Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

"Olin niin onnellinen. Voi, olin niin onnellinen kun sain puhua äitini kanssa tuolla tavalla!"

Äidin ja tyttären suhde. Täynnä kipukohtia, vaiettuja asioita ja laiminlyöntejä. Mutta myös rakkautta, epäilemättä. Vaikeaa rakkautta, sellaista jota ei osata ilmaista sanoin ja jota siksi kaivataan sitäkin kiihkeämmin. Rakkautta, joka voi ilmetä vaikka niin, että äiti ilmestyy sairaalaan aikuisen tyttärensä luokse, vaikka he eivät ole nähneet toisiaan vuosiin. Äiti valvoo tyttärensä vuoteen ääressä ja jutustelee, muistelee vuosien takaisia skandaaleja ja kertoilee tuttavien ihmissuhdesotkuista. Rakkaudesta ei puhuta.

Elizabeth Stroutin kirjassa on kaikki palaset kohdallaan. Se olisi voinut olla kirja juuri minun makuuni. Lukuisten ihastuneiden arvioiden perusteella olin etukäteen valmistautunut pitämään kirjasta. Ja kyllä minä pidinkin, mutta aika laimeasti ja etäisesti. Eikä laimea pitäminen kasva korkoa ajan kuluessa: luin Nimeni on Lucy Bartonin kesän alussa ja olen jo aika lailla unohtanut kirjan.

Pidin kirjassa erityisen paljon siitä, kuinka paljon Strout uskaltaa jättää kertomatta. Vaietut ja torjutut asiat saavat suureksi osaksi jäädä vaietuiksi, ja lukijan on tyydyttävä arvailemaan ja lukemaan rivien välistä, mitä kaikkea Lucyn perheessä on tapahtunut. Äidin ja tyttären suhdetta ei myöskään selitetä puhki: harvemmin ihmissuhteita voi oikeassa elämässä tyhjentävästi selittääkään.

Kirjassa on monia äärimmäisen hienoja kohtia, niin sisällön kuin muodonkin puolesta kauniita. Ne ovat selkeitä ja kirkkaita ja sointuvia, sellaisia lauseita joita tekee mieli toistella hiljaa mielessään ja ihailla niiden täydellistä osuvuutta.

Ja kuitenkin monista hyvistä puolista huolimatta Nimeni on Lucy Barton tuntui minusta jotenkin kliiniseltä. Liiankin hiotulta ja virheettömältä. Tunnetasolla kirja ei vienyt minua ollenkaan mukanaan. Äidin ja tyttären kipeä suhde ei tullut iholle.

Joskun käy myös niin, että joku sinänsä pieni asia alkaa lukiessa häiritä suhteettoman paljon. Tässä kirjassa minua kiusasi se, että päähenkilö oli kirjailija. En mitenkään periaatteellisesti vastusta kirjailijoita romaanihenkilöinä, mutta tässä tapauksessa minusta tuntui, että tekemällä Lucyn kirjailijuus toimi kirjassa keinona selittää tiettyjä asioita lukijalle. Lucyn ajatukset kirjoittamisesta ja muiden henkilöiden kommentit tuntuvat ohjeilevan lukijan tulkintaa tiettyyn suuntaan. Ikään kuin Strout ei olisi sittenkään uskaltanut luottaa lukijan tulkintaan tarpeeksi.

Kuten sanottua, moni muu on pitänyt kirjasta kovasti. Enkä itsekään osaa kunnolla selittää, miksi en tämän enempää pitänyt, kun kirjassa kuitenkin oli niin paljon sellaisia elementtejä, joista usein pidän. Joskus raja hyvän ja ihan hyvän välillä on häilyvä.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi tuijata, Aletheia, Katja, Arja, Suketus ja Tani.

Nimeni on Lucy Barton (My Name Is Lucy Barton, 2016)
Suom. Kristiina Rikman
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi, 2018

Saara Turunen: Sivuhenkilö

Onko Saara Turusen Sivuhenkilö vain kirjallisen napanöyhdän kaivamista, taiteilijan maailmantuskaa? Jos on, miksi minä tunsin samaistuvani kirjaan niin vahvasti ja tunsin lukevani jotakin olennaista, innostavaa ja merkityksellistä?

Kyllähän Sivuhenkilö kertoo esikoiskirjailijan vuodesta. Se kertoo siitä, kuinka päähenkilön ikiaikainen haave kirjasta toteutuu, kuinka elämä on hetken ihmeellistä, kuinka kirja ei saa huomiota, kuinka kirjaa väheksytään kritiikeissä ja kuinka kirjailijan maailmasta häviää merkitys. Ja kuinka kirjailija vähitellen oppii elämään kirjailijuutensa kanssa.

Mutta sen lisäksi (tai haluan sanoa, vielä enemmän) Sivuhenkilö kertoo paljosta muusta. Se kertoo sosiaalisesta epävarmuudesta, sukupuolirooleista, muistakin rooleista joihin emme mahdu, masennuksesta ja sivullisuudesta. Kaiken tämän keskellä ei ole niin väliä sillä, onko päähenkilö kirjailija, kaupan kassa vai juristi – tunteet ja kokemukset ovat tunnistettavissa. Ei tarvitse olla esikoiskirjailija tunnistaakseen merkityksettömyyden tunteen unelmien toteutuessa. Ei tarvitse olla kirjailija ymmärtääkseen sen, kuinka erilaisia odotuksia naisiin ja miehiin kohdistuu.

"Omien kuukautisteni alkamisesta muistin vain koulun kylmän ulkovessan ja seiniin pinttyneen kusen hajun. Muistin epätoivon, joka liittyi siihen vääjäämättömään tietoon, että minulle oli määrätty sukupuoli loppuelämäni ajaksi ja jollakin alkukantaisella tavalla tajusin, että tuo sukupuoli olisi se ikävämpi ja ilottomampi vaihtoehto."

Pidin paljon Turusen esikoisesta, Rakkaudenhirviöstä, mutta Sivuhenkilöön rakastuin. Se kuuluu niiden kirjojen joukkoon, jotka saavat aikaan tunteen, että tekstissä tavoitetaan maailmasta jotakin oleellista. Sellaisten kirjojen ei haluaisi loppuvan, vaan niiden ajatuksissa haluaisi viettää aikaa loputtomasti. Yhteistä tällaisille kirjoille on nimittäin usein se, että niissä ei kauheasti tapahdu mitään, mutta ajatuksia niissä riittää.

"Vaeltelen asunnossani ja jostain syystä päädyn toiseen huoneeseen, siihen, jossa ei ole mitään, vain koukku katossa. Tuijotan koukkua ja sisälläni on kylmä tunne, kuin jääkausi, joka hyytää rintaani ja pyrkii kurkustani ulos." 

Sivuhenkilö on toisaalta hykerryttävän hauska, toisaalta tukahduttavan surumielinen kirja. Se on hauska tarkkanäköisissä huomioissaan, siinä kuinka mainiosti Turunen kuvailee ihmisiä, tilanteita ja käyttäytymiskaavoja. Hauskuutta korostaa Turusen toteava ja turhia koukeroita välttelevä teksti. Se on surumielinen kuvatessaan merkityksettömyyden, ahdistuksen ja vieraantuneisuuden tunteita. Surumielisyyttä korostaa Turusen toteava ja turhia koukeroita välttelevä teksti.

On niin paljon sellaista, mikä vetosi minuun Sivuhenkilössä. Syrjästäkatsojan näkökulma. Nuoren naisen näkökulma. Häpeä ja ahdistus. Se kuinka kaunistelematta myös matalat ja alhaiset ajatukset ja tunteet kuvataan. Se kuinka elämänilo ja vapaudentunne kuitenkin läikähtelevät masennuksen keskeltä pintaan. Aivan erityisesti pidin siitä, kuinka osuvasti Turunen kuvaa sukupuoleen kohdistuvia odotuksia ja sukupuolittunutta käyttäytymistä. Kärjistäen, kenties, mutta osuvasti. Ja totta kai pidin siitä, että Sivuhenkilön lukeminen oli kokonaisuudessaan suuri ilo.

Sivuhenkilöstä ovat kirjoittaneet myös Arja, Kirsi ja Airi, Ina, Laura, helmikekkonen, Tuomas ja Omppu.

Saara Turunen: Sivuhenkilö
Kansi: Timo Mänttäri
Tammi, 2018

George Saunders: Lincoln bardossa

Vuonna 1862 Yhdysvallat on keskellä sisällissotaa. Sodasta huolimatta presidentti Lincoln päättää järjestää valtiollisen vastaanoton – toisin sanoen suuret juhlat. Kaikkia ei miellytä se, että Valkoisessa talossa juhlitaan samaan aikaan kun kansakunta on sodassa ja nuoria miehiä kuolee tuhansittain. Vastaanotto kuitenkin järjestetään, mutta kesken juhlien Lincolneja kohtaa henkilökohtainen tragedia, kun heidän sairaana ollut Willie-poikansa kuolee.

Joissakin buddhalaisissa suuntauksissa bardo takoittaa kuoleman ja uudelleensyntymän välistä tilaa. George Saundersin romaanissa Willie Lincoln joutuu välitilaan, jota kansoittavat erilaiset henget, jotka eivät pysty hyväksymään kuolemaansa ja luopumaan lopullisesti elämästä. Lapset eivät yleensä jää pitkäksi aikaa välitilaan, mutta Willieä pidättelee bardossa hänen isänsä, joka tulee hautausmaan kryptaan pitelemään vielä kerran kuollutta lastaan sylissään. Tämä harvinainen teko saa myös muut henget liikkeelle: Willien erityislaatua yritetään hyödyntää ja hänen kohtalostaan käydään henkien taistelua.

"Vaikuttavaa, että olet vielä täällä, pastori sanoi pojulle.
Sankarillista suorastaan, minä lisäsin.
Mutta epäviisasta, sanoi pastori."

Saundersin romaani etenee moniäänisenä kollaasina, lyhyin lainauksin ja katkelmin. Elävien maailmasta kerrotaan erilaisin sitaatein (todellisista ja kuvitelluista) muistelmista ja tietokirjoista, kun taas välitilassa puheenvuoroja käyttävät vuorotellen mitä moninaisimmat henget. Satojen kertojaäänien joukosta pääosaan nousee kolme hyväntahtoista välitilan asukkia: lempeä pastori, nuori itsemurhan tehnyt mies sekä keski-ikäinen kirjanpainaja. Tarina muodostuu kuitenkin ennen kaikkea
yksittäisten äänien kokonaisuudesta, siitä kuinka erilaiset tekstit ja puheenvuorot risteilevät, kohtaavat, täydentävät toisiaan ja väittävät toisiaan vastaan.

Mistä Lincoln bardossa sitten kertoo? Ilmeinen vastaus on kuolema. Ihmisen kyvyttömyys hyväksyä kuolemaa, elämän väliaikaisuus, kuoleman lopullisuus. Mutta monia muitakin tasoja ja teemoja on helppo nostaa esiin. Kirja kertoo surusta ja menettämisestä, luopumisen vaikeudesta. Se kertoo Amerikan historiasta ja sodasta. Se kertoo historiankirjoituksesta, muistoista ja faktoista ja valefaktoista. Se kertoo siitä, kuinka me elämme, kuinka takerrumme joihinkin asioihin ja päästämme toiset menemään. Se kertoo valinnoista ja katumuksesta. Ja toki kirjaa voi lukea myös fantasiana siitä, mitä kuoleman jälkeen kenties tapahtuu.

Olin kahden vaiheilla tämän kirjan lukemisen suhteen. Tuntui, että kirja jota takakannessa kuvataan kauhistuttavaksi ja hilpeäksi ja jossa aaveet "narisevat ja surkuttelevat", ei olisi yhtään minun makuuni. Lukiessani huomasin kuitenkin pienen alkukankeuden jälkeen viihtyväni vallan mainiosti. Ihastuin kirjan moniäänisyyteen (ja siihen millä taidolla Kaijamari Sivill on tämän moniäänisyyden suomentanut!) ja moniteemaisuuteen. Veijarimaisuus ei minuun niinkään vedonnut, mutta kirjassa on aivan riittämiin vakavia ja mietiskeleviä puolia tasapainottamaan kokonaisuutta. Kirja oli virkistävä, nokkela ja kutkuttava, kuin mielikuvitusleikki jossa on tumma pohjasävy.

Kirjan ovat lukeneet myös Tuomas, Opus eka, Mila, Janne Typpi, Kirsi, Leena ja Maija.

George Saunders: Lincoln bardossa (Lincoln in the Bardo, 2017)
Suom. Kaijamari Sivill
Kansi: Ilkka Kärkkäinen
Siltala, 2018

Sylvain Neuvel: Uinuvat jättiläiset

11-vuotias Rose katoaa olleessaan pyöräretkellä. Hänet löydetään etsintöjen jälkeen suuresta kuopasta, makaamassa jättiläismäisellä metallikämmenellä. Käden arvoitus jää moniksi vuosiksi ratkaisematta, kunnes 17 vuotta myöhemmin samainen Rose alkaa johtaa tutkimusryhmää, jonka tarkoitus on löytää puuttuvat osat esineestä, johon käsi on kuulunut. Rosen teorian mukaan maahan on tuhansia vuosia sitten haudattu enemmänkin ruumiinosia, ja yhdessä ne tulevat muodostamaan jättiläisen. Mutta mikä tarkoitus jättiläisellä on, ja miksi sen osat on haudattu maahan?

Sylvain Neuvelin Uinuvia jättiläisiä voisi kuvata kevyeksi viihdescifiksi. Siinä on varsin kiinnostava alkuasetelma, koukuttava rakenne ja tunnistettavasti tyypitellyt henkilöhahmot. Toki kirja myös loppuu pieneen cliffhangeriin, ja Uinuvat jättiläiset onkin trilogian ensimmäinen osa. Kieli tai tarina eivät tarjoa mitään erityisen omaperäistä, mutta kirjan lukaisee nopeasti pienenä välipalana.

Parasta kirjassa oli mielestäni sen rakenne. Tarina rakentuu haastettelupöytäkirjoista, raporteista, uutisista ja muista asiakirjoista. Suurimmaksi osaksi kirja etenee keskusteluina, joissa tutkijaryhmää haastattelee salaperäinen, nimettömäksi jäävä taustahahmo. Varsinkin kirjan alkupuolella tämä ratkaisu toimii hyvin ja pitää jännitettä kutkuttavasti yllä.

Tarinan edetessä kirjan tunnelma ja tarina tuntuvat hiukan lässähtävän. Tapahtumien kierrokset nousevat, mutta kiinnostavuus vähenee, kun tarinaan sotketaan suurvaltapolitiikkaa, ulkoavaruuden muukalaisia, romantiikkaa, juonittelua ja kommelluksia. Haastattelurakenne ei toimi lopussa aivan niin luontevasti kuin alkupuolella, koska henkilöhahmot joutuvat selittämään monisanaisesti, mitä ovat tehneet ja miksi. Myös jättiläisen arvoitus alkaa paljastuessaan menettää hohtoaan. Tämä on usein ongelma tarinoissa, jotka rakennetaan mysteerin ympärille: lukija saadaan odottamaan jotakin tajunnanräjäyttävää, ja loppujen lopuksi niihin odotuksiin voi olla vaikea keksiä mitään riittävän suurta ihmettä tarjottavaksi.

Uinuvista jättiläisistä ovat kirjoittaneet myös Laura, Ruusa, Henna, Raija, Pauline von Dahl, Mai Laakso ja Niina T..

Sylvain Neuvel: Uinuvat jättiläiset. Themis-kansioiden ensimmäinen kirja (Sleeping Giants, 2016)
Suom. Juha Ahokas 
Like, 2017

Kyung-sook Shin: Jään luoksesi

"Nauroimme kaupungin kaduilla usein ilman mitään erityistä syytä. Jos nauraminen alkoi tuntua oudolta, lakkasimme vaivihkaa nauramasta. En ollut koskaan nauranut niin kovasti. Saako ihminen nauraa niin paljon? Kysymys tihkui mieleeni silloin tällöin kuin vesi."

Luin muutama vuosi sitten Kyung-sook Shinin ensimmäisen suomennetun romaanin Pidä huolta äidistä. Pidin kirjasta, mutta en mitenkään ihastunut, enkä siksi aluksi kiinnostunutkaan tästä uudestä käämmöksestä, Jään luoksesi. Kiinnostus heräsi vasta, kun minulle selvisi, että kirjan tapahtumat sijoittuvat samoihin Etelä-Korean historian kuohuviin vuosiin, jotka ovat Han Kangin hyytävän Ihmisen teot -kirjan aiheena. Ajattelin, että voisi olla mielenkiintoista lukea toisenkin kirjailijan kuvaus samasta teemasta, varsinkin kun Shin ja Kang vaikuttavat kirjailijoina varsin erilaisilta.

Siinä missä 1980-luvun kansannousu on  Kangin kirjan aihe, se toimii Shinillä enemmänkin näyttämönä tai jopa taustana. Taustoja ei selitetä (ei-korealaiselle) lukijalle, eikä kansannousun syitä ja seurauksia sen kummemmin avata. Tämä selittelemättömyys miellytti minua, joskaan en tiedän, kuinka hämäriksi jotkut tapahtumat olisivat minulle jääneet, jos en olisi lukenut Ihmisen tekoja. Shinin kirjan melankoliseen ja muistoihin kadonneeseen tunnelmaan sopi kuitenkin vallan hyvin se, että polittinen liikehdintä ja julmat teot häilyvät tapahtumien taustalla ja nousevat vain hetkittäin pinnalle.

Etelä-Korea kuohuu, mutta niin kuohuu myös kirjan päähenkilöiden nuoruus. Kansannousu vaikuttaa heidän elämäänsä enemmän tai vähemmän traagisesti, mutta silti heidän elämäänsä mahtuvat samat murheet ja ilot kuin muidenkin nuorten ihmisten: ystävyys, rakkaus, haaveet, oman tien etsiminen. He lukevat runoja, kirjoittavat ajatuksiaan yhteiseen muistikirjaan ja kulkevat pitkin kaupungin katuja. Ja kun he törmäävät liian voimakkaasti todellisuuteen, he eivät välttämättä selviydy siitä.

Jään luoksesi on ennen kaikkea kirja nuoruudesta. Nuoruudesta, jota muistellaan aikuisuuden näkökulmasta. Nuoruus, joka kaikista murheista huolimatta näyttäytyy muistoissa myös kullanhohtoisena aikana. Kirja etenee kuin muistot, hiukan katkonaisesti ja ajassa luovien: välillä pysähdytään pitkäksi aikaa tiettyyn hetkeen, välillä hypätään monta vuotta eteen- tai taaksepäin. Kerronta luo kirjaan ajoittain epätodellisen, melkein unenomaisen tunnelman.

Jään luoksesi vetosi minuun enemmän kuin Pidä huolta äidistä, joka oli makuuni hiukan liian sentimentaalinen. Tunnetta ja tunteellisuutta on tässäkin kirjassa, mutta pidättyväisen melankolisessa muodossa. Myös Han Kangin kirjalle Jään luoksesi muodosti hyvän lukuparin: kaksi hyvin erilaista kuvaa samasta aihepiiristä. Kumpikin näyttää omalla tavallaan pienen ihmisen osan historian pyörteissä.

Kirjan ovat lukeneet myös Sirri, Kirjahilla, Mai Laakso, Arja, Heidi P ja Katja.

Kyung-sook Shin: Jään luoksesi (Eodiseonga na-reul chat-neun jeonhwabel-i ulli-go, 2010
Suom. Taru Salminen
Kansi: Nina Kairisalo
Into, 2017