tunteitaan ja ajatuksiaan, toki vertauskuvien ja vihjausten kautta.

"Kyynelistä kostunut hiha pyyhkäisee pölyn neilikalta.
Myrskytuuli puhaltaa, sen myötä on jo syksy." 

Ajallisesti ja kulttuurisesti kaukaiseen maailmaan kuuluvan tarinan tulkitseminen on aina haastavaa. Nykylukijana ja Japanin kulttuurihistoriaa vain pintapuolisesti tuntevana luen Genjin tarinaa aivan eri silmin kuin Murasakin aikalainen tai Japanin kirjallisuuden tutkija. Tässä on kuitenkin yksi osa Genjin tarinan kiehtovuudesta. Sen maailma on osittain outo ja vieras, ja kuitenkin se puhuttelee ja houkuttelee tulkintoihin.

"Genjin kiihko ja itsepäisyys sai naisen haraamaan yhä enemmän vastaan. Hän päätti pysyä lujana, vaikka Genji sitten pitäisikin häntä kylmänä naisena. Hän toivoi Genjin pettyvän häneen niin että jättäisi ahdistelun tähän yhteen kertaan. Hän olisi Genjin syleilyssä kuin notkea bambu, joka taipuu mutta ei murru."

Genji esitetään tarinassa loistavana sankarina, mutta nykylukijan silmin tuntuu, että Murasakin myötätunto kohdistuu kuitenkin Genjin naisiin ja naisten maailmaan yleensä. Heian-kauden naisen maailma oli tiukasti rajattu, eikä edes ylhäisellä hyvän suvun naisella ollut juuri mahdollisuutta vaikuttaa elämäänsä. Tätä naisten asemaa Murasaki tuntuu tuovan esille antaessaan muorten miesten kaikkitietävästi jaotella naiset kolmeen eri luokkaan, tai kuvatessaan naisten kokemaa häpeää, pelkoa ja avuttomuutta miesten valloitus- ja omistushalun kohteina.

Kiehtovaa, unenomaista, visuaalista, ajatuksia herättävää luettavaa.

Genjin tarinasta on kirjoittanut myös Kaisa Reetta T.

Osallistun kirjalla Joka päivä on naisten päivä -haasteesen.

Murasaki Shikibu: Genjin tarina 1. Kirsikankukkajuhla (Genji Monogatari, noin 1010)
Suom. Martti Turunen 
Runojen suomennos: Kai Nieminen
Kansi: Kosti Antikainen
Otava, 1980

tiistai 4. kesäkuuta 2019

Miniarvioita: Kotiinpalaajat, Ei, ei ja vielä kerran ei, Nokkosvallankumous


Luettujen kirjojen pino on kasvanut korkeaksi. Pinossa on kirjoja, joista tekee mieli kirjoittaa jotakin blogiin, mutta joiden lukemisesta on sen verran aikaa, etteivät ajatukset ole enää kovin tuoreita. Jotta kirjat eivät jäisi ikuisesti odottamaan sitä, että saisin niistä kirjoitettua, niputan ne samaan bloggaukseen lyhytarvioiden muodossa.

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat

Hiukset. Ne ovat jääneet voimakkaasti mieleeni Kotiinpalaajista. Adichie käsittelee romaanissaan rotua, kulttuuria ja identiteettiä. Hän tarkastelee myös sellaisia välitiloja ja rajapintoja, joissa rodut ja kulttuurit risteilevät ja sekoittuvat. Nigerialaisia, jotka lähtevät Yhdysvaltoihin ja palaavat myöhemmin takaisin Nigeriaan. Afrikkalaisia, jotka pyrkivät sulautumaan amerikkalaiseen kulttuuriin, mutta jotka nähdään ikuisesti ulkopuolisina. Mustia naisia, jotka tavoittelevat valkoista kauneusihannetta.

Hiukset edustavat kirjassa kaikkia niitä rotuun ja identiteettiin liittyviä asioita, joita päähenkilö Ifemelu käy läpi. Hiukset konkretisoivat arkipäiväisyydessään sen, kuinka monimutkaisten asioiden äärellä ollaan, kun puhutaan rodusta.

Luin Kotiinpalaajat jo viime vuoden puolella, ja se oli yksi Hyllynlämmittäjä-haasteeseen lukemistani kirjoista. Se oli myös ensimmäinen kirja, jonka olen Adichielta lukenut. Pidin kirjasta paljon, vaikka olinkin lukemisen ajan koko ajan hiukan yllättynyt siitä, kuinka lukuromaanimainen Kotiinpalaajat oli. 

Lukuromaaneissa ei ole mielestäni mitään vikaa, päinvastoin – kunnon lukuromaani voi olla parasta mitä kirjamaailmassa on. Mutta olin jostakin saanut ihan erilaisen kuvan Adichiesta kirjailijana, vaikean ja haastavan, joten mielikuva ja todellisuus olivat lukiessa pienellä törmäyskurssilla. Joka tapauksessa Kotiinpalaajat oli erittäin antoisa, täyteläinen lukukokemus.

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat (Americanah, 2013)
Suom. Hanna Tarkka
Kansi: Emmi Kyytsönen
Otava, 2013

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei

Nina Lykken kirja ei luultavasti olisi päätynyt luettavakseni, ellei sitä olisi minulle kustantamosta lähetetty, ja ellei Lykke olisi sen lisäksi ollut tulossa Helsinki Lit -tapahtumaan. Keskiluokan keski-iän kriisiä kuvaava satiiri ei lähtökohtaisesti kuulostanut kiinnostavalta. En niinkään vierastanut keskiluokkaa tai keski-ikää, mutta satiiri ei useinkaan ole minun juttuni. Eikä se ollut nytkään.

Kirja alkoi melko lupaavasti kuvatessaan todellisessa arvotyhjiössä matelevaa Ingridiä. Ingridin elämästä ovat todellakin kaikki värit kadonneet, ja hän suorittaa arjen rutiineita pelkällä automaattiohjauksella. Ingridin masennus on niin totaalista, että itseäkin alkaa ahdistaa.

Mutta sitten kuvaan astuvat Ingridin lattea aviomies ja tämän yhtä lattea rakastajatar, ja kirja lässähtää kolmiodraamaksi. Luin kirjan kyllä loppuun, lähinnä saadakseni tietää, mitä Ingridin ahdistukselle tapahtuu. Valitettavasti Ingrid henkilöhahmona muuttui kirjan edetessä jonkinlaiseksi totuuksia laukovaksi vaihtoehtosankarittareksi. Siinä missä kirjan alun masennus oli yliampuvuudessaankin tuntunut todelliselta, loppupuolen Ingrid oli jonkinlainen komediahahmo.

Ihan kirjan lopussa, viimeisessä luvussa, oli kuitenki tiettyä viehätystä. Mutta ei, ei, ei tämä siltikään ollut minun kirjani.

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei (Nei og atter nei, 2016)
Suom. Sanna Manninen
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Gummerus, 2019

Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous

Myös Nokkosvallankumouksen olen saanut aikoinaan kustantajalta (pyytämättömänä) arvostelukappaleena. Kirja vaikutti kiinnostavalta, mutta niin vain se jäi lukematta. Tänä vuonna valitsin sen yhdeksi Hyllynlämmittäjä-kirjakseni.

Nokkosvallankumous on fantasia-elementtejä sisältävä dystopia maailmasta, jonka ihminen on sairastuttanut. Aurinko paistaa paksun saastepilven takaa kelmeänä valona, vedet ovat pilaantuneet ja ihmiset elävät hädin tuskin keski-ikäisiksi. Tässä lohduttomassa maailmassa vallankumousta suunnittelevat nuoret, joita johtaa legendaaristen sankareiden sukuun kuuluva Dharan. Dharanin kapinallisiin liittyy myös Vayu, joka tuntuu olevan kaikessa Dharanin vastakohta, arka ja mitätön poika. Vayun ja Dharanin välillä on kuitenkin voimakasta vetovoimaa – vetovoimaa joka on sekä seksuaalista että sankarillista.

En kovin usein lue nuortenkirjoja (paitsi nostalgiakirjoja omasta nuoruudestani), mutta Enorannan kirja vakuutti minut siitä, että välillä kannattaa! Nokkosvallankumous on tiivistunnelmainen ja mukaansatempaava tarina, Enoranta kirjoittaa melankolisen kaunista kieltä, eikä kirjassa ole minkäänlaista nuoren lukijan väheksymistä. Nokkosvallankumouksen kyllä tunnistaa nuortenkirjaksi, mutta se on sellainen nuortenkirja, jonka parissa aikuinenkin täysin vaivatta viihtyy.

Nokkosvallankumous teki vaikutuksen monella tasolla. Erityismaininnan haluan kuitenkin antaa sille, kuinka kahden pojan rakkaus on kuvattu täysin luonnollisena ja ongelmattomana asiana. Vayun ja Dharinin suhteessa on kyllä kipukohtia, mutta ne eivät liity heidän sukupuoleensa vaan ihmisyyteen, elämään, erilaisiin luonteisiin – kuten kenellä tahansa nuorella.

Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous
Kansi: Sami Saramäki
WSOY, 2013

maanantai 27. toukokuuta 2019

Annastiina Heikkilä: Bibistä burkiniin - Totuuksia ranskatarmyytin takaa


Ranskalla ja ranskattarilla on vahva brändi. Useimmilla meistä on varmasti melko selkeä mielikuva Ranskasta ja Pariisista, vaikka emme olisi maassa koskaan käyneet. Ja myös ranskatar-sana loihtii luultavasti monien mieleen kuvan tietynlaisesta naisesta. Tuo mielikuvien nainen on hyvinkin todennäköisesti huolettoman tyylikäs, seksikäs ja hoikka pariisitar, joka istuu katukahvilassa tupakoimassa.

Ainakin yksi näistä myyteistä pitää toimittaja Annastiina Heikkilän mukaan paikkansa. Ranskalaiset tupakoivat paljon, ja pitävät tupakoimista vapautensa symbolina.

Bibistä burkiniin -kirjassa Heikkilä tarkastelee ranskalaisiin naisiin liitettäviä yleisiä käsityksiä ja pyrkii katsomaan myyttistä pintaa syvemmälle. Samalla Heikkilä käsittelee ranskalaisuutta laajemminkin ja paljastaa myyttien ja totuuksien taustalla vaikuttavia syitä ja ajatusmalleja.

Heikkilä käy läpi ranskalaisnaisten suhdetta esimerkiksi ulkonäköön, seksiin, rotuun, äitiyteen ja vapauteen. Teksti soljuu luontevasti aiheesta toiseen, ja tietyt toistuvat teemat sitovat yksittäiset luvut kokonaisuudeksi. Erityisesti seksuaalisuus, seksuaalinen häirintä ja #metoo ovat teemoina vahvasti läsnä koko kirjan läpi.

Mielikuvien ranskatar on huolettoman seksikäs, mutta todellisuudessa sukupuoli ja seksuaalisuus vaikuttavat ranskalaisessa kulttuurissa hyvin monella tavalla ja tasolla. Seksuaalisuus nähdään vapautena, ja vapaus on arvona nostettu korkealle, mikä ehkä selittää sen, että Ranskassa yksi metoo-liikkeen ilmentymä olivat feministit, jotka puolustivat metroahdistelijoita – eli miehiä jotka ahdistelevat naisia seksuaalisesti julkisissa liikennevälineissä. Seksuaalinen vapaus nähtiin tärkeämpänä asiana kuin naisten koskemattomuus.

Metrohinkuttajien puolustaminen tuntuu pöyrityttävältä, mutta toisaalta se on ehkä myös esimerkki ranskalaista keskustelukulttuurista, jossa erimielisyydet ja provosointi ovat paljon hyväksyttävämpiä kuin esimerkiksi suomalaisessa kulttuurissa. Heikkilä toteaa, että ranskalaiset voivat aivan hyvin riidellä kiihkeästi illallisen äärellä ja erota silti ylimpinä ystävinä.

Bibistä burkiniin nostaa esille erilaisia ranskattaren ilmentymiä kapeaa ihannekuvaa haastamaan. Ihannekuva ei ole täysin kuvitteellinen, ja moni ranskatar tavoittelee sitä tietoisesti tai tiedostamattaan. Se sulkee kuitenkin ulkopuolelle monia todellisia naisia – vanhoja, ylipainoisia, rodullistettuja, islaminuskoisia. 

Heikkilä ei toki pienessä kirjassaan käsittele kuin pientä osaa erilaisista ranskattarista, mutta pelkästään hänenkin nostonsa osoittavat, että ranskalaisuudessa on lukuisia erilaisia puolia, joista toiset ovat hyväksytympiä kuin toiset. Ranskatarmyytti ei ole vain harmiton klisee, jota on hauska jäljitellä vaateostoksilla, vaan se määrittelee voimakkaasti sitä, mitä pidetään hyväksyttävänä, oikeana ja sallittuna.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Mari, Omppu ja la plume.

Annastiina Heikkilä: Bibistä burkiniin. Totuuksia ranskatarmyytin takaa.
Kansi: Jussi Karjalainen
S&S, 2018

lauantai 18. toukokuuta 2019

Jennifer Egan: Manhattan Beach


Olen hämmentynyt. Olin kyllä kuullut, että Jennifer Eganin Manhattan Beach on tyyliltään hyvin perinteinen romaani eikä siis muistuta muodoltaan lainkaan esimerkiksi episodimaista Aika suurta hämäystä, johon ihastuin aikoinaan kovasti. Olin siis valmistautunut lukemaan perinteistä lukuromaania Manhattan Beachiin tarttuessani.

En kuitenkaan ollut valmistautunut siihen, että Manhattan Beach on kovin perinteinen romaani myös asenteiltaan ja teemoiltaan. Perinteisyyden voi nähdä ajattomuutena – minulle tuli kuitenkin auttamatta mieleen vanhanaikaisuus.

Kirjan keskushenkilö on Anna Kerrigan, nuori nainen, jonka elämää varjostaa lapsuudessa palvotun isän katoaminen. Toisen maailmansodan aikaan Annassa herää haave sukeltajan työstä – työstä joka valitettavasti tuntuu olevan naiselle tavoittamattomissa, vaikka sota-aika on muuten hämärtänytkin perinteistä jakoa naisten ja miesten töihin. Anna on kuitenkin määrätietoinen nainen, ja hän päättää raivata tiensä sukeltajaksi. Samalla määrätietoisuudella hän alkaa selvittää kadonneen isänsä kohtaloa, kun hän tapaa sattumalta lapsuudestaan tutun hahmon, herrasmiesgangsteri Dexter Stylesin.

Manhattan Beach on laadukas ja taitavasti kirjoitettu. Ajankuva on yksityiskohtaisesti rakennettu, juoni kulkee tasaisesti ja juuri sopivasti koukuttaen. Kirjan parissa on helppo viihtyä. Sukeltamista kuvaavat kohtaukset kiehtovat, samoin tietyt alamaailman valtapelin kiemuroihin sijoittuvat kohtaukset.

Ja kuitenkin kirja jätti jälkeensä jotenkin valjun ja pettyneen olon.

En jaksanut innostua Annasta vahvana naishahmona, koska Anna on niin reipas ja voimakas ja kunnollinen, ettei hänessä lopulta ole mitään särmiä joihin tarttua. Ja loppujen lopuksi Annan tarina kulkee kovin samoja reittejä kuin naisten tarinat niin monesti aikaisemmin. Sama särmättömyys vaivaa muitakin henkilöhahmoja, ja jos heissä joitakin kulmia aluksi onkin, ne hioutuvat tarinan edetessä pois. Naistenvihaajasta kasvaa isällinen tukihenkilö ja vastuunpakoilijasta sotasankari.

Sota on kirjassa kummallisen näkymätön, vaikka siihen jatkuvasti viitataankin. Se näyttäytyy kuitenkin lähinnä kansallisena sankaritarinana, joka kasvattaa ihmisiä henkisesti ja avaa uusia mahdollisuuksia. Alamaailman toiminta esitetään nostalgisessa ja romantisoidussa valossa. Kirjan pari rodullistettua henkilöhahmoa tuntuvat päälleliimatuilta, ja heidän tehtävänsä onkin lähinnä korostaa päähenkilöiden suvaitsevaisuutta tai henkistä kasvua. Kaikki tämä tuntuu kovin vanhanaikaiselta.

Kaikesta yksityiskohtaisuudestaan ja runsaudestaan huolimatta Manhattan Beach tuntui kummallisen tyhjältä. Kun kirjan muoto on niin perinteinen kuin Manhattan Beachissä, sisällöltä odottaisi ehkä jotakin yllättävää mielenkiinnon herättämiseksi, mutta Eganin kirjassa tarina ja teemat tuntuvat noudattelevan monesti aikaisemmin kerrottuja kaavoja.

Manhattan Beachistä ovat kirjoittaneet myös Kirjamies, MarikaOksa, Arja ja Piritta.

Jennifer Egan: Manhattan Beach (Manhattan Beach, 2017)
Suom. Helena Bützow
Kansi: Jussi Kaasinen
Tammi, 2018

tiistai 14. toukokuuta 2019

Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän


Yleisradion runopalkinto Tanssiva karhu täyttää 25 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi Yle haastaa lukemaan palkinnon voittaneita runoteoksia ja jakamaan lukukokemuksia sosiaalisessa mediassa tunnisteella #tanssivakarhu25. Voit lukea aiheesta enemmän lukuhaasteen sivuilta.

Yle kutsui myös kirjabloggaajat mukaan lukemaan voittajateoksia. Valitsin luettavaksi  Anja Erämajan teoksen Ehkä liioittelen vähän, joka voitti palkinnon vuonna 2016.

Jo kokoelman nimi tuntui lupailevan jotain oivaltavaa, sanoilla ja puheenparsilla leikittelevää, ehkä jotain hymyilyttävää. Eikä vaikutelma pettänyt: Erämajan runoissa riittää sanojen kieputtelua ja kääntelyä, kekseliästä merkitysten moninaisuudella iloittelua ja nokkelia huomioita, välillä jopa ähkyyn asti. Pelkkää sanaleikittelyä runot eivät onneksi ole, vaan sanojen takaa löytyy monenlaisia havaintoja arkisista ilmiöistä aina elämän suuriin kysymyksiin saakka.

"Olisinpa kissa, mutta ei, olen ihminen, asukas, asiakas, äiti,
tuliko jankattua, tankattua, kerrattua riittävästi, oikein, ceetä ja
deetä ja kiitos ja anteeksi." 

Runoista voi löytää löyhää tarinallisuutta rakastumisesta rakkauteen ja eroon, lasten syntymään ja teinien kanssa riitelemiseen, vanhenemiseen ja kuolevaisuuden pohdintaan. Runojen ääni saattaa olla monen eri kertojan ääni, tai kenties se on saman henkilön ääni eri elämäntilanteissa. Ainakin runojen ääni on monimuotoinen. Se on välillä laulullisen riimittelevä, sitten tajunnanvirtaa. Joskus se kertoilee proosarunomaisesti ja siirtyy seuraavaksi sanaluetteloihin. Se saattaa on lyyrinen, viisastella nuorisokielellä tai olla silkkaa nonsenseä.

Kokoelma alkaa silkalla rakastumisen huumalla. Se on ehkä vähän epäröivää – uskaltaako tästä edes vielä puhua – mutta ihmettelevää, ihastelevaa.

"Sinun
     harvinaisuutesi, harvasanaisuutesi. Sinä tasalämpöinen
kaksijalkainen tässä kaupunkiviidakossa. Soikoon rintasi
matalat sävelet, että tällaista on, voi olla

että ajattelen sinua liikaa."
 
Välillä rakkaus arkipäiväistyy, ehkä jopa sammuu. Mutta uskoa siihen ei menetetä.  

Rakkauden lisäksi kuoleman ajatus kulkee monessa säkeessä mukana. Ei kovin synkkänä tai uhkaavana vaan enemmänkin elämässä mukana kulkevana tosiasiana, jonka voi muistaa milloin vain. Vaikka rakastuessa, kun mieleen nousee pelko rakastetun kuolemasta. Tai arkisena hetkenä, kun tajuaa ajan kulumisen. Tai kun rakkaus kuolee.

"Naisen tulee tuntea itsensä ihollaan, iho on suurin sukupuolielin. Meikattu nainen on rakkauden maalitaulu."

Erämajan runoissa on paljon hauskoja oivalluksia, jotka saavat katsomaan asioita uudesta kulmasta. Erämaja osoittaa sanojen muuttuvat merkitykset ja monimerkityksellisyydet ja sitä kautta myös asioiden ja elämän monimuotoisuuden ja virtaavuuden. Erämajalla on pilke silmäkulmassa, mutta hän näkee myös maailman kauneuden ja synkkyyden. Välillä hän kikkailee makuuni hiukan liikaa, mutta kokonaisuutena Ehkä liioittelen vähän oli ilahduttava tuttavuus, runsas ja reipas runoelma.

Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän
Kansi: Martti Ruokonen
WSOY, 2016