maanantai 20. marraskuuta 2017

Rosa Liksom: Everstinna


"Sota-aika kokonaisuutena vain kirkasti minun ja Everstin tuntheita ja syvensi meän yhteistä olotillaa. Kuoleman lähheisyys toimi ko makneetti. En ole koskhaan ollu niin elossa ko silloin."

Olisinpa kirjoittanut Rosa Liksomin Everstinnasta heti kirjan luettuani. Mutta sanat tuntuivat pakenevan, enkä saanut hahmoteltua lukukokemustani ajatuksiksi ja virkkeiksi. Yhtä lailla ne sanat ovat kuitenkin kateissa nyt, kun olen sulatellut lukukokemusta jo useamman viikon ajan. Harvoin kirja mykistää minut samalla tavalla kuin Everstinna: se on hyvin syvällä mielessä ja tunteissa, mutta tuntuu etten pysty kuvailemaan kirjaa edes ajatuksissa, saati sitten kirjoitetuin sanoin.

Mikä Everstinnassa on niin mykistävää? Ehkä jo pelkästään se, että pieni kirja pitää sisällään niin paljon. Everstinnassa on sivuja alle kaksi sataa, mutta asiaa siinä on moninkertaisesti. Kirja on yhden naisen elämän tarina, mutta myös Suomen historia. Se kertoo parisuhdeväkivallasta, fasismista, Lapin luonnosta, sodasta, kirjoittamisesta, seksuaalisuudesta ja vallasta. Aiheet ja teemat limittyvät ja kerrostuvat toistensa päälle. Milloin rakkaus muuttuu vallankäytöksi ja vihaksi, milloin isänmaallisuus ja paremman maailman tavoittelu muuttuvat natsismiksi ja erilaisuuden vihaamikseksi? Ovatko ne loppujen lopuksi niin kaukana toisistaan? Sisältyykö hyvään aina pahan mahdollisuus?

Liksom ei lähesty aihettaan helpoimman kautta. Hänen everstinnansa ei ole viaton uhri tai edes passiivinen sivustakatsoja vaan aktiivinen osallistuja, innokas ja häpeilemätön natsi. Joka kuitenkin on toisten käsissä myös uhri ja viaton kärsijä. Everstinna ei tunne sääliä niitä kohtaan, joita hänen aatteensa sortaa: hän ei murehdi tapettuja juutalaisia, mutta itkee miehelleen sitä, että juutalaisten omaisuutta varastetaan. Kotikasvatuksen mukaanhan varastaminen on syntiä. Everstinnan käsittelyssä moraaliset kysymykset vääristyvät ja vinksahtavat paikoiltaan.

Lukijan kannalta mutkikasta on myös se, että Liksom on kirjoittanut everstinnastaan niin elinvoimaisen, sujuvasanaisen ja säkenöivän, ettei henkilöhahmoon voi olla vähän ihastumatta. Everstinna elää joka solullaan, hän on yhtä ympäröivän luonnon kanssa ja sanat ryöppyävät hänen tarinaansa kuin riivattuina. Everstinnassa on kaikki ainekset vaaralliseksi, karismaattiseksi johtajaksi. Hänessä on kyky hyvään ja pahaan – kumpi painaa vaakakupissa enemmän?

Ja Everstinnan kieli! Liksom on aina ollut taitava sanankäyttäjä, mutta tuntuu kuin hän olisi Everstinnassa kohonnut aivan uusiin korkeuksiin. Everstinnan monologi kulkee meänkielellä herkullisena, rytmiltään vastustamattomana, suussa sulavana. Tekisi mieli lukea ääneen ja makustella sanoja kunnolla. Kieli tempasi mukaansa niin, että luin kirjaa ehkä vähän liiankin nopeasti, ja välillä kenties sisällön kustannuksella. Täytyy toivoa, että joskus palaan Everstinnan pariin, ja maltan lukea sen hiukan rauhallisemmin ja keskittyneemmin. Kuoria kerroksia ja merkityksiä rauhassa, pohtia everstinnaa ja meitä ihmisiä.

Vuoden parhaita lukukokemuksia, ehdottomasti.

Everstinnasta ovat kirjoittaneet myös ainakin Laura, Amma, tuijata, Nanna, Helmi ja Katja.

Rosa Liksom: Everstinna
Like, 2017

maanantai 13. marraskuuta 2017

Nathan Hill: Nix


"Kaikki murenee suoraan ihmisten silmien edessä. Heiltä menee työpaikat alta, eläkkeet katoavat yhdessä hetkessä. Heille lähetetään kolmen kuukauden välein selvitys, jonka mukaan heidän eläkesijoituksensa arvo on pudonnut kymmenen prosenttia kuutena kvartaalina perätysten. Heidän talonsa arvo on pudonnut puoleen siitä mitä he maksoivat siitä, eivätkä heidän työnantajansa enää saa lainaa palkanmaksuun, ja Washingtonin touhu on pelkkää ilveilyä, ja heidän kotinsa on täynnä  kiinnostavaa tekniikkaa ja he katsovat älypuhelintaan ja kysyvät itseltään: 'Miten ihmeessä maailma, joka pystyy tuottamaan jotain näin uskomatonta, voi olla niin paska?' Sitä he kysyvät. Meillä on tutkittu tätä."

Lähdin lukemaan Nathan Hillin kehuttua Nixiä suurin odotuksin. Olihan kirjaa ylistetty melkein joka puolella, ja lisäksi sen teemat kuulostivat kiinnostavilta: 1960-luvun yhteiskunnallinen liikehdintä, 2000-luvun talousromahdus ja totuudenjälkeinen aika sekä perhetarina jossa poika pyrkii selvittämään äitinsä salaisuuksia.

Kun kirjasta oli takana noin kolmannes, olin lukijana turhautunut. Kirja eteni jotenkin tahmeasti: siinä ei varsinaisesti ollut mitään vikaa, mutta se ei myöskään temmannut mukaansa. Kirjassa tuntui olevan valtavasti aiheita, henkilöitä ja juonenpätkiä, mutta mikään niistä ei hirveästi houkutellut lukemaan eteenpäin. Tuntui, että kirjassa oli hirveästi tavaraa mutta kovin vähän painoa.

Mistä Nix sitten kertoo? Yhtäältä se on tarina miehestä, joka on lapsena joutunut äitinsä hylkäämäksi. Samuel Andresen-Anderson on kirjallisuuden opettaja, joka on kymmenen vuotta yrittänyt kirjoittaa esikoisromaania lunastaakseen yhden julkaistun novellin nostattamat suuret odotukset. Aihe suureen romaaniin ilmestyy yllättäen tosielämästä: Samuelin äiti on hyökännyt tulevan presidenttiehdokkaan kimppuun ja päätynyt ainakin hetkeksi maan ykköspuheenaiheeksi. Samuel lupaa kirjoittaa törkykirjan äidistään, kuitatakseen yhdekkä iskulla sekä esikoiskirjasta maksetut ennakot että äitiä kohtaan tuntemansa katkeruuden.

Toisaalta kirja seuraa Samuelin äidin, Fayen nuoruuden tarinaa. Faye on kiltti tyttö, joka on aina pelännyt epäonnistumista niin paljon, että jokainen askel riskinottamisen suuntaan on laukaissut paniikkikohtauksen. Kuinka tämä kiltti tyttö siis on päätynyt osaksi Chicagon mielenosoituksia ja joutunut pidätetyksi syytettynä prostituutiosta?

Samuelin ja Fayen lisäksi kirjassa seurataan esimerkiksi Samuelin oppilasta joka huijaa tiensä läpi opintojen, nettipeliaddikti Pwnagea, Chicagon opiskelija-aktivisteja, opiskelijatyttöön rakastunutta poliisia ja Allen Ginsbergiä.

Voi olla, että lähdin lukemaan Nixiä väärin odotuksin. Olin innostunut erityisesti lupauksista 60-luvun poliittisen liikehdinnän kuvauksesta, ja odotin kirjan pureutuvan nimenomaan yhteiskunnallisiin kysymyksiin, aatteisiin ja ajankuvaan. Mutta kävikin ilmi, että vuoden 68-tapahtumat ovat kirjassa enemmänkin tapahtumien näyttämö kuin aihe.

Olin pettynyt siihen, kuinka yhteiskunnallinen kantaaottavuus typistyy Hillin käsittelyssä lähinnä henkilökohtaisten tunteiden kuvaukseksi. Faye on ajelehtija, joka osuu keskelle mielenosoituksia lähinnä sattumalta ja koska on ihastunut liikkeen kauniskasvoiseen johtajaan. Poliisiväkivalta kuvataan yhden mustasukkaisen poliisin kostoretken kautta. Henkilö, jolla tuntuu olevan selkeimmät motiivit toiminnalleen, on häikäilemätön opportunisti.

Ehkä juuri tässä onkin Hillin sanoma. Ei ole mitään suuria aatteita, on vain harhailevia ihmisiä henkilökohtaisine ongelmineen ja itsekkäine tarpeineen. Tätä näkemystä tuntuvat vahvistavan myös kirjan nykyaikaan sijoittuvat tapahtumat. Ja varmasti yhteiskunnallisten liikkeiden ympärillä onkin paljon niitä, jotka vain liikkuvat ajan ja massojen mukana, niitä jotka ajavat vain omia etujaan, ja niitä jotka ovat valmiita kääntymään tuulen mukana. Mutta onko siinä kaikki?

Nixin loppupuoliskon lukeminen sujui sutjakammin kuin alku, ehkä siksi että olin jo hyväksynyt sen, että kirja oli erilainen kuin odotukseni siitä. Ajoittain Hillin kerronta veti hyvin, toisinaan tunsin edelleen tylsistyväni luettelomaisen kuvailun ja loputtomien sivuhenkilöiden tungoksessa. Lopussa kirja tuntui vielä kerran lässähtävän, koska Hill sortui selittämään kirjansa sanomaa melkein rautalangasta vääntäen. Henkilöiden ongelmat ja keskinäiset suhteet myös ratkeavat odottamattoman siististi, juonenpätkät punoutuvat yhteen, ja kaikki on kovin seesteistä. Valtakunnassa on kaikki hyvin.

Luulen, että nuorempana olisin pitänyt Nixistä paljon enemmän kuin nyt. Ehkä olen vain ehtinyt lukea jo liian monta Suurta Amerikkalaista Romaania, eikä Hill tarjoa tuohon perinteeseen mitään kovin uutta ja yllättävää. Toki on muistettava, että kyseessä on Hillin esikoisromaani, mikä ehkä selittää sekä ylitsepursuavaa runsautta, että tiettyä omaperäisyyden puutetta. Tulevaisuus näyttää, löytääkö Hill kirjalliseen ääneensä enemmän jotakin omaa.

Nixin ovat lukeneet myös esimerkiksi Kirjaluotsi, Erja, Amma, Laura, MarikaOksa sekä Kirsin Book Clubin jäsenet.

Nathan Hill: Nix (The Nix, 2016)
Suom. Raimo Salminen
Kansi: Oliver Munday
Gummerus, 2017

tiistai 7. marraskuuta 2017

Pauli Kallio ja Christer Nuutinen: Kramppeja ja Nyrjähdyksiä - Koko maailman paino


Taas yksi vuosi takana, taas yksi Kramppeja ja nyrjähdyksiä -albumi lisää kokoelmissa. Kuinka mukavaa onkaan palata taas vanhojen tuttujen seuraan ja elää heidän mukanaan elämän pieniä ja vähän suurempiakin asioita.


Uusimmassa albumissa mietiskellään esimerkiksi iän mukanaan tuomia kremppoja, Tampereen raitiovaunua, Mauno Koiviston kuolemaa ja miehenä olemista.


Esko muistelee nuorena kaivanneensa jotakin, mitä vastaan kapinoida – Thatcherin Britannian tyyliin – mutta ahdistuu huomatessaan nyky-Suomessa olevan vähän liikaakin kapinoinnin syitä. Risto on niin seestynyt, ettei oikeastaan edes tunne houkutusta syrjähyppyihin. Tanja suree äitinsä kuolemaa. Ja Heidi saa rakkauskirjeen Eskolta.


Päähenkilöiden elämä on siis varsin seesteistä ja rauhallista. Vähän niin kuin omakin elämä. He ovat myös tasoittuneet mielipiteissään, varsinkin Esko, joka tuntuu nykyään näkevän enemmän harmaan sävyjä kuin nuorempana. Henkilöiden vanheneminen näkyy juuri tällä tavalla luontevasti ja samaistuttavasti. Viime kesänä luin jälleen kerran ensimmäisiä Kramppi-albumeja, ja hämmästelin sitä, kuinka nuorilta henkilöt tuntuivat. Vähän lapsellisilta ja hirveän ehdottomilta. Tuntui vähän kiusalliselta, vähän kuin olisi kurkistanut vanhaan päiväkirjaansa.

Ja tässä juuri on Kramppien nerokkuus. Se kuvastaa niin aidosti henkilöidensä ajatuksia ja tunteita, että heissä näkee itsenänsä ja oman historiansa vuodesta toiseen. Tähän ei moni muu teos pysty.


Pauli Kallio, Christer Nuutinen: Kramppeja ja nyrjähdyksiä. Koko maailman paino
Suuri Kurpitsa, 2017

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Kirjamessutunnelmia


Kolmen päivän kirjamessurupeama on takana, ja mieleen alkaa hiipiä tuttu messujen jälkeinen väsyneen haikea tunne. Kun on viettänyt useamman päivän messuilla, aivan omassa maailmassaan, kirjojen, kirjallisten keskustelujen sekä kirjaystävien parissa, ei varmaan ole ihmekään, jos olo tuntuu vähän aikaa hiukan tyhjältä. On siis hyvä uppoutua hetkeksi muistoihin, ja miettiä, mitä kaikkea tulikaan koettua.

Oli hauskaa huomata, kuinka seuraamissani keskusteluissa tietyt aiheet nousivat toistuvasti esille. Oli kiinnostavaa, kuinka usein puheissa viitattiin esimerkiksi me too -kampanjaan ja Riku Korhosen Granta-kirjoitukseen. Aihe, joka tuntui nousevan esiiin kaikkein useimmin, oli kuitenkin taiteen vastuu ja kirjallisuuden yhteiskunnallisuus. Kirjamessuympäristössä kysymykseen ei luonnollisesti päästy pureutumaan kovin syvällisesti, mutta selvästi tämä aihe tuntui kiinnostavan sekä esiintyjiä että yleisöä.

Perjantai

Perjantaina ehdin messuille pariksi tunniksi, ja aika meni tunnelman haistelemiseen ja messualueeseen tutustumiseen. Ehdin kuitenkin seuraamaan kahta keskusteluakin. Lilly Korpiola ja Sanna Raita-aho kertoivat Arabikevään jälkeen -kirjastaan, joka vaikutti kiinnostavalta.

Seuraavaksi Shimo Suntila, J. Pekka Mäkelä, Jussi Katajala ja Linnea Peurakoski luotasivat avaruutta eli keskustelivat  scifistä. Hauska keskustelu, ja Linnea edusti mallikkaasti lukijoiden näkökulmaa kirjailijoiden keskellä.


Lauantai

Lauantaina laukkasin kuin hurjapää esiintymislavalta toiselle. Kirjailijoiden työ kiinnostaa loputtomasti, joten avasin päivän kuuntelemalla, kuinka Laura Lindstedt ja Tapani Bragge kertoivat esikoiskirjan kirjoittamisesta ja työskentelytavoistaan. Kirjailijat lähestyivät arkista työtään hiukan eri tavoilla: siinä missä Bragge pyrkii kirjoittamaan joka päivä noin viisi liuskaa tekstiä, Lindstedt saattaa hioa yhtä lyhyttä tekstinpätkää koko työpäivän ajan. Vaikeimmaksi asiaksi esikoiskirjailijuudessa kumpikin mainitsi julkisuudessa esiintymisen ja sen, ettei julkisuuteen osannut mitenkään valmistautua.

Seuraavaksi tie vei kuuntelemaan Miki Liukkosta, tuota kirjallisuutemme rocktähteä. Liukkonen oli viihdyttävä ja hurmaava esiintyjä, jonka hiukan säheltävää ja terävää puhetta oli hauska kuunnella. O on noussut melkoiseksi kirjalliseksi ilmiöksi, ja vaikka Liukkonen itsevarmaan tyyliinsä kertoi lähteneensäkin kirjoittamaan jotakin erityistä, tuntui hän olevan myös hiukan hämmentynyt kirjan suosiosta.


Yksi messujen kiinnostavimmista oli Koko Hubara, jota kävin kuuntelemassa Kallion lukiolaisten haastattelemana. Hubara on niin vangitseva puhuja ja esiintyjä, että häntä voisi kuunnella vaikka kuinka kauan.

Parnasson kirjallisuuskeskustelussa kysyttiin, missä kirjallisuus menee nyt ja tulevaisuudessa. Sinänsä ihan kiinnostavaa, mutta ehkä vähän väritöntä keskustelua, koska mitään varsinaisia ristiriitoja tai kyseenalaistuksia ei samanmielisten panelistien keskuudessa noussut. Ompun blogista voi lukea jälkipuintia kysymyksestä, joka ajanpuutteen vuoksi jäi varsinaisessa paneelissa pintaraapaisuksi: onko nykyaikana olemassa aihetta, josta ei julkaistaisi kirjaa.

Imagen kirjallisuuskeskestelussa puolestaan mietittiin, pitääkö kirjallisuudella olla yhteiskunnallista tehtävää. Keskustelun ehkä mielenkiintoisimman pointin esitti Jaakko Hämeen-Anttila, joka heitti ilmaan ajatuksen kirjallisten piirien liiallisesta samanmielisyydestä ja kysyi, pitäisikö julkaista (ja lukea) enemmän kirjallisuutta, joka edustaa itselle vieraita näkemyksiä. Ja onko Suomessa liikaa ihmisiä, jotka kokevat ettei heidän äänensä pääse kuuluville?

Kjell Westötä oli saapunut seuraamaan suuri joukko lukijoita. Puhuimme vähän myöhemmin ystävän kanssa soft spot -kirjailijoista, ja Westö on kyllä minulle sellainen. Vaikka en kaikesta hänen kirjoittamastaan pitäisi, ja vaikka kuinka tunnistaisin tiettyjä Westön maneereita ja heikkouksia, on hän silti minusta aina ihana. Ja niin on selvästi monen muunkin mielestä.


Ehkä hiukan yllättäen yksi lauantain kohokohta oli Hannu Linkolan ja Juha Itkosen Kent-messu. Käsittelyssä oli siis Linkolan tietokirja Kent-yhtyeestä. "Ja mikä kirja se onkaan!", sanoi Juha Itkonen, ja täytyihän kirja käydä keskustelen perusteella ostamassa.

Kaksi seuraavaa ohjelmaa keskittyivät Suomen sisällissotaan. Tietokirjoistaan kertoivat Tuomas Hoppu ja Tiina Lintunen, ja romaaneistaan Antti Tuuri sekä Heidi Köngäs.


Lauantain päätteeksi osallistuin vielä Teoksen bloggaajatapaamiseen. Mukana oli useita kiinnostavia kirjailijoita, mutta keskustelu heräsi oikeastaan henkiin vasta, kun kunkin uutuusteoksen esittelyn sijasta päästiin hetkeksi puhumaan kirjallisuuden yhteiskunnallisesta vastuusta.


Kirjallisiin tapaamisiin olisikin hyvä yleensäkin saada enemmän keskusteluja ja vähemmän haastatteluja. Enkä puhu vain kirjamessuista, vaan sama pätee vaikkapa Kirja vieköön -tapahtumaan. Se, millä keinoilla aitoa ja spontaania keskustelua onnistuttaisiin herättämään, on tietysti vaikea yhtälö ratkaistavaksi.

Toisaalta, kirjamessuja voi ajatella vain alustuksena, jonka herättämät ajatukset jatkavat elämäänsä kahvikupillisten, kuohuviinilasillisten ja illallisten äärellä messujen aikana ja jälkeenkin.

Sunnuntai

Kirjamessujen lukupiirit tarjoavat hyvän mahdollisuuden nimenomaan keskustelevampaan messuohjelmaan. Sunnuntai alkoikin Anneli Kannon Lahtarit-romaanin lukupiirillä, josta voi lukea hyvän koosteen Tuijata-blogista. Lukupiiri kesti tunnin ajan, mutta olisin hyvin voinut seurata sitä toisen mokoman, sillä Lahtareista riittäisi kyllä puhuttavaa. Sekä Kanto että keskustelua vetäneet Naistoimittajat ry:n lukupiiriläiset hurmasivat minut täysin.


Kävin kuuntelemassa  Kantoa vielä toisen kerran Anna Kortelaisen haastattelemana. Sitä ennen ehdin seurata myös Väinö Linna -keskustelua sekä Marisha Rasi-Koskisen haastattelua. Kaiken tämän jälkeen messuväsymys alkoi painaa jo aika raskaana, mutta onneksi olin sattunut valitsemaan päivän loppuun karismaattisia esiintyjiä, joita jaksoi kuunnella vaivatta.


Katja Kallio ja Anna Kortelainen kertoivat arkistojen hyödyntämisestä romaanien luomisessa. Kumpikin kirjailija kertoi omaan ihastuttavaan tyyliinsä arkistolöydöistään ja siitä, kuinka faktojen murusten varaan rakentuu fiktiivinen tarina ja uskottava romaanihenkilö.


Viimeiseksi kävin seuraamassa keskustelun lavarunoudesta. Aivan hurjan mielenkiintoista, ja tekisi heti mieli lähteä kuuntelemaan lavarunoutta tai poetry slamiä.

Kaiken tämän lisäksi messuille mahtui tietysti lukuisia kohtaamisia, keskustelua ja naurua. Ja kirjaostoksiakin. Jos messupostaus aloitetaan messualueeen yleiskuvalla, se täytyy tietysti oikeaoppisesti päättää kuvaan kirjahankinnoista. Tässä siis omani. Kissaakin kiinnostaa.


Kiitos kaikesta messut ja messukansa! Nähdään ensi vuonna.

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Zadie Smith: Swing Time


Tämä vuosi on ollut lukemisen kannalta mielenkiintoinen siinä mielessä, että tielleni ei ole tuntunut eksyneen kovin montaa lukunautinto-kirjaa. Lukunautinto on eri asia kuin hyvä kirja: olen lukenut hyviä kirjoja, ja erinomaisia kirjoja, mutta kovin harvasta on tullut sellainen olo, että tässä on nyt minun kirjani, kirja jonka lukeminen on helppoa ja antoisaa ja koskettavaa. Lukunautinnot eivät välttämättä aina ole kaikkein parhaimpia kirjoja (vaikka voivat totta kai olla sellaisiakin), mutta ne ovat rakkaita ja mieleenpainuvia. Lukunautinto-kirjat muistuttavat mieleen, miltä lukeminen tuntui lapsena, kun uppoutui täydellisesti tarinan vietäväksi – kun kirjasta tuli osa omaa elämää.

Lukunautintoa ei voi ennustaa  tai pakottaa. Nautinnon voi tarjota tuttu luottokirjailija tai uusi tuttavuus; kirja voi olla kepeä tai aiheeltaan raskas; se saattaa järkyttää tai hurmata tai viihdyttää. Lukunautinnolle ei ole mitään muuta mittaria kuin tunne joka lukiessa tulee. Se on vähän kuin rakastumista.

Ja nyt lukunautinnon kaipuuseen tuli vastaamaan Zadie Smith. Olen lukenut Smithiltä aikaisemmin esikoisteoksen Valkoiset hampaat, joka oli mielenkiintoinen mutta raskaslukuinen, sekä Kauneudesta-kirjan, jota rakastin. Swing Timen ihastuttavuus ei siis tullut täytenä yllätyksenä, vaan osasin toivoa hyvää kirjallista matkaa. Ja toden totta, kirja vei mukanaan heti ensimmäisistä lauseista alkaen. Luin varsinkin kirjan alkupuoliskoa tarkoituksellisen hitaasti, pitkittäen nautintoa, toivoen että tarina kestäisi mahdollisimman kauan. Loppupuolella juoni alkoi kuitenkin tiivistyä sen verran kutkuttavaksi, että viimeiset luvut tuli hotkaistua aika lailla ahmien.

Swing Time on todella runsas ja rönsyilevä kirja, jopa siinä määrin ettei ole helppo tiivistää sen tarinaa tai teemoja muutamaan sanaan. Se on tarina ystävyydestä, naisten välisistä suhteista, rodusta, luokkaeroista, kuuluisuudesta, identiteetistä ja tanssista. Ja lukuisista muista asioista. Ystävyyden teema on monella tavalla keskeinen: nimettomän päähenkilön suhde lapsuudenystävä Traceyyn tuntuu määrittävän tämän elämää, vaikka naiset eivät lapsuuden ja nuoruuden jälkeen vuosiin tapaa toisiaan. Tracey on kuitenkin jonkinlainen peili tai mittari, jonka kautta päähenkilö arvioi itseään ja elämäänsä.

Tracey ei ole ainoa peili, jonka kautta päähenkilö itseään tarkastelee. Samalla tavalla merkittävä on suhde äitiin.  Päähenkilö on valkoisen työläismiehen ja kunnianhimoisen mustan naisen tytär, ja tämä lähtökohta tuntuu tekevän hänet lähtökohtaisesti ulkopuoliseksi. Äiti on poliittisesti aktiivinen nainen, joka pyrkii määrätietoisesti elämässään eteenpäin, ja kunnianhimoton ja alisuorittava tytär tuntuu olevan hänelle pettymys. Johtuuko tyttären alkisuorittaminen tämän luonteesta (onko se perintöä saamattomalta isältä), vai onko se seurausta äidin vaatimuksista ja saavuttamattomalta tuntuvasta esimerkistä? Päähenkilön ja äidin välinen suhde on ongelmallinen, epätasapainoinen mutta kaikesta huolimatta myös rakastava.

Identiteettiä rakennetaan kirjassa vahvasti tanssin ja populaarikulttuurin kautta. Päähenkilö ja Tracey, maitokahvinruskeat tytöt rakastavat vanhoja musikaaleja ja kopioivat Fred Astairen liikkeitä ja koreografioita uskollisesti. Madonnamainen Aimee on toinen oleellinen inspiraation lähde: Aimee joka imee vaikutteita ympäristöstä ja osaa aina muokata niistä itselleen sopivan, laimennetun version. Sattumalta päähenkilö päätyy myöhemmin samaisen Aimeen henkilökohtaiseksi avustajaksi, elämään oman elämänsä sijasta Aimeen elämää – tai näin ainakin päähenkilön äiti tyttärensä uran tulkitsee. Platinanvaalean poptähden ja blackface kasvoillaan stepanneen Astairen rinnalle nousee kuitenkin vielä yksi esikuva: Ali Baba saapuu kaupunkiin -elokuvaa katsoessaan päähenkilö löytää mustan naistanssijan Jeni LeGonin – joka näytää aivan Traceyltä.

Swing Timessa riittää siis kerroksia, ja se tarjoaa mahdollisuuksia monenlaisiin tulkintoihin. Smith rakentaa kuvaa päähenkilöstään kuin tuhannen palan palapeliä, josta ei valmiinkaan muodostu selkeästi tulkittavaa kuvaa. Paljon jää lukijan tulkinnan varaan. Onko päähenkilö todella sellainen varjoelämää viettävä ihminen, jollaisena hän itsensä näkee? Missä määrin päähenkilön valintoja ohjaavat kunnianhimo, kateus tai rakkaus? Miten ihmisen persoonallisuus rakentuu, ja kuinka paljon siihen vaikuttaa se, mihin sijoitumme erilaisilla valtarakenteilla? Kirja tuntui tarjoavan loputtomasti pohdittavaa.

Moni on kritisoinut Swing Timea liiallisesta pituudesta ja kerronnan hetkittäisestä laahaavuudesta. Periaatteessa ymmärrän kritiikin, mutta todellisuudessa viihdyin kirjan parissa niin loistavasti, etten olisi poistanut riviäkään. Jokainen yksityiskohta vei minut syvemmälle tarinaan, syvemälle kertojan pään sisälle. Ja rakastin joka hetkeä.

Swing Timesta ovat kirjoittaneet myös KatjaOmppuKirjaluotsiMari ableueNanna ja Sirri.

Zadie Smith: Swing Time (Swing Time, 2016)
Suom. Irmeli Ruuska
WSOY, 2017

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Ali Smith: Oli kerran kello nolla


"Mutta fakta on: mistä voi tietää onko mikään totta? Daa-ah, mitä ilmeisimmin, asiakirjoissa sanotaan ja niin poispäin, mutta mistä voi tietää ovatko itse asiakirjat totta? Ei mikään ole totta pelkästään siksi, että internet väittää niin. Oikeasti sanamuodon ei pitäisi kuulua: fakta on, vaan: fakta näyttää olevan."

Muistan lukeneeni parisen vuotta sitten blogijuttuja tästä Ali Smithin kirjasta, mutta kirja ei jostain syystä herättänyt suurempaa mielenkiintoa, vaikka lukijat tuntuivat suurimmaksi osaksi pitäneen kirjasta kovasti. Ehkä vastahakoisuuteni kirjaa kohtaan johtui kannesta, joka ei ollenkaan houkutellut lukemaan, tai sitten syynä oli se, että kirjoitusten perusteella oli vaikea hahmottaa, mistä kirjassa oikeastaan oli kysymys.

Tämä tuskin oli arvioiden vika, sillä Oli kerran kello nolla sattuu olemaan niitä kirjoja, joiden sisältöä on aika vaikea kuvailla. Kirjassa on kyllä tarina, mutta se syntyy enemmän kerronnan kuin juonen kautta. Lähtöasetelmakaan ei vaikuttanut omaan makuuni erityisen houkuttelevalta: eräillä päivälliskutsuilla Miles-niminen mies lukittautuu isäntäperheen vierashuoneeseen eikä suostu tulemaan ulos päiväkausiin, ei edes viikkokausiin. Kuulosti vähän teennäiseltä ja liian hassuttevalta.

Joku aika sitten kirja kuitenkin osui silmiini etsiskellessäni kirjastosta jotakin viihdyttävää luettavaa. Muistin positiiviset arviot, ja päätin tehdä kirjalle pikatestin: avasin sen satunnaisesta kohdasta ja luin pienen pätkän nähdäkseni, miten teksti virtaa. Smithin kieli tuntui heti omalta, ja niinpä lainasin kirjan mukaani.

Pistokokeen antama vaikutelma ei ollut väärä – nautin kovasti kirjan lukemisesta. Smith kirjoittaa nokkelasti ja taitavasti, kepeän kirpeällä otteella. Tarinalla ei juurikaan ole merkitystä, sillä Milesin lukittautuminen vieraaseen taloon syineen ja seurauksineen on vain pieni pala sirpalemaista kokonaisuutta, jossa aika, muistot, ihmisten väliset suhteet, kieli, taide ja moraali risteilevät. Oli kerran kello nolla ei varsinaisesti kerro mistään, ja samalla se kertoo hyvin paljon elämästä, ihmisistä ja olemassaolosta. Se kuvaa ihmisten teennäisyyttä, tekopyhyyttä ja typeryyttä, mutta myös heidän ystävällisyyttään, lämpöään ja hyvyyttään. Se kertoo kommunikaatiosta ja sen puuttumisesta ja teoista, joiden vaikutukset kantavat kauas.

Kristiina Drews on tehnyt suomennoksen kanssa loistavaa työtä. Tällainen kirja, joka perustuu suuresti kieleen ja sillä leikittelyyn, ei varmasti ole helpoin käännettävä, mutta Drews on onnistunut kääntämään sanonnat ja kielen kiemurat ihastuttavan luontevasti. Toki muutama sanaleikki on ollut jokseenkin mahdoton käännettävä, mutta tätä ei voi pitää suomentajan huonoutena.

Oli kerran kello nolla oli ilahduttava tuttavuus. Sen mutkitteleva rakenne pitää mielen valppaana, mutta toisaalta se on mukavan viihdyttävää ja nopeaa luettavaa. Mieli oli kirjan jäljiltä virkeä ja raikas.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Laura, Zephyr, Katri, bleue, Suketus ja Ulla.

Ali Smith: Oli kerran kello nolla (There but for the, 2011)
Suom. Kristiina Drews
Kansi: Safa Hovinen
Otava, 2013 

lauantai 30. syyskuuta 2017

Roxane Gay: Bad feminist


Olen hurjan iloinen siitä, että viime vuosina on ilmestynyt useampia feministisiä kirjoja, jotka ovat myös nousseet pieneen ja joskus isompaankin suosioon lukijoiden keskuudessa. On myös hienoa, että näissä kirjoissa ääneen pääsevät monet erilaiset feministiset näkökulmat, koska sitä feminismi on ainakin minulle aina edustanut: moninaisuutta, erilaisia näkemyksiä, keskustelevuutta. En ole koskaan kaivannut feminismiltä mitään ohjekirjaa, joka kertoisi, mitä mieltä minun pitäisi asioista olla, tai jonka jokainen väittämä minun tulisi henkilökohtaisesti allekirjoittaa. Sen sijaan monet feminismin vastustajat (ja viime aikoina jotkut entisiksi feministeiksi julistautuneet henkilöt) tuntuvat edellyttävän feminimiltä jonkinlaista yksimielistä virheettömyyttä. "Kuinka voit olla feministi, kun feministi X on sitä ja sitä mieltä?" ja "En ole enää feministi, koska nykyajan feministit ajattelevat niin ja niin" –  tämänkaltaiset lauseet ovat liiankin tuttuja feminismiä ruotivissa keskusteluissa.

Feminismin moninaisuuteen viittaa myös Roxane Gayn Bad feministin nimi. Gay tuskin on oikeasti erityisen huono feministi, vaikka hän itseään sellaiseksi kutsuukin, mutta hän ei suostu olemaan Feministi isolla F:llä. Sellainen mielikuvien Feministi, joka on virheetön ja noudattaa jokaisessa teossaan ja valinnassaan Feminismin ideaalia. Feministit eivät ole virheettömiä sen enempää kuin feminismi liikkeenäkään, mutta se ei ole Gayn mukaan mikään syy hylätä feminismiä. Gay sanoo ymmärtävänsä naisia, jotka vastustavat feminismiä – onhan hän itsekin nuorempana antanut kaikenlaisten feminismiä koskevien negatiivisten myyttien hallita näkemyksiään. Nykyään hän ymmärtää, ettei kaikkien tarvitse uskoa samaan feminismiin, ja että on parempi olla huono feministi kuin ei feministi ollenkaan.

Gayn esseet liikkuvat laajasti sukupuolisuuden, kulttuurin ja yhteiskunnan eri alueilla. Hän kirjoittaa paljon (populaari)kulttuurista: Gayn käsittelyyn pääsevät Girls ja Django Unchained, Gillian Flynnin Kiltti tyttö ja Nälkäpeli, Sweet Valley High -kirjat ja Rokkarille morsian. Hän kirjoittaa myös raiskausvitseistä, lehdistön tavoista kirjoittaa seksuaalisesta väkivallasta ja omasta raiskauksestaan. Hän kirjoittaa abortista ja lihavuudesta ja siitä, miten eri tavalla suhtaudumme mustien ja valkoisten tekemiin murhiin tai terroritekoihin. Aiheet ovat monenkirjavia, ja se on myös yksi Gayn kirjan suurista vahvuuksista: tätä kaikkea on feminismi; kaikkia näitä asioita voi katsoa feminismin näkökulmasta.

Joihinkin esseisiin en löytänyt kovin paljon tarttumapintaa, lähinnä sellaisiin joissa analysoitiin kirjoja tai muita taideteoksia, jotka eivät olleet edes pintapuolisesti tuttuja. Kaikissa tapauksissa teosten vierauskaan ei kuitenkaan muodostunut ongelmaksi: esimerkiksi Diana Spechlerin Skinny-romaaniin pohjaava kirjoitus kiinnosti, koska Gay käsittelee kirjan kautta laajemmin lihavuuteen ja kehollisuuteen liittyviä kysymyksiä. Monissa esseissä lähtökohtana myös ovat niin suuriksi ilmiöksi nousseet teokset, että kirjoitusten sisälle on helppo päästä, vaikkei olisikaan itse lukenut Fifty Shades of Greytä tai nähnyt 12 Years a Slavea.

Minulle kirjan antoisimpia olivat ne essseet, joissa Gay puretuu rotuun liittyviin kysymyksiin, niin taiteessa ja populaarikulltturissa kuin yhteiskunnassakin. Siinä missä sukupuolta ja seksuaalisuutta käsittelevät kirjoitukset olivat välillä liiankin helposti sulavia, siinä mielessä etteivät ne tarjonneet kovin uusia ajatuspolkuja, rotua ja seksuaalisuutta pohtivat kirjoitukset tarjosivat enemmän  pureskeltavaa. Jotenkin tuntui, että myös Gayn teksti oli kirkkaimmillaan ja terävimmillään näissä teksteissä, joissa sukellettiin aiheisiin aina mustan rikollismiehen myyttistä Piiat-kirjan ja -elokuvan antamaan kuvaan rodusta ja rotuerottelusta.

Gay kirjoittaa helppolukuista ja napakkaa tekstiä, joka on kuitenkin merkityksistä tiivistä. Kirjaa lukee nopeasti – välillä minusta tuntui, että luin innostuksissani liiankin kiivaaseen tahtiin, ja osa sisällöstä saattoi siinä sivussa livahtaa ohi. Bad feminist tuntuukin kirjalta, jonka voisi varmasti lukea useampaan kertaan, ja siitä löytyisi aina uusia kerroksia. Gayn tapa katsoa asioita on terävä mutta ei koskaan ilkeä. Kirjoituksista saattaa välittyä surua, suuttumusta tai kiukkuakin, mutta vihaisimmillaankin Gay yrittää ymmärtää ilmiöiden taustalla vaikuttavia asioita. Ja ymmärtämisen kautta voi kenties oppia jotakin.

Koko Hubara ja Anu Partanen ovat suomentaneet kirjan varsin pätevästi. Feministisen keskustelun termit ovat hyvin ja perustellusti hallussa, samoin kuin populaarikulttuurin ilmiöt – esipuheessa suomentajat ovat myös avanneet kiinnostavasti joitakin valintojaan termien suomentamisessa. Paikoitellen tekstistä kuitenkin kuulsivat liiaksi läpi englannin kielen lauserakenteet ja ominaispiirteet, mikä häiritsi hiukan lukemisen virtaavuutta.

Bad feministiä voi suositella sekä aloitteleville feministeille että kokeneemmille naisasianaisille. Luonnollisesti olisi myös hienoa, jos kirja löytäisi myös sellaisia lukijoita, jotka suhtautuvat feminismiin ennakkoluuloisesti tai negatiivisesti. En tiedä, onnistuisiko Gay voittamaan heidät puolelleen, mutta ehkä kirja herättäisi vähintään päänsisäistä keskustelua.

Bad Feminististä ovat kirjoittaneet myös ainakin NannaMariHelmi K, Laura, Omppu, Laura ja Sara.

Roxane Gay: Bad feminist (Bad Feminist, 2014)
Suom. Koko Hubara ja Anu Partanen
Like, 2017

tiistai 26. syyskuuta 2017

Tuomas Hoppu: Sisällissodan naiskaartit


Suomen sisällissodassa punaisten joukossa taisteli noin 2600 naista. Naiskaarteihin on liitetty monenlaisia uskomuksia ja väitteitä, niin sodan aikana kuin sen jälkeenkin. Tuomas Hoppu purkaa monia näistä myyteistä tuoreessa kirjassaan Sisällissodan naiskaartit ja selvittää samalla perusteellisesti naiskaartilaisten taustoja, tekoja ja sodan jälkeisiä kohtaloita.

Sekä punaisella että valkoisella puolella naiskaartien kuvaukset ovat olleet vahvasti ideologian ja oman maailmankuvan värittämiä. Valkoisten puheissa ja kirjoituksissa naiskaartilaiset ovat olleet verenhimoisia raivottaria, eläimellisiä tappajia ja susinarttuja. Helposti heidät on myös leimattu prostituoiduiksi tai "ryssänmorsiamiksi". Punaisten puolella naiskaartilaiset taas on kuvattu pelottomina, kirkasotsaisina taistelijoina, jotka toimivat esimerkkeinä miehille, ja joiden panos taisteluissa oli merkittävä.

Hopun tutkimusten mukaan kumpikaan näkemys ei vastannut todellisuutta. Tutkimusmateriaali osoittaa hänen mukaansa, ettei naiskaartilaisilla ollut kovinkaan merkittävää roolia varsinaisissa taisteluissa. Jotkut naisista kyllä taistelivat ase kädessä, ja jotkut myös todistettavasti olivat osallisina murhissa ja muussa punaisessa terrorissa. Suurimmaksi osaksi naiset kuitenkin vastasivat vartioinnista, viestipalvelusta, merkinannosta ja muista vastaavista tehtävistä. Väitteille naisten huonomaineisuudestakaan Hoppu ei löydä perusteita: suurin osa on ollut tavallisia nuoria palvelijoita tai työläisiä.

Kirjassa käydään läpi naiskaartien syntymisen taustat, sodan ja taisteluiden eteneminen sekä naisten kohtalot sodan jälkeen. Hoppu kirjoittaa tiukan asiallisesti, paikoin kuivakkaastikin, mutta asiapitoisuus on toisaalta myös kirjan valtti. Hoppu ei ota kantaa, ei tuomitse tai selittele. Myötätunto kuitenkin kuultaa asiallisenkin tekstin läpi, kun kirjassa käsitellään naiskaartilaisten teloituksia: on ilmeistä, että naiskaartilaisten kohdalla nimenomaan sukupuoli oli usein raskauttava tekijä ja syy teloitukseen, eivät sodanaikaiset teot. Nainen ase kädessä, nainen kapinallisena oli monelle luonnonvastainen ja iljettävä näky. Näin oli siitä huolimatta, että myös valkoisten puolella oli sodan alkupuolella harkittu naisten aseistamista, mutta sekä naisjärjestöt ja Mannerheim ottivat asiaan kielteisen kannan. Joitakin yksittäisiä naisia taisteli silti sisällissodassa myös valkoisten puolella.

Kiinnostavinta kirjassa olivat naiskaartilaisten taustojen ja motiivien selvittäminen sekä ne asenteet, joita naisiin kohdistettiin, ja jotka myös vaikuttivat naisten kohtaloihin. Kosketuspintaa kirjaan tuovat valokuvat, joissa vakavailmeiset naiset esiintyvätt siviilipuvuissaan tai sotilasasuisina, vangittuina ja lopulta ammuttuina. Suosittelen kirjaa niin sisällissodasta kuin naisten asemasta kiinnostuneille lukijoille.

Kirjan ovat lukeneet myös Tiina ja Reija.

Osallistun kirjalla Ompun 1918-haasteeseen.

Tuomas Hoppu: Sisällissodan naiskaartit. Suomalaisnaiset aseissa 1918
Kansi: Tuomo Parikka
Gummerus, 2017 

lauantai 23. syyskuuta 2017

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä




"Pimeässä olen oppinut olemaan, vailla valonviiruakaan. Kun katson lapseen vierelläni, näen, että kaiken se kerää talteen; vaikka sanaakaan en sano, pimeys menee häneen, säikeeksi vain, ei se häntä alleen hukuta, niin kuin se hukutti minut, ja sitten vaimoni valeli ja lapsieni päälle hyrskyi."

On kesä 1968. Kuopiossa eletään loppukesän suloisia hetkiä. Juho Tiihonen on matkustanut lapsuutensa maisemiin, Hertta Miettisen hautajaisiin. Kauempana Euroopassa Varsovan liiton tankit vyöryvät Prahaan, ja tapahtumat nostavat Kuopiossakin ihmisten mieliin muistoja sodista, vanhoja ja uusia aatteita, menneisyyden ja nykyisyyden kipupisteitä.

Sirpa Kähkösen Tankkien kesä on monella tapaa tilinteon kirja. Se on moniääninen kertomus ihmisistä, jotka ovat elämässään saaneet kestää paljon, ja joiden on jotenkin tultava toimeen menneisyytensä kanssa. Sama pätee niin vanhoihin kuin nuoriinkin: joidenkin muistot ja aatteet ovat tuoreempia kuin toisten, mutta kaikki kantavat niiden painoa harteillaan, vaikka vanhempi polvi mielellään vähättelee seuraavan sukupolven kokemuksia. Eiväthän nämä ole edes olleet sodassa. Mutta Juho Tiihonen tietää, että myös sota-ajan lapset ovat kokeneet sodan vaikka eivät rintamalla taistelleetkaan. Sodan varjot heijastuvat sodan haavoittamien vanhempien lapsiin ja lastenlapsiin asti.

Aatteiden ja vakaumusten paino tuntuu kirjassa raskaana. Mitä pitäisi tehdä, kun aate tuntuu pettävän? Voiko uskosta luopua, vai onko se ainoa joka pitää ihmisen pystyssä. Nuori saattaa joustaa helpommin kuin vanha ihminen, jonka koko olemus on rakennettu aatteen varaan, silloinkin kun sisimmässään tietää uskonsa vääristyneeksi. Vanhan Lassi Tuomen ajatukset olivat Tankkien kesän riipaisivinta tekstiä: syvällä sisimmässä aate on haavoittunut kaiken koetun jälkeen, mutta mahdollisuutta aatteen kieltämiseenkään ei ole olemassa – jos usko aatteeseen kuolisi, olisi koko elämäkin ollut valhetta.

Onko Tankkien kesä Kuopio-sarjan päätös? Sitä ei vielä varmuudella tiedetä, mutta jos niin on, lopetus olisi kieltämättä tyylikäs.Sopivasti sulkeutuvia tarinankulkuja, sopivasti avoimuutta. Toki vanhojen rakkaiden henkilöhahmojen pariin voisi palata niin kauan kuin heissä fiktiivinen henki pihisee, ja Kähkönen on tuonut pitkin sarjaa mukaan myös uutta sukupolvea, jonka kautta saagaa olisi mahdollista jatkaa. Tosin Tankkien kesän nuoret päähenkilöt eivät nousseet suosikkihahmojeni joukkoon: esimerkiksi Stella Mertanen on aivan liian suloinen ollakseen mielenkiintoinen, ja Hilla Tuomi ei viihdyttävyydestään huolimatta tuntunut ihan aidolta pikkulapselta.

Salaa toivoisin, että Kähkönen toisi vielä kerran Anna Tuomen tarinan keskiöön. Annasta kaikki alkoi, mutta ensimmäisten kirjojen jälkeen Anna on usein hiipunut hiukan särmättömäksi sivuhenkilöksi. Sydämeni kuitenkin sykähtää aina, kun pääsemme kurkistamaan hiukan syvemmälle Annan sieluun. Mutta jos nämä ovat jäähyväiset, voin kuitenkin olla täysin tyytyväinen: Anna, Hilda ja Lassi saavat jäädä rauhassa, kerrottuaan vielä kerran kaikesta kokemastaan, uhraamastaan, kaikesta mihin uskoivat, pettyivät, siitä minkä saivat. He jäävät, majakan valoon pimeässä.

Myös HabaneraAmmaTuijata ja Roz ovat lukeneet Tankkien kesän. Arja kirjoittaa kirjasta Helsingin kirjamessujen Tankkien kesä -lukupiirin kautta.

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä
Kannen kuva: Lehtikuva
Otava, 2016 

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja


Toiseen maailmansotaan osallistui noin miljoona neuvostoliittolaista naista, mutta heidän sotansa oli pitkään vaiettu tarina. Virallinen sota on ollut miesten kokemus, miesten kertomana. Sodan tarina Neuvostoliitossa ja Venäjällä on muutenkin noudattanut tiettyjä sääntöjä siitä, mistä saa puhua ja mistä on vaiettava. Se on ollut tarina taktiikoista ja kenraaleista, sankareista ja isänmaasta. Kun Svetlana Aleksijevitš 1970-luvulla alkoi kerätä naisveteraanien tarinoita, hän halusi kertoa nimenomaan sodan kokemuksesta: hän halusi tavoittaa nuorten naisten elämän, ei virallista sotahistoriaa vaan totuuden elämästä ja kuolemasta.

Sodalla ei ole naisen kasvoja on moniääninen dokumenttiromaani naisten sodasta. Se on kokoelma muistoja vuosista 1941-1945, vanhojen naisten ja joidenkin miestenkin kertomana. Lukemaani uudistettuun laitokseen tuovat uusia kerroksia 2000-luvulla tehdyt lisäykset. Kirja julkaistiin alunperin vuonna 1985, ja sen jälkeen niin Aleksijevitšin kuin sodan muistelijoidenkin näkemykset ovat muuttuneet. Naiset ovat ottaneet yhteyttä Aleksijevitšiin ja halunneet kertoa tarinansa uudelleen: "En silloin kertonut teille kaikkea, koska aika oli toisenlainen. Olimme tottuneet vaikenemaan niin paljosta...". Uuteen laitokseen on myös lisätty kohtia jotka joko virallinen sensori tai Aleksijevitšin itsesensuuri aikoinaan poistivat.

"Kunpa voisin kirjoittaa sotakirjan, joka saisi sodan tuntumaan niin oksettavalta, että pelkkä ajatuskin olisi vastenmielinen. Mieletön. Että itseään kenraaleitakin oksettaisi..."

Kirja on ravistelevaa luettavaa, täynnä pelkoa, vihaa, surua ja verta. Vanhat naiset itkevät ja manaavat muistellessaan nuoruuttaan, jonka oli tarjoitus kulua opiskelun, töiden ja rakkauden merkeissä, mutta josta tulikin sodan ja kuoleman näyttämö. Jokaisen naisen kokemus on yksilölllinen, mutta tietyt teemat nousevat kerta toisensa jälkeen esiin naisten kertomuksissa. Yksi niistä on se, kuinka täynnä intoa ja isänmaallista hehkua nämä  nuoret lähtivät sotaan. Aate oli voimakas ja järjestelmään uskottiin vilpittömästi – silloinkin kun se oli pettänyt. Moni kertoo lähteneensä sotaan juuri siksi, että perhe oli tuomittu pettureiksi ja kansanvihollisiksi: varmasti uskollinen ja urhea palveleminen sodassa takaisi sen, että perheen maine palautettaisiin ja isät tai veljet vapautettaisiin vankileireiltä...

Toinen usein toistuva kokemus on se, kuinka naissotilaat voiton jälkeen unohdettiin. Sodan sankarit olivat miehiä, kun taas kunniamerkkejä kantavia naisia saatettiin halveksua. Valtio ei tukenut veteraaneja, eikä heitä haluttu aviopuolisoiksi. Miesten keskellä sotineella naisella oli huono maine. Katkeruutta naiset eivät tästä unohduksesta niinkään ilmaise, mutta surua kyllä: he antoivat kaiken isänmaalle, mutta eivät saaneet siitä samaa tunnustusta kuin miehet.

"Näen kaiken uudelleen: suu auki makaavat kuolleet, he ovat huutaneet, mutta huuto on jäänyt kesken, heidän suolensa ovat valahtaneet maahan. Kuolleita näin enemmän kuin polttopuita...Hirveää! Hirveää on lähitaistelukin, kun toisen ihmisen kimppuun on käytävä pistimellä...Pelkällä pistimellä. Sen jälkeen ei voi moneen päivään edes puhua kunnolla, änkyttää vain."

Vaikka Aleksijevitš kirjoittaa sodan historiaa, hän muistuttaa lukijaa aika ajoin myös siitä, että kyseessä ovat muistot, ei totuus. Muistot ovat saattaneet muuttua vuosien aikana, tai ne ovat saattaneet värittyä sen mukaan, mitä kertoja olettaa kuulijoiden haluavan kuulla. Haastateltavat saattoivat kertoa Aleksijevitšillekin erilaisia muistoja sen mukaan, oliko haastattelutilanteessa läsnä muita ihmisiä, tai he saattoivat kieltää haastetteluiden julkaisemisen, koska muistot eivät sopineet viralliseen totuuteen sodasta. Sotamuistojen tuli olla kohottavia, ihanteellisia, sopia esikuviksi nuorisolle. Niihin eivät sopineet tarinat pelosta, säälistä tai edes tarkat kuvaukset ruumiista ja verestä.

Yksi alue, jonka kohdalla herää epäilys virallisen totuuden vaikutuksesta kertomuksiin on seksuaalinen häirintä ja väkivalta. Se mainitaan hyvin harvoin, oli sitten kyseessä venäläisiin tai saksalaisiin naisiin kohdistuvat teot. Vain muutamat naiset puhuvat siitä, kuinka  sukupuolinen häirintä saattoi olla jokapäiväistä – useimmissa kertomuksissa miespuoliset kollegat ovat täydellisiä herrasmiehiä ja kohtelevat naisia suojelevasti. Yksi nainen muistelee hyytävästi sitä, kuinka saksalaisnaisten raiskaaminen hyväksyttiin hiljaisesti.

Sodalla ei ole naisen kasvoja on ahdistava ja järkyttävä kirja, joka jokaisen kannattaisi lukea. Aleksijevitšin tallentamina naisten muistot ovat tuskallista, surullista ja riipaisevaa luettavaa. Kirja antaa sodalle todelliset, moninaiset kasvot – se kuvaa kamaluudet mutta myös nuoruuden johon kuului sodan keskelläkin rakkautta, toivoa ja omanlaistaan kauneutta. Se todistaa lasten, eläinten ja luonnon kärsimyksen. Ja se kertoo, kuinka sota ja sen vaikutukset eivät pääty rauhaan – sota kulkee mukana elämän loppuun asti.

Kirjan ovat lukeneet myös MarikaOksa ja Jokke.

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja (U voiny ne ženskoje litso, 1985/2013)
Suom. Pauli Tapio
Kansi: Markko Taina
Progress/SN-kirjat, 1988, uudistettu laitos Tammi, 2017