sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Hannele Mikaela Taivassalo: In transit


In transit on liikettä, lähtemistä, kaipuuta toiseen paikkaan tai aikaan. Se on etsimistä, halua kokea jotakin, mikä saa tuntemaan että on elossa. Se on elämää, jatkuvaa muutosta, jatkuvaa uudistumista, jossa mikään ei ole pysyvää.

Hannele Mikaela Taivassalon romaanissa ihmiset lähtevät, palaavat, pakenevat ja jäävät. Galadriel on nuori nainen, joka ei osaa juurtua minnekäään, mutta joka tekee väliaikaisen kodin niin Lontooseen, Bombayhin kuin Los Angelesiinkin. Juuri nyt Galadriel on kuitenkin palannut lapsuuden maisemiinsa, keltaiseen taloon, josta hän on aina halunnut pois.

Keltaisessa talossa asuu myös isotäti Vera, joka on aikanaan myös lähtenyt. Tosin vain Helsinkiin, mutta maailma oli ennen pienempi ja Helsinki melkein yhtä kaukana kuin Lontoo nyt. Isoisä Sem puolestaan lähti Tukholmaan asti ja palaa muistoissaan noihin aikoihin maatessaan nyt vanhana ja hauraana rakentamansa talon yläkerrassa. Jossain kaukana, menneisyydessä tai kuvitelmissa matkustaa myös Fridtjof Nansen jäänsinisine silmineen.

"Otan mitä on tullakseen. Tämä on suurenmoista, säkenöivää; täällä maa pyörii akselinsa ympäri ja minä otan riskit. Joten tulkoot. Minä olen täällä."

Ihminen voi olla liikkeessä niin ruumiissaan kuin mielessään. Joskus mielen liikkeeseen tarvitaan myös fyysistä liikettä, paikan ja olosuhteiden muutosta. Toisaalta mieli voi kulkea kauas, menneisyyteen tai kuvitelmiin silloinkin, kun ihminen istuu keltaisen talon pihalla puutarhakeinussa. Muistot ja haaveet kuljettavat kirjan henkilöhahmoja siinä missä lentokoneet ja laivatkin. Muutosta ja liikettä heijastavat kirjassa myös rakkaus ja seksi, kohtaamiset ihmisten välillä, toisiinsa sulautuvat kehot.

Taivassalon teksti virtaa ilmavasti ja vaivattomasti, ja lukija keinuu sen tahdissa kuin laineilla. Teksti on toisteista ja kehämäistä mutta samalla avaraa ja yllättävää. Kieli kulkee henkilöhahmojen ajatusten ja muistojen tahdissa, se palaa aina uudelleen tiettyihin iskulauseisiin ja tähtihetkiin, kalvamaan jääneisiin asioihin tai haaveisiin.

In transit oli minulle ihastuttava lukuelämys, jonka ei olisi suonut loppuvan ollenkaan. Kirjassa on pituutta reilusti yli 400 sivua, eikä siinä varsinaisesti tapahdu mitään, mutta mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä intensiivisemmin uppouduin sen maailmaan, ja tuntui että aloin hengittää kirjan tahdissa. Ihan pienen moitteen esittäisin siitä, että kirjan loppu tuntui hiukan töksähtävältä, ja siltä että siinä haluttiin vähän liikaa saattaa asioita sopivaan päätökseen. Minusta vielä avoimempi lopetus olisi sopinut kirjan luonteeseen paremmin. Tämä oli kuitenkin hyvin pieni kauneusvirhe muuten aivan täydellisessä kirjassa.

In transitista ovat kirjoittaneet myös Tuomas, Maisku, Kaisa Reetta, riitta k, Ulla ja Omppu.

Hannela Mikaela Taivassalo: In transit (In transit)
Suom. Raija Rintamäki
Kansi: Sanna Mander
Teos & Förlaget, 2016 

torstai 12. huhtikuuta 2018

Sari Kivistö & Sami Pihlström: Sivistyksen puolustus


Sari Kivistö ja Sami Pihlström puolustavat uutuskirjassaan sivistystä ja erityisesti humanistisia tieteitä voimakkaasti – paikoitellen jopa kärkkäästi. Kirjassa esitellään akateemista elämänmuotoa, yliopistojen ja tieteellisen tutkimuksen historiaa sekä  kirjallisuuden ja kirjastojen merkitystä. Samalla kirja kritisoi populismia, hyötyajattelua ja päivänpolitiikkaa, jotka uhkaavat akateemisia arvoja. Kirjoittajat pyrkivät osoittamaan, että humanistinen sivistys ja tieto ovat inhimillisen elämän keskeisiä piirteitä: ne ovat heidän mukaansa edellytys sille, että tietoa ja tutkimusta voidaan yleensäkin tuottaa, ja ne ovat myös vastalause populismille ja väärälle tiedolle.

Sivityksen puolustus on yleistajuinen ja varsin kattava puheenvuoro akateemisen sivistyksen historiasta ja merkityksestä. Toisaalta se on selkeästi kannanotto omaan aikaamme ja sellaisiin arvoihin, jotka uhkaavat tuota sivistystä. Kirjoittajat nousevat vastustamaan kapeakatseista hyötyajattelua, jossa akateeminen tutkimus pyritään määrittelemään sen tuottaman välittömän arvon mukaan. Tieteen ja tutkimuksen arvoa ei voi määritellä sen mukaan, kuinka paljon ne tuottavat rahallista arvoa, tai kuinka hyvin niitä voidaan soveltaa, tai kuinka paljon mainetta ne tuovat tutkijalle ja yliopistolle. Tiede ja tutkimus ovat arvokkaita itsessään. Tiedettä tieteen vuoksi, taidetta taiteen vuoksi, julistavat kirjoittajat.

Olisin mielelläni innostunut tästä kirjasta. Olen sen perusväittämien kanssa täysin samaa mieltä, ja nousisin mielelläni barrikadeille yliopistojen, sivistyksen ja kirjastojen puolesta. Kuitenkaan kirja ei onnistunut kirvoittamaan minussa mitään riemunkiljahduksia. Ehkä ongelma oli juuri se, että olin suurimmaksi osaksi samaa mieltä kirjan kanssa – se ei juurikaan haastanut tai tarjonnut uusia oivalluksia. Samanmielisistä kirjoista voi totta kai innostua, mutta silloin niiden täytyy joko olla niin hyvin kirjoitettuja, että sitä innostuu jo pelkästään ilmaisun terävyydestä ja kauneudestä tai haastaa samanmielisyyden ohella kyseenalaistamaan joko omia tai kirjoittajan ajatuksia.

Kivistö ja Pihlström kirjoittavat useasti tieteellisen ajattelun jatkuvasta itsekriittisyydestä ja -korjaavuudesta, mutta tässä kirjassa he eivät kyseenalaista akateemista ajattelua tai perinnettä oikeastaan millään tavalla. Toki tässä on kyseessä nimenomaan akateemisen ajattelun puolustus, mutta jonkinlainen kritiikki tai kyseenalaistaminen olisi voinut tarjota lukijalle vähän enemmän pureskeltavaa.

Se, mikä minua kirjassa eniten häiritsi, oli kuitenkin sivuilla vilahteleva ilkyily. Teos on ehkä syntynyt osittain yliopistoihin kohdistuvan kritiikin ja leikkausten aiheuttamasta turhautumisesta ja suuttumuksesta. Valitettavasti tuo turhautuminen näkyy kirjassa ikävänä piikittelynä. Kirjoittajat moittivat päättäjiä, jotka puhuvat halveksuvaan sävyyn "kaikenmaailman dosenteista", mutta ovatko he itse yhtään parempia nälviessään konsulteille tai brändiajattelijoille?

Vaikka en innostunut Sivistyksen puolustuksesta niin paljon kuin olisin toivonut, on kirjan perusajatus kunnioitettava. Yliopistojen, sivistyksen, totuuden etsimisen ja kirjallisuuden puolustaminen on tärkeää ja ihailtavaa, ja vaikka kirjan tyyli ei juuri minuun uponnutkaan, on tällaiselle puheenvuorolle varmasti tilausta.

Sari Kivistö, Sami Pihlström: Sivistyksen puolustus. Miksi akateemista elämää tarvitaan?
Kansi: Jukka Aalto
Gaudeamus, 2018 

sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Donna Tartt: Tikli


Suhteeni Donna Tarttin on sellainen, etten oikein pysty kirjoittamaan Tarttin kirjoista kirjoittamatta suhteestani Donna Tarttiin. Kerrottakoon siis, että suhtaudun Tarttiin lähes fanityttömäisellä ihailulla, ja että Jumalat juhlivat öisin  on minulle erittäin tärkeä ja rakas kirja – yksi kaikkein rakkaimmista. Jumalat kosketti minua aikoinaan sellaisella tavalla, johon vain harvat kirjat pystyvät, ja jota on vaikea selittää. Mutta jotain ehkä kertoo se, että jos 9-vuotiaana katselin maailmaa L. M. Montgomeryn Anna-kirjojen kautta, 19-vuotiaana katselin sitä Jumalien kautta.

Tarttin toinen kirja Pieni ystävä oli Jumalien jälkeeen väistämättä pettymys, vaikka pidin siitäkin kohtalaisen paljon. Ihailuani Tarttia kohtaan pettymys ei laimentanut, ja olin suorastaan häikäistynyt, kun olin Tiklin ilmestymisen aikoihin kuuntelemassa Tarttin haastattelua Akateemisessa kirjakaupassa. Pienikokoinen ja maalauksellinen Tartt tuntui hiukan epätodelliselta, hiukan siltä kuin hän olisi astunut maailmaamme jonkun oman kirjansa lehdiltä. Ihastuksissani ajattelin lukevani Tiklin heti, mutta sitten jonkinlainen rimakammo estikin kirjaan tarttumisen. Vasta nyt, Hyllynlämmittäjät-haasteen myötä sain kirjan luettua.

Näistä lähtökohdista on varmaan selvää, etten pysty suhtautumaan Tikliin vain yhtenä kirjana muiden kirjojen joukossa. Luin kirjaa aluksi korostetun tarkkaavaisena, miettien koko ajan, mitä mieltä olen lukemastani. Onneksi alkuhaparoinnin jälkeen tarina ja Tarttin kerronta veivät minut mukanaan, ja uppouduin kirjan vietäväksi. Lukemista sävytti kuitenkin koko ajan jonkinalainen Tartt-asenne: erityinen onnellisuus kirjan ollessa parhaimmillaan ja suvaitsevainen ymmärtäväisyys kirjan jäädessä junnaamaan paikoilleen tai lähtiessä väärille raiteille.

Tikli ei siis missään nimessä ole virheetön kirja, mutta pidin siitä kaikkine virheineenkin todella paljon. Kirja on liian pitkä, välillä epäuskottava ja välillä omaan makuuni liian hurjiin juonenkäänteisiin heittäytyvä, mutta se on myös viipyilevä ja surumielinen, hitaasti kasvava kertomus, jonka maailmaan on helppo kadottaa itsensä.

Tikli on kertomus surusta ja syyllisyydestä. 13-vuotias Theo Decker menettää äitinsä taidemuseoon tehdyssä terrrori-iskussa. Iskussa itsekin loukkkaantunut Theo tulee puolivahingossa varastaneeksi museosta Carel Fabritiuksen Tikli-maalauksen, jota hänen äitinsä oli rakastanut. Theo kantaa syyllisyyttä äitinsä kuolemasta ja myös varastetustamaalauksesta. Tikli merkitsee Theolle turvaa ja kauneutta – se muistuttaa häntä äidistä ja kaikesta mikä maailmassa on oikein ja paikoillaan – mutta samalla sen läsnäolo on jatkuva muistutus Theon syyllisyydestä ja virheistä, menetyksestä ja kuolemasta.

Äitinsä menettänyt Theo ei löydä itselleen paikkaa maailmassa. Hän hakee turvaa isästään, ystävistään ja erilaisista vanhempien korvikkeista mutta joutuu kokemaan menetyksen ja hylkäämisen tunteet yhä uudelleen. Theo elää jonkinlaista varjoelämää, jossa tunteet ja teot ovat usein todellisuuden jäljittelyä tai valhetta. Aitoa tunnetta  edustavat ehkä vain Tikli sekä Pippa-niminen tyttö, johon Theo on pakkomielteisen rakastunut. Tikli on kuitenkin varastettu ja Pippa saavuttamaton, joten molmepien tuottamaan onneen sekoittuu tuskaa.

Tarttin maailmaa sävyttää kaiken läpäisevä melankolia. Elämän perussävyt ovat tummia ja synkkiä, ja onnellisimpiakin hetkiä tuntuu värittävän tietoisuus niiden katoavaisuudesta. Tunnelmassa on nostalgista haikeutta, kaipuuta menetettyä onnea kohtaan. Siinä on pölyisiä vanhoja huonekaluja, hämäriä huoneita joihin valo siivilöityy kaihtimien raoista, kuihtuneita kukkia ja kynttilöiden valoa. Siinä on synkkyyttä ja kuolemaa, mutta myös kauneutta ja rakkautta.

Minulle Tiklin voima olikin juuri tunnelmassa ja tunteissa. Vaikka tapahtumat eivät aina tunnu olennaisilta tai uskottavilta, Theon tunteisiin ja ajatuksiin on helppo uskoa. Ja vaikka tarina kävi välillä tyhjäkierroksilla, kirjassa oli sellaista kerronnan lumoa, joka kantoi turhienkin jaksojen yli. Ja tuon lumovoiman vuoksi rakastan Tikliä – ja Donna Tarttia.

Entä saako tämä hyllynlämmittäjä jäädä edelleen hyllyni? Totta kai saa, onhan se Donna Tarttia.

Tiklistä ovat kirjoittaneet myös ainakin Arja, Laura, Kirsin Book Club, Katja ja Omppu.

Donna Tartt: Tikli (The Goldfinch, 2013)
Suom. Hilkka Pekkanen
Kansi: Keith Hayes
Kannen kuva: Carel Fabritius, Tikli, 1654
WSOY, 2014

keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani


Chick-lit-dekkari ei lähtökohtaisesti kuulosta sellaiselta kirjalta, johon ensimmäiseksi tarttuisin. Enkä luultavasti olisi tarttunut tähän Anniina Tarasovan esikoiromaaniinkaan, jos kustantaja ei olisi lähettänyt siitä arvostelukappaletta. Kun kirja kuitenkin luettavaksi tarjoutui, ajattelin että pieni viihdepläjäys ei ehkä vaihteeksi tekisi pahaa. Viihde on vaikea laki, mutta parhaimmillaan se voi tehdä oikein hyvää.

Vaikka kirjan tyylilaji arvelutti, Venäläisissä tilikirjoissa oli muutama kiinnostava tekijä. Ensinnäkin minua ilahdutti se, että päähenkilö on ammatiltaan tilintarkastaja. Virkistävän erilaista! Toiseksi kiinnosti kirjan sijoittuminen Venäjälle ja venäläisen kulttuurin kuvaus. Ja kolmanneksi minua veti puoleensa Sanna-Reetta Meilahden mainio kansikuva: tuntui että olisi synti jättää näin hienon näköinen kirja lukematta.

Kirjan päähenkilö Reija Wren saa komennuksen tekemään sisäistä tarkastusta Pietariin. Urallaan eteenpäin pyrkivä ja isänsä varjosta pois pyristelevä Reija tarttuu työtehtävään innolla, eikä häntä lannista pätkääkään se, että työtehtävän hoitamista tunnutaan alkumetreiltä lähtien häiritsevän ja suorastaan sabotoitavan. Työasioiden lisäksi Reijaa pitävät kiireisinä kuohuviinin huuruiset pitkät illat ja ympärillä pyörivät miehet suomalaisesta sulhasesta venäläisiin hurmureihin.

Miten minulle sitten kävi viihdekirjan vietävänä? Rehellisesti sanottuna on pakko myöntää, ettei tämä kirja ollut yhtään minun juttuni. Se oli makuuni ihan liian juonivetoinen, eikä kirjan jännärijuoni vienyt minua ollenkaan mukanaan. Henkilöhahmoihinkaan en saanut minkäänlaista otetta, eivätkä Reijan mieskuviot kiinnostaneet. Moni on kirjan parissa viihtynyt, joten kyse ei ole siitä, että kirja olisi tylsä, vaan siitä että itse tylsistyn tällaisten juonikuvioiden parissa.

Se, mikä kirjassa toimi ja mikä sai lukemaan sen loppuun asti, oli venäläisen miljöön ja kulttuurin kuvaus. Se tuntui aidolta, maistuvalta ja tuoksuvalta ja rehevältä. Muutenkin Tarasova osaa tunnelman luomisen taidon: kirjassa on nuoruuden rauhattomuutta, valvottuja öitä ja päänsärkyisiä aamuja, samanaikaista huolettomuutta ja levottumuutta.

Ei minun kirjani, mutta heille, jotka osaavat arvostaa genren ominaispiirteitä, Venäläiset tilikirjani luultavasti tarjoaa ihan kelpo viihdettä mukavan persoonallisilla mausteilla.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Amma, Omppu, Kirjakko ruispellossa, riitta k ja Arja.

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani
Kansi: Sanna-Reetta Meilahti
Gummerus, 2018

keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

Kamila Shamsie: Poltetut varjot



Kamila Shamsie punoo Poltetuissa varjoissa yhteen sukutarinan ja lähihistorian tapahtumat. Henkilökohtainen ja poliittinen todellakin yhtyvät kirjassa, jossa atomipommi vie rakastetun, siirtomaavallan mureneminen erottaa ihmiset toisistaan ja imperialismi vie kohti henkilökohtaisia tragedioita. Kirjan keskiössä on japanilainen Hiroko Tanaka, joka kokee läheltä Nagasakin atomipommin, Intian jakautumisen, Afganistanin sodan ja WTC-iskut. Ystävyys, rakkaus ja vanhemmuus sekoittuvat kirjassa sotaan, terrorismiin ja ideologioihin.

Shamsie onnistuu kuljettamaan pienet ihmisensä varsin onnistuneesti ja uskottavasti läpi historian myrskyjen. Hänen henkilönsä eivät suurimmaksi osaksi ole niitä, jotka vaikuttavat aktiivisesti historian tapahtumiin, vaan historia vaikuttaa heihin. Paikoitellen juonenkäänteet tosin ovat ehkä hiukan liian dramaattisia ja kohtalonomaisia, mutta kokonaisuus toimii kuitenkin tyylikkäästi.

Poltetuissa varjoissa ihmiset kohtaavat yli kansallisuuksien, sukupuolen ja uskonnon asettamien rajojen, mutta he ovat myös näiden rajojen rakentajia ja uhreja. He ovat usein voimattomia valtioiden, uskontojen ja muiden suurien voimien puserruksissa. Mitä pieni ihminen voi tehdä, kun suurvallat päättävät pienten maiden kohtalosta, kun uskonnon nimissä tapetaan ihmisiä tai kun asekauppa on vain bisnestä bisneksen joukossa? Ainakin hän voi pyrkiä siihen, että kohtaisi toisen ihmisen aina ihmisenä, tuntuu Shamsie sanovan. Siihen, ettei ihminen olisi rotu, kansallisuus tai uskonto – siihen ettei ihmisiä nähtäisi vihollisena, pelinappulana maailmanpolitiikan näyttämöllä tai välttämättömänä uhrauksena sodassa.

Poltetut varjot oli toinen tänä vuonna lukemistani hyllynlämmittäjistä. Olen tyytyväinen, että haaste sai minut tarttumaan Shamsien kirjaan, sillä se oli laadukas ja mukanaan vienyt lukuromaani, joka tarjosi viihdyttämisen lisäksi ajattelemisen aihetta. Kovin mieleenpainuva kirja ei kuitenkaan ollut: luin kirjan kuukausi sitten, eikä lukumuistijälki ole enää erityisen voimakas. Shamsien kirja on hyvä, mutta ei ehkä hirveän persoonallinen, eikä se siten jäänyt mieleen viipyilemään. Tämä hyllynlämmittäjä saa siis lähteä kiertoon etsimään seuraavaa lukijaa.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Kaisa, Leena, Katri ja Annika.

Kamila Shamsie: Poltetut varjot (Burnt Shadows, 2009)
Suom. Kristiina Drews ja Tommi Uschanov
Kansi: Jenni Noponen
Gummerus, 2010

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Han Kang: Ihmisen teot



"Haluan nähdä ampujan ja käskyn antajan kasvot, häilyä kuin lepattava liekki niiden yläpuolella heidän nukkuessaan, pujahtaa heidän uniinsa, hulmuta otsan ja suljettujen luomien päällä, kunnes pääsen niiden läpi. Kunnes he näkevät painajaisissaan kerran toisensa jälkeen, millaiset silmäni olivat, kun vuodin kuiviin. Kunnes he kuulevat minun kysyvän vaativasti: miksi?"

Pohjaton suru. Suuri toivottomuus. Nuo tunteet tuntuvat hallitsevan Han Kangin Ihmisen tekoja. Kirja kuvaa vuoden 1980 kansannousua Etelä-Korean Gwangjussa, kansannousun väkivaltaista tukahduttamista ja sen jälkiseurauksia, jotka kantavat nykypäivään asti. Se kertoo julmasti tapetuista opiskelijoista, suremaan jäävistä vanhemmista, kidutuksen uhreista jotka tukahduttavat tunteensa juomalla itsensä joka ilta tainnoksiin. Se kertoo sensuurista, muistamisesta ja yrityksestä unohtaa.

Kirja kuvaa julmuutta paikoitellen melkein sietämättömällä tarkkuudella, mutta väkivaltaa enemmän kirja kuvaa sitä, millainen vaikutus koetulla väkivallalla on ihmiseen ja ihmisen mieleen. Juuri tästä kumpuaa se toivottomuuden tunne, joka tihkuu Ihmisen tekojen joka sivulla. Kukaan ei selviä väkivallan teoista ehjänä, eivät ne joiden ruumiit kasataan ihmistorniksi metsänreunaan toukokuussa 1980, eivätkä ne joiden kidutetut ruumiit tekevät hiljaista kuolemaa vuodesta toiseen. Gwangju vaikuttaa korealaisten mielissä kuin radioaktiivinen myrkky – se heijastuu jokaisessa uudessa mielivaltaisessa väkivallan teossa.

Han Kang kirjoittaa tarinaansa tietyllä etäisellä asiallisuudella, jota tunnepiikit viiltävät vain ajoittain. Etäisyys ei tee kirjasta yhtään vähemmän raskasta kantaa, vaan se tuo tunnelmaan hyytävyyttä, joka ei jätä lukijaa rauhaan. Kirja, ja kaikki sen henkilöt tuntuvat puristuvan sisäänpäin, pienentyvän, menettävän itsensä, ja sama tunne tarttuu lukijaan.

Miten voi olla ihminen, jos ihminen kykenee tällaisiin tekoihin, tuntuu Han Kang kysyvän. eikä tarjoa juurikaan vastauksia. Ehkä jonkinlaisen vastauksen tarjoaa taide, teatteriesitys joka toteutetaan sensuuriyityksistä huolimatta. Siinä hetkessä pilkahtaa toivo, sanoma siitä, ettei vaiennettuja ääniä pystytä kokonaan tukahduttamaan.

Lopuksi vielä sananen kirjan kääntämisestä. Suomennos on tehty englanninkielisestä käännöksestä, ja kun lukemisen jälkeen etsin juttuja kirjasta, löysin myös Deborah Smithin artikkelin käännöksensä tekemisestä. Juttu oli monelle tapaa mielenkiintoinen, ja se sai jälleen kerran miettimään, kuinka paljon käännöksessä on kääntäjän tulkintaa. Smithin käännöksessä tulkintaa on ilmeisen paljon – jopa niin paljon että siinä on Smithin omia lisäyksiä, joita ei alkuperäisessä tekstissä ole. Osittain Smith selittää lisäyksiä sillä, että ne helpottavat länsimaista lukijaa ymmärtämään korealaisia ilmiöitä, osittain hän perustelee lisäyksiä sillä, että alkuperäinen teksti on synnyttänyt nuo lisäykset hänessä.

Käännös on aina enemmän tai vähemmän kääntäjän tulkinta alkuperäisestä tekstistä, mutta tuntuu josssain määrin hämmentävältä lukea, että kääntäjä on kirjaimellisesti muuttanut tekstiä. Tavallaan minusta on myös sääli, jos tekstiä muutetaan vain sen takia, että kirja tulee toisesta, oletettavasti vieraasta kulttuurista, jonka kaikkia nyansseja lukija ei ehkä ymmärrä. On myös sääli, että nämä muutokset siirtyvät suoraan myös suomennokseen, vaikka toki luen mieluummin Han Kangia vaikka kahden käännöskulman kautta, kuin olisin lukematta hänen kirjojaan ollenkaan.

Ihmisen teoista ovat kirjoittaneet myös ainakin MarikaOksa, Syksyn lehti, Laura, tuijata ja Tuomas.

Han Kang: Ihmisen teot (Sonyeon-i Onda,2014)
Suom. Sari Karhulahti Deborah Smithin englanninnoksesta Human Acts
Kansi: Tom Darracott
Gummerus, 2018

sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa


"Viides sinfonia rävähti ilmoille neljännen jälkeen niin kuin herätään yöstä kesäaamuun, korkealle nousseen auringon kirkkaaseen valoon, josta ei ole vielä sekunteja aikaisemmin ollut aavistustakaan. Tuntui kuin valo olisi lisääntynyt lavalla, mutta tiesin ettei niin ollut käynyt, se oli vain musiikin aiheuttama illuusio."

Perhostutkija Max Halman äiti on kuollut yllättäen. Äitinsä jäämistöä selvitellessään Max löytää perhosen, jonka lajia hän ei tunnista, sekä joitakin vanhoja valokuvia äidistään ja isästään. Max ei ole koskaan tuntenut isäänsä: hän tietää vain että tämä oli saksalainen sotilas, Erik Stanislaus, joka kuoli toisen maailmansodan aikana.

Max yrittää selvittää löytämänsä perhosen arvoitusta, mutta päätyy myös etsimään tietoja isästään. Etsintä vie Maxin niin Oulun maakunta-arkistoon kuin Saksaankin asti, kuuntelemaan Erikin veljen Viktor Stanislauksen viimeistä julkista esiintymistä.

Anna-Liisa Ahokummun esikoisromaanissa oli paljon sellaista, mistä pidin. Pidin kirjan tunnelmasta, joka oli alakuloinen ja hiukan nuhjuinen. Kirjassa oli hiljaista rauhallisuutta, vailla liiallista kaunomaalailua ja herkistelyä. Tunnelmaa tukee Ahokummun kieli, joka on yksinkertaista mutta harkittua ja tasaisesti virtaavaa. Tässä on kirja, jonka äärellä tekee mieli pysähtyä ja hengittää tekstin tahdissa.

Kirjan henkilöhahmot ovat oikeastaan kaikki enemmän tai vähemmän eksyksissä elämänsä ja tunteittensa kanssa. He eivät ymmärrä sen paremmin omia kuin muidenkaan ihmisten sielunelämää kovin hyvin. He tavoittavat kohti jotakin suurempaa – musiikkia, rakkautta, ainutlaatuista perhoslöytöä – mutta eivät useinkaan onnistu kohoamaan arkielämän yläpuolelle. Kukaan henkilöhahmoista ei ole erityisen rakastettava: he ovat estyneitä ja umpimielisiä ja epäluotettavia. Jollakin tavalla kuitenkin pidin kirjan harmaista ja etäisistä ihmisistä – pidin siitä, ettei näissä surumielisissä hahmoissa ollut mitään kosiskelevaa tai koristeellista.

Minua viehätti aivan erityisesti luku, jossa Viktor Stanislaus soittaa kolmetoista sinfoniaansa, ja Max kuvailee konserttia ja musiikin hänessä herättämiä ajatuksia ja tunteita. Kuten koko kirjassa, tässä luvussa oli jotakin ihastuttavan vanhanaikaista, kaikuja paljon vanhemmasta kirjallisuudesta. Tuntui hyvältä lukea kirjaa, jossa maltetaan pysähtyä kokonaisen luvun ajaksi kuvailemaan musiikkia. Ahokummun kirjassa pysähdytään myös vanhojen asiakirjojen, hautajaisten, perhosten ja tietysti myös muistojen äärelle.

Vaikka pidin kirjasta varsin paljon, jäin silti kaipaamaan vielä jotakin pientä maustetta, jotakin vähän syvemmälle iskevää. Kirjan tasainen tunnelma miellytti minua, mutta tasaisuuskin olisi ehkä ollut vielä vaikuttavampaa, jos siihen olisi isketty muutama särö, muutama riitasointu enemmän. Kirjan päättävässä epilogissa tällaista mukavasti riipaisevaa säröä löytyy, ja se jää mieleen soimaan kuin yksinäinen haikea sointu.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi kosminenk, riitta k, Tani, tuijata ja Katja.

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Gummerus, 2018

sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Winifred Watson: Miss Pettigrew Lives for a Day


Miss Pettigrew on köyhä ja väritön kotiopettaja. Hän on elänyt hyveellisesti saamatta siitä koskaan mitään iloa. Hän ei ole erityisen hyvä kotiopettaja eikä pidä työstään, mutta jotakin yksinäisen naisen on tehtävä elantonsa eteen. Eräänä päivänä työvoimatoimisto lähettää Miss Pettigrew'n hakemaan paikkaa Miss LaFossen luota. Samalla hetkellä, kun Miss Pettigrew astuu sisään Miss LaFossen asuntoon, hän tuntee siirtyvänsä toiseen maailmaan. Miss LaFosse on yökerholaulaja, jonka elämä on täynnä ihnissuhdesotkuja, komeita miehiä, kauniita naisia, seurapiirijuoruja ja drinkkejä. Miss Pettigrew päätyy puolivahingossa selvittelemään Miss LaFossen ja tämän ystävien rakkaushuolia ja huomaa siinä sivussa heräävänsä itsekin elämämään, ensimmäistä kertaa ikinä.

"With trembling fingers, nervous, clumsy, contented, for the first time in life Miss Pettigrew powdered her own nose.
'Do you know,' she said happily, 'I think you're right. It does add a certain assurance to one's demeanour. I feel it already.' 
'Attaboy', praised Miss Dubarry."

Miss Pettigrew on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1938, ja kirja oli omana aikanaan ilmeisesti varsin suosittu. Uuden tulemisen kirja koki vuosituhannen alussa, kun unohdettujen naiskirjailijoiden teoksiin keskittynyt Persephone Books julkaisi sen. Kirjasta tuli hitti, ja sen myötä myös aikaisemmin varsin vaatimattomasti menestynyt  Persephone Books lähti aivan uuteen nousuun.

Kun kävin viime kesänä Lontossa Persophone Booksin kirjakaupassa, oli selvää että Miss Pettigrew oli yksi niistä kirjoista, jonka halusin kaupasta ostaa. Olin lukenut muutaman arvion, joiden mukaan kirja olisi varsin täydellistä hyvän mielen viihdettä, ja lisäksi minua viehätti se, että kirjassa oli kuvitus. Aivan liian harvat aikuisten kirjat ovat kuvitettuja!


Eikä kirja pettänyt. Miss Pettigrew ei ole mitenkään erityisen omaperäinen, eikä siinä ole mitään sen syvempää sisältöä, mutta se on täydellisen viihdyttävä, kepeä ja herttainen kirja. Se on Tuhkimo-tarina, jossa keski-ikäinen vanhapiika muuntuu seurapiiriperhoseksi ja nauttii muutoksesta täysin rinnoin. Se on nokkela ja hauska ja hyväntuulinen ja viehättävällä tavalla vanhanaikainen. Pidin myös siitä, että kirjan naiset pitävät yhtä ja tukevat toisiaan: vaikka kirjan juoni pyörii rakkaushuolien ympärillä, pohjimmiltaan kyse on kuitenkin siitä, kuinka Miss Pettigrew, Miss LaFosse ja Miss Dubarry auttavat toisiaan.

Kirjoitusajankohta heijastuu paitsi kirjan tyylissä, myös asenteissa, jotka välillä hiukan särähtävät lukijan mielessä. Sukupuoliroolit ovat melko vanhoillisia, vaikka niillä hiukan leikitelläänkin. Myös nationalismi pilkahtaa asenteissa: englantilainen on melkeinpä paras adjektiivi, jota ihmisestä voi käyttää, ja yksi sulhaskandidaatti tuomitaan sopimattomaksi, koska hänessä on juutalaista verta. Viihdekirjaallisuuttakaan ei kirjoiteta tyhjiössä, vaan yhteiskunnan asenteet ja arvot heijastuvat jopa tällaisessa kepeässä komediassa. Ne tuovat myös pienen mielenkiintoisen lisämausteen nykyaikaisen lukijan lukukokemukseen.

Olen huomannut, että vanhempi viihdekirjallisuus uppoaa  minuun usein paljon paremmin kuin uudempi, oli sitten kyse dekkareista tai chick litistä. En osaa tarkemmin analysoida, mistä tämä johtuu, mutta ehkä vanhemmassa viihteessä on jotakin sellaista mutkattomuutta ja suoraviivaisuutta, joka osuu omaan viihtymishermooni. Miss Pettigrew ei yritä olla enempää kuin on, siinä ei kohelleta tai yritetä tehdä juonesta tarpeettoman kiharaista. Ja juuri siksi se toimii.

Kirjan ovat lukeneet myös hdcanis ja Marile.

Winifred Watson: Miss Pettigrew Lives for a Day, 1938
Kuvitus: Mary Thomson
Persophone Books, 2000/2011

perjantai 9. helmikuuta 2018

Muriel Barbery: Siilin eleganssi



Ensimmäinen tämän vuoden Hyllynlämmittäjät-haasteeseen lukemani kirja on Muriel Barberyn Siilin eleganssi. Suhtauduin kirjaan hienoisella ennakkoluuloisuudella, koska ranskalainen kepeä leikittelevyys ei useinkaan ole minun juttuni. Eikä ollut Siilin eleganssikaan, vaikka se täytti ihan hyvin paikkansa pienenä välipalakirjana.

Kirjan päähenkilöinä on kaksi "piikikästä siiliä", ovenvartijarouva Renée ja 12-vuotias kuolutyttö Paloma. Kummankin todellinen luonne on piilossa: älykäs ja lukenut Renée esittää sivistymätöntä, koska maailmanjärjestyksen mukaan sellaisia ovenvartijarouvien kuuluu olla. Samassa talossa asuvan Paloman luonne sen sijaan on piilossa enemmänkin sen vuoksi, ettei kukaan hänen läheisistään kiinnitä tyttöön niin paljon huomiota, että huomaisi tämän älykkyyden ja ahdistuneisuuden. Siilien pehmeämpi puoli ja todellinen luonne alkaa kuitenkin paljastua, kun taloon muuttaa japanilainen Kakuro Ozu.

Siilin eleganssissa oli viehättäviä kohtia, ja pidin myös kirjan rauhallisesta ja verkkaisesta tahdista. Päällimmäinen tunne kirjaa lukiessa oli kuitenkin lievä ärtymys. Barberyn tarkoitus on kai irvailla (ranskalaiselle) luokkayhteiskunnalle, mutta satiiri jää aika kevyeksi. Rikkaat ja koulutetut ihmiset ovat tylyjä, ennakkoluuloisia ja typeriä – lapset, köyhät ja syrjäytyneet ovat aitoja, empaattisia ja älykkäitä. Ihmiset ovat ennakkoluuloisia ja lokeroivat toisiaan köykäisin perustein. Pinnan alla on enemmän kuin voisi kuvitella.Tämän suurempia oivalluksia kirja ei oikeastaan tarjoa.

Tavallaan Siilin eleganssi on vähän kuin aikuisten satu, enkä ole koskaan oikein ollut aikuisten satujen ystävä. Saduissa henkilöhahmot edustavat usein jotakin ominaisuutta tai luonteenpiirrettä eivätkä niinkään ole kokonaisia persoonia. Renée ja Palomakin ovat ennen kaikkea alustoja huomiolle ja pohdinnoille maailmasta, taiteesta ja ihmisistä. Sadunomaisuutta on myös herra Ozussa, viisaassa velhossa, joka taikajuoman (saken) avulla muuttaa Tuhkimon prinsessaksi. Ja totta kai saduista muistuttaa myös opettavaisuus, jota Siilin eleganssi on pullollaan.

Mikä on hyllynlämmittäjän kohtalo – saako se jäädä kirjahyllyyn vai lähteekö kiertoon? Siilin eleganssi lähtee kiertoon.

Siilin eleganssista ovat kirjoittaneet myös vaikkapa Suketus, Villasukka kirjahyllyssä, Laura, Aletheia, Pihi nainen ja Marile.

Muriel Barbery: Siilin eleganssi (L'Élegance de hérisson, 2006)
Suom. Anna-Maija Viitanen
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Gummerus, 2010

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Blogistanian kirjallisuuspalkinnot 2017


On taas aika äänestää kirjabloggaajien suosikit menneen vuoden kirjoista. Osallistun itse äänestykseen kolmessa kategoriassa.

Blogistanian Finlandia

Kotimaisten kirjojen osalta kirjavuosi oli varsin hyvä: luin monta hyvää kirjaa, joista moni ansaitsisi tulla palkituksi. Kaksi parasta kirjaa oli silti helppo valita, mutta kolmannelle sijalle oli muutama tasaväkinen ehdokas.

1. Rosa Liksom: Everstinna (3 pistettä)
Mykistävän hieno kirja. Liksomin teksti sulaa suussa, ja asiaa on niin paljon, että täytyy ihmetellä, miten kaikki mahtuu pariinsataan sivuun.

2. Anneli Kanto: Lahtarit (2 pistettä)
Hieno, moniääninen kuvaus sisällissodasta. Sirpalemainen rakenne ja lukuisat näkökulmat piirtävät kipeän kuvan valkoisten tarinasta. Tämä oli varmasti yksi vuoden sydämeenkäyvimmistä kirjoista.

3. Laura Gustafsson: Pohja (1 piste)
Autofiktiivinen Pohja on hurja ja kaunis ja ruma, ja olen ihastunut Gustafssonin tapaan kirjoittaa. Suuri pieni kirja.

Blogistanian Globalia

Käännöskirjallisuuden puolelta tuli luettua aika vähän uutuuksia, ja ajattelin aluksi äänestääkin vain kahta kirjaa. Kun kävin läpi blogikirjoituksiani, huomasin että yksi kirja oli ilmeisesti lukuhetkellä tehnyt minuun suuremman vaikutuksen kuin muistinkaan, joten se pääsi loppujen lopuksi mukaan yhdellä pisteellä.

1. Han Kang: Vegetaristi (3 pistettä)
Vegetaristi jätti harvinaisen voimakkaan lukujäljen. Kirjan lukeminenkin oli voimakkkuudessaan melkeinpä fyysinen kokemus. Samaan aikaan ruma ja kaunis, harvinaisen visuaalinen ja täydellisen vangitseva lukukokemus.

2. Zadie Smith: Zwing Time (2 pistettä)
Kirja juuri minun makuuni! Rakastin kirjan runsautta, rakastin Smithin tapaa kuvata identiteettiä, rotua ja ulkopuolisuutta. Älykäs, viihdyttävä, taidokas – mitä muuta kirjalta voisi toivoa!

3. Hanya Yanagihara: Pieni elämä (1 piste)
Yanahigaran kirjan muisto on jonkin verran haalistunut mielessäni, mutta joistakin puutteistaan huolimatta kirja herätti lukuhetkellä kovasti tunteita ja ajatuksia. Kauheudessaan kaunis rakkauden ja ystävyyden kuvaus, joka saa miettimään sitä, mistä ihminen voi selvitä, ja kuinka pitkälle rakkaus kantaa.

Blogistanian Tieto

Tämä oli kaikkein vaikein kategoria, koska tietokirjojen osalta vuosi oli vallan mainio. Olisin halunnut äänestää melkein kaikkia lukemistani tietokirjauutuuksista, mutta näihin kolmeen lopulta päädyin.

1. Koko Hubara: Ruskeat tytöt (3 pistettä)
Koko Hubaran esseet ovat viisaita, vihaisia, voimaannuttavia, koskettavia, kauniita, surullisia, samaistuttavia, vieraannuttavia, loistavia.

2. Roxane Gay: Bad Feminist (2 pistettä)
Roxane Gay kirjoittaa fiksuja ja helposti lähetyttäviä esseitä rodusta, sukupuolesta, vallasta ja väkivallasta. Gay on hauska mutta terävä, pohdiskeleva ja ymmärtäväinen muttei pehmeä, henkilökohtainen ja poliittinen. Suurimman vaikutuksen minuun tekivät rotua käsittelevät tekstit.

3. Hannu Linkola: Du & Jag Kent. Rakkaus kuin laulut joita kuulemme (1 piste)
Ihastuttava bändihistoriikin ja henkilökohtaisen elämäntarinan sekoitus, jota lukee kuin rakkaustarinaa. Tämä kosketti ja tuli lähelle.

Äänestyksen tulokset julkaistaan emäntäblogeissa 5.2.2018 klo 10.00.