torstai 15. marraskuuta 2018

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta


Riikka Pulkkisen uutuusromaani on määritelty erokirjaksi. Frederikan ja Henrikin eropäätös tosiaan käynnistää Lasten planeetan tapahtumat: "rauhallinen sananvaihto hajotti perheen". Mutta Lasten planeettaa voisi kutsua myös vanhemmuuskirjaksi tai psykoosikirjaksi tai tyttöyskirjaksi. Ja jos Lasten planeetta on erokirja, se ei ole aviopuolisoiden välistä draamaa vaan eron toisen osapuolen päänsisäistä draamaa.

Frederikan ja Henrikin ero on hillitty ero, hyvinkäyttäytyvien aikuisten ero. Ongelmaton se ei ole, koska mukana on pieni lapsi, mutta kaiken kaikkiaan Frederika ja Henrik hoitavat eronsa sopuisasti ja keskustellen. Mutta vaikka ero olisi kuinka siisti, se merkitsee suurta muutosta. Vielä äsken Frederika oli puoliso, ydinperheen jäsen, aikuinen nainen. Nyt hän on sinkku, osa-aikainen yksinhuoltaja, puoliksi aikuinen ja puoliksi nuori tyttö. Äiti hän on silti koko ajan, myös silloin, kun lapsi on toisessa kodissaan.

"Kuka on tämä nainen, joka nyt näin vaivatta ja tyystin vailla uhriutumista haluaa tehdä lapsensa isälle syntymäpäiväkakun? Onko tämä paperinukke 50-luvulta, leninki ja leningin päällä brodeerattu esiliina, huulipunahymy, ei huolen häivää, ei syytöksen syytöstä."

Lasten planeetta jätti jälkeensä hyvin kaksijakoiset tunnelmat. Yleisesti ottaen pidän Pulkkisen kirjoitustavasta, hänen kauniista virkkeistään, tekstin rytmistä, jopa niistä sivistyssanoista ja suureellisuuksista, jotka joitakin lukijoita ärsyttävät. Tässäkin kirjassa on vaikka kuinka paljon hienoja kohtia, tekstinpätkiä joita tekee mieli maistella ja pyöritellä kielen päällä. Parhaimmillaan Pulkkinen kirjoittaa ihastuttavasti ja ilahduttavasti.

Pidin myös siitä, että eroa kuvataan yksilön prosessina eikä ihmissuhdedraamana. Monet kirjan parhaista hetkistä käsittelevät Frederikan yrityksiä rakentaa itseään uudelleen eron jälkeen. Ollako tyttö, äiti vai nainen – voiko olla niitä kaikkia? Ja sitten ovat herkän hienot hetket vanhemman ja lapsen välillä, kaikine arkisine riitoineen ruokakaupassa ja yhteisine iltapalahetkineen.

Mutta kokonaisuutena kirja ei toiminut. En saanut ollenkaan otetta Frederikan siskon psykoosikuvauksesta: se tuntui irralliselta ja turhalta. Muutenkin kirja oli hajanainen, täynnä kaikenlaisia sivupolkuja ja rönsyjä. Yksittäin moni kohta on hyvä ja kiinnostava, mutta niistä ei muodostu kokonaista kuvaa, vaan palaset jäävät irrallisiksi. Ja kun kokonaisuus ei toimi, alkavat yksityiskohdatkin ärsyttää, samoin kuin taidokas teksti.

Vaikka olen pettynyt Pulkkisen kirjoihin yhtä usein kuin ihastunut niihin, jokin hänen kirjoitustyylissään vetoaa minuun niin, etten ole vielä kertaakaan edes harkinnut, että jättäisin hänen seuraavan kirjansa lukematta. Enkä taida harkita Lasten planeetankaan jälkeen, vaikka sekin kallistui pettymyksen puolelle.

Lasten planeetasta ovat kirjoittaneet myös tuijata, helmikekkonen, Saila, Katja, Jonna ja Ideanus.

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta
Kansi: Anna Lehtonen
Otava, 2018 

lauantai 10. marraskuuta 2018

Piia Leino: Taivas


Vuonna 2058 eletään eristäytyneidyyden ja lamaannuksen aikaa. Nationalistinen Suomi on jossain vaiheessa irrottautunut muusta Euroopasta, ja sisällissodan jälkeen myös Etelä-Suomi on  eristäytynyt piikkilangoin ja raja-aidoin muusta Suomesta. Tai näin ainakin kerrotaan. Juuri ketään ei kuitenkaan kiinnosta, mitä Helsingin ulkopuolella oikeasti tapahtuu: lamautuneet ihmiset sulkeutuvat joka tapauksessa omiin koteihinsa, ja elävät vain sitä varten että saisivat viettää heille kuuluvan päivittäisen ajan virtuaalimaailma Taivaassa.

Tulevaisuuden Helsinki on ankea ja harmaa. Ihmiset syövät ruokaa, joka ei maistu miltään, pukeutuvat muodottomiin ja värittömiin vaatteisiin, eivätkä he ole kiinnostuneita toisistaan tai ympäröivästä maailmasta. Lapsia ei synny, koska edes seksi ei kiinnosta. Jotkut muistavat vielä entiset ajat, kun asiat olivat toisin. He muistavat myös kapinalliset, jotka vastustivat nousevaa nationalismia ja pakkovaltaa. Muistot eivät kuitenkaan herätä ihmisissä kaipuuta tai surua. Ainoa paikka, joka enää herättää tunteita, on Taivas.

Piia Leinon luoman maailman turtunut voimattomuus on kuvattu melkein ahdistavan onnistuneesti. Kirjan Helsingissä tyhjäkatseiset ihmiset raahautuvat pitkin katuja ja suorittavat mekaanisesti tehtäviään, jotka eivät tuota heille mitään tyydytystä. Kun päähenkilöt salaperäisen lääkekokeilun myötä alkavat herätä lamaannuksestaan, maailma tuntuu liian voimakkaalta. Suru, himo tai jopa ilo ovat liian repiviä tunteita verrattuna virtuaalimaailman pehmeän miellyttävään nautintoon.

Taivaan dystooppinen tulevaisuuskuva ei ehkä ole kaikin puolin uskottava, mutta sen tunnelma on voimakas. Pidin siitä, ettei kaikkea selitetty auki, vaan jotkut asiat jäivät tulkinnanvaraisiksi ja jopa ristiriitaisiksi. Kirjan maailman olisi kuitenkin mielestäni voinut viedä vielä pidemmälle, tai ainakin etäännyttää sitä hiukan omasta nykyhetkestämme: nyt jotkut viittaukset tuntuivat vähän liian osoittelevilta ja saarnaaviltakin.

Leino noudattaa Taivaassa varsin tarkkaan dystopian lajityypillisiä muotoseikkoja, eikä kirja tarjoa niihin hirveästi uutta ja yllättävää. Leino kirjoittaa kuitenkin hyvää, hillityn kaunista tekstiä, ja kun lähtökohtaisesti pidän dystopioiden lukemisesta, vei Taivas minut varsin voimakkaasti mukanaan. Jos kirjan tarina onkin vähän kaavamainen, niin tunnelma on kohdallaan, ja jos tulevaisuuden maailman taustoittaminen jääkin hiukan kepeäksi, itse maailmankuva tekee vaikutuksen.

Taivaasta ovat kirjoittaneet myös Opus eka, Suketus, Omppu, Arja, LauraAletheia ja Mila.

Piia Leino: Taivas
Kansi: Jussi Karjalainen
S & S, 2018

sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Edward St Aubyn: Loistava menneisyys


"Patrick tähyili katua. Tämä oli kuin  ylikansoitusta käsittelevän dokumenttielokuvan avauskohtaus. Hän lähti kävelemään kadun vartta ja kuvitteli vastaantulijoiden  putoilevien päiden kierivän katuojaan vanavedessään."

Kovin epätasainen lukukokemus tämä Loistava menneisyys. Epätasaisuutta selittää varmasti osaltaan se, että kyseessä on itse asiassa kolme eri kirjaa. Viisiosaisen Patrick Melrosen tarinan kolme ensimmäistä osaa seuraavat yläluokkaisen Patrickin elämää lapsuudesta aikuisuuteen kolmen tiiviin pienoisromaanin muodossa. Vuorokausiromaanit nostavat Patrickin elämästä esiin välähdyksenomaisia merkittäviä hetkiä, joiden väliin jäävät vuodet ja tapahtumat lukija saa pääosin itse päätellä.

Ensimmäinen osa, Mitäs pienistä, on kirjoista raadollisin, vastenmielisin ja onnistunein. Siinä Melrosen perhe kestitsee vieraita loisteliaassa kartanossaan Ranskassa, Patrickin sadistinen isä David nauttii perheensä ja vieraidensa nöyryyttämisestä, ja viisivuotias Patrick joutuu ensimmäistä kertaa isänsä raiskaamaksi. Raiskaus on lapselle ahdistavuudessaan käsittämätön  tapahtuma, isälle uusi kiinnostava askel julmuuteen. Davidin julmuus tuntuu vetävän ihmisiä puoleensa: Davidin vieraat viihdyttävät toisiaan anekdooteilla tämän tekosista, kuten vaikkapa vaimon raiskaamisesta. Ihmisten tyhjänpäiväisyys ja itsekkyys tuodaan kirjassa esiin armottoman selkeästi.

Ikävässä jutussa parikymppinen Patrick matkustaa New Yorkiin hakemaan isänsä ruumista. Ankarassa huumeriippuvuudessa pyristelevä Patrick kanniskelee isänsä tuhkia, imee huumeita kuin sieni ja hallusinoi, kenties huumeiden takia, kenties sortuneen mielensä vuoksi. Kuten yleensäkin, huumehörhöilyistä lukeminen oli minusta pääasiassa pitkästyttävää. Kohtaukset, joissa Patrick etsii käsivarsistaan verisuonta, näkee veren tulvahtavan ruiskun säiliöön ja tuntee huumeiden vapauttavan vaikutuksen toistuivat kirjassa moneen kertaan ja kovin samanlaisina. Addiktin elämän ammottava tyhjyys on sinänsä ihan ansiokkaasti kuvattu, eikä välttämättä ole kirjan tai kirjailijan vika, että huumeodysseiat eivät minua kiinnosta. Ja on kirjassa kiinnostavat hetkensä, liittyen erityisesti Patrickin päänsisäisiin keskusteluihin kuolleen isän kanssa.

Luulisi,että huumehöyryinen Ikävä juttu olisi ollut kirjan sekavin osa, mutta kolmas kirja Toivon mukaan vie kyllä voiton. Siinä missä kahdessa ensimmäisessä kirjassa on selkeä punainen lanka, kolmannesta sellaista on vaikea löytää. Keskiössä ovat isot syntymäpäiväjuhlat, joissa nähdään monia aikaisemmista osista tuttuja henkilöhahmoja sekä etuoikeutetun luokan äärimmäinen ilmentymä, kuninkaallisen perheen jäsen. Myös Patrcik osallistuu juhliin ja pyrkii niiden aikana tekemään jonkinlaista sovintoa isänsä ja menneisyytensä kanssa. Tämä sovinnonteko on epäilemättä kirjan keskeinen sanoma, mutta se on mielestäni kuvattu kovin kömpelösti ja suorastaan rautalangasta vääntäen.

Kaiken kaikkiaan Loistava menneisyys latistui lupaavan alun jälkeen pettymyksen asteelle. Sarjan neljäs osa on kuitenkin käsittääkseni kirjoista kehutuin ja palkituin, joten luulen kyllä lukevani Patrickin tarinan loppuun. Parasta toivoen.

Loistavasta menneisyydestä ovat kirjoittaneet myös Opus eka, Jassu, Kirjaluotsi, Omppu ja Katja.

Edward St Aubyn: Loistava menneisyys. Patrick Melrosen tarina I-III (Never mind, 1992, Bad News, 1992, Some Hope 1994)
Suom. Markku Päkkilä 
Otava, 2018

maanantai 29. lokakuuta 2018

Välähdyksiä kirjamessuilta


Oi kirjamessut! Hurmaat minut joka vuosi, vaikka välillä mietin, voiko taikasi kestää. Mutta niin vain tempauduin jälleen kerran messujen vietäväksi, eristäydyin muusta maailmasta messuhallin keinovalojen ja ylihinnoitellun ruuan pariin ja ajelehdin kaksi ja puoli päivää kirjojen ja kirjallisten keskustelujen vietävänä.


Perjantain tähtihetki oli epäilemättä Mia Kankimäki, jota Katja Kallio haastatteli. En ole vielä lukenut Naisia, joita ajattelen öisin, mutta olen varma että tulen rakastamaan kirjaa. Jo pelkkä yönaisten käsite kutkuttaa ajatuksia hurmaavasti. Ja ketkä voisivat olla omia yönaisiani – sitäkin messuilla haastettiin miettimään.


Kuuntelin myös puhetta äänikirjoista ja piipahdin ruokamessujen puolella kuuntelemassa Samassa liemessä -ohjelmasta ja -kirjasta tuttua, ihastuttavaa Meri-Tuuli Väntsiä. (Työparinsa Pipsa Hurmerinta oli kuulemma Pariisissa.) Ruokapuolelta mukaan tarttui Meri-Tuulin naurun lisäksi herkullisia karjalanpiirakoita ja sultsinoita.


Minä ja ihan muutama muu olimme saapuneet lauantaina kuuntelemaan Teemu Keskisarjaa, joka kertoi Aleksis Kiven elämänkertomuksesta. Keskisarjassa oli messujen supertähtiainesta: yleisö suorastaan ahmi miehen puhetta ja palkitsi tämän useasti taputuksin tai naurunpurskahduksin.

Seuraavaksi kuuntelin pari Suomen kirjailijaliiton ohjelmanumeroa, kirjailijoiden taloudellisesta tilanteesta sekä fiktion suhteesta todellisuuteen. Rahapuhe oli kiinnostavampaa, mutta kumpikaan keskustelu ei suuremmin ravistellut.

Yksi messujen ilahduttavimmista kokemuksista oli puolestaan lavarunobattle, jossa kriitikot arvostelivat lennosta Helsinki Poetry Connectionin jäsenten esittämää lavarunoutta. Olisin seurannut pidempäänkin! Aina, kun kuulen lavarunoutta, innostun siitä kovasti.


Ari Haasio kertoi mukaansatempaavaan tyyliinsä hikikomoreista eli koteihinsa lukkiutuvista nuorista. Sen jälkeen Minna Rytisalo kertoi viehättävään tyyliinsä Rouva C.:stä. Haastattelija haastoi Minna R:n ajatusleikkiin, ja kysyi, mitä Minna C tuumaisi kirjamessuista. Pitäisi varmaan, kuului vastaus, olihan Minna C kauppanainen.

Sitten oli vuorossa yksi etukäteen herkullisimman kuuloisista ohjelmanumeroista: Saara Turunen haastatteli Antti Majanderia. Harmi vain, että roustaus ja grillaus jäi vähän vaisuksi, koska Majander ei lähtenyt tosissaan tai edes leikillään mukaan Turusen tenttaukseen vaan piiloutui etäisen asenteen ja silmien pyörittelyn taakse.


Tie vei seuraavaksi messujen lukupiiriin, jossa keskusteltiin Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu -kirjasta. Pidin Savonlahden kirjasta hurjan paljon, ja niin tuntui pitäneen moni lukupiiriin osallistunutkin. Oli hauska kuulla, kuinka moni erilainen ja eri-ikäinen lukija oli samaistunut tähän nuoren naisen tarinaan.

Lukupiirin jälkeen olin jonkinlaisessa messuhurmiossa, enkä halunnut lähteä kotiin, vaikka väsytti. Vaeltelin ympäriinsä, katselin kirjoja, kävin syömässä. Kuuntelin Eveliina Niemistä, joka kertoi Late Bloomers -kirjastaan, ja pysähdyin seuraamaan KirjaKallion runoklubia, jossa esiintyivät Patricia Lockwood  ja Tuukka Pietarinen. Open mic -osuudessa omia runojaan lausuivat untuvaiset nuoret, ja olin liikuttuneen iloinen siitä, että runous elää ja kiinnostaa. Voi olla, että väsymyksellä ja kuohuviinillä oli osuutta liikutuksen tunteeseen.


Sunnuntaina herkistelin lisää. Kerkko Koskisen ja Anni Sinnemäen haastattelu vei Ultra Bran tarinan kautta omaan nuoruuteen. Eri tavalla herkistyin seuraavassa keskustelussa, jossa kysyttiin, mitä tapahtuu #metoo-vallankumouksen jälkeen. Pelkkä hashtag ei riitä eikä maailma ole tullut valmiiksi. Keskustelijat vaativat tekoja ja muutoksia: jokainen voi vähintään allekirjoittaa Suostumus2018-kansalaisaloitteen!


HS Esikoiset kuuluu ohjelmaan joka vuosi. Tänä vuonna tunsin itseni suorastaan valveutuneeksi, koska olin lukenut peräti kolme esikoispalkintoehdokkaista. (Eeva Turusen Neiti U on suosikkini.) Niistä, joita en ole lukenut, kiinnostuin eniten Silvia Hosseinin Pölyn ylistyksestä.


Messut päätti osaltani Saara Turusen Sivuhenkilöä käsittelevä lukupiiri. Sivuhenkilön moniulotteisuus nousi hyvin esiin kirjasta käydyssä keskustelussa, sen verran erilaisia ajatuksia ja tunteita se oli lukijoissa nostattanut. Kommenteista huomasi myös sen, että kirja oli onnistunut koskettamaan lukijoita voimakkaasti, olivatpa nämä sitten pitäneet kirjasta tai pitäneet sitä kamalana.


Voin tunnustaa, että olen tällä hetkellä aivan Saara Turusen lumoissa. Pidin paljon Rakkaudenhirviö-esikoisromaanista. Tavallisuuden aave -näytelmä oli aivan käsittämättömän upea. Sivuhenkilöön puolestaan rakastuin aivan täysillä. Turunen käsittelee niin monia aiheita, jotka koen läheisiksi ja tärkeiksi. Turunen saa siis loistaa näiden messujen kirkkaimpana tähtenä!

Paluu arkeen on sujunut yhtä kankeasti kuin aina messujen jälkeen. Onneksi kirjat ja lukeminen jäävät, vaikka messut ovatkin ohi.


Kiitos taas kerran kirjamessut! Kiitos messukeskus bloggaajapassista! Ja kiitos te kaikki, joiden kanssa vaihdoin messuhulinassa kirjallisen ajatuksen tai pari!

lauantai 20. lokakuuta 2018

Kirjamessutärppejä ja lippuarvonta


Paras aika vuodesta. Syksy, lokakuu ja ruskan loisto parhaimmillaan. Ja Helsingin kirjamessut, jotka ovat täällä jo ensi viikolla!

Messuilla on tänäkin vuonna luvassa kaikenlaista mielenkiintoista. Esimerkiksi lukupiirejä, joista itse olen ajatellut osallistua Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu -esikoisromaania ja Saara Turusen Sivuhenkilöä käsitteleviin keskusteluihin. Kaikki kirjamessujen lukupiirit löytyvät täältä.


Torstaina en ehdi messuille, mutta jos ehtisin haluaisin seurata ainakin näitä keskusteluja:

Livepodcast: Mitä Simone sanoisi? Sivumennen-livepodcastissa nykykirjailijat pohtivat, mitä annettavaa Simone de Beauvoirin Toisella sukupuolella on nykyfeminismille. 13.30-14-00 Hakaniemi-lava

HS Puheenaihe: Kulttuurinen omiminen Saako kirjailija puhua kenen tahansa äänellä. 15.00-16-00 Senaatintori-lava

Kolme muuta päivää aion messuilla sydämeni kyllyydestä. Ainakin näitä keskusteluja haluaisin ehtiä kuuntelemaan:

Perjantai:

Naiset joita ajattelen öisin Mia Kankimäki kertoo uudesta kirjastaan. 16.30-17-00 Esplanadi-lava

Tiedetori: Suomen kieli ja mieli Mistä Suomi tulee? Entä suomen kieli? Janne Saarikivi ja Juha Hurme keskustelevat. 17.00-17.30 Kruununhaka-lava

Lauantai:

Saapasnahka-torni - Aleksis Kiven elämänkertomus Teemu Keskisarjan elämäkerta Aleksis Kivestä. 11.00-11.30 Suomenlinna-lava

Lavarunobattle! Miten kirjallisuuskriitikoilta irtoaa lavarunouden analysointi livenä? 13.30-14-00 Töölö-lava

Kirjailija ja kriitikko kohtaavat Saara Turunen haastattelee Antti Majanderia. 15.00-15.30 Hakaniemi-lava

Sunnuntai

Ultra Bra Suomen mahtipontisimman yhtyeen tarina.11.30-12.00 Senaatintori-lava

#Metoo - mitä nyt? Miten metoo on muuttanut maailmaa? Senaatintori-lava

HS Esikoiset Perinteinen HS:n kirjallisuuspalkintokilpailun finalistien haastattelu. 14.00-15-00 Senaatintori-lava   



 Arvonta

Haluatko sinäkin mukaan kirjamessuille? Arvon yhden pääsylipun arvontaan osallistujien kesken. Lipun on lahjoittanut Messukeskus. Lippu on sähköinen, ja se oikeuttaa sisäänpääsyyn yhtenä messupäivänä.

Arvontaan voit osallistua kertomalla, mikä tänä vuonna lukemasi kirja on tehnyt sinuun erityisen vaikutuksen. Kommentoi 23.10. klo 20.00 mennessä, niin olet mukana arvonnassa.

Arvonta on päättynyt. Lipun voitti Katriina.

Ihania messuja kaikille!


tiistai 16. lokakuuta 2018

Pauliina Rauhala: Synninkantajat


"Kotimatkalla ajan hiljaa ja puhun Jumalan kanssa uskosta, joka on niin kuin suojaamaton avanto, vaarassa jäätyä kokonaan umpeen. Hän kuulee minut, ymmärtää ja lohduttaa. Hän laskee pimenevältä taivaalta lämpimän kätensä kylmettyneelle rinnalleni eikä ota sitä pois, ihokosketuksessa  me olemme niin kuin äiti ja lapsi. Hän sytyttää tähdet ja kuun lampuiksi tielleni jotten eksy, ja minä näen niiden kirkkauden, kaikkeuden ja suuruuden  ja ihmisen pienuuden taas selkeästi."

Mitä on usko? Miten usko punnitaan? Taipuuko todellinen usko, vai kestääkö se kaiken? Kestääkö se myös ristiriitaisuudet, irrationaalisuuden – tai julmuuden?

Pauliina Rauhala tarkastelee Synninkantajissa vanhoillislestadiolaisten hoitokokousten kautta suuria uskontoon ja uskomiseen liittyviä kysymyksiä. Perustarina liikkuu 1970-luvun Pohjanmaalla ja perheessä, jota hoitokokoukset repivät rikki. Kaiken keskellä on pieni Aaron, jonka usko on varmaa ja suoraviivaista lapsen uskoa. Aaron rakastaa isänisäänsä Taistoa, joka opettaa pojalle kalastuksen ja lintujen laulun salat, ja hän rakastaa äidinäitiään Aliisaa, joka neuvoo pojalle tien oopperan ja  musiikin maailmaan.

Taiston usko on jyrkkää ja taipumatonta, sääntöjä noudattavaa uskoa. Aliisan usko on lempeää ja mukautuvaista, sääntöjä tulkitsevaa uskoa. Taiston mielestä oikea usko ei mukaudu maailmassa tapahtuviin muutoksiin eikä kavahda vaikeita valintoja: todellinen usko punnitaan juuri niissä valinnoissa, jotka tuntuvat vaikeilta tai jopa mahdottomilta. Aliisa uskoo ihmisen vapauteen ja siihen, että Jumalan luo vie monta erilaista tietä.

Suvussa nämä kaksi erilaista uskoa ovat olleet pitkään törmäyskurssilla, mutta ne joutuvat toden teolla vastakkain, kun seurakunnassa alkaa uskon puhdistus. Maallikkosaarnaajana toimiva Taisto käyttää asemansa tuomaa valtaa ja jakaa ihmisiä hyviin ja pahoihin. Sielunhoitokokouksissa ihmiset tunnustavat ja anovat syntejään anteeksi. Aaron seuraa tätä kaikkea ja yrittää selittää asioita ja tapahtumia omaan maailmaansa sopiviksi.

Rauhala kuvaa yksilöitä uskon kysymysten äärellä ja rakentaa erityisesti Taistosta ja Aaronista kiinnostavat henkilökuvat. Taiston ristiriitaisuus ja Aaronin lapsenmieli on kuvattu osuvasti ja satuttavasti. Aliisa jää jossain määrin yksiulotteiseksi: hän on enemmän järjen ja lempeyden ääni kuin elävä ihminen. Henkilöidensä sisäistä maailmaa Rauhala kuvaa kauniilla, rauhalliseen rytmiin keinuttavalla kielellä, jossa on kaikuja kansanrunoudesta.

Matkakertomuksiksi nimetyissä luvuissa uskoa lähestytään  herätysliikkeiden, uskonnollisten teorioiden, filosofian, rasismin, totalitarismin ja joukkohysterian kautta. Usko laajenee kattamaan uskonnollisten liikkeiden lisäksi myös muut uskomusjärjestelmät. Siinä missä hoitokokousten tarina keskittyy yksilöihin, Matkakertomusten kautta Rauhala tuo tarinaan mukaan myös yhteisöjen ja uskomusjärjestelmien merkityksen.

Synninkantajat on varsin runsas romaani, vaikka sen perustarina on melko yksinkertainen. Rauhalalla on paljon sanottavaa, ja useat eri kertojaäänet ja monessa ei aikatasossa liikkuvat tarinat tekevät kirjan rakenteesta hiukan hajanaisen. Arvailen, että erityisesti Matkakertomukset saattavat jakaa lukijoita: osa ehkä haluaisi lukea Aaronin suvun tarinan ilman ylimääräisiä rönsyilyjä. Synninkantajat olisikin ehkä "oikeaoppisempi" romaani, jos se pitäytyisi vain ydintarinassa, eikä pyrkisi taustoittamaan ja selittämään asioita. Minua Matkakertomukset ja Rauhalan sanomisen halu kuitenkin viehättivät. Matkakertomusten kautta kirjaan tulee jotain hiukan outoa: ilman niitä Synninkantajat olisi saattanut olla makuuni vähän liian kaunis ja hillitty. Nyt siinä on mukana ripaus hullua saarnaajaa ja ihmismielen kummallisuutta.

Synninkantajista ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Katja, Jonna, KosminenK, Aletheia ja bleue.

Pauliina Rauhala: Synninkantajat
Kansi: Jenni Noponen
Gummerus, 2018

keskiviikko 3. lokakuuta 2018

Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta


Miten Valerie Solanas muistettaisiin, jos hän ei olisi ampunut Andy Warholia? Muistattaisiinko häntä lainkaan? Kirjoitettaisiinko hänestä kirjoja – tehtäisiinkö hänestä elokuvia? Miten SCUM-manifestia luettaisiin? Olisiko se lähes unohdettu alaviite feminismin historiassa vai yhä uusia tulkintoja innoittava klassikko?

Ajatusleikki viehättää minua, mutta fakta on, että Solanas ampui Warholia, ja että hänen persoonaansa ja manifestiaan tulkitaan väistämättä aina enemmän tai vähemmän murhayrityksen kautta. Myös Sara Stridsbergin Unelmien tiedekunta kiertyy ampumisen ympärille, vaikka kirja lähestyykin (fiktiivistä) Solanasia useasta eri kulmasta. Stridsberg tarkastelee Solanasia hyväksikäytettynä lapsena, intellektuellina huorana, mielisairaaksi määriteltynä rikollisena, yksinäisenä kuolevana naisena ja fiktiivisyydestään tietoisena romaanin henkilöhahmona. Kirjan kuumeinen ydin on silti kesäkuun kolmas päivä vuonna 1968, ampumisen päivä.

En juurikaan piitannut Stridsbergin ensimmäisestä suomennetusta romaanista, Niin raskas on rakkaus. Unelmien tiedekunta kuulosti kuitenkin sen verran mielenkiintoiselta, että halusin antaa Stridsbergille toisen mahdollisuuden. Unelmien tiedekunta olikin paljon positiivisempi kokemus, mielenkiintoinen ja monia ajatuksia herättelevä. Silti Stridsbergin kirjoitustavassa on jotakin sellaista, mistä en saa otetta, ja joka jättää minut lukijana etäälle. Jotakin hiukan liian itsestään tietoista. Tähän kirjaan tuo itsetietoisuus kuitenkin tavallaan sopi, koska tämä on myös tarina kertojasta ja representaatiosta.

"Suffragetit torjuvat mieskontaktit kaikissa muodoissaan. Minä olen täällä ainoa nainen joka ei ole hullu. Pieni laululintunen lensi ulos nukkekodista. Tulevaisuus antoi hänelle oikeutuksen. Valkoinen pusero. Hän heittäytyi kuninkaan kilpahevosen eteen. Valkoinen pusero oli veren tahrima. Hameenhelmat riekaleina. Hautajaisten jälkeen he päättivät tehdä yhteistyötä miesten kanssa, he päättivät turvautua rauhanomaisiin keinoihin. Sekamielenosoituksiin. You can't fight communism with perfume."

Stridsbergin Valerie ei yritäkään olla historiallinen Valerie Solanas. Hän on pikemminkin symboli kuin ihminen. Symboli feminismille, naiseudelle ja naiseuden representaatiolle. Solanasin tarinan kautta Stridsberg tarkastelee USA:n historiaa, naisliikkeen historiaa, seksuaalisuutta ja kuolemaa. Erilaiset todelliset ja fiktiiviset naishahmot Marilyn Monroesta Sylvia Pankhurstiin, murhaajista mannekiineihin vilahtelevat kirjan sivuilla ja rakentavat naisen muotokuvaa.

Harmi, että Symboli-Solanas ei tunnu kuitenkaan riittävän Stridsbergille vaan hän haluaa myös selittää ja ymmärtää Valerie-ihmistä. Selityksenä toimii Valerien lapsuus: piittaamattomuus, hyväksikäyttö, hylkääminen. Kirja olisi toiminut minulle paljon paremmin ilman näitä lapsuusosuuksia, varsinkin kun ne saivat tarinassa varsin paljon tilaa. Valerie olisi saanut minun puolestani olla enemmän arvoitus, enemmän käsite kuin ihminen.

Unelmien tiedekunnasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi ladydandyblogi, Sirri, bleue, Mai Laakso, riitta k, Tuomas ja Omppu.

Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta. Lisäys seksuaaliteoriaan (Drömfakulteten – tillägg till sexualteorin, 2006)
Suom. Outi Menna
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Tammi, 2018

sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Ina Westman: Henkien saari


"Tumma lapsi pienessä keinotekoisessa muovialtaassaan, sellaisia me olemme, sotkemme kaiken ja menemme piiloon, tuhoamme korallit ja rakennamme tilalle akvaariot, leikimme että se on sama asia, vaikka kaikki on menetetty jo."

Ina Westman tunnustaa velkansa Tove Janssonille siteeraamalla heti  Henkien saaren alkusivulla Kesäkirjaa. Kesäkirjan kaiut kuuluvat Henkien saaressa erityisesti pienen Fanni-tytön ja isoisän välisissä keskusteluissa, mutta on kirjoissa muutenkin samaa henkeä. Molemmissa vietetään kesäpäiviä saaressa, eikä kumpikaan saari ole pelkkä onnellinen kesäparatiisi, vaan kuolema ja pelot ovat läsnä kauneimpanakin hellepäivänä. Westmanin kirjassa ne ovat läsnä vielä voimakkaammin kuin Janssonilla.

Henkien saarella kesäpäiviä viettävät maailmanparantajavanhemmat Emma ja Joel adoptiotyttärensä Fannin kanssa. Emma työskentelee avustusjärjestölle, matkustaa katastrofialueille kirjoittamaan ja kuvaamaan juttuja, joiden tarkoitus on herätellä hyväosaisia ihmisiä auttamaan. Joel on opettaja, joka yrittää elää mahdollisimman ekologisesti: kesäsaaren varustus on Joelin ja tämän isän vaatimuksesta mahdollisimman yksinkertainen. Joelin isä puolestaan uskoo buddhalaisuuteen ja siihen, että saaren magneettikenttä on erikoinen: siellä voi tuntea henkien läsnäolon.

Henkien läsnäolon tuntee myös Emma, joka näkee meressä hukkuneita ihmisiä, kenties samoja joita hän yritti pelastaa Välimerestä työreissuillaan. Hän näkee myös tyhjäkatseisen lapsen ja hiljaisen naisen, joka istuu rannassa katselemassa merelle. Liittyykö henkien näkeminen jotenkin arpeen, joka Emmalla on päässään? Hän tietää olleensa leikkauksessa, mutta ei muista miksi.

Ulkopuolinen maailma yrittää tunkeutua saareen muutenkin kuin henkien muodossa. Kauppareissulla Fanni joutuu kuulemaan rasistista huutelua. Helle ja kuivuus muistuttavat ilmastonmuutoksesta. Merivesi on sinilevän ja kuolleiden kalojen saastuttamaa ja haisee mädäntyneelle. Maailmaa ei pääse pakoon paratiisisaarelle.

Westman on tuonut kirjaansa valtavan paljon erilaisia teemoja, ja siihen nähden tarina pysyy kasassa hämmästyttävän hyvin. Tiivistäminen ja karsiminen olisi silti voinut tehdä kirjalle hyvää: välillä kerronta tuntuu karkaavan turhille sivuraiteille, esimerkiksi Emman entisiin poikaystäviin, joiden merkitys tarinan kannalta jäi hämäräksi. Myös Emman ja Joelin äitisuhteiden tuominen osaksi tarinaa tuntui ylimääräiseltä ja turhalta kerrokselta.

Jos tarina paikoitellen kangerteleekin turhissa kierroksissa, tunnelman luomisen Westman osaa. Henkien saaressa on aidon tuntuista synkkyyttä ja ahdistusta – sellaista ahdistusta joka viipyy mielen pohjalla silloinkin, kun kaiken pitäisi olla täysin hyvin, ja joka nousee välillä pintaan mustana murheena. Eikä Henkien saari ole pelkkiä tummia sävyjä. Westman osaa myös lempeiden ja lämpimien hetkien kuvaamisen – kirjassa on kaikesta raskaasta ja ahdistavasta huolimatta jotakin rauhallista ja kaunista. Ehkä se on kauneutta, jolla on surureunat, mutta kauneutta kuitenkin.

Henkien saaresta ovat kirjoittaneet myös helmikekkonen, Anneli A, Arja ja Kirsi.

Ina Westman: Henkien saari
Kansi: Joel Melasniemi
Kosmos, 2018

keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa


"sylikkäin katsoimme televisiosarjaa, entinen naiseni ja minä, sarjaa, jota väitin ihailevani vaikka kammoksuin"

Kuinka toivonkaan, että olisin ehtinyt kirjoittaa Neiti U:sta heti kirjan luettuani. Nyt kirjan lukemisesta on jo yli kaksi kuukautta, ja tuntuu etten osaa enää juuri muuta kuin huudahtaa: Rakastin tätä kirjaa!

Eeva Turusen Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa on seitsemän toisiinsa limittyvän kertomuksen kokoelma neideistä N, K ja U sekä neitiherrasta. Siinä kirjoitetaan kirje tekniselle isännöitsijälle, listataan entisten heilojen ominaisuuksia ja pureudutaan parisuhteen kehitysvaiheisiin. Ja ollaan neuroottisia – piehtaroidaan epävarmuudessa – mässäillään sosiaalisella kömpelyydellä.

Henkilöhahmojen päähänpinttymät ja ajatussolmut ovat nolostuttavan tuttuja kaikille meille, joilla on taipumusta tekojemme ja ajatuksiemme ylianalysointiin. Turunen annostelee kuitenkin neuroottisuutta niin isolla kauhalla, ettei lukiessa aina tiedä pitäisikö nauraa vai kiemurrella kiusaantuneena. Mitään ilkeää Turusen sävyssä ei ole: hänen henkilöhahmonsa ovat liikuttavia ja samaistuttavia kaikessa ylitseampuvuudessaan.

Turunen käyttää kieltä riemastuttavan kekseliäästi. Sanavalinnat kutkuttavat mieltä ja kitalakea: tekstiä tekee mieli maistella ja makustella suussaan. Pilkkusäännöt ja kielioppi saavat taipua Turusen omiin sääntöihin, eikä kirjan rakenne muutenkaan noudata totuttuja malleja. Kikkailevaa? Totta kai. Kiehtovaa, ilahduttavaa, virkistävää? Ainakin minulle.

Kieliopin lisäksi Turunen leikittelee sukupuolella, hämmentää käsityksiämme siitä, kuinka sukupuoli ja seksuaalisuus esitetään. Mitä jos emme tiedä henkilöhahmon sukupuolta heti ensi lauseista lähtien? Mitä jos joudumme vaihtamaan käsitystämme kesken lukemisen? Mitä jos sukupuoli voi olla jotakin muuta kuin mies tai nainen? Onko se hämmentävää, ilahduttavaa vai samantekevää?

Neiti U ei varmastikaan ole kaikkien makuun. Minulle se on yksi lukuvuoden kirkkaimmista valopilkuista.

Neiti U:n ovat lukeneet myös esimerkiksi Suketus, Omppu, Elina, Linnea ja Katja.

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa
Kansi: Jussi Karjalainen
Siltala, 2018

lauantai 15. syyskuuta 2018

Nikolai Gogol: Kuolleet sielut



"Vielä kauan minun on salaperäisen mahdin käskystä pakko kulkea käsi kädessä omituisten henkilöitteni kanssa, katsella valtavana vyöryävää elämää, katsella sitä maailmalle näkyvän naurun ja sille näkymättömien kyynelten läpi!"

Jotkut klassikot tuntuvat iättömiltä ja ihastuttavat lukijaa ajankohtaisuudellaan. Toisten klassikoiden viehätys taas syntyy enemmänkin siitä, että niistä voi aistia menneen maailman kaikuja – siitä että niiden maailmankuvassa tai kerronnassa on jotakin selvästi vanhanaikaista. (Vanhanaikaisuus on tässä yhteydessä positiivinen piirre.) Nikolai Gogolin Kuolleet sielut osui itselläni jälkimmäiseen kategoriaan. Vaikka Gogolin ihmiskuvauksessa on ajattomuutta, oli kirja rakenteeltaan ja kerronnaltaan selkeästi menneen ajan tuote.

Hyllynlämmittäjät-haasteen kirjavalikoimani klassikko-osastoa edustava Kuolleet sielut kertoo tarinan kuolleita maaorjia ostelevasta Pavel Tšitšikovista. Kirjan juoni on varsin yksinkertainen: suurimmaksi osaksi kuvataan Tšitšikovin kaupankäyntiä erilaisten ihmistyyppien kanssa. Ja siinä kenties piileekin kirjan varsinainen tarina – ihmisluonteen kuvauksessa. Gogol kuvaa ihmisten ahneutta, pinnallisuutta, typeryyttä, laumasieluisuutta ja muita heikkouksia. Osansa satiirista saavat erilaiset virkamiehet ja byrokraatit.

Kirjan tarina on tosiaankin varsin simppeli, ja sen huumorikin tuntuu nykylukijasta hiukan hitaalta ja toisteiselta. Gogolin kielenkäyttö sen sijaan on verevää ja pitää tunnelmaa korkealla silloinkin, kun tarina tuntuu polkevan paikallaan. Sanavalinnat ovat herkullisia ja kuvailu osuvaa.

Varsinaista tarinaa enemmän minua taisi kuitenkin viehättää se, kuinka Gogol käyttää kertojanääntä. Välillä äänessä on ulkopuolelta tapahtumia tarkasteleva kaikkitietävä kertoja, mutta toisinaan lukijaa puhuttelee kirjailija, joka ohjailee lukijan tulkintoja ja kertoilee, miten kriitikot tai venäjän kansa tulee kirjaan suhtautumaan. Välillä hypähdellään Tšitšikovin seikkailuista sivupoluille pohdiskelemaan venäjän kieltä tai venäläistä kansanluonnetta. Hekittäin Gogol unohtaa myös tämän hiukan ulkopuolisen kirjailija-roolinsa ja vaihtaa suoraan minä-muotoon, esimerkiksi huokaillessaan kuinka  Italiassa asuessaan kaipaa Venäjälle.

Kuolleiden sielujen anti ei minulle niinkään syntynyt kehutusta huumorista tai ihmisluonnon kuvauksesta vaan siitä, millä tavalla Gogol kirjoittaa ja kertoo tarinaa. Gogolin tyyli on viehättävän vanhahtavaa ja tuntuu kertovan omasta ajastaan ja ihmisyydestä yhtä lailla kuin kirjan varsinainen juoni.

Kuolleet sielut oli kiinnostavaa mutta kieltämättä paikoitellen myös hiukan puuduttavaa luettavaa. Tämä hyllynlämmittäjä saa siis lähteä kiertoon.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Tuomas, Linnea, Amma, Jokke ja Jori.

Nikolai Gogol: Kuolleet sielut (Mertvyje duši, 1842)
Suom. Juhani Konkka
Esipuhe: Rafael Koskimies
Ex Libris, 1972