tiistai 22. joulukuuta 2020

Hannele Jyrkkä: Etsijä - Tero Saarisen tie nykytanssin huipulle

 

Vuonna 1989 olin katsomassa Jorma Uotisen Ballet Pathétique -tanssiteosta. En muista, miksi olin päätynyt yleisöön – en ollut koskaan aikaisemmin käynyt katsomassa sen kummemmin nykytanssia kuin klassista balettiakaan. Kävin kuitenkin ahkerasti teatterissa, ja ehkä siinä oli syy: teosta esitettiin Helsingin Kaupunginteatterissa, jonka tanssiryhmän taiteellisena johtajana Uotinen tuohon aikaan toimi.

Ballet Pathétique hurmasi minut aivan täydellisesti – se oli jotain aivan muuta kuin mikään aikaisemmin näkemäni tai kokemani taideteos. Muistan edelleen kirkkaasti, sen puhtaan ilontunteen, jonka teos herätti. Muistan myös, kuinka yleisö poistui Kaupunginteatterista, ja kuinka monet meistä etenivät teatterilta pois vievää mäkeä hypähdellen ja loikkien, Pateettisen baletin tanssijoiden hurjia hyppyjä matkien. Teos sytytti kiinnostuksen ja rakkauden nykytanssia kohtaan. Se oli myös ensikosketukseni Tero Saariseen. Vaikka en Ballet Pathétique'a katsoessani tiennyt tanssista mitään, Saarisen karisma ja tapa liikkua tekivät lähtemättömän vaikutuksen.

Hannele Jyrkän Etsijä kertoo Tero Saarisen elämästä tanssijana ja koreografina. Kyseessä ei ole varsinainen elämäkerta, vaan näkökulma on vahvasti taiteessa ja taiteen tekemisessä. Yksityiselämää raotetaan vain sen verran kuin taiteilijan elämänpolun kuvaamisen kannalta on välttämätöntä. Kirja antaakin Saarisesta kuvan ihmisenä, jolle tanssi todellakin on yhtä kuin elämä.

Jyrkkä kuvaa kirjassaan vuoroluvuin Saarisen Third Practise -teoksen valmistumista ja Saarisen uran etenemistä lapsuudesta nykyhetkeen. Ratkaisu on onnistunut, ja Jyrkkä osaa kuvata hämmästyttävän elävästi tanssiteoksen harjoituksia, liikettä ja luovaa prosessia. Kirjassa annetaan myös paljon tilaa Saarisen pohdiskeluille liikkeen merkityksestä ja tanssin ja taiteen luonteesta.

 

Kirjan perusteella Saarisesta syntyy kuva hiukan hulluna nerona, mutta hänen hulluudessaan  ei ole mitään tuhoavaa tai negatiivista, vaan se on positiivista ja säilyttävää. Saarinen tuntuu olevan niin voimakkaasti elossa, että hän säteilee kirjankin sivuilta energiaa ympäristöönsä. Omaa taidekäsitystään Saarinen kuvaa mm. seuraavasti:

"Mitä kaikkea me pystymmekään avaamaan ihmisyydestä tanssin avulla. Sen takia olen esiintyjänä, koreografina ja opettajana aina samalla asialla. Ei tosiaankaan ole kyse vain siitä, minkä biisin tekisin seuraavaksi, vaan myös siitä, minkälaista ajattelun ja käyttäytymisen mallia ja siis arvoja levitämme. Tanssi on minulle ihmisyyden herkimpien aallonpituuksien herättelyä ja näiden tasojen puolesta puhumista."

Etsijä on hienosti kirjoitettu ja lisäksi se on kirjana todella kaunis tyylikkäine kansikuvineen, kullan värisine sisäkansineen ja upeine valokuvineen. Juuri tällainen kirjan Tero Saarisesta pitääkin olla: kaunis, herkkä, voimakas, mukana tummia sävyjä ja jotain outoa ja vinksahtanutta.

Hannele Jyrkkä: Etsijä. Tero Saarisen tie nykytanssin huipulle
Kansi/kannen kuva: Elina Warsta/Heidi Strengell
Siltala, 2020

lauantai 21. marraskuuta 2020

Marisha Rasi-Koskinen: REC

 

Mitä tapahtuu, kun ihmisestä otetaan valokuva? Tallentuuko siinä jotakin olennaista – tavoittaako valokuvaaja kohteestaan jonkun perimmäisen totuuden? Vai onko valokuvaaminen varastamista – menettääkö ihminen itsestään jotakin joka kerta, kun hänestä otetaan kuva? Mielessämme elää edelleen voimakkaasti mielikuva valokuvasta todellisuuden kuvaajana, jopa nykyään kun jokainen kännykkävalokuvaajakin osaa muokata ja muunnella valokuvia. Onko valokuva totta, todiste, sommitelma, tulkinta vai valhe?

Marisha Rasi-Koskisen REC pitää sisällään valtavasti erilaisia teemoja. Se tarkastelee esimerkiksi tallentamiseen, tarinallisuuteen ja taiteen tekemiseen liittyviä kysymyksiä kiehtovasti ja usein hämmentävästi. REC on itsessään tarina, jossa pätevät tietyt tarinan sisäisen maailman lainalaisuudet. Vai pätevätkö? Onko REC sittenkään tarina vai pikemminkin tila: huoneita ja kerroksia, joissa kuljemme esitystä tai näyttelyä seuraten? Pitääkö tarinan noudattaa tiettyjä tarinan todellisuuden sääntöjä, jotta voimme hetken aikaa uskoa tarinan maailmaan? Kuinka pitkälle tarinallisuuden sääntöjä voi venyttää?

REC tuntuu tavoittavan monia oman aikamme ilmiöitä.  Elämme tarinallisuuden aikakautta, jossa faktan ja fiktion rajoja sekoitetaan ja häivytetään jatkuvasti. Meillä on uutisia, dokumentteja, autofiktiota, valeuutisia, someidentiteettejä, fiktiota ja todellista elämää. RECissä valokuvat, tallenteet ja nauhoitukset ovat jatkuvasti läsnä, kuin todistuskappaleina, mutta voiko niiden todistusvoimaan luottaa? 

Kaiken muun lisäksi REC on myös kertomus pojista. Lucista, Colesta ja Nikistä, joiden tarinat risteilevät, leikkaavat toisiaan ja välillä kohtaavatkin. Rinnalla kulkee myös useita muita juonenpätkiä, joista putoilee välillä sirpaleita myös poikien tarinaan. Erilaiset kertomukset kerrostuvat toistensa päälle, mutta keskiössä ovat kuitenkin lopulta pojat ja heidän katseensa.

RECissä on paljon Rasi-Koskisen aikaisemmista kirjoista tuttuja elementtejä. On lapsien ja vanhempien välisiä suhteita, katoamisia, toden ja kuvitellun rajojen venyttämistä, poissaoloa, kaleidoskooppimainen rakenne ja hiukan nyrjähtänyt maailma. REC tuntuu kokoavan yhteen kaikki edellisten kirjojen palaset ja nostavan ne uudelle tasolle. Siinä missä Rasi-Koskisen edellinen aikuisten romaani Eksymisen ja unohtamisen kirja tuntui minusta toistavan vähän liikaa aikaisempien kirjojen teemoja eikä onnistunut yllättämään minua lukijana, REC on askel kohti jotakin ennen näkemätöntä.

RECin lukeminen oli minulle suuri nautinto. Kirjan maailma ja tarinat tempaisivat minut heti mukaansa niin, että luin välillä ahmimalla, vaikka olisin toisaalta halunnut viivytellä ja pohtia lukemaani. Toisinaan jouduin pysähtymään ja palaamaan takaisin, tarkastelemaaan aikaisemmin lukemaani uudessa valossa. Välillä olin eksyksissä, kuljin henkilöhahmojen rinnalla vieraan, vajoavan kaupungin katuja enkä ymmärtänyt näkemääni. Sitten tunsin taas tavoittavani jonkun ajatuksen, näkeväni jotakin outoa ja ihmeellistä. REC on kiehtova matka, jonka haluan kokea joskus uudelleen.

RECistä ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi tuijata, Omppu, riitta k, Katja ja Paula.

Marisha Rasi-Koskinen: REC
Kansi: Jussi Karjalainen
S&S, 2020

sunnuntai 8. marraskuuta 2020

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

 

"Minusta on jotenkin lohdullista ajatella teesiä, jonka mukaan viha on perittyä ja kulkee sukupolvelta toiselle, koska silloinhan minä olen siihen syytön eikä minun tarvitse olla niin ankara itselleni. Mutta samalla väittämässä on jotakin  kohtalokasta ja epämiellyttävää, sillä jos viha ei ole minun, minä vain kannan sitä aikani kunnes se jatkaa eteenpäin ja siirtyy seuraavaan sukupolveen."

Kuinka paljon kirjasta kannattaa tietää etukäteen ennen lukemista? Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, ettei lukukokemusta haittaa, vaikka tietäisi kirjasta melko paljonkin, mutta joskus on ihanaa kun pääsee lukemaan kirjaa puhtaalta pöydältä, ja kirja pääsee yllättämään. Näin minulle kävi Alex Schulmanin Polta nämä kirjeet -teoksen kohdalla.

En tiennyt kirjasta etukäteen juuri muuta kuin alkuasetelman (Schulman alkaa perehtyä sukunsa historiaan käsittääkseen paremmin omia vihanhallintaongelmiaan), eikä kirja sen perusteella oikeastaan kovin paljon kiinnostanut minua. Kirjaa oli kuitenkin useissa yhteyksissä hehkutettu sen verran paljon, että se tarttui mukaan kirjaston pikalainahyllystä.

Kävi niin, että rakastuin tähän kirjaan. Olisin varmasti rakastanut sitä joka tapauksessa, mutta koska en tiennyt kirjasta etukäteen käytännössä mitään, lukukokemuksessa oli mukana yllättynyttä iloa siitä, että luin niin hyvää kirjaa. Ja vaikka kirjan tarinassa ei sinänsä ole mitään suunnattoman yllättävää, luin sitä silti välillä kuin jännitystarinaa.

Sukunsa salaisuuksia selvittäessään Schulman yhdistää omia muistojaan, vanhoja kirjeitä ja päiväkirjamerkintöjä ja fiktiota. Tuloksena on raastava ja pakahduttava kertomus vihasta, henkisestä väkivallasta, pelosta, rakkaudesta ja pettymyksestä. 

Schulman etsii syitä vihalle, ja löytää syvältä kumpavaa surua ja pelkoa, jotka ovat vääristyneet ja kääntyneet ulospäin sokeaksi huitomiseksi. Jotta tuon sokean huitomisen voisi välttää, on ymmärrettävä mistä viha kumpuaa. Kirjassa on myös lempeyttä, halua ymmärtää tekoja ja tunteita myös silloin, kun ne tuntuvat käsittämättömiltä. Suurinta lempeyttä ja ymmärrystä saa kuitenkin osakseen se, johon viha voimakkaimmin kohdistui.

Polta nämä kirjeet kuvaa suuria asioita ja tunteita hienovaraisesti ja melkein pidättyväisesti, mikä tuntuu tekevän kirjasta erityisen vaikuttavan. Vihaa käsittelevässä kirjassa päällimmäiseksi tunteeksi ei nouse viha, vaan suru siitä, mitä viha saa aikaan. Kirjaa lukiessa tuntee surumielisyyttä menetetyistä mahdollisuuksista, elämistä jotka ovat kuluneet vihatessa tai pelätessä. Kirja tuntuu kysyvän, mitä olisi tapahtuntu, jos asiat olisivat menneet toisin – ja se vastaa, että surullisinta on, jos elämän määrittäväksi kysymykseksi jää kaipuu toiseen todellisuuteen, maahan jota ei ole.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Airi ja Marjatuijatariitta kElina ja Nanna

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet (Bränn alla mina brev, 2018)
Suom. Jaana Nikula
Kansi: Sigge Eklund
Nemo, 2020 

lauantai 31. lokakuuta 2020

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä - Paikannimet: paikkakunta

 

Toisinaan tuntuu, että Proustia kannattaa lukea ihan jo siitä syystä, että saa kokea kirjojen loppulauseiden hienouden. Enkä tarkoita sitä, että Proustin lukeminen olisi niin tuskallista, että on ihanaa päästä kirjan loppuun, vaan sitä että Proustin Kadonneen ajan kirjojen lopetukset ovat oikeasti tavattoman hienoja. Niin myös tässä neljännessä osassa. Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa II: Paikannimet: paikkakunta. (Ja kuinka hieno tuo kirjan nimikin on!)

Proustin lukeminen ei ole minulle helppoa. Kirjat vaativat keskittymistä ja hiljaisuutta, ja lukeminen etenee usein hitaasti. Mutta Proust kyllä palkitsee lukijansa: mitä pidemmälle olen edennut Kadonneen ajan etsinnässä, sitä enemmän olen alkanut kirjoista myös nauttia. Kirjojen maailmaan on helpompi päästä sisälle, kun kertojan ajatusmaailma ja kerronnan tyyli ovat käyneet tutuiksi, ja tekstistä tuntuu löytyvän enemmän tasoja.

Tässä neljännessä osassa kertoja matkustaa isoäitinsä kanssa kesäksi merenrantakaupunki Balbeciin. Kertoja tarkkailee ympäristöään ja seurapiirien arvohierarkioita, mietiskelee taiteen ja rakkauden olemusta ja viettää aikaa nuorten naisten seurassa – noiden ihanasti nupullaan olevien kukkasten varjossa.

Nuoret tytöt ja kertojan suhde näihin on keskeisessä osassa kirjassa. Kuten aina, kertojan havainnot ovat tarkkoja mutta eivät välttämättä aina luotettavia. Hän näkee tytöt omasta näkökulmastaan, ja tietyt merkit paljastavat, että näkökulma saattaa olla vääristynyt. Kertoja tarkkailee tyttöja aluksi matkan päästä, näkee heidät kauniina ja kevytkenkäisenä joukkona ja päättelee heidän olevan todennäköisesti prostituoituja tai ehkä joidenkin kilpapyöräilijöiden rakastajattaria. Kertoja on varsin yllättynyt, kun hänelle myöhemmin selviää, että tytöt tulevatkin ns. hyvistä perheistä.

Mistä kertojan johtopäätökset tytöistä kertovat? Heijastaako hän tyttöihin omia toiveitaan ja halujaan ja ajattelee siksi näiden olevan prostituoituja? Vai onko niin, että iloiset ja vapaasti käyttäytyvät tytöt eivät sovi kertojan käsitykseen "hyvistä tytöistä"? Joka tapauksessa kertoja kehittää tapansa mukaan pakkomielteen, joka kohdituu tällä kertaa nimenomaan tähän tyttöjoukkoon. Hän on valmis rakastumaan oikeastaan kehen tahansa tytöistä, kunnes yksi nousee muita tärkeämmäksi. Kertoja tiedostaa kuitenkin itsekin, että hän on rakastunut ennen kaikkea rakkauteen, ei niinkään toiseen ihmiseen yksilönä.

Kiinnitin tässä osassa huomiota myös siihen, kuinka sukupuolten rajat muutamassa kohdassa hetkeksi sekoittuivat. Yhdessä kohtauksessa kertoja pohtii sitä, kuinka vieraassa paikassa ilahduttaa nähdä tuttuja ihmisiä vieraiden ihmisten piirteissä: kertoja mm. tunnistaa rouva Swannin mieheksi ja uimaopettajaksi muuttuneena. Myös toinen kohtaus liittyy rouva Swanniin. Kertoja vierailee taiteilijan ateljeessa ja löytää maalauksen, joka esittää nuorta rouva Swannia "puolittain mieheksi naamioituneena". Kertoja yrittää määritellä mallin sukupuolta:

"Kasvojen piirteitä seuratessa sukupuoli näytti olevan tunnustamaisillaan, että kuului hieman poikamaiselle tytölle, hävisi sitten ja tuli taas tuonnempana esiin tuoden nyt lähinnä mieleen naismaisen, paheellisen, ajatuksiinsa vaipuneen nuoren miehen ja katosi taas, tavoittamattomiin."

Mielenkiintoisia välähdyksiä, esimerkiksi jos ajattelee teoriaa, jonka mukaan tietyt Proustin naispuoliset henkilöhahmot ja ihastuksen kohteet olisivat itse asiassa miehiä, mutta myös yleisemmin Proustin sukupuolen ja seksuaalisuuden teemojen tarkastelun valossa.

Kadonneen ajan neljäs osa nousi tässä vaiheessa yhdeksi suosikikseni, ehkä viehättävän pysähtyneen rantalomatunnelmansa vuoksi. Kirjassa oli jonkinlaista kepeyttä ja ilmavuutta, jota en aikaisemmista osista ole aina tavoittanut. Saa nähdä, millaisiin tunnelmiin sarjan seuraava osa vie.

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 4. Kukkaaan puhkeavien tyttöjen varjossa II. Paikannimet: paikkakunta. (A la recherce du temps perdu. A l'ombre des jeunes filles en fleurs. Noms de pays: le pays, 1919)
Suom. Inkeri Tuomikoski
Otava, 2017/1983


keskiviikko 30. syyskuuta 2020

Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt



Eeva Kolun uupumusta ja riittämättömuuden tunnetta käsittelevä Korkeintaan vähän väsynyt on todellakin resonoinut monen lukijan mielessä. Kirjan ilmestymisen jälkeen alkoi nopealla tahdilla ilmestyä juttuja, joissa kerrottiin kuinka voimakkaasti lukijat olivat kirjaan samaistuneet, kuinka kirjan jokaisen lauseen voisi lainata, ja kuinka lukiessa on jatkuvasti nyökytelty "juuri näin".

Olen seurannut Kolun blogeja aina ensimmäisestä Oi ihana turhamaisuus -muotiblogista alkaen, ja varsinkin alkuvuosina pidin hänen kirjoituksistaan todella paljon. En silti ollut välttämättä ajatellut lukea tätä kirjaa, mutta muiden lukijoiden ihastuneet kommentit herättivät mielenkiinnon ja halun lukea. Vaikka en löytäisi kirjasta itseäni, ehkä ymmrtäisin paremmin kolmekymppisten maailmaa.

Kirjan luettuani voin todeta, että en löytänyt Korkeintaan vähän väsyneestä samanlaista voimakasta samaistumispintaa kuin monet muut lukijat. En usko, että samaistumisen puute johtui vain siitä, että olen eri sukupolvea kuin Kolu, mutta sukupolvien välisillä eroilla on epäilemättä oma osuutensa. Millenniaaneille tavoitteet ja oman arvon mittaaminen saavutusten kautta tuntuu olevan tyypillisempää kuin omalle sukupolvelleni, ja myös ulkoiset paineet jatkuvaan suorittamiseen ovat suuremmat. Toisaalta luulisin, että omankaan sukupolveni edustajista kaikki eivät ole ihan niin saavutuksista piittaamattomia haahuilijoita kuin minä – eli kyse on myös persoonallisuuseroista, ei vain sukupolvien välisistä eroista.

Samaistumisen puute ei sinänsä ole ongelma, koska ilman samaistumistakin voisi ymmärtää, oppia tai oivaltaa. Olin kuitenkin vähän pettynyt siihen, etten oikeastaan saanut kirjasta kovin paljon irti. Kolun tekstiä oli miellyttävä lukea, kirjassa on kiinnostavia kohtia ja myös niitä samaistuttavia ajatuksia. Mutta mitä pidemmälle kirja eteni, sen ohuemmaksi sen sisältö tuntui käyvän.

Kolu kritisoi kulttuuria, jossa täytyy koko ajan suorittaa, kehittyä ja edetä raivokkaasti kohti seuraavaa päämäärää. Ei voi kuitenkaan välttyä vaikutelmalta, että hänen omissa neuvoissaan on samaa suorittamisen henkeä. Vaikka Kolu korostaa iloa ja lempeyttä, hän tarkastelee kovin monia asioita niiden tuottaman hyödyn kautta. Listat iloa tuottavista asioista alkavat tässä valossa tuntua kovin ilottomilta. 

Kirja on vahvimmillaan, kun Kolu kuvaa omia tuntemuksiaan, mutta epäonnistuu yrityksessään selittää millenniaalinaisten kokemuksia laajemmin. Kolu kirjoittaa oman sukupolvensa naisista ja millenniaaleista yhtenäisenä joukkona, mutta itse asiassa hän kuvaa tietyntyyppistä naista tietyssä elämäntilanteessa. Naista, joka tekee työtä tietokoneella, työtä joka on todennäköisesti ajatustyötä tai jonkinlaista luovaa työtä, joka viettää paljon aikaa sosiaalisessa mediassa ja todennäköisesti myös tuottaa sinne sisältöä. Mutta millaista uupumasta tai häpeää tuntevat ne millenniaalit, jotka eivät mahdu tähän muottiin? Jos haluaa analysoida sukupolvikokemusta, eikö sitä pitäisi katsoa hiukan laajemmin kuin vain omasta elämänpiiristään?

Luulenkin, että olisin pitänyt kirjasta huomattavasti enemmän, jos Kolu olisi kirjoittanut selkeämmin itsestään ja omista kokemuksistaan. Laittanut itsensä vielä voimakkaammin likoon. Kolun vahvuus on mielestäni kyvyssä tarkastella omia tuntemuksiaan ja tavoittaa elettyjä hetkiä, mutta tässä kirjassa hän tuntuu etsivän jonkinlaista yleispätevyyttä, joka kuitenkin jää tavoittamatta. Kirjan alku lupaa enemmän, mutta loppu hiipuu elämäntaito-oppaaksi. Haluan uskoa, että jonain päivänä Kolu kirjoittaa kirjan, joka koskettaa myös niitä, jotka eivät jaa samaa kokemusmaailmaa hänen kanssaan.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös helmikekkonen, Marile ja Laura

Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt. Eli kuinka olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä.
Kansi: Sanna Mander
Gummerus, 2020

maanantai 31. elokuuta 2020

Yhden viikon lukupäiväkirja

 

Sain inspiraation tähän juttuun Northern Bibliophile -blogin lukupäiväkirjoista, joissa Abbie kertoo mitä hän on lukenut viikon aikana. Minua alkoi kiinnostaa, milloin itse oikeastaan luen päivän aikana, ja kuinka paljon. Millaisista paloista viikon aikana kertyvät lukuhetket koostuvat?

Pidin siis toissa viikolla kirjaa lukemisistani, ja tällainen lukuviikkoni oli.

Maanantai

Ensimmäinen työpäivä kesäloman jälkeen. Haluan yleensä lukea arkiaamuina ainakin hetken aikaa: pidän rauhallisista aamuista, ja pieni lukuhetki aamupalaa syödessä on paras rauhallinen aloitus päivälle. Minulla oli lukematta viimeinen essee Emilie Pinen kirjasta Tästä on vaikea puhua, ja ehdin juuri sopivasti lukea sen aamiaisen aikana.

Työpäivä venähti tietysti heti loman jälkeen pitkäksi, enkä jaksanut tai ehtinyt juurikaan lukea töiden jälkeen. Aamupalan lukuhetkien lisäksi luen yleensä ainakin vähän illalla sängyssä – niin tänäkin iltana. Aloitin Katja Raunion Sinun päiväs koittaa -kirjaa, ja luin siitä ensimmäisen 13 sivun mittaisen luvun.

Tiistai

Tiistai-aamuna jatkoin Raunion parissa, ja luin parikymmentä sivua. Pidin kirjasta heti alkumetreiltä, vaikka se välillä olikin hiukan raskaslukuinen ja monesti hämmentävä. Luin Rauniota kymmenisen sivua myös lounastauolla ja illan mittaan vielä 60 sivua.


Keskiviikko

Jatkoin Raunion parissa taas aamupalalla. Lounastauolla kaipasin kuitenkin hektisen työpäivän vastapainoksi jotakin kevyempää luettavaa. Kirjastolainojen pinossa oli Tiitu Takalon Tyhmä tyttö -sarjakuva, ja se viihdyttikin lounaalla erinomaisesti 50 sivun verran.

Töiden jälkeen luin Tyhmän tytön loppuun, ja sängyssä luin vielä Rauniota noin 30 sivua.

Torstai

Torstaina kävin aamu-uinnilla, ja aamun lukuhetki jäi pitämättä. Aamiaisenkin ehdin syödä vasta aamun ensimmäisen palaverin aikana. Aamju-uinti oli ihana, ja sain siitä virtaa koko päiväksi. Jos ei voi aloittaa päiväänsä lukemalla, se kannattaa ehdottomasti aloittaa uimalla.


Lounaalla ehdin taas lukea kolmisenkymmentä sivua Rauniota. Aloin päästä todella kirjan maailmaan sisälle, ja illan aikana luin sitä vielä 150 sivua.

Perjantai

Raunion kirja alkoi lähestyä loppuaan. Luin sitä taas aamupalla ja lounaalla ja viimeiset sivut töiden jälkeen. Olin kirjan lopetettuani hiukan pöllämystynyt ja hyvin vaikuttunut, eikä heti perään tehnyt mieli aloittaa seuraavaa kirjaa. Perjantai-ilta kuluikin sohvaperunana TV-sarjoja katsellen.

Lauantai

Olin edelleen sen verran vaikuttunut Raunion kirjasta, ettei tehnyt mieli lukea mitään muuta romaania eikä myöskään mitään oletusarvoisesti erinomaista kirjaa. Joskus hyvän kirjan jälkeen haluaa lukea mieluummin jotain vähän keskiverrompaa – jotain sellaista, mikä ei kilpaile hyvän kirjan kanssa vaikuttavuudesta. Olin lainannut Morten Strøksnesin Merikirjan, josta olin kuullut aika laimeita arvioita, mutta joka kuitenkin kiinnosti minua jonkin verran meri-teeman vuoksi. Luin Merikirjaa 50 sivua aamulla, mutta se ei oikein lähtenyt vetämään. 

Kävelyretken ja ostoksilla käymisen jälkeen oli iltapäiväteen ja lukuhetken vuoro. Merikirja ei kutsunut luokseen, ja mieli kaipasi jotakin viihdyttävää. Lukupinosta löytyi  Pihla Hintikan Hetken Pariisi on meidän, jota lueskelin noin sata sivua iltapäivän ja illan aikana.

Sunnuntai

Jatkoin Hintikan parissa, vaikka kirja ei ollut ihan niin hyvä tai viihdyttävä kuin olin odottanut. Aamupalalla kirja eteni kuitenkin taas sadan sivun verran. Iltapäivällä meidän oli tarkoitus mennä pieniin perhejuhliin, mutta juhlat peruuntuivat. Tämä tarkoitti lisää lukuaikaa, ja ehdin lukea Hintikan kirjan loppuun. Loppuilta kului neuloen, Timanttiliigaa katsellen ja uudella puhelimella leikkien.

 

Viikon aikana luin siis alusta loppuun kaksi kirjaa: Sinun päiväs koittaa ja Hetken Pariisi on meidän. Lisäksi luin yhden Pinen esseistä ja noin 50 sivua Merikirjaa sekä yhden sarjakuva-albumin.  

Luin ehkä vähän enemmän kuin keskimääräisenä työviikkona: viikolla oli aika hyvin lukuaikaa, koska iltaisin ja viikonloppuna ei ollut mitään menoja, kun sunnuntain juhalatkin peruuntuivat. Viikkoon osui yksi erinomainen lukukokemus (Sinun päiväs koittaa) mutta myös kirjoja, jotka olivat enemmän ajanvietettä kuin suuria elämyksiä. Kaiken kaikkiaan hyvä kirjaviikko.

 

maanantai 24. elokuuta 2020

Katja Raunio: Sinun päiväs koittaa

 

Katja Raunion Sinun päiväs koittaa pääsi yllättämään toden teolla. En ole ihan varma, mitä odotin saavani, mutta sen voin sanoa, että Sinun päiväs koittaa oli joka tapauksessa jotain ihan muuta. Kirja kieputteli lukemisen aikana ajatuksiani moneen kertaan uusille poluille, enkä loppujen lopuksi tuntenut enää olevani kartalla. Viimeisen sivun jälkeen piti istua vähän aikaa hiljaa sohvalla ja yrittää selkeyttää ajatuksia. 

"En ole antautunut tälle tehtävälle maineen tai sensaationhalun vuoksi, vaan koska toivottomassa tilassa olevasta arkistokokonaisuudesta on osunut käsiini tietoa, joka etenkin nykyisenä aikanamme tarjoaa laajan ja ennalta tuntemattoman näkökulman tiettyihin tapahtumiin ja henkilöihin, jotka olivat muovaamassa maamme kehitystä  vuosituhannen taitteessa. Tämän ajankohdan syvällisempi tunteminen on nähdäkseni välttämätöntä sen tuloksena syntyneeelle nykyajallemme ja siinä vallitsevalle itseymmärrykselle."

Tarinaa kertoo arkistonhoitaja, joka uppoutuu yhä syvemmälle presidentti Anton Harmajaa koskevien salassa pidettävien asiakirjojen maailmaan. Arkistonhoitajalla on käytössään Harmajan kirjeenvaihtoa ja muistiinpanoja, valokuvia, puhelinkeskustelujen litterointeja, poliittisia puheita ja lehtiartikkeleita. Näiden dokumenttien perusteella arkistonhoitaja pyrkii selvittämään paitsi mahdolliset perustavanlaatuiset arkistointivirheet, myös totuuden Anton Harmajasta.

Mutta mikä on totuus? Tai todellisuus? Mitä pidemmälle kirjaa lukee, sitä kauemmas totuus ja todellisuus pakenevat. Lukija tuntee eksyvänsä yhä syvemmälle arkistonhoitajan maailmaan, joka muistuttaa omaamme, eikä kuitenkaan muistuta. Asiat ovat tuttuja, mutta kuka on siirrellyt niitä väärille paikoille?

Kun lukee fiktiota, ajattelee hyväksyvänsä tietyt säännöt. Hyväksytään, että fiktion maailma on kuvitteellinen, ja että siinä voivat päteä erilaiset lainalaisuudet kuin reaalimaailmassa. Fiktion maailmassa voi esiintyä lohikäärmeitä tai aikamatkustamista, ja melko varmasti siinä esiintyy keksittyjä henkilöitä tai kuvitteellisia tapahtumia, eikä se kummastuta lukijaa – olemme tottuneet siihen. Mutta joidenkin kirjojen kohdalla tuntuu, että aivot nyrjähtävät vähän paikoiltaan, kun todellisuutta venytetään. Raunion kirja on sellainen.

Kirjasta ei tee mieli kertoa liikaa, jotta ei pilaisi muilta lukijoilta oivaltamisen ja ihmettelyn iloa. Toisaalta kirjasta ei edes voi kertoa liikaa, koska tiedän monen asian jääneen oivaltamatta, enkä edelleenkään osaa sanoa, mistä kirjassa oikeastaan on kyse. Raunion kirja on kuin monimutkainen arvoitus, mutta sellainen johon on turha odottaa selkeää ratkaisua. Vastauksia on kyllä tarjolla, mutta kirja säilyttää silti osan salaisuuksistaan.

Asioita, joita ajattelin kirjaa lukiessani: Valta. Valtapeli. Historiankirjoitus. Kekkonen. Trump. Sukupuoli. Identiteetti. Tosi-TV. Taidehistoria. Dokumentaatio. Vaihtoehtohistoria. Julkisuuskuva. Politiikka. Populismi. Totuus. Ainakin näistä asioista Raunio rakentaa tarinaansa, jossa rajaviivat ovat häilyviä eivätkä asiat ole sitä, mitä ensikatsomalta luulisi.

"Ajatus siitä, että asiakirjat todistavat, millainen maailma on, perustuu kuitenkin vain tiettyyn tapaan teoretisoida arkistoa."

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Arja, Omppu ja tuijata.

Katja Raunio: Sinun päiväs koittaa
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Teos, 2020

perjantai 31. heinäkuuta 2020

Anu Kaaja: Katie-Kate


Mikä riemastuttava kirja! Anu Kaajan Katie-Kate  oli kuin pyörremyrsky – sellainen pyörremyrsky, jossa kieppuu kuninkaallisia, glamourmalleja, pornofilmejä, kermakakkuhäämekkoja, Disney-prinsessoja ja peniksiä. Pyörremyrsky pyyhkäisi ohi noin vuorokaudessa, ravisteli ja tuuletti ja jätti jälkeensä pöllämystyneesti hymyilevän lukijan. Hurjaa! Kamalaa! Ihanaa!

"On yleisesti tunnettu totuus, että rikkaan poikamiehen omaisuuden kartuttamiseen liittyy väistämättä orjatyötä ja riistoa. Mutta sen me olemme valmiita unohtamaan, jos hän on komea ja naimaikäinen ja etenkin, jos hän on Prinssi W tai Raikuli-Harry, sillä kuka haluaa ajatella orjuutta (paitsi seksuaalisessa mielessä), jos voi ajatella naimakauppoja ja ennen kaikkea prinsessoja!"

Katie-Katessa ei ole varsinaista juonta, vaikka löyhänä kehyskertomuksena toimiikin tarina naisesta, josta englantilainen rojalistipariskunta alkaa muokata Kate Middletonin kaksoisolentoa, ja joka päätyy lähinnä katsomaan loputtomasti pornoa pariskunnan Diana-huoneessa. Tämän alkuasetelman kautta Kaaja tarkastelee seksuaalisuutta, julkisuutta ja naiseuden presentaatioita sekoittaen samaan keitokseen sekä pornoa ja että prinsessaunelmia. Katseen kohteena ovat erityisesti prinsessa Diana, Kate Middleton ja Katie Price.

Katie-Katessa porno ja seksi lyövät lukijaa naamalle, kunnes niihin turtuu. Tässä kirjassa ei leikitellä pornokuvastolla kutkuttavan kiihottavasti ja hyvällä maulla, vaan jyystetään mekaanisesti niin kauan, ettei lukija ole varma, onko porno enemmän naurettavaa vai tylsää.

"Prinsessa Diana kuoli syntiemme tähden. Diana, tuo täydellinen uhri. Eronnut hyväätekevä prinsessa, tuolla kukee hänen itämainen rakastajansa, kuvia, kuvia! Ottakaa kuvia! Näyttäkää kuvia!"

Tahmean pornopinnan alla Katie-Katessa käsitellään kiinnostavasti monia muita teemoja. Kaaja onnistuu sulauttamaan erilaiset julkisuudesta tutut tarinat ja naiseuden mallit orgaaniseksi kokonaisuudeksi. Naisena oleminen alkaa näyttäytyä roolileikkinä, jossa naiseutta esitetään ja katsotaan loputtomasti ja samoja kaavoja toistaen.

Nainen on katseen kohteena oli hän sitten pornonäyttelijä tai prinsessa. Tai Disney-prinsessa. On myös tärkeää tuntea roolinsa, koska herttuatar Catherinea katsotaan eri tavalla ja eri vaatimuksin kuin glamourmalli Jordania. Toki on mahdollista myös vaihtaa roolia, kuten prinsessa Dianan esimerkki osoittaa, kunhan vain muistaa pysyä hoikkana.

Katie-Kate on teemoiltaan runsas ja loputtoman kiinnostava, mutta siitä tekee hienon ja koukuttavan lukukokemuksen myös Kaajan tapa leikitellä kielellä, pyöritellä sanoja ja sanontoja ja rytmittää tekstiä. Kaaja kirjoittaa villisti mutta hallitusti, kirpeästi mutta pilke silmäkulmassa. Oh my god, ihanaa!

Katie-Katesta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Laura, Katja, Hannele, Omppu ja Laura.

Anu Kaaja: Katie-Kate
Kansi: Jenni Saari
Teos, 2020

keskiviikko 22. heinäkuuta 2020

Virginia Woolf: Päiväkirjat I ja II


Virginia Woolf on minulle hyvin tärkeä kirjailija, sellainen joka on kulkenut mukanani vuodesta toiseen. Löysin Woolfin 18-vuotiaana nähtyäni Orlandon elokuvaversion. Luin Orlandon ja sen jälkeen melkein kaiken, mitä Woolfilta oli 90-luvun alussa suomeksi saatavana. En enää tarkalleen muista, miksi Woolf teki niin suuren vaikutuksen, mutta muistan sen tunnelman, jonka Woolfin lukeminen herätti – jotenkin rauhallisen mutta samaan aikaan hyvin tarkkaavaisen. Ääriviivat tuntuivat tarkemmilta Woolfia lukiessa. Tuntui, että hänen kirjoituksissaan tavoitin elämästä jotain sellaista, mitä en mistään muualta ollut aikaisemmin lukenut.

Olen vuosien varrella palannut Woolfin pariin säännöllisen epäsäännöllisesti. Woolf jos joku kestää uudelleenlukemista, ja olenkin lukenut tiettyjä suosikkejani useampaan kertaan. 2000-luvulla Woolfia on myös suomennettu paljon lisää, mutta minulta on vielä monta näistä uusista suomennoksista lukematta. Woolf vaatii tietynlaista mielentilaa – häntä ei voi vain rynnätä lukemaan koska vain.

Nyt olen lukenut Woolfin päiväkirjoja ja ollut taas aivan Woolfin lumoissa. Luin keväällä päiväkirjojen ensimmäisen osan, joka kattaa vuodet 1915-1920, ja nyt heinäkuussa ahmaisin toisen osan, joka on kirjoitettu vuosina 1920-1925. Woolf kirjoittaa arkisesta elämästään, välillä melkein raporttimaisesti, hän kuvailee kävelyretkiään ja iltoja takkatulen ääressä ja kirjaa muistiin lähipiirinsä juoruja. Erityisesti ensimmäisessä osassa on paljon tällaista raportoivaa tyyliä, ja pitkinä masennuskausina merkinnät typistyvät lyhyiksi säähavainnoiksi.

Woolf osaa totta kai kirjoittaa arkisistakin asioista kiinnostavasti. Mutta erityisesti päiväkirjojen toisessa osassa alkaa esiintyä enemmän pohdiskelevia merkintöjä, joissa Woolf analysoi kirjoittamistaan, muiden kirjoituksia, ystäviään tai omia ajatuksiaan ja tunteitaan. Woolfin tyyli on mielenkiintoinen sekoitus suorasukaisuutta ja kiertoilmaisuja, kauneutta ja tiettyä viileää tarkkailua. Huumori ja sarkasmi pilkistävät usein rivien välistä, enkä ole läheskään aina ihan varma, kuinka vakavissaan Woolf on. Tämä lisää kirjojen viehätystä.

En yritäkään kirjoittaa mitään syvällisempää analyysia näistä päiväkirjoista, mutta suosittelen lämpimästi niiden lukemisesta. Lisäksi haluan kirjoittaa tähän muistiin joitakin herkullisia lainauksia. Annan Virginian todistaa omin sanoin, miksi häntä kannattaa lukea.

Kirjoittamisesta:


"Oikea tapa keinauttaa itsensä takaisin kirjoittamisen  pariin on seuraava. Ensin hellävaraista liikuntaa raikkaassa ilmassa. Sen jälkeen hyvän kirjallisuuden lukemista. On virhe ajatella, että kirjallisuutta voisi saada aikaan raakileena. [...] On muututtava erilliseksi; hyvin hyvin keskittyneeksi yhteen ainoaan pisteeseen, jolloin ei tarvitse keräillä itsensä osia sieltä täältä, vaan voi elää aivojensa uumenissa."

"Minulla ei ole epäilystäkään siitä, että olen saanut selville (40-vuotiaana) kuinka voin  alkaa kertoa jotain omalla äänelläni, & se lumoaa minut niin, että tunnen voivani jatkaa ilman kehuja."

Yhteiskunnasta:

"Irlannissa ihmisiä ammutaan & hirtetään entiseen tapaan. Dora kertoi Dublinissa koko päivän jatkuneesta messusta, joka järjestettiin erään varhain maanantaiaamuna surmatun poikarukan muistoksi. Pahinta kaikessa on se, että omien silmiemme & hirsipuun välissä oleva sermi on niin paksu. On niin helppoa unohtaa se kaikki – ainakin minulle käy niin. [...] Onko sivistyneisyyden merkki, että osaa kuvitella kauempana tapahtuvan kärsimyksen?"

"Minun on ollut jo pitkään tarkoitus kirjoittaa historiallinen selonteko rauhan palaamisesta, sillä muuten vanha Virginia tulee nolostumaan ajatellessaan millainen hölösuu hän oli, aina vain kertomassa ihmisistä eikä koskaan politiikasta. Lisäksi hän huomauttaa, että ne ajat, joiden halki hän eli, olivat ihmeellisiä. Ne varmasti näyttävät siltä, jopa esikaupungissa asuvan hiljaisen naisen mielestä. Tosiasiassa yhdellä hetkellä ei tapahdu mitään sen ihmeellisempää kuin toisella. Historiankirjat tekevät siitä paljon määrätympää kuin se on. Tämän vuoden tärkein merkki rauhan saapumisesta ovat alennusmyynnit."  

Ahdistuksesta:


"Miksi elämä on niin traagista; miksi se muistuttaa kapeaa jalkakäytävää kuilun reunalla? Katson alas, minua huimaa, & ihmettelen, kuinka kummassa pystyn kävelemään sen loppuun. Mutta minkä vuoksi minusta tuntuu tältä? Nyt kun kerron siitä, en koe enää samaa. Takkatuli palaa; olemme lähdössä kuuntelemaan Kerjäläisoopperaa. Mutta se häilyy ympärilläni; en voi sulkea silmiäni siltä. Kyseessä on kykenemättömyyden tunne: ajatus siitä, ettei minulla ole mitään merkitystä. Täällä minä istun Richmondissa & valoni haipuu pimeään kuin keskellä peltoa loistavan lyhdyn kajo. Melankolisuus vähenee kun kirjoitan siitä. Miksen sitten kirjoita siitä useammin? Turhamaisuuteni estää sen. Haluan näyttää menestyvältä jopa omissa silmissäni."

Lontoosta:

"Lontoo on lumoava. Tuntuu kuin astuisin kellanruskealle lentävälle matolle & se kiidättäisi minut keskelle kauneutta ilman pienintäkään vaivannäköä. Illat ovat ihmeellisiä valkoisine kuisteineen & leveine, hiljaisine katuineen. Ja ihmiset piipahtavat käymään noin vain, muina töinään kuin kanit, & minä katson alas Southhampton Row'ta, joka on märkä kuin hylkeen selkä, tai sitten punakeltainen auringon paistaessa, & seuraan linja-auton menemistä & tulemista sekä kuulen vanhat mielipuoliset urut. Jonain päivänä minä vielä kirjoitan Lontoosta; siitä miten se tarttuu ihmisen elämään & kantaa sen mukanaan vailla mitään ponnistuksia."

Virginia Woolf: Päiväkirja I ja Päiväkirja II
Suom. Ville-Juhani Sutinen
Savukeidas, 2015

tiistai 30. kesäkuuta 2020

Joyce Carol Oates: Blondi


Joyce Carol Oatesin Blondi on yksi suosikkikirjojani ja sen lukukokemus oli aikoinaan järisyttävä. Olen lukenut kirjan joskus sen ilmestymisen aikoihin eli melkein kaksikymmentä vuotta sitten. Olen aina ajatellut, että kirja pitää jossain vaiheessa lukea uudelleen, mutta mitä useampi vuosi lukemisesta kului, sitä korkeammaksi kasvoi kynnys tarttua kirjaan. Entä jos uudelleenlukeminen laimentaisi mielikuvaa kirjasta? Pitäisikö vain vaalia muistoa upeasta lukukokemuksesta, vaikka en oikeastaan muistanut kirjasta juuri muuta kuin sen yleisen tunnelman?

Ongelma ratkesi kuin itsestään, kun Instagramissa kyseltiin kiinnostuneita osallistumaan Blondi-lukupiiriin. Lukupiiri tarjosi hyvän kannustimen tarttua kirjaan, ja olisi hienoa päästä vaihtamaan ajatuksia Blondista, joka on niin monikerroksinen ja runsas kirja.

Blondi on siis fiktiivinen romaani Marilyn Monroesta – tai "Marilyn Monroesta" tai Blondista tai Norma Jeanista tai Normasta tai Vaaleasta näyttelijättärestä. Se on järkälemäinen teos niin mitaltaan (lähes tuhat sivua) kuin sisällöltäänkin. Se ottaa aineksensa todellisuudesta (tai siitä, mitä olemme opppineet pitämään totuutena Marilynin elämästä), mutta sekoittaa faktaa ja fiktiota lähes tajuntaa laajentavalla tavalla. Oates yhdistelee faktoja ja elämäkertureiden tulkintoja ja juoruja ja sekoittaa mukaan silkkaa sepitettä. Lopputulos tuntuu tavoittavan jotain hyvin totuudellista.

Blondia on mahdollista lukea monin eri tavoin. Sitä voi lukea yksinkertaisesti kuvaksena Marilynista, siitä millainen Marilyn tai hänen mielenmaisemansa olisi ehkä voinut olla. Jos kirjaa lukee tästä näkökulmasta, tulkintaan vaikuttaa väistämättä myös se, kuinka paljon tietää "oikeasta" Marilynista. Samalla voi miettiä sitä, mikä yleensäkin on totuus yksittäisen ihmisen elämästä, oli tämä julkisuuden henkilö tai ei. 

Luulen, että ensimmäisellä lukukerralla luin kirjaa vahvasti juuri Marilyn-silmälasien läpi. Olen nuoresta asti fanittanut Marilynia ja ollut kiinnostunut hänestä, ja Blondi tuntui tekevän Marilynista lihaa ja verta tavalla, johon mikään elämäkerta tai dokumentti ei ollut pystynyt. En tosin ajatellut lukevani totuutta Marilynista, vaan enemmänkin tuntui siltä, että fiktio oli olennaisempi kuin totuus.

Tällä kertaa kiinnitin heti alussa huomiota siihen, kuinka kirjassa itsessään käsitellään paljon tarinallisuutta ja sitä, kuinka haluamme luoda elämästämme kertomuksen. Henkilöt ajattelevat elämäänsä kohtauksina ja välillä kertojaääni myös katsoo kohtauksia uudelleen. Henkilöt saattavat kommentoida tarinaa jälkiviisaasti. Faktan ja fiktion sekoittuminen lisää oman kerroksensa tarinallisuuteen. "Marilyn Monroe" on tämän tarinallisuuden ja fiktiivisyyden ruumiillistuma: Marilyn on elokuvastudioiden, lehdistön ja Norma Jeane Bakerin luomus, eikä Marilynia ole todellisuudessa olemassa. Mutta onko (kirjan) Norma Jeane sen todellisempi?

Blondi on myös kirja naisena olemisesta, naiseuden myyteistä, naisista miesten maailmassa. Oatesin Marilyn on niin pirstaleinen ja ristiriitainenkin, ettei häntä loppujen lopuksi voi enää pitää ihmisenä, vaan hän on jonkinlainen naiseuden kaleidoskooppi. Hänet nähdään suureksi osaksi muiden silmin, ja ennen kaikkea miesten silmin. Ja miesten silmin katsottuna kuva on yksiulotteinen: tyhmä blondi, huora, lapsinainen, seksisymboli, naapurintyttö. Yksiulotteiseen kuvaan eivät mahdu naisen kunnianhimo, naisen seksuaalisuus tai naisen ruumiillisuus. Naisen tulee piilottaa yhtä lailla ajatuksensa kuin hikoilunsa ja kuukautisensa.

Niin paljon muutakin Blondiin mahtuu. Sitä lukiessaan voi ajatella viihdeteollisuutta, Hollywoodin Weinsteineja, nationalismia, valtaa, kuolemaa ja taidetta. Melkien mitä tahansa.

Toinen lukukerta avasi siis Blondiin aivan uusia näkökulmia, ja lukupiirissä käyty keskustelu toi vielä oman kerroksensa lukukokemukseen. Ja vaikka lukukokemus ei ehkä ollut aivan niin tajunnanräjäyttävä kuin ensimmäisellä kerralla, ei Blondi todellakaan jättänyt kylmäksi toisella kierroksellakaan. Se sai ajatukset ylikierroksille ja tunkeutui uniin. Se ahdisti ja ihastutti, ilahdutti vinolla huumorillaan ja liikutti kauneudellaan.

Blondista ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Katja, Suketus, Laura ja Tiina.

Joyce Carol Oates: Blondi (Blonde, 2000)
Suom. Kristiina Drews
Otava, 2002/2001

perjantai 22. toukokuuta 2020

Antti Rönkä & Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen


Antti Röngän ja Petri Tammisen kirjeromaani Silloin tällöin onnellinen on kerta kaikkiaan ihana kirja. Tavallaan ihana on toki kummallinen sana kuvailemaan kirjaa, jossa suurina aiheina ovat esimerkiksi häpeä, epäonnistumisen pelko sekä isän ja pojan osittain ongelmallinen suhde. Kirjassa on kyllä raskaiden aiheiden lisäksi myös kepeyttä ja hauskuutta, mutta luulen että ihanuus liittyy kuitenkin loppujen lopuksi siihen, että tässä kirjassa on kyse kommunikaatiosta.

Konkarikirjailija-isä ja esikoisromaaniaan valmisteleva poika käyvät kirjeitse ajatustenvaihtoa elämästä ja kirjoittamisesta. Keskustelun punaisena lankana kulkee pojan esikoiskirja. Aluksi keskustelua käydään enemmän kirjoittamisesta, mutta vähitellen on pakko puhua myös siitä, mitä esikoiskirja käsittelee – koulukiusaamisesta ja sen seurauksista. Elämä ja kirjoittaminen kietoutuvat erottamattomasti toisiinsa.

Kirjassa on monia kiinnostavia kerroksia seurattavaksi. Isän ja pojan suhde on sydämeenkäyvä kaikessa siinä mitä sanotaan ja siinä, minkä voi aavistaa rivien välistä. Suhteessa on kipupisteitä mutta myös hurjan kaunista avoimuutta. Henkilökohtaisesti pidin myös siitä, että kirjassa puhuttiin häpeän ja riittämättämyyden tunteista, joita ei kirjallisuudessa tai muuallakaan usein näin rehellisesti ja paljaasti käsitellä.

Kirjoittaminen on kuitenkin aina Silloin tällöin onnellisen keskiössä. Kirjaa on ensinnäkin kiinnostavaa lukea kuvauksena Röngän esikoiskirjan kirjoittamisprosessista, varsinkin jos on lukenut pohjalle Jalat ilmassa -kirjan. Toiseksi nämä kaksi kirjailijaa keskustelevat paljon kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta, toinen usean vuoden kokemuksella, toinen aloittelijan näkökulmasta. Kummatkin näkökulmat ovat kiinnostavia ja oikeita.

On myös selvää, että tässä kirjeenvaihdossa oleellista ei ole vain se, mitä sanotaan vaan myös se, miten asiat sanotaan. Kirjeet ovat jäsenneltyjä, tarinallisiakin tarvittaessa, ja ehkä isä ja poika myös hiukan kilvoittelevat kirjoitustaidoillaan. Ja hyvä että kilvoittelevat, koska tuloksena syntyy niin monta oivaltavaa, hienoa ja siteerattavaa lausetta. Tämän kirjan pariin haluaa palata uudelleen heti viimeisen sivun luettuaan.

Silloin tällöin onnellisesta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Marile, helmikekkonen, Arja, tuijata ja Paula.

Antti Rönkä ja Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen. Pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta.
Gummerus, 2020 

tiistai 28. huhtikuuta 2020

Anni Kytömäki: Kivitasku


"Päivät kumpuilevat ohi yhä korkeammin kaarin. En tapaa ketään. Kuulen naapurin oven avautuvan ja sulkeutuvan, kirveeniskut rannasta, kairan uhkarohkean suhinan jäältä, löylynheitot saunasta, Emilian hölkän illanhämärältä tieltä. Monta päivää mietin että näin on hyvä, lähellä muita mutta näkymättömissä. Himerryn omiin oloihini yhtä vaivatta kuin kevättalvella."

Anni Kytömäen Kivitasku oli yllättäen varsin osuva koronaeristysajan lukuvalinta, sillä Kultarinnassa moni henkilöhahmo elää syystä tai toisesta jonkinlaisessa eristyksessä. Jossain toisessa lukutilanteessa asiaan ei olisi ehkä kiinnittänyt niin paljon huomiota, mutta näinä sosiaalisen etäisyyden aikoina oli vaikea olla panematta merkille, että kirjassa käsitellään erilaisia erakoitumisen, vetäytymisen ja vankeuden teemoja.

Eristykseen voi joutua tai päätyä monista eri syistä. Maailmasta voi vetäytyä vapaaehtoisesti, hakeakseen mielenrauhaa tai erilaista elämäntapaa. Eristäytyminen voi johtua ulkopuolelta tulevista paineista tai ulkopuolisuuden tunteesta, tai ihminen voidaan pakottaa eristykseen, esimerkiksi vankeuteen. Erakoitumisen, yksinäisyyden ja maailmasta vetäytymisen teemat kiehtovat minua kovasti, ja Kivitaskussa näitä aiheita käsiteltiin monesta eri näkökulmasta. Mutta toki Kivitasku pitää sisällään myös paljon muuta.

Tarina liikkuu kolmessa aikatasossa. 1950-luvulla teini-ikäinen Helena viettää kesäpäiviä yksin ja haaveilee tutkimusmatkoista. 2000-luvulla Vekan pitäisi mennä sairaalaan, mutta hän pakeneekin perheen mökille. 1800-luvulla vallankumouksellinen Sergei päätyy rangaistusvangiksi Suomeen. Kytömäki kuljettaa kolmea tarinanlankaa pikku hiljaa kohti toisiaan ja punoo mukaan rakkautta, suuria menetyksiä, salaisuuksia, kalliota ja kiviä.

Kivitasku otti minut alussa voimakkaasti otteeseensa. Lumouduin kirjan aloittavasta Helenan kesästä, ja tunsin siirtyväni syvälle tarinan sisälle. Minun olikin hiukan vaikea päästä takaisin kerronnan imuun, kun näkökulma siirtyi pitkäksi aikaa pois Helenasta, Vekaan ja Sergeihin. Vähitellen Kytömäki houkutteli minut takaisin kertomuksen pariin, ja erityisesti Sergein melkein sadunomainen tarina vangitsi mielenkiintoni.

Kivitasku on samanaikaisesti pienimuotoinen ja suuri tarina. Kirja etenee verkkaisesti ja usein arkisesti mutta tarina kasvaa kuin huomaamatta suuriin ja pakahduttaviin muttasuhteisiin. Pari lopun yllätyskäännettä tuntuivat minusta turhilta eivätkä ihan sopineet kirjaan, joka muuten luottaa niin vahvasti kieleen, tunnelmaan ja henkilöiden sisäiseen maailmaan. Sillä Kytömäki rakentaa sanoillaan uskomattoman voimakkaasti tarinansa maailman. Hän kuvaa kauniisti paitsi luontoa, myös yksinäisten ja rikkinäisten henkilöhahmojensa sielunmaisemaa.

Kivitaskusta ovat kirjoittaneet myös muiden muassa Katja, Amma, Tuomas, tuijata ja Sirri.

Anni Kytömäki: Kivitasku
Kansi: Jenni Noponen
Gummerus, 2017 

keskiviikko 1. huhtikuuta 2020

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen


36-vuotias Keiko on akateemisesti koulutettu nainen, joka on työskennellyt 18-vuotta lähikaupassa. Opiskeluaikana lähikauppa oli Keikolle hyväksyttävä työpaikka, mutta kun vuodet valmistumisen jälkeen kuluvat, ja Keiko työskentelee edelleen samassa lähikaupassa, perhe ja tuttavat alkavat pitää asiaa omituisena. Yhtä omituista on se, ettei Keiko ole koskaan seurustellut eikä tunnu edes olevan kiinnostunut ihmissuhteista.

Tunteet ja sosiaaliset suhteet ovat Keikolle käsittämättömiä, mutta lähikaupassa hän tuntee olevansa kotonaan. Vaikka Keiko ei ymmärrä ihmisiä, hän ymmärtää kaupan asiakkaiden tarpeet. Hän tietää, miten tavarat pitää asetella hyllyyn, ja millaisia tarjoustuotteita kannattaa myydä hellepäivänä. Keiko on onnellinen hengittäessään lähikaupan kanssa samaan tahtiin.

Muut ihmiset eivät ole kiinnostuneita siitä, onko Keiko tyytyväinen elämäänsä. Keiko rikkoo totuttua kaaavaa, ja se häiritsee ihmisiä. Mutta miksi erilaisuus koetaan niin vaaralliseksi, että se halutaan torjua tai muuttaa? Miksi ihmisten on niin vaikea hyväksyä muita totuuksia kuin omansa?

Moni on kuvannut Lähikaupan naista japanilaisen kulttuurin ja japanilaisten tiukkojen sukupuoliroolien kuvaukseksi. Varmasti kirjassa on japanilaiselle kulttuurille erityisiä piirteitä, joista kaikki eivät ulkopuoliselle lukijalle edes avaudu. Mutta kirjan teema ihmisiin kohdistuvista odotuksista on myös hyvin universaali, eikä ainoastaan Japanille tyypillinen ilmiö.

Erilaisuus, normit ja säännöt, ihmisten ja yhteiskunnan tarve kontrolloida ympäristöään, sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyvät roolit. Tämä pieni kirja onnistuu tarkastelemaan aihettaan todella monipuolisesti, ja samaistuttavasti. Uskon, että moni löytää itsestään ainakin pienen palan Keikoa. Mutta kuka uskaltaa tunnustaa olevansa välillä se, joka ihmettelee, neuvoo ja ohjailee Keikoa?

Pidin Lähikaupan naisesta kovasti. Nautin Sayaka Muratan suoraviivaisesta ja napakasta kirjoitustyylistä, ja Keikon henkilöhahmo oli ilahduttavan omalaatuinen. Keiko seuraa omaa polkuaan eikä odota muilta mitään. Annammeko hänen tehdä niin? Pystymmekö olemaan kohdistamatta Keikoon omia odotuksiamme?

Lähikaupan naisesta ovat kirjoittaneet myös Laura, Kirsi, Kirjaluotsi ja Kirjahilla.

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen (Konbini ningen, 2016)
Suom. Raisa Porrasmaa
Kansi: Luke Bird
Gummerus, 2020

torstai 26. maaliskuuta 2020

Vigdis Hjorth: Perintötekijät


"KAIKKI LIITTYY KAIKKEEN. Yksikään lause ei ole viaton sille joka kulkee korvat höröllä ymmärtääkseen."

On kirjoja, jotka ihastuttavat tarinallaan, vetävät mukanaan tapahtumien virtaan. On kirjoja, jotka viettelevät sanojen ja lauseiden rytmillä. Ja on kirjoja, joissa tarina ja kieli kietoutuvat saumattomasti yhteen, ja jotka lumoavat yhtä lailla muodollaan ja sisällöllään. Ja silloin lukukokemus on parhaimmillaan. Vigdis Hjorthin Perintötekijöitä oli iloa lukea, vaikka se käsitteleekin kipua, surua ja rikki revittyjä perhesuhteita. Niin hieno kirja se on.

Kirjan minäkertoja Bergljot on rajoittanut yhteydenpidon lapsuuden perheeseensä minimiin. Isän kuolema ja epäoikeudenmukaiselta tuntuva perinnönjako nostavat pintaan ne syyt, jotka ovat johtaneet välien rikkoulutumiseen. Bergljot on kantanut mukanaan lapsuuden tapahtumia, joita muu perhe (veljeä lukuunottamatta) ei halua tunnustaa. Bergljotilla on oma totuutensa, muulla perheellä omansa, ja niiden yhteensovittaminen tuntuu mahdottomalta.

Hjorth kuvaa vaikuttavasti ihmisen tarvetta tulla kuulluksi ja sitä katoamisen tunnetta, joka seuraa siitä, että oma totuus kielletään. Bergljotin ahdistus tunkeutuu kirjan sivuilta lukijan mieleen, ja yhdessä Bergljotin kanssa toivon, että perhe kuulisi ja uskoisi.

Kirja etenee melkein jännärimäisellä intensiteetillä, vaikka juonenkäänteitä ei sanottavasti ole. Alkupuoliskolla avataan pikku hiljaa Bergljotin menneisyyttä ja välirikkoon johtaneita tapahtumia – loppupuoliskolla Bergljot pyrkii saamaan tarinansa kuulluksi ja tunnustetuksi. Kuinka suuri jännite syntyykään näin yksinkertaisesta asiasta: tässä on minun tarinani, kuuletko sen?

Ja sitten on teoksen kieli. Hjorthin teksti virtaa toisteisena ja spiraalimaisena. Lauseet nousevat ja vetäytyvät, ne tuovat mieleen rantaan lyövien aaltojen rytmin. Teksti huutaa ja hengittää, kiihkeästi ja kipeästi. Bergljotin mieli ja maailma ovat yhtä tekstin kanssa, yhtä ei voi erottaa toisesta.

Perintötekijöistä ovat kirjoittaneet myös Sirri, Nanna, tuijata, Kirjaluotsi ja Omppu.

Vigdis Hjorth: Perintötekijät (Arv og miljø,2016)
Suom. Katriina Huttunen
Kansi: Elina Warsta
S&S, 2020

lauantai 14. maaliskuuta 2020

Anna Burns: Maitomies


"Olin luullut että se, miltä kasvoni näyttivät, millaiseksi ne muovasin, millaisina ne ulkomaailmalle esitin, oli oma asiani, omassa hallinnassani. Luulin, että todellinen minäni oli läsnä, piilossa aluskasvullisuuden seassa, mutta ohjat käsissään. Luulin myös, että olin valinnut avukseni alaisen enkä mitään kapinallista, joka käänsi roolit ylösalaisin ja alkoi hallita minua. Niin siinä kuitenkin kävi, ja ensimmäiseksi kasvoilleni."

Nimeämätön kaupunki määrittelemättömänä aikana on jakautunut eri leireihin. On oikeauskoisia ja vääräuskoisia, on me vastaan rajantakaiset ja vettentakaiset, on irtautujia ja puolisotilaallisia joukkoja. Yhteisön jäsenten roolit ja rajat on määritelty tarkasti, ja ehkä siksi ketään ei kutsuta nimellä, vaan ihmiset ovat vanhimpia veljiä, keskisiskoja, tablettityttöjä, atomipommipoikia ja ehkä-poikaystäviä.

Kirjan minäkertoja on 18-vuotias tyttö, johon Maitomieheksi kutsuttu vanhempi mies alkaa kiinnittää huomiota. Maitomiehen sanotaan kuuluvan puolisotilaallisiin joukkoihin, ja minäkertoja saa pian huomata tulleensa leimatuksi Maitomiehen naiseksi. Yhteisö uskoo omaan versioonsa tapahtumista, eikä minäkertojalla tunnu olevan mitään mahdollisuutta vaikuttaa omaan tarinaansa.

Burns kuvaa vaikuttavasti yhteisöä, jota hallitsevat kontrolli ja pelko. Juorut, vanhat uskomukset ja ylhäältä annetut säännöt hallitsevat kirjan henkilöiden ajatusmaailmaa. Kaikki totutusta poikkeava on epäilyttävää, ja sopeutumattoman leiman voi saada pienimmästäkin syystä. Minäkertoja toteaa usein, että yhteisöllä ei ole sanoja ilmiöiden ja tunteidensa ilmaisemiseen. Kun ajattelua ja toimintaa kontrolloidaan ja vahditaan, omille havainnoille ei jää tilaa. Silloin ei pysty edes näkemään taivasta minkään muun värisenä kuin sinisenä – ei edes auringonlaskun aikaan.

Kirjan tunnelmassa on jotakin raskasta ja tahmeaa. Teksti on periaatteessa eleettömän yksinkertaista mutta myös tiivistä pitkine kappaleineen ja lukuineen. Tapahtumia kuvaillaan yksityiskohtaisesti, ja tarina tuntuu etenevän verkkaisesti. Välillä palataan aikaisempiin tapahtumiin tai siirrytään ajassa eteenpäin. Paljon jätetään sanomatta. Kaikki tämä luo ahdistavaa tunnelmaa – lukiessa tuntee siirtyvänsä epämiellyttävän lähelle kirjan yhteisöä, jossa kaikkea ja kaikkia tarkkaillaan ja arvostellaan, ja jossa väkivalta tuntuu häilyvän jatkuvana uhkana ilmassa.

Maitomies oli painostava, ajoittain raskaskin lukukokemus, mutta samalla äärimmäisen kiehtova. Rivien väleissä ja sanojen takana tuntui tapahtuvan paljon, ja kirjan maailma tarjosi runsaasti tulkinnan mahdollisuuksia. Tarinan pintatasolla Maitomies on melkeinpä niukka, mutta pinnan alla se on runsaudessaan pysäyttävä.

Maitomiehestä ovat kirjoittaneet myös Anu, Nanna ja Katja.

Anna Burns: Maitomies (Milkman, 2018)
Suom. Laura Jänisniemi
Docendo, 2019

sunnuntai 1. maaliskuuta 2020

Blogistanian kirjapalkinnot 2019 - minun ääneni



Kirjabloggaajat ja -vloggaajat äänestävät tänään vuoden 2019 parhaista kirjoista. Osallistun äänestykseen kahdessa kategoriassa, Finlandiassa ja Tiedossa. Yleensä olen osallistunut myös Globaliaan, mutta jostain syystä lukemani käännöskirjauutuudet olivat viime vuonna aika laimeita kokemuksia, enkä halua äänestää niitä. Harmillista. Onneksi Finlandiassa ja Tiedossa kuitenkin riitti hyviä ehdokkaita.

Ääneni Blogistanian Finlandiaan:

1. Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin? ( 3 pistettä)
"On vaikea kuvitella, että kukaan muu kuvaisi Bambin teemoja samalla tavalla kuin Fagerholm. Fagerholmin maailmassa asioita kuvataan usein yllättävästä kulmasta, vähän vinosti tai epäsuorasti. Bambissa päätarinan rinnalla kulkee monia pinnalta katsoen irrallisen tuntuisia kerronnan linjoja, jotka kuitenkin rakentavat sitä maailmaa, jossa henkilöhahmot elävät."

2. Aino Vähäpesola: Onnenkissa (2 pistettä) 
"Onnenkissa on myös kirja kirjallisuudesta, runoudesta ja lukemisesta. Tässä on kerrankin kirja, jota voisi mainostaa kirjana niille, jotka rakastavat kirjoja ja lukemista. Onnenkissassa kirjallisuus ei ole vain rekvisiittaa tai keino kuljettaa tarinaa eteenpäin." 

3. Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama (1 piste)
"Dioraaman lukeminen tuntui siltä, kuin joku olisi kutitellut aivoja höyhenellä – vähän ärsyttävältä mutta silti kiehtovalta. Sen äärellä tunsin olevani samaan aikaan valpas ja eksyksissä."

Ääneni Blogistanian Tietoon:

1. Matilda Gustavsson: Yhdeksästoista jäsen (3 pistettä)
"Gustavssonin kirjan vaikuttavuus syntyy siitä, että hän onnistuu asettamaan yhden miehen teot laajempaan kulttuuriseen konteksiin. Yhdeksästoista jäsen ei ole mikään tahmea paljastuskirja Arnault'sta – Gustavsson nostaa esille kysymyksiä siitä, mitä kaikkea taiteen nimissä voidaan oikeuttaa; siitä kuinka kapea käsitys meillä edelleen on seksuaalisesta häirinnästä ja väkivallasta ja kuinka vähän keinoja käsitellä niitä; siitä kuinka valtaa käytetään ja väärinkäytetään."

2. Katja Kallio: Valkokangastuksia (2 pistettä)
"Kyllä, kirja on aivan yhtä ihana kuin Elokuvamuistikin. Se soljuu samalla vaivattomuudella aiheesta toiseen, yhdistellen elämää ja elokuvaa, kepeää ja raskasta, triviaalia ja elämää suurempaa. Sydämeni pakahtuu, kun saan Kallion tekstien kautta palata Franzin, Phoenixin, Son of Saulin tai Kosketuksissa-elokuvan maailmaan."

3. Rebecca Solnit: Miehet selittävät minulle asioita (1 piste)
"Esseistä voi poimia iskulauseita ja johtopäätöksiä, mutta niiden voima syntyy kuitenkin enemmän ajatusketjuista, joita Solnit kirjoituksissaan kuljettaa. Vaikka monet Solnitin käsittelemistä asioista ovat tuttuja, oivallukset syntyvät siitä, kuinka Solnit asioita yhdistelee." 

Äänestyksen tulokset julkaistaan ääntenlaskijablogeissa 2.3.2020 klo 10.

lauantai 29. helmikuuta 2020

Matilda Gustavsson: Yhdeksästoista jäsen


Toimittaja Matilda Gustavsson  ei varmasti aavistanut, millaiset voimat lähtisivät liikkeelle, kun hän alkoi tutkia kulttuurivaikuttaja Jean-Claude Arnault'n ympärillä pyöriviä huhuja seksuaalisesta häirinnästä. Me Too -liike oli juuri lähtenyt vyörymään maailmalla, ja Harvey Weinsteiniin kohdistuvuvien syytösten määrä kasvoi päivä päivältä. Dagens Nyheter -lehden toimituksessa Gustavsson kollegoineen mietti, voisiko Ruotsista löytyä materiaalia samantapaiseen paljastukseen. Seksuaalista häirintää esiintyy, sen kaikki tiesivät, mutta Gustavsson oli aluksi sitä mieltä, että Ruotsissa häirintä ei kytkeydy samalla tavalla valtaan kuin Hollywoodissa. Laajamittainen seksuaalinen häirintä ei olisi mahdollista Ruotsin kaltaisessa pienessä maassa, jossa kaikki tuntevat toisensa, ja jossa kulttuurissa eivät liiku suuret rahat.

Nyt luonnollisesti tiedämme, mihin Gustavssonin tutkimukset johtivat. Hän paljasti vuosikausia jatkununeen kopeloinnin, häirinnän ja raiskausten ketjun. Gustavssonin artikkelin myötä Arnault tuomittiin lopulta vankeuteen kahdesta raiskauksesta. Lisäksi Ruotsin akatemia perinteineen ja valtarakenteineen natisi liitoksissaan vaikka ei hajonnutkaan. Vuoden 2018 Nobelin kirjallisuuspalkinto jäi jakamatta, ja palkinnon valitsemisen käytänteet uudistettiin.
 
Yhdeksästoista jäsen kuvaa. kuinka Gustavssonin artikkeli syntyi, ja mitä artikkelin julkaisemisen jälkeen tapahtui. Se antaa puheenvuoron Arnault'n uhreille mutta myös tämän tukijoille. Se kuvaa valtasuhteita ja seksuaalisuutta, ihmisen halua olla joku, Ruotsin kulttuurielämää ja taiteen suhdetta moraaliin.

"Kulttuurimaailman ihmiset eivät kuitenkaan useinkaan tunne, että heillä on valtaa. Monien taustalla on ulkopuolisuuden tunteita, jotka eivät koskaan häviä heistä kokonaan. Ehkä he eivät onnistu näkemään itseään toisin, koska kokemukset ovat niin syvällä. Tai ehkä heillä ei ole siihen haluakaan. He tarvitsevat vihaa ja ulkopuolisen katsetta luovassa työssään. He kapaavat sitä tyydytyksen tunnetta, kun saa iskeä altavastaajan asemasta."

Kirjaa lukee kuin trilleriä, eikä haittaa yhtään, että juonen pääpiirteet ovat jo ennalta tiedossa. Gustavsson kuvaa kiehtovasti niitä rakenteita ja käyttäytymismalleja, jotka mahdollistavat häirinnän ja vallan väärinkäytön. 80-luvun kulttuurieliitti, taidemaailman herrat ja hännystelijät ja Ruotsin akatemian kankeat seremoniat piirtyvät lukijan silmien eteen elävinä ja kiehtovina.

Gustavssonin kirjan vaikuttavuus syntyy siitä, että hän onnistuu asettamaan yhden miehen teot laajempaan kulttuuriseen konteksiin. Yhdeksästoista jäsen ei ole mikään tahmea paljastuskirja Arnault'sta – Gustavsson nostaa esille kysymyksiä siitä, mitä kaikkea taiteen nimissä voidaan oikeuttaa; siitä kuinka kapea käsitys meillä edelleen on seksuaalisesta häirinnästä ja väkivallasta ja kuinka vähän keinoja käsitellä niitä; siitä kuinka valtaa käytetään ja väärinkäytetään.

Yhdeksästoista jäsen oli vangitseva lukukokemus. Gustavsson kirjoittaa hyvin: hän kuljettaa tarinaa taitavasti eri aikatasoissa ja saa tekstin elämään ja hengittämään. Lukiessa saa tuntea inhoa, surua, turhautumista, voitonriemua, iloa ja hämmästystä. Tietokirjallisuutta parhaimmillaan, kerta kaikkiaan.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Kirjaluotsi ja Tani.

Matilda Gustavsson: Yhdeksästoista jäsen. Ruotsin akatemian romahdus. (Klubben - en undersökning, 2019)
Suom. Elina Lustig
Otava, 2019 

tiistai 25. helmikuuta 2020

Kaksi kertaa feministi - Minja Koskela ja Rebecca Solnit


Kirjaston varausjonosta saapui samoihin aikoihin kaksi feminististä kirjaa: Rebecca Solnitin esseekokoelma Miehet selittävät minulle asioita  ja Minja Koskelan neljännen aallon femimismiä esittelevä Ennen kaikkea feministi. Feministisen kirjallisuuden lukeminen on yksi lempiasioistani, ja on hienoa että tällä hetkellä julkaistaan paljon erilaisia feministisiä kirjoja, kevyemmästä ja viihteellisemmästä pohdiskelevaan ja akateemiseen.

Näistä kahdesta kirjasta Koskelan teos on kepeämpi – ei ehkä aiheiltaan, mutta kirjoitustyyliltään. Ennen kaikkea feministi on toisaalta oppikirjamainen yleisesittely neljännen aallon feminismistä, toisaalta katsaus Koskelan henkilökohtaiseen feministiseen tarinaan. Tämä kaksijakoisuus näkyy myös tekstissä, joka on välillä asiallisen toteavaa ja neutraalia, välillä jutustelevan kepeää.

Koskela mainitsee yhdeksi innoittajakseen Caitlin Moranin Naisena olemisen taidon, ja kieltämättä lukiessa tuli paikoitellen Moranin kirja mieleen – tosin Koskela ei (onneksi) vitsaile yhtä paljon. Kirjan alkupuolella henkilökohtainen puoli korostuu, kun Koskela lähestyy aiheitaan oman opiskelu-, parisuhde ja ulkonäköhistoriansa kautta. Koskela toki laajentaa henkilökohtaisesta yleiseen, mutta kirjan alkupuolella tuntui, että henkilökohtainen jää vain henkilökohtaiseksi. Loppua kohti kirja terävöityy, ja erityisesti yhteiskuntaluokkaa käsittelevä luku ilahdutti.

Ennen kaikkea feministi antaa luultavasti enemmän niille lukijoille, jotka ovat tutustumassa feminismiin kuin niille, joille kirjan teemat ovat jo tuttuja. Juuri opaskirjaksi nykyaikaisen feminismin tiellä kirjaa voikin suositella lämpimästi.

***

Rebecca Solnit käsittelee esseissään sukupuolittunutta väkivaltaa, raiskauskulttuuria, avioliittoa, Virginia Woolfia ja valtasuhteita. Kunnon esseistin tavoin Solnit osaa katsoa käsittelemiään asioita yllättävistä kulmista. Hän solmii yhteyksiä ja löytää syy-seuraus-suhteita, mutta jättää ajatuksien väliin myös tyhjää tilaa lukijan omille ajatuksille.

Solnit on totta kai tunnetuin kokoelman nimiesseestä, josta miesselittämisen käsite on saanut alkunsa. Solnit kuvaa ilmiötä, jossa henkilö uskoo omaan auktoriteettiinsa niin paljon, että hän selittää asiantuntijalle asiaa, josta ei itse oikeasti tiedä mitään. Ilmiö on sukupuolittunut, koska Solnitin mukaan tällainen käyttäytyminen on tyypillisempää miehille kuin naisille. Miesselittämisen käsite on jäänyt elämään, mutta harvemmin mainitaan sitä, että Solnit asettaa esseessä selittämisen samaan jatkumoon muiden sukupuolten välisten valtasuhteiden kanssa, aina parisuhdeväkivaltaan ja murhaan asti.

Esimerkki kuvaa hyvin Solnitin tekstien kerroksellisuutta. Esseistä voi poimia iskulauseita ja johtopäätöksiä, mutta niiden voima syntyy kuitenkin enemmän ajatusketjuista, joita Solnit kirjoituksissaan kuljettaa. Vaikka monet Solnitin käsittelemistä asioista ovat tuttuja, oivallukset syntyvät siitä, kuinka Solnit asioita yhdistelee.

Ja yksi tekstin kerros on tietysti Solnitin kieli, joka on taidokasta ja tarkkaa. Näiden esseiden lukeminen oli myös esteettisesti tyydyttävää.

Solnitin kirjasta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Elina, Minna ja Omppu, Koskelan teoksesta kirjoittaa Marile.

Minja Koskela: Ennen kaikkea feministi
Kansi: Bifu
Karisto, 2019

Rebecca Solnit: Miehet selittävät minulle asioita (Men Explain Things To Me, 2014)
Suom. Pauliina Vanhatalo
Kansi: Anna Mattsson
S&S, 2019

sunnuntai 9. helmikuuta 2020

Toni Morrison: Sinisimmät silmät


Sisisimmät silmät oli Toni Morrisonin esikoisromaani, mikä tuntuu hämmästyttävältä, kun ajattelee kuinka vaikuttava, taidokas ja kypsä kirja on kyseessä. 20 vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen kirjoittamissaan jälkisanoissa Morrison itse arvostelee joitakin kerronnallisia keinojaan ja moittii ratkaisujaan epäkypsän kirjailijan valinnoiksi. Se kertonee enemmän kirjailijalle välttämättömästä itsekriittisyydestä kuin kirjan virheistä. Esikoisuuden kirjassa voi aistia enemmän siitä välittyvästä kertomisen palosta kuin mistään kirjallisista ratkaisuista.

Morrison tarkastelee kirjassa rasismia ja valkoisuuden ihannetta, joka ilmenee myös rodullistettujen ihmisten sisäistettynä itseinhona. Tarinan keskushahmo on Pecola, nuori tyttö joka rukoilee itselleen sinisiä silmiä. Pecola on oppinut pitämään itseään rumana, ja hän on tottunut siihen, että ihmiset katsovat häntä eri tavalla kuin valkoisia tyttöjä. Rumuus yhdistyy Pecolan mielessä erityisesti silmiin. Kauneus on valkoisuutta, ja valkoisilla ihmisillä on siniset silmät, niin elokuvissa kuin lasten lukukirjoissakin.

Pecolan vastinpari kirjassa on häntä nuorempi tyttö, Claudia, joka ei ole vielä sisäistänyt rotuvihaa Pecolan lailla. Claudian viha ei kohdistu häneen itseensä vaan ulkopuolelle: hän tuhoaa lahjaksi saamansa valkoiset vauvanuket ja nipistelee valkoisia pikkutyttöjä. Avoin vihamielisyys ei kuitenkaan ole hyväksyttä, ja tytöt oppivat kääntämään sen valheelliseksi, valkoisuuteen kohdistetuksi rakkaudeksi. Tämä muutos on "sopeutumista ilman parannusta", Claudia toteaa.

Kirjan kaikki henkilöt tuntevat häpeää ja itseinhoa, mutta Claudiaa lukuunottamatta kukaan heistä ei edes yritä kohdistaa vihaa sen alkusyitä kohti. Viha ei kohdistu valtajärjestelmiin tai vallan käyttäjiin vaan heikompiin: naisiin, lapsiin, köyhiin, mustiin tai omaan mieleen.

Sinisimmät silmät on moniääninen ja moniteemainen kirja. Se on runsas mutta näkökulmien vaihdokset ja episodimaisuus tuovat siihen ilmavuutta. Se on julma ja vihainen mutta myös lempeä ja surumielinen. Se pitää sisällään paljon, ja paljon sellaista mitä olisi mukava olla katsomatta. Katsomatta jättäminen tai katsominen näkemättä on helppoa mutta vaarallista – kirjassa niin tehdään Pecolalle – tuhoisin seurauksin.

Sisisimmistä silmistä ovat kirjoittaneet myös Jonna, Zephyr, Jassu ja Hengityskeinu.

Osallistun kirjalla Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteeseen.

Toni Morrison: Sinisimmät silmät (The Bluest Eye, 1970)
Jälkisanat, 1993
Suom. Seppo Loponen
Kansi: Aaron Douglas: Rise, Shine, For Thy Light Has Come
Tammi, 1994

sunnuntai 26. tammikuuta 2020

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?


Huvilakaupunki, pieni yhteisö. Rikos ja uhri. Syyllisyys ja salaisuudet. Nuoret, kauniit ihmiset – teini-ikäiset ja myöhemmin jo aikuiset, menneisyyden vangit. Monika Fagerholmin Kuka tappoi bambin? kuvaa maailmaa, joka tuntuu tutulta hänen aikaisemmista teoksistaan. Tällä kertaa yhteisöä järkyttää neljän teinipojan tekemä joukkoraiskaus – rikos, joka halutaan kuitenkin nopeasti unohtaa ja siirtyä eteenpäin. Rikoksen jälkeen huomio ei kiinnity uhriin (paitsi ehkä hänen hiukan epäilyttävään menneisyyteensä), eikä oikeastaan tekijöihinkään, vaan siihen kuinka yhteisö parhaiten pääsisi yli rikoksesta. Yhteisö valitsee selvitytymiskeinoksi vaikenemisen.

Fagerholmin kirjoitustyyli on omaääninen ja helposti tunnistettava, ja kirjoissa liikutaan samankaltaisen aihepiirin parissa. Luulisi, että myös lukukokemukset Fagerholmin kirjojen parissa olisivat samankaltaisia, mutta niin ei ainakaan omalla kohdallani ole ollut. Rakastan Fagerholmin tapaa kirjoittaa ja kertoa tarinaa, mutta välillä kirjojen maailmaan ja tekstiin on ollut helppo solahtaa mukaan, kun taas toiset kirjat ovat olleet haastavampia ja vaatineet enemmän keskittymistä. Haastavuus ei Fagerholmin kohdalla ole mikään moite – pieni takkuilu ja kipuilu tekstin kanssa on loppujen lopuksi saattanut vain lisätä kirjan viehätystä – mutta rakkaimmat teokset häneltä ovat kuitenkin olleet ne, joiden teksti on tuntunut eniten omalta, ja joiden maailmaan on ollut helpointa uppoutua. Amerikkalainen tyttö ja Lola ylösalaisin ovat minulle ne ihanimmat Fagerholm-kirjat.

Kuka tappoi bambin? oli tekstinä (joskaan ei aiheeltaan) ehkä vaivattomin lukukokemukseni Fagerholmilta: sanat, lauseet ja ajatukset virtasivat eteenpäin, ja minä heittäydyin virran vietäväksi, ja nautin. Teos on Fagerholmin kirjaksi hyvin tiivis (vain reilut parisataa sivua pitkä), mikä sekin ehkä osaltaan teki lukukokemuksesta niin intensiivisen. Kirjan tunntelma on painostava ja synkkä, mutta myös kummallinen, uneksiva ja välillä hauska.

On vaikea kuvitella, että kukaan muu kuvaisi Bambin teemoja samalla tavalla kuin Fagerholm. Fagerholmin maailmassa asioita kuvataan usein yllättävästä kulmasta, vähän vinosti tai epäsuorasti. Bambissa päätarinan rinnalla kulkee monia pinnalta katsoen irrallisen tuntuisia kerronnan linjoja, jotka kuitenkin rakentavat sitä maailmaa, jossa henkilöhahmot elävät. Varsinaiseen raiskaukseen viitataan suoraan vain muutaman kerran, mutta ne kohdat ovat sitäkin voimakkaampia. Mantramaisesti toistettu kysymys "Kuka tappoi bambin?" kuvastaa toisella tavalla sitä, kuinka julmasta teosta on kysymys.

Kuten aina Fagerholmin kohdalla, myös Bambista jäi sellainen olo, että kirja täytyisi ehdottomasti lukea uudelleen, jotta sen kaikki kerrokset avautuisivat paremmin. En tosin usko, että useampikaan lukukerta avaisi kaikkia kerroksia, enkä oikeastaan haluaisikaan sitä. Haluan, että Fagerholmin kirjoihin jää aina tietty mysteerin ja outouden tunne.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Katja, Omppu, tuijata ja Kirjaluotsi.

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin? (Vem dödade bambi?)
Suom. Laura Jänisniemi
Kansi: Christina Lax
Teos, 2019

tiistai 7. tammikuuta 2020

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä - Rouva Swannin ympärillä (toinen kerta)


Luin joitakin vuosia sitten Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjaa, ja erityisesti ensimmäisestä kirjasta pidin hyvinkin paljon. Sitten into vähän lopahti, ja Proust jäi tauolle. Viime vuonna Kadonnut aika alkoi taas kutkuttaa, ja päätin jatkaa siitä mihin jäin.

Tosiasiassa kävikin niin, että jatkamisen sijaan tuli vähän kerrattua. Luulin lukeneeni aikoinaan kaksi ensimmäistä kirjaa (mielestäni tarkistinkin asian), joten jatkoin kolmannesta kirjasta. Luin kirjan tyytyväisenä loppuun, vailla mitään mielikuvia siitä, että olisin lukenut kirjan joskus aikaisemminkin. Mahdollisia muita bloggauksia etsiessäni löysin sitten oman kirjoitukseni vuodelta 2012.

Täytyy sanoa, että naurattaa. Mikä olisikaan sopivampaa kuin lukea kirjaa, joka käsittelee muistamista, ja unohtaa lukukokemus täysin! Toki Kadonneessa ajassa ei ole varsinaista juonta käytännössä lainkaan, ja edellisestä lukukerrasta on seitsemän vuotta, mutta silti näin täydellinen unohdus huvittaa. (Varsinkin kun yleensä kehuskelen hyvällä muistillani...)

Minulla ei siis ole muistikuvia ensimmäisestä lukukerrasta, mutta koska on blogikirjoitus, voin kuitenkin vertailla kokemuksia. Viimeksi olen ilmeisesti ollut hiukan tuskastunut Proustin tapaan kuvata rakkautta: valitin ettei hän tunne muunlaista rakkautta kuin kärsivän ja omistavan. Tällä kerralla rakkausjutut eivät juurikaan häirinneet, ja ajoittain näissä rakastuneiden kärsimysten kuvauksissa tuntui olevan myös huumoria ja lempeyttä. Muutenkin tunsin löytäväni ihmissuhteiden kuvauksesta enemmän tasoja kuin aikaisemmin, eivätkä henkilöhahmot tuntuneet niin paperinmakuisilta kuin aikaisemmin.

Aikoinaan olin myös todennut että Proust väläyttelee rouva Swannin hahmossa "huumoria, joka tuntuu virkistävältä kaiken vakavuuden keskellä". Mielenkiintoista, koska tällä kertaa ajattelin lukiessani, etten muistanutkaan Proustin olevan näin hauska! Todellakin, Proust sai minut tällä kerralla useampaan kertaan hymyilemään jollakin havainnollaan tai ilmaisullaan.

Se, mistä olen koko ajan nauttinut Kadonnutta aikaa lukiessani, on ollut Proustin kieli ja ajatusten virta. Se vaatii kyllä keskittymistä ja on välillä raskassoutuista, mutta on se myös palkitsevaa. Merkitsin useita kohtia muistiin, ja loppuun päästessäni suorastaan huokailin tälle kirjan päättävälle virkkeelle:

"Ja koska keskimääräinen elinikä – elämän suhteellinen pituus – on huomattavasti laajempi runollisten tunnelmien kuin sydänsurujen kohdalla, niin vaikka Gilberten takia kärsimäni tuskat ovatkin kadonneet jo ajat sitten, niitä kauemmin on elänyt ja elää nautinto, jota tunnen joka kerta, kun haluan laskea ikään kuin aurinkokellon taulusta ne minuutit, jotka mahtuvat neljännestä yli kahdentoista ja yhden välimaille, kun kuvittelen keskustelevani taas kerran rouva Swannin kanssa hänen päivänvarjonsa alla ikään kuin sinipunakäynnöksen kajossa."

Niin kaunista! Ja kuinka tähän kaikkeen oli johdateltu koko kirjan ajan. Hienoa!

Tuntuu, että sain tästä kirjasta enemmän irti toisella lukukerralla. Luinko kirjaa eri tavalla, koska olen eri ihminen kuin seitsemän vuotta sitten, vai koska kirja kuitenkin jollakin tavalla oli säilynyt mielessäni, ja löysin siksi siitä eri tasoja? Kuka tietää, mutta jollakin tavalla tämä tahaton uudelleen luku sai minut innostumaan Proustista entistä enemmän.

Seuraavaksi voisin kuitenkin lukea sen neljännen kirjan.

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 3. Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa 1. Rouva Swannin ympärillä (A la recherche du temps perdu. A l'ombre des jeunes filles en fleur. Autour de Mme Swann, 1919)
Suom. Inkeri Tuomikoski
Kannen maalaus: Claude Monet, Sininen ruuhi 
Otava, 1979/2004

sunnuntai 5. tammikuuta 2020

Vuodenvaihteen kepeät - Moriarty ja Bourne


Halusin jouluksi jotakin helposti sulavaa luettavaa. Jotakin sellaista, johon pystyy vaivatta keskittymään silloinkin, kun puoli sukua hyörii ympärillä. Hyllyssä oli odottamassa Liane Moriartyn Hyvä aviomies, joka vaikutti juuri sopivalta. Moriartyn kirjoja on kehuttu vetäviksi ja nokkeliksi, ja takakansi lupaili tarinaa, jossa pitkään vaietut salaisuudet paljastuvat.

Hyvä aviomies palvelikin varsin hyvin tarkoitustaan lomapäivien viihteenä. Kirjaan oli helppo uppoutua, ja vaikka se olikin juonivetoinen, henkilöhahmot olivat kuitenkin keskiössä. Henkilöhahmot olivat myös mukavan särmikkäitä teoissaan ja ajatuksissaan. Juoni sen sijaan oli kaikkine "yllätyskäänteineen" minusta aika ennalta arvattava, enkä pitänyt kirjan lopetuksesta – suorastaan ärsyynnyin siitä, miten syyllisyyden ja vastuun teemoja lopussa käsiteltiin.

Vaikka en erityisemmin ihastunut Hyvään aviomieheen, sen lukeminen oli niin rentouttavaa, että kaipasin lisää jotakin samankaltaista. Kävin joulun jälkeen kirjastossa, ja palautettujen kirjojen kärryssä odotti sopivasti Moriartyn toinen kirja, Tavalliset pikku pihajuhlat, sekä Holly Bournen Katsokaa miten onnellinen olen.

En viitsinyt lukea peräkkäin kahta Moriartya, joten tartuin ensin Bournen kirjaan. Katsokaa miten onnellinen olen kuvaa kolmikymppisten naisten maailmaa, ja erityisesti niitä paineita joita naisilla on liittyen uraan, ulkonäköön ja ihmissuhteisiin.  "Todellisen elämän" ja sosiaalisen median kulissien välisillä ristiriidoilla on myös kirjassa suuri rooli.

Olisin halunnut pitää Bournen kirjasta enemmän kuin pidin, koska siinä oli ihan hyviä aineksia. Bourne kirjoittaa vetävästi ja käsittelee kiinnostavia teemoja. Kirjassa oli tosin makuuni liikaa vitsinvääntöä, mutta vastapainoksi löytyi kuitenkin yllätävän paljon kipua ja synkkiäkin kerroksia.

Lukiessani huomasin kuitenkin ärsyyntyväni koko ajan enemmän. Naiseuden ja siihen kohdistuvien paineiden kuvauksessa ei ollut lopulta kauheasti mitään uutta. Eniten ärsytti se, kuinka tutuilla kaavoilla naisten välisiä ystävyyksiä kuvattiin. Kateutta, kilvoittelua, kaksinaamaisuutta, kuppikuntia. Äidit vastaan lapsettomat naiset ja vaimot vastaan naimattomat. En väitä, ettei naisten välisiin suhteisiin liittyisi näitä ilmiöitä, mutta haluaisin lukea muunkinlaisia ystävyyskuvauksia – erityisesti kirjoista, jotka luokitellaan asenteeltaan feministisiksi. Lisäksi loppupuolella kirjaan hiipi opettavainen äänensävy, joka väänsi lukijalle rautalangasta päähenkilön elämänopit ja oivallukset. Lupaavasti alkanut lukukokemus päättyi harmistukseen.

Bournen tuottaman pettymyksen jälkeen palasin takaisin Moriartyn pariin. Tavalliset pikku pihajuhlat kertoo takautumien kautta kolmen pariskunnan ja heidän lastensa spontaaneista grillijuhlista, joissa on tapahtunut jonkinlainen onnettomuus. Kuten Hyvässä aviomiehessä, tässäkin kirjassa tapahtumat olivat jokseenkin ennalta-arvattavia, mutta Pihajuhlat keskittyy Aviomiestäkin enemmän siihen, miten henkilöt tapahtumiin suhtautuvat. Kirjan käänteet ja yllätykset eivät myöskään ole niin dramaattisia kuin Hyvässä aviomiehessä, mikä minun silmissäni oli vain positiivista.

Kepeiden kirjojen kolmikostani Tavalliset pikku pihajuhlat osoittautui omaksi suosikikseni. Vaikka kirjassa on dekkarimainen juoni, se on loppujen lopuksi aika arkinen tarina. Henkilöhahmot ovat tyyliteltyjä mutta kiinnostavia. Ja vaikka tässäkin kirjassa kuvataan naisten välistä ongelmallista ystävyyttä, ongelmat eivät yhdisty naiseuteen – ja loppujen lopuksi tässä ystävyydessä on jotakin koskettavaa.

Tavallisten pikku pihajuhlien parissa onnistuin viihtymään ärsyyntymättä, eli kirja täytti vihdoinkin onnistuneesti kepeän kirjan tarpeeni. Voin siirtyä eteenpäin, ja lukea jotakin muuta.

Liane Moriarty: Hyvä aviomies (The Husband's Secret, 2013)
Suom. Helene Bützow
WSOY, 2014

Tavalliset pikku pihajuhlat (Truly Madly Guilty, 2016)
Suom. Helene Bützow
Kansi: Sanna-Reetta Meilahti
WSOY, 2017 

Holly Bourne: Katsokaa miten onnellinen olen (How Do You Like Me Now?, 2018)
Suom. Kristiina Vaara
Kansi: Sanna Mander
Gummerus, 2019