maanantai 13. elokuuta 2018

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät


"Naisten älyllinen yksinäisyys on niin surullista, ajattelin, on lahjakkuuden haaskausta joutua erilleen, ilman käytäntöjä ja perinteitä. Ja niinä hetkinä tuntui kuin ajatuksenikin olisi halkaistu kahtia, että ne olivat jännittäviä mutta silti vajavaisia, että niissä pyrittiin todentamaan ja kehittelemään mutta niistä puuttui vakuuttuneisuutta, itseluottamusta. Silloin minun teki taas mieli soittaa Lilalla, sanoa: kuulapa mitä olen ajatellut, puhutaan asiasta yhdessä, sano mielipiteesi, muistatko mitä kerroti minulle Alfonsosta?"

Napoli-sarjan kaksi ensimmäistä osaa eivät nostattaneet minussa mitään Ferrante-kuumetta. Eikä tämä kolmaskaan osa tajuntaa räjäyttänyt, mutta se oli minulle aivan kirkkaasti sarjan mielenkiintoisin ja viihdyttävin kirja. Siinä missä tunsin kahden ensimmäisen osan kanssa välillä pitkästyväni ja välillä ärsyyntyväni, Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät vei mukanaan.

Tavallaan Ferrante ei tuo tähän kolmanteen osaan mitään uutta, mutta hän  syventää ja kasvattaa aikaisempien kirjojen teemoja kiinnostavasti. Yhteiskunnallisuus nousee voimakkaammin esiin, ja myös sukupuolten välisiä suhteita käsitellään moniulotteisemmin kuin ennen. En ole missään vaiheessa kauheasti kiinnostunut sarjan rakkaussuhteista ja niiden kiemuroista. Tässä osassa niitä tarjoiltiin enemmän mausteina kuin pääruokana, ja ehkäpä nekin siksi toimivat nyt paremmin.

Jos edelliset osat ovat olleet Elenan ja Linan välisen suhteen (ystävyyden, kilvoittelun, mustasukkaisuuden, inspiroinnin, kuvastimena toimimisen) käsittelyä, kolmas osa kertoo enemmän Elenan suhteesta itseensä. Tämä suhde onkin mielenkiintoinen, koska lukija ei voi koskaan olla oikein varma siitä, kuinka luotettava Elena on kertojana. Toisaalta hän tuntuu kuvaavan melkeinpä piinallisen rehellisesti omia heikkouksiaan ja virheitään – toisaalta mieleen hiipii kysymys, kuinka objektiivisesti hän pystyy itseään tarkkailemaan. Tai kuinka objektiivisen kuvan hän antaa muista ihmisistä?

Elena haluaa tulla joksikin, mutta mitä hän todella haluaa olla? Hän vertaa itseään jatkuvasti muihin, ja ennen kaikkea tietysti Linaan, ja tuntee yleensä jäävänsä varjoon. Tavoitteleeko hän asioita aidosta kiinnostuksesta ja intohimosta vai haluaako hän vain olla jotakin, olla parempi kuin Lina, nähdä itsensä sellaisena kuin hän näkee Linan?

Napoli-sarja on alusta asti ollut minusta sadunomainen siinä mielessä, että tarinassa on jotakin kohtalonomaista ja kaavamaista. Ihmiset totetuttavat heille annettuja rooleja, toistavat samoja kaavoja ja tavoittelevat samoja unelmia. Henkilöhahmot eivät juurikaan kehity, ehkä Elenaa lukuunottamatta. Ehkä tässä sadunomaisuudessa on syy siihen, miksi Napoli-sarja ei täysin vie minua mukanaan: kaikista käänteistään, ihmissuhteistaan ja jännitteistään huolimatta siinä ei aivan maistu todellinen elämä. Mutta tämän kolmannen osan parissa viihdyin siis kuitenkin erinomaisesti, ja odotan viimeistä osaa mielenkiinnolla.

Napoli-sarjan kolmannesta osasta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Laura, Omppu, MarikaOksa, Mila, Elina ja tuijata.

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (Storia di chi fugge e di chi resta, 2013)
Suom. Helinä Kangas
Kansi/kannen kuva: Martti Ruokonen/Julika Hardegen
WSOY, 2018

sunnuntai 5. elokuuta 2018

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin


Tulevaisuuden Ruotsi on totalitaarinen valtio, jossa "länsimaisista arvoista" on tullut ainoita totuuksia, ja jossa vainotaan kaikkea ei-ruotsalaiseksi määriteltyä. Kaikkien täysi-ikäisten on allekirjoitettava kansalaissopimukseksi kutsuttu dokumentti: ne, jotka kieltäytyvät allekirjoittamasta, määritellään valtion vihollisiksi ja eristetään Kaningårdenin pahamaineiselle alueelle. Kaningårdenissa sananvapausvalmentajat pitävät luentoja ruotsalaisista arvoista ja muslimeille tarjoillaan sianlihaa. Pahemmistakin asioista huhutaan.

Näin kertoo ruotsalaiselle kirjailijalle Tundra-tytöksi kutsuttu nuori nainen, joka on suljettu oikeuspsykiatriseen laitokseen. Tundra-tyttö on osallistunut kaksi vuotta aikaisemmin Hondon terrori-iskuun. Hänelle on diagnosoitu skitsofrenia. Itse tyttö kertoo tulevansa tulevaisuudesta ja sanoo halunneensa estää terrori-iskun, jotta tulevaisuuden Ruotsista ei tulisi totta.

"Kirjoitan sinulle joka et kuitenkaan usko, että mitään tällaista voisi tapahtua Ruotsissa. Luulet että valehtelen, koska luulet edelleen olevasi ruotsalainen."

Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin on trilleri, dystopia ja kannanotto. Se kertoo melkein dekkarimaisen tarinan ulkopuolisuudesta, radikalisoitumisesta ja terrorismista. Se kertoo pelottavan tarinan ulkopuolelle sulkemisesta, julmuuksista ja mielen järkkymisestä. Se kertoo melankolisen tarinan ihmisistä, jotka näkevät mitä maailmassa tapahtuu, mutta eivät halua tai osaa muuttaa asioita. Se liikuu taidokkaasti erilaisissa mahdollisissa todellisuuksissa ja rinnastaa hyytävästi nykyhetken, historian sekä mahdolliset tulevaisuudet.

Dystopiat kiehtovat, ja Anyurun dystopia toimii, koska se on niin lähellä sitä maailmaa, jossa elämme. Oikeastaan melkein kaikki kirjassa kuvattu on tapahtunut, vaikka ei ehkä samaan aikaan samassa paikassa. Lukijan ei tarvitse venyttää mielikuvitustaan uskoakseen kirjan maailmankuvaan. Mielikuvituksellisimmatkin elementit, kuten aikamatkustamisen, voi halutessaan selittää luonnollisilla ilmiöillä.

Tarinankerronnan tasolla He hukkuvat äitiensä kyyneliin teki vaikutuksen. Anyuru punoo juonensa taitavasti ja yhdistää monipolvisen tarinan ja kirjan teemat uskottavasti yhteen. Kirjallisena kokonaisuutena teos ei vakuuttanut aivan yhtä voimakkaasti. Se oli omaan makuuni ehkä hivenen liian dekkarimainen, keskittyen enemmän juonenkuljetukseen kuin esimerkiksi henkilöhahmoihin. Toki, kun tarina on hyvä, hiukan yksiulotteisiksi jäävät henkilöhahmot voi antaa anteeksi. Enemmän vierastin Anyurun kielenkäyttöä, joka on sekoitus melko suoraviivaista kerrontaa ja runollisen kauniita ilmauksia. Juuri niitä kauniita ilmaisuja vierastin, vähän niin kuin koko kirjan nimeäkin – hiukan liian kauniita, hiukan liian sentimentaalisia.

Hyvä kirja siis, mutta jotain jäin kaipaamaankin. Ehkä hiukan persoonallisempaa otetta, jotakin kirjallisesti yllättävämpää ja sykähdyttävämpää.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Mila, Laura, Omppu, tuijata, Laura, kosminen k ja helmikekkonen.

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (De kommer att drunkna i sina mödrars tårar, 2017)
Suom. Outi Menna
Kansi: Sanna Mander
Kustantamo S&S, 2018

tiistai 31. heinäkuuta 2018

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton


"Olin niin onnellinen. Voi, olin niin onnellinen kun sain puhua äitini kanssa tuolla tavalla!"

Äidin ja tyttären suhde. Täynnä kipukohtia, vaiettuja asioita ja laiminlyöntejä. Mutta myös rakkautta, epäilemättä. Vaikeaa rakkautta, sellaista jota ei osata ilmaista sanoin ja jota siksi kaivataan sitäkin kiihkeämmin. Rakkautta, joka voi ilmetä vaikka niin, että äiti ilmestyy sairaalaan aikuisen tyttärensä luokse, vaikka he eivät ole nähneet toisiaan vuosiin. Äiti valvoo tyttärensä vuoteen ääressä ja jutustelee, muistelee vuosien takaisia skandaaleja ja kertoilee tuttavien ihmissuhdesotkuista. Rakkaudesta ei puhuta.

Elizabeth Stroutin kirjassa on kaikki palaset kohdallaan. Se olisi voinut olla kirja juuri minun makuuni. Lukuisten ihastuneiden arvioiden perusteella olin etukäteen valmistautunut pitämään kirjasta. Ja kyllä minä pidinkin, mutta aika laimeasti ja etäisesti. Eikä laimea pitäminen kasva korkoa ajan kuluessa: luin Nimeni on Lucy Bartonin kesän alussa ja olen jo aika lailla unohtanut kirjan.

Pidin kirjassa erityisen paljon siitä, kuinka paljon Strout uskaltaa jättää kertomatta. Vaietut ja torjutut asiat saavat suureksi osaksi jäädä vaietuiksi, ja lukijan on tyydyttävä arvailemaan ja lukemaan rivien välistä, mitä kaikkea Lucyn perheessä on tapahtunut. Äidin ja tyttären suhdetta ei myöskään selitetä puhki: harvemmin ihmissuhteita voi oikeassa elämässä tyhjentävästi selittääkään.

Kirjassa on monia äärimmäisen hienoja kohtia, niin sisällön kuin muodonkin puolesta kauniita. Ne ovat selkeitä ja kirkkaita ja sointuvia, sellaisia lauseita joita tekee mieli toistella hiljaa mielessään ja ihailla niiden täydellistä osuvuutta.

Ja kuitenkin monista hyvistä puolista huolimatta Nimeni on Lucy Barton tuntui minusta jotenkin kliiniseltä. Liiankin hiotulta ja virheettömältä. Tunnetasolla kirja ei vienyt minua ollenkaan mukanaan. Äidin ja tyttären kipeä suhde ei tullut iholle.

Joskun käy myös niin, että joku sinänsä pieni asia alkaa lukiessa häiritä suhteettoman paljon. Tässä kirjassa minua kiusasi se, että päähenkilö oli kirjailija. En mitenkään periaatteellisesti vastusta kirjailijoita romaanihenkilöinä, mutta tässä tapauksessa minusta tuntui, että tekemällä Lucyn kirjailijuus toimi kirjassa keinona selittää tiettyjä asioita lukijalle. Lucyn ajatukset kirjoittamisesta ja muiden henkilöiden kommentit tuntuvat ohjeilevan lukijan tulkintaa tiettyyn suuntaan. Ikään kuin Strout ei olisi sittenkään uskaltanut luottaa lukijan tulkintaan tarpeeksi.

Kuten sanottua, moni muu on pitänyt kirjasta kovasti. Enkä itsekään osaa kunnolla selittää, miksi en tämän enempää pitänyt, kun kirjassa kuitenkin oli niin paljon sellaisia elementtejä, joista usein pidän. Joskus raja hyvän ja ihan hyvän välillä on häilyvä.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi tuijata, Aletheia, Katja, Arja, Suketus ja Tani.

Nimeni on Lucy Barton (My Name Is Lucy Barton, 2016)
Suom. Kristiina Rikman
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi, 2018

tiistai 24. heinäkuuta 2018

Saara Turunen: Sivuhenkilö


Onko Saara Turusen Sivuhenkilö vain kirjallisen napanöyhdän kaivamista, taiteilijan maailmantuskaa? Jos on, miksi minä tunsin samaistuvani kirjaan niin vahvasti ja tunsin lukevani jotakin olennaista, innostavaa ja merkityksellistä?

Kyllähän Sivuhenkilö kertoo esikoiskirjailijan vuodesta. Se kertoo siitä, kuinka päähenkilön ikiaikainen haave kirjasta toteutuu, kuinka elämä on hetken ihmeellistä, kuinka kirja ei saa huomiota, kuinka kirjaa väheksytään kritiikeissä ja kuinka kirjailijan maailmasta häviää merkitys. Ja kuinka kirjailija vähitellen oppii elämään kirjailijuutensa kanssa.

Mutta sen lisäksi (tai haluan sanoa, vielä enemmän) Sivuhenkilö kertoo paljosta muusta. Se kertoo sosiaalisesta epävarmuudesta, sukupuolirooleista, muistakin rooleista joihin emme mahdu, masennuksesta ja sivullisuudesta. Kaiken tämän keskellä ei ole niin väliä sillä, onko päähenkilö kirjailija, kaupan kassa vai juristi – tunteet ja kokemukset ovat tunnistettavissa. Ei tarvitse olla esikoiskirjailija tunnistaakseen merkityksettömyyden tunteen unelmien toteutuessa. Ei tarvitse olla kirjailija ymmärtääkseen sen, kuinka erilaisia odotuksia naisiin ja miehiin kohdistuu.

"Omien kuukautisteni alkamisesta muistin vain koulun kylmän ulkovessan ja seiniin pinttyneen kusen hajun. Muistin epätoivon, joka liittyi siihen vääjäämättömään tietoon, että minulle oli määrätty sukupuoli loppuelämäni ajaksi ja jollakin alkukantaisella tavalla tajusin, että tuo sukupuoli olisi se ikävämpi ja ilottomampi vaihtoehto."

Pidin paljon Turusen esikoisesta, Rakkaudenhirviöstä, mutta Sivuhenkilöön rakastuin. Se kuuluu niiden kirjojen joukkoon, jotka saavat aikaan tunteen, että tekstissä tavoitetaan maailmasta jotakin oleellista. Sellaisten kirjojen ei haluaisi loppuvan, vaan niiden ajatuksissa haluaisi viettää aikaa loputtomasti. Yhteistä tällaisille kirjoille on nimittäin usein se, että niissä ei kauheasti tapahdu mitään, mutta ajatuksia niissä riittää.

"Vaeltelen asunnossani ja jostain syystä päädyn toiseen huoneeseen, siihen, jossa ei ole mitään, vain koukku katossa. Tuijotan koukkua ja sisälläni on kylmä tunne, kuin jääkausi, joka hyytää rintaani ja pyrkii kurkustani ulos." 

Sivuhenkilö on toisaalta hykerryttävän hauska, toisaalta tukahduttavan surumielinen kirja. Se on hauska tarkkanäköisissä huomioissaan, siinä kuinka mainiosti Turunen kuvailee ihmisiä, tilanteita ja käyttäytymiskaavoja. Hauskuutta korostaa Turusen toteava ja turhia koukeroita välttelevä teksti. Se on surumielinen kuvatessaan merkityksettömyyden, ahdistuksen ja vieraantuneisuuden tunteita. Surumielisyyttä korostaa Turusen toteava ja turhia koukeroita välttelevä teksti.

On niin paljon sellaista, mikä vetosi minuun Sivuhenkilössä. Syrjästäkatsojan näkökulma. Nuoren naisen näkökulma. Häpeä ja ahdistus. Se kuinka kaunistelematta myös matalat ja alhaiset ajatukset ja tunteet kuvataan. Se kuinka elämänilo ja vapaudentunne kuitenkin läikähtelevät masennuksen keskeltä pintaan. Aivan erityisesti pidin siitä, kuinka osuvasti Turunen kuvaa sukupuoleen kohdistuvia odotuksia ja sukupuolittunutta käyttäytymistä. Kärjistäen, kenties, mutta osuvasti. Ja totta kai pidin siitä, että Sivuhenkilön lukeminen oli kokonaisuudessaan suuri ilo.

Sivuhenkilöstä ovat kirjoittaneet myös ArjaKirsi ja AiriIna, Laura, helmikekkonen, Tuomas ja Omppu.

Saara Turunen: Sivuhenkilö
Kansi: Timo Mänttäri
Tammi, 2018

keskiviikko 18. heinäkuuta 2018

George Saunders: Lincoln bardossa


Vuonna 1862 Yhdysvallat on keskellä sisällissotaa. Sodasta huolimatta presidentti Lincoln päättää järjestää valtiollisen vastaanoton – toisin sanoen suuret juhlat. Kaikkia ei miellytä se, että Valkoisessa talossa juhlitaan samaan aikaan kun kansakunta on sodassa ja nuoria miehiä kuolee tuhansittain. Vastaanotto kuitenkin järjestetään, mutta kesken juhlien Lincolneja kohtaa henkilökohtainen tragedia, kun heidän sairaana ollut Willie-poikansa kuolee.

Joissakin buddhalaisissa suuntauksissa bardo takoittaa kuoleman ja uudelleensyntymän välistä tilaa. George Saundersin romaanissa Willie Lincoln joutuu välitilaan, jota kansoittavat erilaiset henget, jotka eivät pysty hyväksymään kuolemaansa ja luopumaan lopullisesti elämästä. Lapset eivät yleensä jää pitkäksi aikaa välitilaan, mutta Willieä pidättelee bardossa hänen isänsä, joka tulee hautausmaan kryptaan pitelemään vielä kerran kuollutta lastaan sylissään. Tämä harvinainen teko saa myös muut henget liikkeelle: Willien erityislaatua yritetään hyödyntää ja hänen kohtalostaan käydään henkien taistelua.

"Vaikuttavaa, että olet vielä täällä, pastori sanoi pojulle.
Sankarillista suorastaan, minä lisäsin.
Mutta epäviisasta, sanoi pastori."

Saundersin romaani etenee moniäänisenä kollaasina, lyhyin lainauksin ja katkelmin. Elävien maailmasta kerrotaan erilaisin sitaatein (todellisista ja kuvitelluista) muistelmista ja tietokirjoista, kun taas välitilassa puheenvuoroja käyttävät vuorotellen mitä moninaisimmat henget. Satojen kertojaäänien joukosta pääosaan nousee kolme hyväntahtoista välitilan asukkia: lempeä pastori, nuori itsemurhan tehnyt mies sekä keski-ikäinen kirjanpainaja. Tarina muodostuu kuitenkin ennen kaikkea
yksittäisten äänien kokonaisuudesta, siitä kuinka erilaiset tekstit ja puheenvuorot risteilevät, kohtaavat, täydentävät toisiaan ja väittävät toisiaan vastaan.

Mistä Lincoln bardossa sitten kertoo? Ilmeinen vastaus on kuolema. Ihmisen kyvyttömyys hyväksyä kuolemaa, elämän väliaikaisuus, kuoleman lopullisuus. Mutta monia muitakin tasoja ja teemoja on helppo nostaa esiin. Kirja kertoo surusta ja menettämisestä, luopumisen vaikeudesta. Se kertoo Amerikan historiasta ja sodasta. Se kertoo historiankirjoituksesta, muistoista ja faktoista ja valefaktoista. Se kertoo siitä, kuinka me elämme, kuinka takerrumme joihinkin asioihin ja päästämme toiset menemään. Se kertoo valinnoista ja katumuksesta. Ja toki kirjaa voi lukea myös fantasiana siitä, mitä kuoleman jälkeen kenties tapahtuu.

Olin kahden vaiheilla tämän kirjan lukemisen suhteen. Tuntui, että kirja jota takakannessa kuvataan kauhistuttavaksi ja hilpeäksi ja jossa aaveet "narisevat ja surkuttelevat", ei olisi yhtään minun makuuni. Lukiessani huomasin kuitenkin pienen alkukankeuden jälkeen viihtyväni vallan mainiosti. Ihastuin kirjan moniäänisyyteen (ja siihen millä taidolla Kaijamari Sivill on tämän moniäänisyyden suomentanut!) ja moniteemaisuuteen. Veijarimaisuus ei minuun niinkään vedonnut, mutta kirjassa on aivan riittämiin vakavia ja mietiskeleviä puolia tasapainottamaan kokonaisuutta. Kirja oli virkistävä, nokkela ja kutkuttava, kuin mielikuvitusleikki jossa on tumma pohjasävy.

Kirjan ovat lukeneet myös Tuomas, Opus eka, Mila, Janne Typpi, Kirsi, Leena ja Maija.

George Saunders: Lincoln bardossa (Lincoln in the Bardo, 2017)
Suom. Kaijamari Sivill
Kansi: Ilkka Kärkkäinen
Siltala, 2018

sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Sylvain Neuvel: Uinuvat jättiläiset


11-vuotias Rose katoaa olleessaan pyöräretkellä. Hänet löydetään etsintöjen jälkeen suuresta kuopasta, makaamassa jättiläismäisellä metallikämmenellä. Käden arvoitus jää moniksi vuosiksi ratkaisematta, kunnes 17 vuotta myöhemmin samainen Rose alkaa johtaa tutkimusryhmää, jonka tarkoitus on löytää puuttuvat osat esineestä, johon käsi on kuulunut. Rosen teorian mukaan maahan on tuhansia vuosia sitten haudattu enemmänkin ruumiinosia, ja yhdessä ne tulevat muodostamaan jättiläisen. Mutta mikä tarkoitus jättiläisellä on, ja miksi sen osat on haudattu maahan?

Sylvain Neuvelin Uinuvia jättiläisiä voisi kuvata kevyeksi viihdescifiksi. Siinä on varsin kiinnostava alkuasetelma, koukuttava rakenne ja tunnistettavasti tyypitellyt henkilöhahmot. Toki kirja myös loppuu pieneen cliffhangeriin, ja Uinuvat jättiläiset onkin trilogian ensimmäinen osa. Kieli tai tarina eivät tarjoa mitään erityisen omaperäistä, mutta kirjan lukaisee nopeasti pienenä välipalana.

Parasta kirjassa oli mielestäni sen rakenne. Tarina rakentuu haastettelupöytäkirjoista, raporteista, uutisista ja muista asiakirjoista. Suurimmaksi osaksi kirja etenee keskusteluina, joissa tutkijaryhmää haastattelee salaperäinen, nimettömäksi jäävä taustahahmo. Varsinkin kirjan alkupuolella tämä ratkaisu toimii hyvin ja pitää jännitettä kutkuttavasti yllä.

Tarinan edetessä kirjan tunnelma ja tarina tuntuvat hiukan lässähtävän. Tapahtumien kierrokset nousevat, mutta kiinnostavuus vähenee, kun tarinaan sotketaan suurvaltapolitiikkaa, ulkoavaruuden muukalaisia, romantiikkaa, juonittelua ja kommelluksia. Haastattelurakenne ei toimi lopussa aivan niin luontevasti kuin alkupuolella, koska henkilöhahmot joutuvat selittämään monisanaisesti, mitä ovat tehneet ja miksi. Myös jättiläisen arvoitus alkaa paljastuessaan menettää hohtoaan. Tämä on usein ongelma tarinoissa, jotka rakennetaan mysteerin ympärille: lukija saadaan odottamaan jotakin tajunnanräjäyttävää, ja loppujen lopuksi niihin odotuksiin voi olla vaikea keksiä mitään riittävän suurta ihmettä tarjottavaksi.

Uinuvista jättiläisistä ovat kirjoittaneet myös Laura, Ruusa, Henna, Raija, Pauline von Dahl, Mai Laakso ja Niina T..

Sylvain Neuvel: Uinuvat jättiläiset. Themis-kansioiden ensimmäinen kirja (Sleeping Giants, 2016)
Suom. Juha Ahokas 
Like, 2017

tiistai 10. heinäkuuta 2018

Kyung-sook Shin: Jään luoksesi


"Nauroimme kaupungin kaduilla usein ilman mitään erityistä syytä. Jos nauraminen alkoi tuntua oudolta, lakkasimme vaivihkaa nauramasta. En ollut koskaan nauranut niin kovasti. Saako ihminen nauraa niin paljon? Kysymys tihkui mieleeni silloin tällöin kuin vesi."

Luin muutama vuosi sitten Kyung-sook Shinin ensimmäisen suomennetun romaanin Pidä huolta äidistä. Pidin kirjasta, mutta en mitenkään ihastunut, enkä siksi aluksi kiinnostunutkaan tästä uudestä käämmöksestä, Jään luoksesi. Kiinnostus heräsi vasta, kun minulle selvisi, että kirjan tapahtumat sijoittuvat samoihin Etelä-Korean historian kuohuviin vuosiin, jotka ovat Han Kangin hyytävän Ihmisen teot -kirjan aiheena. Ajattelin, että voisi olla mielenkiintoista lukea toisenkin kirjailijan kuvaus samasta teemasta, varsinkin kun Shin ja Kang vaikuttavat kirjailijoina varsin erilaisilta.

Siinä missä 1980-luvun kansannousu on  Kangin kirjan aihe, se toimii Shinillä enemmänkin näyttämönä tai jopa taustana. Taustoja ei selitetä (ei-korealaiselle) lukijalle, eikä kansannousun syitä ja seurauksia sen kummemmin avata. Tämä selittelemättömyys miellytti minua, joskaan en tiedän, kuinka hämäriksi jotkut tapahtumat olisivat minulle jääneet, jos en olisi lukenut Ihmisen tekoja. Shinin kirjan melankoliseen ja muistoihin kadonneeseen tunnelmaan sopi kuitenkin vallan hyvin se, että polittinen liikehdintä ja julmat teot häilyvät tapahtumien taustalla ja nousevat vain hetkittäin pinnalle.

Etelä-Korea kuohuu, mutta niin kuohuu myös kirjan päähenkilöiden nuoruus. Kansannousu vaikuttaa heidän elämäänsä enemmän tai vähemmän traagisesti, mutta silti heidän elämäänsä mahtuvat samat murheet ja ilot kuin muidenkin nuorten ihmisten: ystävyys, rakkaus, haaveet, oman tien etsiminen. He lukevat runoja, kirjoittavat ajatuksiaan yhteiseen muistikirjaan ja kulkevat pitkin kaupungin katuja. Ja kun he törmäävät liian voimakkaasti todellisuuteen, he eivät välttämättä selviydy siitä.

Jään luoksesi on ennen kaikkea kirja nuoruudesta. Nuoruudesta, jota muistellaan aikuisuuden näkökulmasta. Nuoruus, joka kaikista murheista huolimatta näyttäytyy muistoissa myös kullanhohtoisena aikana. Kirja etenee kuin muistot, hiukan katkonaisesti ja ajassa luovien: välillä pysähdytään pitkäksi aikaa tiettyyn hetkeen, välillä hypätään monta vuotta eteen- tai taaksepäin. Kerronta luo kirjaan ajoittain epätodellisen, melkein unenomaisen tunnelman.

Jään luoksesi vetosi minuun enemmän kuin Pidä huolta äidistä, joka oli makuuni hiukan liian sentimentaalinen. Tunnetta ja tunteellisuutta on tässäkin kirjassa, mutta pidättyväisen melankolisessa muodossa. Myös Han Kangin kirjalle Jään luoksesi muodosti hyvän lukuparin: kaksi hyvin erilaista kuvaa samasta aihepiiristä. Kumpikin näyttää omalla tavallaan pienen ihmisen osan historian pyörteissä.

Kirjan ovat lukeneet myös Sirri, Kirjahilla, Mai Laakso, Arja, Heidi P ja Katja.

Kyung-sook Shin: Jään luoksesi (Eodiseonga na-reul chat-neun jeonhwabel-i ulli-go, 2010
Suom. Taru Salminen
Kansi: Nina Kairisalo
Into, 2017

lauantai 30. kesäkuuta 2018

Alison Bechdel: Lepakkoelämää

Kävin tällä viikolla lähikirjastossani. Kirjaston tärppipöytä juhlisti Pride-viikkoa sateenkaarikirjallisuutta esittelemällä, ja innostuin kun bongasin joukosta Lepakkoelämää-albumin. En ole koskaan lukenut Alison Bechdelin suurta suosiota nauttivaa sarjaa, vaikka olen jo pidempään halunnutkin siihen tutustua. Nyt siis pääsin vihdoin tutustumaan sarjaan tämän ensimmäisen suomennetun albumin parissa.


En lue kovinkaan paljon sarjakuvia – ehkä siksi että makuni on sarjakuvien suhteen varsin rajoittunut. Hylkään esimerkiksi heti sarjakuvat, joiden piirrostyyli ei miellytä silmääni. Pidän sarjakuvissa eniten yksinkertaisista ja arkisista tarinoista: en jaksa seurata mitään kovin monimutkaista tai vauhdikasta.

Kun sitten löydän sarjakuvan, josta pidän, pidänkin siitä yleensä todella paljon, ja luen suosikkisarjojani uudelleen ja uudelleen. Lepakkoelämään tykästyin heti ensi sivulta: juuri sellaista sarjakuvaa josta pidän!

Lepakkoelämää kuvaa lesbojen ystäväpiirin arkista elämä. On suhdesotkuja ja rakkaushuolia, naimisiinmenoa ja vauvahaaveita, töitä ja juhlia. Lisäksi käydään mielenosoituksissa ja Pidessa, ollaan vegaaneja ja poliittisesti korrekteja, murehditaan maailman tilannetta ja raivotaan uutisia lukiessa. Mukana on paljon viittauksia päivänpolitiikkaan, mikä sitoo tapahtumat kiinnostavasti aikaan ja paikkaan, 1990-luvun alun Yhdysvaltoihin. Toisaalta aiheet ovat sen verran ajattomia, ettei sarja tunnut yhtään vanhentuneelta.

Sarjan keskushahmo on Mo, jonka lasi on takuulla aina puolityhjä, ja joka hukuttaa ystävänsä ja kumppaninsa itsekeskeisiin valitusvirsiinsä aina silloin kun ei saarnaa oikeaoppisen ja tiedostavan elämäntyylin puolesta. Kerrassaan rasittava tyyppi siis, mutta kaikessa rasittavuudessaan sympaattinen ja samaistuttava.

Tykästyin luonnollisesti myös Mon kissoihin, Vanessaan ja Virginiaan.


Onneksi suomennettuja Lepakkoelämää-albumeita on vielä kolme lisää, ja pääsen nauttimaan Mon ja kumppaneiden seurasta vielä lisää.

Lepakkoelämästä ovat kirjoittaneet myös Sonja, Omppu, Katri ja Niina T.

Alison Bechdel: Lepakkoelämää (Dykes to Watch Out For - the Sequel, 1992 ja The Spawn of  Dykes to Watch Out For, 1993)
Suom. Stina Grönroos
Tekstaus: Hannele Kivilahti
Kansi: Janina Aire
Kääntöpiiri, 2000

maanantai 25. kesäkuuta 2018

Laura Gustafsson: Korpisoturi


Voi kuinka pidänkään Laura Gustafssonin tavasta kirjoittaa ja ajatella! En ole vähään aikaan ahmaissut kirjaa sellaisella vauhdilla kuin Korpisoturin, joka vei mukanaan huumorin, ironian, jännityksen ja saarnaamisen voimin.

Korpisoturi on lukemistani Gustafssonin kirjoista muodoltaan suoraviivaisin ja perinteisin: rönsyilevästi iloittelevaan Huorasatuun ja autofiktiiviseen Pohjaan verrattuna Korpisoturi on tiivis ja melkeinpä jännärimäisen juonivetoinen. Koukkuja, vinoa huumoria ja outoutta kuitenkin riittää tässäkin kirjassa, ja Gustafssonin omintakeinen tyyli on selkeästi tunnistettavissa.

"Nokkonen on tärkeimpiä suomalaisia ruokakasveja. Todellinen rautaisannos. Alkukesällä lehdet ovat pieniä ja suloisia, muuttuvat vanhetessaan repaleisiksi ja toukansyömiksi. Eivät siinä mielessä poikkea häpyhuulista mitenkään."

Kirjan korpisoturi on Ahma, mies joka on päättänyt vetäytä odottamaan väistämätöntä romahdusta linkolalaiseen utopiaansa. Erakkomökki syrjäseuduilta, omavaraisuus, aseistautuminen, selibaatti, irtautuminen yhteiskunnasta – ne kuuluvat Ahman suunnitelmiin. Todellisuudessa Ahma saattaa kuitenkin olla enemmän nettisoturi kuin korpisoturi. Survivalistia on mukava leikkiä, kun ruokaa voi käydä ostamassa kaupasta, juomavedet saa mökkinaapurin kaivosta ja nettiinkin pääsee kirjastosta. Kovin syrjäinenkään Ahman erakkomaja ei taida olla, päätellen siitä, kuinka tiuhaan siellä ramppaa ihmisiä.

Ahmalla on paljon teorioita ja nettikeskusteluista poimittuja mielipiteitä, mutta käytännön edessä hän usein hämmentyy, oli sitten kyse eläinten teurastamisesta, maanviljelystä tai naisista. Miten käy nettininjalle, jos yhteiskunta aivan oikeasti romahtaa? Voiko ihminen todella irtautua yhteisöstä ja muista ihmisistä?

Korpisoturi on päällisin puolin yksinkertainen mutta tarkemmin katsoen pinnan alta löytyy kerroksia, joissa riittää pohdittavaa. Tämä pätee niin kirjaan kuin Ahman hahmoonkin. Ahma on ärsyttävä, naurettava ja liikuttava. Ahma ajattelee elokuvien, tietokonepelien ja nettikeskustelujen kielellä ja yrittää elää omavaraistaloudessa metsän keskellä. Hän esittää kovanaamaa, mutta kiintyy nopeasti muihin ihmisiin (tajuamatta asiaa itse). Ahman voi nähdä traagisena sankarina  tai säälittävänä hahmona, mutta ehkä Ahma on loppujen lopuksi kuitenkin eniten kuin kuka tahansa meistä.

Gustafsson mahduttaa Korpisoturiin paljon asiaa ihmisen ja luonnon suhteesta, yhteisöllisyydestä, yhteiskunnasta, sukupuolista, vieraantuneisuudesta ja ideologioista. Kirjan herättämät ajatukset jäävät lukemisen jälkeen kieppumaan päässä. Korpisoturin lukeminen on mielelle kuin kylmä kylpy ruumiille: se herättää ja panee veren kiertämään nopeammin.

Korpisoturista ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Nanna, Tuomas, Suketus, Kaisa V, Arja ja Zephyr.

Laura Gustafsson: Korpisoturi
Kansi: Jussi Karjalainen
Into, 2016

maanantai 18. kesäkuuta 2018

Satu Taskinen: Lapset


"On toisaalta vaikea sanoa, onko tämä ennakointia, koska se perustuu muistoihin, kokemukseeen. Joten ehkä kyse onkin muistamisesta. Muisto ja oletetut tulevat tapahtumat olisivat silloin sama asia. Uskoo katsovansa tulevaisuuteen kun katsookin tosiasiassa menneisyyteen. Sillä lauseella olisi selitettävissä selvännäkijöiden ammattikuva, ja luultavasti se onkin selitetty. Sillä ja joillakin lisälauseilla."

Mies on menossa tyttärensä luo, lapsenlapsia juhlistamaan. Kuulostaa yksinkertaiselta: ei tarvitse kuin lähteä töistä vähän aikaisemmin, hakea lahjat lapsille ja ajaa juhliin. Mutta matka ei suju suunnitelmien mukaan – se tuntuu tyssäävän heti työpaikan parkkipaikalle, jossa mies, Navid, vain istuu autossaan. Hikoiluttaa, huimaa, ajatukset harhailevat. Vihdoin mies pääsee liikkeelle, mutta matka sujuu takkuisesti, kaikenlaista mutkaa ilmestyy jarruttamaan etenemistä. Navid kulkee Wienin katuja kuin Leopold Bloom pitkin Dublinia ja antaa ajatustensa ajelehtia.

Tajunnanvirran myötä lukijalle paljastuu pikku hiljaa kaikenlaista Navidista ja tämän elämästä. Käy selväksi, ettei Navidilla ole kaikki ihan kunnossa. Terveys reistailee, vaimolle on tapahtunut jotakin, suhteet tyttäriin ovat etäisemmät kuin Navid toivoisi. Mies murehtii elämäänsä, valintojaan, läheistensä huolia ja maailman tilaa. Toisaalta hän iloitsee satunnaisista kohtaamisista, ystävällisyyden osoituksista ja lapsista – ennen kaikkea lapsista. Omista lapsistaan, lapsista joita hän opettaa työkseen, tuntemattomista lapsista, jotka nauravat hänelle ravintolassa.

Satunnaisista huomiosta, muistoista ja pohdinnoista muodostuu vähitellen kokonaisen elämän kuva. Navid on selvästi mies, joka pyrkii kohti hyvää mutta tekee virheitä kuten jokainen meistä. Joskus voi olla helpompaa olla hyvä ajatuksissa kuin teoissa. Joskus on helpompi tehdä hyvää vieraille ihmisille kuin läheisille. Periaatteessa hyvyys on yksinkertaista, käytännössä maailma, elämä ja ihmiset voivat tehdä siitä monimutkaista.

Lapset ei ole mitenkään eityisen vaikea kirja, mutta keskittymistä sen lukeminen vaatii. Kun luin kirjaa hiljaisuudessa omassa rauhassani, teksti soljui eteenpäin vaivattomasti, ja uppouduin kirjan maailmaan. Kaikenlainen taustahäly ja keskeytykset sen sijaan häiritsivät lukemista, ja ajatukset lähtivät heti harhailemaan. Lapset ei ole niitä kirjoja, joita voi vaivatta lukea, kun samassa huoneessa katsotaan televisiota – ei ollut ainakaan minulle! Sen sijaan se on erinomaista lukemista pitkiin rauhallisiin hetkiin, kun voi omistautua vain tekstille ja ajatuksille: silloin Lapsista tulee lähes meditatiivinen lukukokemus.

Kirjan ovat lukeneet myös Maisku, bleue, Arja, Omppu, Linnea, tuijata ja Jokke.

Satu Taskinen: Lapset
Kansi: Jenni Saari
Teos, 2017