tiistai 30. kesäkuuta 2020

Joyce Carol Oates: Blondi


Joyce Carol Oatesin Blondi on yksi suosikkikirjojani ja sen lukukokemus oli aikoinaan järisyttävä. Olen lukenut kirjan joskus sen ilmestymisen aikoihin eli melkein kaksikymmentä vuotta sitten. Olen aina ajatellut, että kirja pitää jossain vaiheessa lukea uudelleen, mutta mitä useampi vuosi lukemisesta kului, sitä korkeammaksi kasvoi kynnys tarttua kirjaan. Entä jos uudelleenlukeminen laimentaisi mielikuvaa kirjasta? Pitäisikö vain vaalia muistoa upeasta lukukokemuksesta, vaikka en oikeastaan muistanut kirjasta juuri muuta kuin sen yleisen tunnelman?

Ongelma ratkesi kuin itsestään, kun Instagramissa kyseltiin kiinnostuneita osallistumaan Blondi-lukupiiriin. Lukupiiri tarjosi hyvän kannustimen tarttua kirjaan, ja olisi hienoa päästä vaihtamaan ajatuksia Blondista, joka on niin monikerroksinen ja runsas kirja.

Blondi on siis fiktiivinen romaani Marilyn Monroesta – tai "Marilyn Monroesta" tai Blondista tai Norma Jeanista tai Normasta tai Vaaleasta näyttelijättärestä. Se on järkälemäinen teos niin mitaltaan (lähes tuhat sivua) kuin sisällöltäänkin. Se ottaa aineksensa todellisuudesta (tai siitä, mitä olemme opppineet pitämään totuutena Marilynin elämästä), mutta sekoittaa faktaa ja fiktiota lähes tajuntaa laajentavalla tavalla. Oates yhdistelee faktoja ja elämäkertureiden tulkintoja ja juoruja ja sekoittaa mukaan silkkaa sepitettä. Lopputulos tuntuu tavoittavan jotain hyvin totuudellista.

Blondia on mahdollista lukea monin eri tavoin. Sitä voi lukea yksinkertaisesti kuvaksena Marilynista, siitä millainen Marilyn tai hänen mielenmaisemansa olisi ehkä voinut olla. Jos kirjaa lukee tästä näkökulmasta, tulkintaan vaikuttaa väistämättä myös se, kuinka paljon tietää "oikeasta" Marilynista. Samalla voi miettiä sitä, mikä yleensäkin on totuus yksittäisen ihmisen elämästä, oli tämä julkisuuden henkilö tai ei. 

Luulen, että ensimmäisellä lukukerralla luin kirjaa vahvasti juuri Marilyn-silmälasien läpi. Olen nuoresta asti fanittanut Marilynia ja ollut kiinnostunut hänestä, ja Blondi tuntui tekevän Marilynista lihaa ja verta tavalla, johon mikään elämäkerta tai dokumentti ei ollut pystynyt. En tosin ajatellut lukevani totuutta Marilynista, vaan enemmänkin tuntui siltä, että fiktio oli olennaisempi kuin totuus.

Tällä kertaa kiinnitin heti alussa huomiota siihen, kuinka kirjassa itsessään käsitellään paljon tarinallisuutta ja sitä, kuinka haluamme luoda elämästämme kertomuksen. Henkilöt ajattelevat elämäänsä kohtauksina ja välillä kertojaääni myös katsoo kohtauksia uudelleen. Henkilöt saattavat kommentoida tarinaa jälkiviisaasti. Faktan ja fiktion sekoittuminen lisää oman kerroksensa tarinallisuuteen. "Marilyn Monroe" on tämän tarinallisuuden ja fiktiivisyyden ruumiillistuma: Marilyn on elokuvastudioiden, lehdistön ja Norma Jeane Bakerin luomus, eikä Marilynia ole todellisuudessa olemassa. Mutta onko (kirjan) Norma Jeane sen todellisempi?

Blondi on myös kirja naisena olemisesta, naiseuden myyteistä, naisista miesten maailmassa. Oatesin Marilyn on niin pirstaleinen ja ristiriitainenkin, ettei häntä loppujen lopuksi voi enää pitää ihmisenä, vaan hän on jonkinlainen naiseuden kaleidoskooppi. Hänet nähdään suureksi osaksi muiden silmin, ja ennen kaikkea miesten silmin. Ja miesten silmin katsottuna kuva on yksiulotteinen: tyhmä blondi, huora, lapsinainen, seksisymboli, naapurintyttö. Yksiulotteiseen kuvaan eivät mahdu naisen kunnianhimo, naisen seksuaalisuus tai naisen ruumiillisuus. Naisen tulee piilottaa yhtä lailla ajatuksensa kuin hikoilunsa ja kuukautisensa.

Niin paljon muutakin Blondiin mahtuu. Sitä lukiessaan voi ajatella viihdeteollisuutta, Hollywoodin Weinsteineja, nationalismia, valtaa, kuolemaa ja taidetta. Melkien mitä tahansa.

Toinen lukukerta avasi siis Blondiin aivan uusia näkökulmia, ja lukupiirissä käyty keskustelu toi vielä oman kerroksensa lukukokemukseen. Ja vaikka lukukokemus ei ehkä ollut aivan niin tajunnanräjäyttävä kuin ensimmäisellä kerralla, ei Blondi todellakaan jättänyt kylmäksi toisella kierroksellakaan. Se sai ajatukset ylikierroksille ja tunkeutui uniin. Se ahdisti ja ihastutti, ilahdutti vinolla huumorillaan ja liikutti kauneudellaan.

Blondista ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Katja, Suketus, Laura ja Tiina.

Joyce Carol Oates: Blondi (Blonde, 2000)
Suom. Kristiina Drews
Otava, 2002/2001

perjantai 22. toukokuuta 2020

Antti Rönkä & Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen


Antti Röngän ja Petri Tammisen kirjeromaani Silloin tällöin onnellinen on kerta kaikkiaan ihana kirja. Tavallaan ihana on toki kummallinen sana kuvailemaan kirjaa, jossa suurina aiheina ovat esimerkiksi häpeä, epäonnistumisen pelko sekä isän ja pojan osittain ongelmallinen suhde. Kirjassa on kyllä raskaiden aiheiden lisäksi myös kepeyttä ja hauskuutta, mutta luulen että ihanuus liittyy kuitenkin loppujen lopuksi siihen, että tässä kirjassa on kyse kommunikaatiosta.

Konkarikirjailija-isä ja esikoisromaaniaan valmisteleva poika käyvät kirjeitse ajatustenvaihtoa elämästä ja kirjoittamisesta. Keskustelun punaisena lankana kulkee pojan esikoiskirja. Aluksi keskustelua käydään enemmän kirjoittamisesta, mutta vähitellen on pakko puhua myös siitä, mitä esikoiskirja käsittelee – koulukiusaamisesta ja sen seurauksista. Elämä ja kirjoittaminen kietoutuvat erottamattomasti toisiinsa.

Kirjassa on monia kiinnostavia kerroksia seurattavaksi. Isän ja pojan suhde on sydämeenkäyvä kaikessa siinä mitä sanotaan ja siinä, minkä voi aavistaa rivien välistä. Suhteessa on kipupisteitä mutta myös hurjan kaunista avoimuutta. Henkilökohtaisesti pidin myös siitä, että kirjassa puhuttiin häpeän ja riittämättämyyden tunteista, joita ei kirjallisuudessa tai muuallakaan usein näin rehellisesti ja paljaasti käsitellä.

Kirjoittaminen on kuitenkin aina Silloin tällöin onnellisen keskiössä. Kirjaa on ensinnäkin kiinnostavaa lukea kuvauksena Röngän esikoiskirjan kirjoittamisprosessista, varsinkin jos on lukenut pohjalle Jalat ilmassa -kirjan. Toiseksi nämä kaksi kirjailijaa keskustelevat paljon kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta, toinen usean vuoden kokemuksella, toinen aloittelijan näkökulmasta. Kummatkin näkökulmat ovat kiinnostavia ja oikeita.

On myös selvää, että tässä kirjeenvaihdossa oleellista ei ole vain se, mitä sanotaan vaan myös se, miten asiat sanotaan. Kirjeet ovat jäsenneltyjä, tarinallisiakin tarvittaessa, ja ehkä isä ja poika myös hiukan kilvoittelevat kirjoitustaidoillaan. Ja hyvä että kilvoittelevat, koska tuloksena syntyy niin monta oivaltavaa, hienoa ja siteerattavaa lausetta. Tämän kirjan pariin haluaa palata uudelleen heti viimeisen sivun luettuaan.

Silloin tällöin onnellisesta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Marile, helmikekkonen, Arja, tuijata ja Paula.

Antti Rönkä ja Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen. Pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta.
Gummerus, 2020 

tiistai 28. huhtikuuta 2020

Anni Kytömäki: Kivitasku


"Päivät kumpuilevat ohi yhä korkeammin kaarin. En tapaa ketään. Kuulen naapurin oven avautuvan ja sulkeutuvan, kirveeniskut rannasta, kairan uhkarohkean suhinan jäältä, löylynheitot saunasta, Emilian hölkän illanhämärältä tieltä. Monta päivää mietin että näin on hyvä, lähellä muita mutta näkymättömissä. Himerryn omiin oloihini yhtä vaivatta kuin kevättalvella."

Anni Kytömäen Kivitasku oli yllättäen varsin osuva koronaeristysajan lukuvalinta, sillä Kultarinnassa moni henkilöhahmo elää syystä tai toisesta jonkinlaisessa eristyksessä. Jossain toisessa lukutilanteessa asiaan ei olisi ehkä kiinnittänyt niin paljon huomiota, mutta näinä sosiaalisen etäisyyden aikoina oli vaikea olla panematta merkille, että kirjassa käsitellään erilaisia erakoitumisen, vetäytymisen ja vankeuden teemoja.

Eristykseen voi joutua tai päätyä monista eri syistä. Maailmasta voi vetäytyä vapaaehtoisesti, hakeakseen mielenrauhaa tai erilaista elämäntapaa. Eristäytyminen voi johtua ulkopuolelta tulevista paineista tai ulkopuolisuuden tunteesta, tai ihminen voidaan pakottaa eristykseen, esimerkiksi vankeuteen. Erakoitumisen, yksinäisyyden ja maailmasta vetäytymisen teemat kiehtovat minua kovasti, ja Kivitaskussa näitä aiheita käsiteltiin monesta eri näkökulmasta. Mutta toki Kivitasku pitää sisällään myös paljon muuta.

Tarina liikkuu kolmessa aikatasossa. 1950-luvulla teini-ikäinen Helena viettää kesäpäiviä yksin ja haaveilee tutkimusmatkoista. 2000-luvulla Vekan pitäisi mennä sairaalaan, mutta hän pakeneekin perheen mökille. 1800-luvulla vallankumouksellinen Sergei päätyy rangaistusvangiksi Suomeen. Kytömäki kuljettaa kolmea tarinanlankaa pikku hiljaa kohti toisiaan ja punoo mukaan rakkautta, suuria menetyksiä, salaisuuksia, kalliota ja kiviä.

Kivitasku otti minut alussa voimakkaasti otteeseensa. Lumouduin kirjan aloittavasta Helenan kesästä, ja tunsin siirtyväni syvälle tarinan sisälle. Minun olikin hiukan vaikea päästä takaisin kerronnan imuun, kun näkökulma siirtyi pitkäksi aikaa pois Helenasta, Vekaan ja Sergeihin. Vähitellen Kytömäki houkutteli minut takaisin kertomuksen pariin, ja erityisesti Sergein melkein sadunomainen tarina vangitsi mielenkiintoni.

Kivitasku on samanaikaisesti pienimuotoinen ja suuri tarina. Kirja etenee verkkaisesti ja usein arkisesti mutta tarina kasvaa kuin huomaamatta suuriin ja pakahduttaviin muttasuhteisiin. Pari lopun yllätyskäännettä tuntuivat minusta turhilta eivätkä ihan sopineet kirjaan, joka muuten luottaa niin vahvasti kieleen, tunnelmaan ja henkilöiden sisäiseen maailmaan. Sillä Kytömäki rakentaa sanoillaan uskomattoman voimakkaasti tarinansa maailman. Hän kuvaa kauniisti paitsi luontoa, myös yksinäisten ja rikkinäisten henkilöhahmojensa sielunmaisemaa.

Kivitaskusta ovat kirjoittaneet myös muiden muassa Katja, Amma, Tuomas, tuijata ja Sirri.

Anni Kytömäki: Kivitasku
Kansi: Jenni Noponen
Gummerus, 2017 

keskiviikko 1. huhtikuuta 2020

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen


36-vuotias Keiko on akateemisesti koulutettu nainen, joka on työskennellyt 18-vuotta lähikaupassa. Opiskeluaikana lähikauppa oli Keikolle hyväksyttävä työpaikka, mutta kun vuodet valmistumisen jälkeen kuluvat, ja Keiko työskentelee edelleen samassa lähikaupassa, perhe ja tuttavat alkavat pitää asiaa omituisena. Yhtä omituista on se, ettei Keiko ole koskaan seurustellut eikä tunnu edes olevan kiinnostunut ihmissuhteista.

Tunteet ja sosiaaliset suhteet ovat Keikolle käsittämättömiä, mutta lähikaupassa hän tuntee olevansa kotonaan. Vaikka Keiko ei ymmärrä ihmisiä, hän ymmärtää kaupan asiakkaiden tarpeet. Hän tietää, miten tavarat pitää asetella hyllyyn, ja millaisia tarjoustuotteita kannattaa myydä hellepäivänä. Keiko on onnellinen hengittäessään lähikaupan kanssa samaan tahtiin.

Muut ihmiset eivät ole kiinnostuneita siitä, onko Keiko tyytyväinen elämäänsä. Keiko rikkoo totuttua kaaavaa, ja se häiritsee ihmisiä. Mutta miksi erilaisuus koetaan niin vaaralliseksi, että se halutaan torjua tai muuttaa? Miksi ihmisten on niin vaikea hyväksyä muita totuuksia kuin omansa?

Moni on kuvannut Lähikaupan naista japanilaisen kulttuurin ja japanilaisten tiukkojen sukupuoliroolien kuvaukseksi. Varmasti kirjassa on japanilaiselle kulttuurille erityisiä piirteitä, joista kaikki eivät ulkopuoliselle lukijalle edes avaudu. Mutta kirjan teema ihmisiin kohdistuvista odotuksista on myös hyvin universaali, eikä ainoastaan Japanille tyypillinen ilmiö.

Erilaisuus, normit ja säännöt, ihmisten ja yhteiskunnan tarve kontrolloida ympäristöään, sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyvät roolit. Tämä pieni kirja onnistuu tarkastelemaan aihettaan todella monipuolisesti, ja samaistuttavasti. Uskon, että moni löytää itsestään ainakin pienen palan Keikoa. Mutta kuka uskaltaa tunnustaa olevansa välillä se, joka ihmettelee, neuvoo ja ohjailee Keikoa?

Pidin Lähikaupan naisesta kovasti. Nautin Sayaka Muratan suoraviivaisesta ja napakasta kirjoitustyylistä, ja Keikon henkilöhahmo oli ilahduttavan omalaatuinen. Keiko seuraa omaa polkuaan eikä odota muilta mitään. Annammeko hänen tehdä niin? Pystymmekö olemaan kohdistamatta Keikoon omia odotuksiamme?

Lähikaupan naisesta ovat kirjoittaneet myös Laura, Kirsi, Kirjaluotsi ja Kirjahilla.

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen (Konbini ningen, 2016)
Suom. Raisa Porrasmaa
Kansi: Luke Bird
Gummerus, 2020

torstai 26. maaliskuuta 2020

Vigdis Hjorth: Perintötekijät


"KAIKKI LIITTYY KAIKKEEN. Yksikään lause ei ole viaton sille joka kulkee korvat höröllä ymmärtääkseen."

On kirjoja, jotka ihastuttavat tarinallaan, vetävät mukanaan tapahtumien virtaan. On kirjoja, jotka viettelevät sanojen ja lauseiden rytmillä. Ja on kirjoja, joissa tarina ja kieli kietoutuvat saumattomasti yhteen, ja jotka lumoavat yhtä lailla muodollaan ja sisällöllään. Ja silloin lukukokemus on parhaimmillaan. Vigdis Hjorthin Perintötekijöitä oli iloa lukea, vaikka se käsitteleekin kipua, surua ja rikki revittyjä perhesuhteita. Niin hieno kirja se on.

Kirjan minäkertoja Bergljot on rajoittanut yhteydenpidon lapsuuden perheeseensä minimiin. Isän kuolema ja epäoikeudenmukaiselta tuntuva perinnönjako nostavat pintaan ne syyt, jotka ovat johtaneet välien rikkoulutumiseen. Bergljot on kantanut mukanaan lapsuuden tapahtumia, joita muu perhe (veljeä lukuunottamatta) ei halua tunnustaa. Bergljotilla on oma totuutensa, muulla perheellä omansa, ja niiden yhteensovittaminen tuntuu mahdottomalta.

Hjorth kuvaa vaikuttavasti ihmisen tarvetta tulla kuulluksi ja sitä katoamisen tunnetta, joka seuraa siitä, että oma totuus kielletään. Bergljotin ahdistus tunkeutuu kirjan sivuilta lukijan mieleen, ja yhdessä Bergljotin kanssa toivon, että perhe kuulisi ja uskoisi.

Kirja etenee melkein jännärimäisellä intensiteetillä, vaikka juonenkäänteitä ei sanottavasti ole. Alkupuoliskolla avataan pikku hiljaa Bergljotin menneisyyttä ja välirikkoon johtaneita tapahtumia – loppupuoliskolla Bergljot pyrkii saamaan tarinansa kuulluksi ja tunnustetuksi. Kuinka suuri jännite syntyykään näin yksinkertaisesta asiasta: tässä on minun tarinani, kuuletko sen?

Ja sitten on teoksen kieli. Hjorthin teksti virtaa toisteisena ja spiraalimaisena. Lauseet nousevat ja vetäytyvät, ne tuovat mieleen rantaan lyövien aaltojen rytmin. Teksti huutaa ja hengittää, kiihkeästi ja kipeästi. Bergljotin mieli ja maailma ovat yhtä tekstin kanssa, yhtä ei voi erottaa toisesta.

Perintötekijöistä ovat kirjoittaneet myös Sirri, Nanna, tuijata, Kirjaluotsi ja Omppu.

Vigdis Hjorth: Perintötekijät (Arv og miljø,2016)
Suom. Katriina Huttunen
Kansi: Elina Warsta
S&S, 2020

lauantai 14. maaliskuuta 2020

Anna Burns: Maitomies


"Olin luullut että se, miltä kasvoni näyttivät, millaiseksi ne muovasin, millaisina ne ulkomaailmalle esitin, oli oma asiani, omassa hallinnassani. Luulin, että todellinen minäni oli läsnä, piilossa aluskasvullisuuden seassa, mutta ohjat käsissään. Luulin myös, että olin valinnut avukseni alaisen enkä mitään kapinallista, joka käänsi roolit ylösalaisin ja alkoi hallita minua. Niin siinä kuitenkin kävi, ja ensimmäiseksi kasvoilleni."

Nimeämätön kaupunki määrittelemättömänä aikana on jakautunut eri leireihin. On oikeauskoisia ja vääräuskoisia, on me vastaan rajantakaiset ja vettentakaiset, on irtautujia ja puolisotilaallisia joukkoja. Yhteisön jäsenten roolit ja rajat on määritelty tarkasti, ja ehkä siksi ketään ei kutsuta nimellä, vaan ihmiset ovat vanhimpia veljiä, keskisiskoja, tablettityttöjä, atomipommipoikia ja ehkä-poikaystäviä.

Kirjan minäkertoja on 18-vuotias tyttö, johon Maitomieheksi kutsuttu vanhempi mies alkaa kiinnittää huomiota. Maitomiehen sanotaan kuuluvan puolisotilaallisiin joukkoihin, ja minäkertoja saa pian huomata tulleensa leimatuksi Maitomiehen naiseksi. Yhteisö uskoo omaan versioonsa tapahtumista, eikä minäkertojalla tunnu olevan mitään mahdollisuutta vaikuttaa omaan tarinaansa.

Burns kuvaa vaikuttavasti yhteisöä, jota hallitsevat kontrolli ja pelko. Juorut, vanhat uskomukset ja ylhäältä annetut säännöt hallitsevat kirjan henkilöiden ajatusmaailmaa. Kaikki totutusta poikkeava on epäilyttävää, ja sopeutumattoman leiman voi saada pienimmästäkin syystä. Minäkertoja toteaa usein, että yhteisöllä ei ole sanoja ilmiöiden ja tunteidensa ilmaisemiseen. Kun ajattelua ja toimintaa kontrolloidaan ja vahditaan, omille havainnoille ei jää tilaa. Silloin ei pysty edes näkemään taivasta minkään muun värisenä kuin sinisenä – ei edes auringonlaskun aikaan.

Kirjan tunnelmassa on jotakin raskasta ja tahmeaa. Teksti on periaatteessa eleettömän yksinkertaista mutta myös tiivistä pitkine kappaleineen ja lukuineen. Tapahtumia kuvaillaan yksityiskohtaisesti, ja tarina tuntuu etenevän verkkaisesti. Välillä palataan aikaisempiin tapahtumiin tai siirrytään ajassa eteenpäin. Paljon jätetään sanomatta. Kaikki tämä luo ahdistavaa tunnelmaa – lukiessa tuntee siirtyvänsä epämiellyttävän lähelle kirjan yhteisöä, jossa kaikkea ja kaikkia tarkkaillaan ja arvostellaan, ja jossa väkivalta tuntuu häilyvän jatkuvana uhkana ilmassa.

Maitomies oli painostava, ajoittain raskaskin lukukokemus, mutta samalla äärimmäisen kiehtova. Rivien väleissä ja sanojen takana tuntui tapahtuvan paljon, ja kirjan maailma tarjosi runsaasti tulkinnan mahdollisuuksia. Tarinan pintatasolla Maitomies on melkeinpä niukka, mutta pinnan alla se on runsaudessaan pysäyttävä.

Maitomiehestä ovat kirjoittaneet myös Anu, Nanna ja Katja.

Anna Burns: Maitomies (Milkman, 2018)
Suom. Laura Jänisniemi
Docendo, 2019

sunnuntai 1. maaliskuuta 2020

Blogistanian kirjapalkinnot 2019 - minun ääneni



Kirjabloggaajat ja -vloggaajat äänestävät tänään vuoden 2019 parhaista kirjoista. Osallistun äänestykseen kahdessa kategoriassa, Finlandiassa ja Tiedossa. Yleensä olen osallistunut myös Globaliaan, mutta jostain syystä lukemani käännöskirjauutuudet olivat viime vuonna aika laimeita kokemuksia, enkä halua äänestää niitä. Harmillista. Onneksi Finlandiassa ja Tiedossa kuitenkin riitti hyviä ehdokkaita.

Ääneni Blogistanian Finlandiaan:

1. Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin? ( 3 pistettä)
"On vaikea kuvitella, että kukaan muu kuvaisi Bambin teemoja samalla tavalla kuin Fagerholm. Fagerholmin maailmassa asioita kuvataan usein yllättävästä kulmasta, vähän vinosti tai epäsuorasti. Bambissa päätarinan rinnalla kulkee monia pinnalta katsoen irrallisen tuntuisia kerronnan linjoja, jotka kuitenkin rakentavat sitä maailmaa, jossa henkilöhahmot elävät."

2. Aino Vähäpesola: Onnenkissa (2 pistettä) 
"Onnenkissa on myös kirja kirjallisuudesta, runoudesta ja lukemisesta. Tässä on kerrankin kirja, jota voisi mainostaa kirjana niille, jotka rakastavat kirjoja ja lukemista. Onnenkissassa kirjallisuus ei ole vain rekvisiittaa tai keino kuljettaa tarinaa eteenpäin." 

3. Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama (1 piste)
"Dioraaman lukeminen tuntui siltä, kuin joku olisi kutitellut aivoja höyhenellä – vähän ärsyttävältä mutta silti kiehtovalta. Sen äärellä tunsin olevani samaan aikaan valpas ja eksyksissä."

Ääneni Blogistanian Tietoon:

1. Matilda Gustavsson: Yhdeksästoista jäsen (3 pistettä)
"Gustavssonin kirjan vaikuttavuus syntyy siitä, että hän onnistuu asettamaan yhden miehen teot laajempaan kulttuuriseen konteksiin. Yhdeksästoista jäsen ei ole mikään tahmea paljastuskirja Arnault'sta – Gustavsson nostaa esille kysymyksiä siitä, mitä kaikkea taiteen nimissä voidaan oikeuttaa; siitä kuinka kapea käsitys meillä edelleen on seksuaalisesta häirinnästä ja väkivallasta ja kuinka vähän keinoja käsitellä niitä; siitä kuinka valtaa käytetään ja väärinkäytetään."

2. Katja Kallio: Valkokangastuksia (2 pistettä)
"Kyllä, kirja on aivan yhtä ihana kuin Elokuvamuistikin. Se soljuu samalla vaivattomuudella aiheesta toiseen, yhdistellen elämää ja elokuvaa, kepeää ja raskasta, triviaalia ja elämää suurempaa. Sydämeni pakahtuu, kun saan Kallion tekstien kautta palata Franzin, Phoenixin, Son of Saulin tai Kosketuksissa-elokuvan maailmaan."

3. Rebecca Solnit: Miehet selittävät minulle asioita (1 piste)
"Esseistä voi poimia iskulauseita ja johtopäätöksiä, mutta niiden voima syntyy kuitenkin enemmän ajatusketjuista, joita Solnit kirjoituksissaan kuljettaa. Vaikka monet Solnitin käsittelemistä asioista ovat tuttuja, oivallukset syntyvät siitä, kuinka Solnit asioita yhdistelee." 

Äänestyksen tulokset julkaistaan ääntenlaskijablogeissa 2.3.2020 klo 10.

lauantai 29. helmikuuta 2020

Matilda Gustavsson: Yhdeksästoista jäsen


Toimittaja Matilda Gustavsson  ei varmasti aavistanut, millaiset voimat lähtisivät liikkeelle, kun hän alkoi tutkia kulttuurivaikuttaja Jean-Claude Arnault'n ympärillä pyöriviä huhuja seksuaalisesta häirinnästä. Me Too -liike oli juuri lähtenyt vyörymään maailmalla, ja Harvey Weinsteiniin kohdistuvuvien syytösten määrä kasvoi päivä päivältä. Dagens Nyheter -lehden toimituksessa Gustavsson kollegoineen mietti, voisiko Ruotsista löytyä materiaalia samantapaiseen paljastukseen. Seksuaalista häirintää esiintyy, sen kaikki tiesivät, mutta Gustavsson oli aluksi sitä mieltä, että Ruotsissa häirintä ei kytkeydy samalla tavalla valtaan kuin Hollywoodissa. Laajamittainen seksuaalinen häirintä ei olisi mahdollista Ruotsin kaltaisessa pienessä maassa, jossa kaikki tuntevat toisensa, ja jossa kulttuurissa eivät liiku suuret rahat.

Nyt luonnollisesti tiedämme, mihin Gustavssonin tutkimukset johtivat. Hän paljasti vuosikausia jatkununeen kopeloinnin, häirinnän ja raiskausten ketjun. Gustavssonin artikkelin myötä Arnault tuomittiin lopulta vankeuteen kahdesta raiskauksesta. Lisäksi Ruotsin akatemia perinteineen ja valtarakenteineen natisi liitoksissaan vaikka ei hajonnutkaan. Vuoden 2018 Nobelin kirjallisuuspalkinto jäi jakamatta, ja palkinnon valitsemisen käytänteet uudistettiin.
 
Yhdeksästoista jäsen kuvaa. kuinka Gustavssonin artikkeli syntyi, ja mitä artikkelin julkaisemisen jälkeen tapahtui. Se antaa puheenvuoron Arnault'n uhreille mutta myös tämän tukijoille. Se kuvaa valtasuhteita ja seksuaalisuutta, ihmisen halua olla joku, Ruotsin kulttuurielämää ja taiteen suhdetta moraaliin.

"Kulttuurimaailman ihmiset eivät kuitenkaan useinkaan tunne, että heillä on valtaa. Monien taustalla on ulkopuolisuuden tunteita, jotka eivät koskaan häviä heistä kokonaan. Ehkä he eivät onnistu näkemään itseään toisin, koska kokemukset ovat niin syvällä. Tai ehkä heillä ei ole siihen haluakaan. He tarvitsevat vihaa ja ulkopuolisen katsetta luovassa työssään. He kapaavat sitä tyydytyksen tunnetta, kun saa iskeä altavastaajan asemasta."

Kirjaa lukee kuin trilleriä, eikä haittaa yhtään, että juonen pääpiirteet ovat jo ennalta tiedossa. Gustavsson kuvaa kiehtovasti niitä rakenteita ja käyttäytymismalleja, jotka mahdollistavat häirinnän ja vallan väärinkäytön. 80-luvun kulttuurieliitti, taidemaailman herrat ja hännystelijät ja Ruotsin akatemian kankeat seremoniat piirtyvät lukijan silmien eteen elävinä ja kiehtovina.

Gustavssonin kirjan vaikuttavuus syntyy siitä, että hän onnistuu asettamaan yhden miehen teot laajempaan kulttuuriseen konteksiin. Yhdeksästoista jäsen ei ole mikään tahmea paljastuskirja Arnault'sta – Gustavsson nostaa esille kysymyksiä siitä, mitä kaikkea taiteen nimissä voidaan oikeuttaa; siitä kuinka kapea käsitys meillä edelleen on seksuaalisesta häirinnästä ja väkivallasta ja kuinka vähän keinoja käsitellä niitä; siitä kuinka valtaa käytetään ja väärinkäytetään.

Yhdeksästoista jäsen oli vangitseva lukukokemus. Gustavsson kirjoittaa hyvin: hän kuljettaa tarinaa taitavasti eri aikatasoissa ja saa tekstin elämään ja hengittämään. Lukiessa saa tuntea inhoa, surua, turhautumista, voitonriemua, iloa ja hämmästystä. Tietokirjallisuutta parhaimmillaan, kerta kaikkiaan.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Kirjaluotsi ja Tani.

Matilda Gustavsson: Yhdeksästoista jäsen. Ruotsin akatemian romahdus. (Klubben - en undersökning, 2019)
Suom. Elina Lustig
Otava, 2019 

tiistai 25. helmikuuta 2020

Kaksi kertaa feministi - Minja Koskela ja Rebecca Solnit


Kirjaston varausjonosta saapui samoihin aikoihin kaksi feminististä kirjaa: Rebecca Solnitin esseekokoelma Miehet selittävät minulle asioita  ja Minja Koskelan neljännen aallon femimismiä esittelevä Ennen kaikkea feministi. Feministisen kirjallisuuden lukeminen on yksi lempiasioistani, ja on hienoa että tällä hetkellä julkaistaan paljon erilaisia feministisiä kirjoja, kevyemmästä ja viihteellisemmästä pohdiskelevaan ja akateemiseen.

Näistä kahdesta kirjasta Koskelan teos on kepeämpi – ei ehkä aiheiltaan, mutta kirjoitustyyliltään. Ennen kaikkea feministi on toisaalta oppikirjamainen yleisesittely neljännen aallon feminismistä, toisaalta katsaus Koskelan henkilökohtaiseen feministiseen tarinaan. Tämä kaksijakoisuus näkyy myös tekstissä, joka on välillä asiallisen toteavaa ja neutraalia, välillä jutustelevan kepeää.

Koskela mainitsee yhdeksi innoittajakseen Caitlin Moranin Naisena olemisen taidon, ja kieltämättä lukiessa tuli paikoitellen Moranin kirja mieleen – tosin Koskela ei (onneksi) vitsaile yhtä paljon. Kirjan alkupuolella henkilökohtainen puoli korostuu, kun Koskela lähestyy aiheitaan oman opiskelu-, parisuhde ja ulkonäköhistoriansa kautta. Koskela toki laajentaa henkilökohtaisesta yleiseen, mutta kirjan alkupuolella tuntui, että henkilökohtainen jää vain henkilökohtaiseksi. Loppua kohti kirja terävöityy, ja erityisesti yhteiskuntaluokkaa käsittelevä luku ilahdutti.

Ennen kaikkea feministi antaa luultavasti enemmän niille lukijoille, jotka ovat tutustumassa feminismiin kuin niille, joille kirjan teemat ovat jo tuttuja. Juuri opaskirjaksi nykyaikaisen feminismin tiellä kirjaa voikin suositella lämpimästi.

***

Rebecca Solnit käsittelee esseissään sukupuolittunutta väkivaltaa, raiskauskulttuuria, avioliittoa, Virginia Woolfia ja valtasuhteita. Kunnon esseistin tavoin Solnit osaa katsoa käsittelemiään asioita yllättävistä kulmista. Hän solmii yhteyksiä ja löytää syy-seuraus-suhteita, mutta jättää ajatuksien väliin myös tyhjää tilaa lukijan omille ajatuksille.

Solnit on totta kai tunnetuin kokoelman nimiesseestä, josta miesselittämisen käsite on saanut alkunsa. Solnit kuvaa ilmiötä, jossa henkilö uskoo omaan auktoriteettiinsa niin paljon, että hän selittää asiantuntijalle asiaa, josta ei itse oikeasti tiedä mitään. Ilmiö on sukupuolittunut, koska Solnitin mukaan tällainen käyttäytyminen on tyypillisempää miehille kuin naisille. Miesselittämisen käsite on jäänyt elämään, mutta harvemmin mainitaan sitä, että Solnit asettaa esseessä selittämisen samaan jatkumoon muiden sukupuolten välisten valtasuhteiden kanssa, aina parisuhdeväkivaltaan ja murhaan asti.

Esimerkki kuvaa hyvin Solnitin tekstien kerroksellisuutta. Esseistä voi poimia iskulauseita ja johtopäätöksiä, mutta niiden voima syntyy kuitenkin enemmän ajatusketjuista, joita Solnit kirjoituksissaan kuljettaa. Vaikka monet Solnitin käsittelemistä asioista ovat tuttuja, oivallukset syntyvät siitä, kuinka Solnit asioita yhdistelee.

Ja yksi tekstin kerros on tietysti Solnitin kieli, joka on taidokasta ja tarkkaa. Näiden esseiden lukeminen oli myös esteettisesti tyydyttävää.

Solnitin kirjasta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Elina, Minna ja Omppu, Koskelan teoksesta kirjoittaa Marile.

Minja Koskela: Ennen kaikkea feministi
Kansi: Bifu
Karisto, 2019

Rebecca Solnit: Miehet selittävät minulle asioita (Men Explain Things To Me, 2014)
Suom. Pauliina Vanhatalo
Kansi: Anna Mattsson
S&S, 2019

sunnuntai 9. helmikuuta 2020

Toni Morrison: Sinisimmät silmät


Sisisimmät silmät oli Toni Morrisonin esikoisromaani, mikä tuntuu hämmästyttävältä, kun ajattelee kuinka vaikuttava, taidokas ja kypsä kirja on kyseessä. 20 vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen kirjoittamissaan jälkisanoissa Morrison itse arvostelee joitakin kerronnallisia keinojaan ja moittii ratkaisujaan epäkypsän kirjailijan valinnoiksi. Se kertonee enemmän kirjailijalle välttämättömästä itsekriittisyydestä kuin kirjan virheistä. Esikoisuuden kirjassa voi aistia enemmän siitä välittyvästä kertomisen palosta kuin mistään kirjallisista ratkaisuista.

Morrison tarkastelee kirjassa rasismia ja valkoisuuden ihannetta, joka ilmenee myös rodullistettujen ihmisten sisäistettynä itseinhona. Tarinan keskushahmo on Pecola, nuori tyttö joka rukoilee itselleen sinisiä silmiä. Pecola on oppinut pitämään itseään rumana, ja hän on tottunut siihen, että ihmiset katsovat häntä eri tavalla kuin valkoisia tyttöjä. Rumuus yhdistyy Pecolan mielessä erityisesti silmiin. Kauneus on valkoisuutta, ja valkoisilla ihmisillä on siniset silmät, niin elokuvissa kuin lasten lukukirjoissakin.

Pecolan vastinpari kirjassa on häntä nuorempi tyttö, Claudia, joka ei ole vielä sisäistänyt rotuvihaa Pecolan lailla. Claudian viha ei kohdistu häneen itseensä vaan ulkopuolelle: hän tuhoaa lahjaksi saamansa valkoiset vauvanuket ja nipistelee valkoisia pikkutyttöjä. Avoin vihamielisyys ei kuitenkaan ole hyväksyttä, ja tytöt oppivat kääntämään sen valheelliseksi, valkoisuuteen kohdistetuksi rakkaudeksi. Tämä muutos on "sopeutumista ilman parannusta", Claudia toteaa.

Kirjan kaikki henkilöt tuntevat häpeää ja itseinhoa, mutta Claudiaa lukuunottamatta kukaan heistä ei edes yritä kohdistaa vihaa sen alkusyitä kohti. Viha ei kohdistu valtajärjestelmiin tai vallan käyttäjiin vaan heikompiin: naisiin, lapsiin, köyhiin, mustiin tai omaan mieleen.

Sinisimmät silmät on moniääninen ja moniteemainen kirja. Se on runsas mutta näkökulmien vaihdokset ja episodimaisuus tuovat siihen ilmavuutta. Se on julma ja vihainen mutta myös lempeä ja surumielinen. Se pitää sisällään paljon, ja paljon sellaista mitä olisi mukava olla katsomatta. Katsomatta jättäminen tai katsominen näkemättä on helppoa mutta vaarallista – kirjassa niin tehdään Pecolalle – tuhoisin seurauksin.

Sisisimmistä silmistä ovat kirjoittaneet myös Jonna, Zephyr, Jassu ja Hengityskeinu.

Osallistun kirjalla Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteeseen.

Toni Morrison: Sinisimmät silmät (The Bluest Eye, 1970)
Jälkisanat, 1993
Suom. Seppo Loponen
Kansi: Aaron Douglas: Rise, Shine, For Thy Light Has Come
Tammi, 1994

sunnuntai 26. tammikuuta 2020

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?


Huvilakaupunki, pieni yhteisö. Rikos ja uhri. Syyllisyys ja salaisuudet. Nuoret, kauniit ihmiset – teini-ikäiset ja myöhemmin jo aikuiset, menneisyyden vangit. Monika Fagerholmin Kuka tappoi bambin? kuvaa maailmaa, joka tuntuu tutulta hänen aikaisemmista teoksistaan. Tällä kertaa yhteisöä järkyttää neljän teinipojan tekemä joukkoraiskaus – rikos, joka halutaan kuitenkin nopeasti unohtaa ja siirtyä eteenpäin. Rikoksen jälkeen huomio ei kiinnity uhriin (paitsi ehkä hänen hiukan epäilyttävään menneisyyteensä), eikä oikeastaan tekijöihinkään, vaan siihen kuinka yhteisö parhaiten pääsisi yli rikoksesta. Yhteisö valitsee selvitytymiskeinoksi vaikenemisen.

Fagerholmin kirjoitustyyli on omaääninen ja helposti tunnistettava, ja kirjoissa liikutaan samankaltaisen aihepiirin parissa. Luulisi, että myös lukukokemukset Fagerholmin kirjojen parissa olisivat samankaltaisia, mutta niin ei ainakaan omalla kohdallani ole ollut. Rakastan Fagerholmin tapaa kirjoittaa ja kertoa tarinaa, mutta välillä kirjojen maailmaan ja tekstiin on ollut helppo solahtaa mukaan, kun taas toiset kirjat ovat olleet haastavampia ja vaatineet enemmän keskittymistä. Haastavuus ei Fagerholmin kohdalla ole mikään moite – pieni takkuilu ja kipuilu tekstin kanssa on loppujen lopuksi saattanut vain lisätä kirjan viehätystä – mutta rakkaimmat teokset häneltä ovat kuitenkin olleet ne, joiden teksti on tuntunut eniten omalta, ja joiden maailmaan on ollut helpointa uppoutua. Amerikkalainen tyttö ja Lola ylösalaisin ovat minulle ne ihanimmat Fagerholm-kirjat.

Kuka tappoi bambin? oli tekstinä (joskaan ei aiheeltaan) ehkä vaivattomin lukukokemukseni Fagerholmilta: sanat, lauseet ja ajatukset virtasivat eteenpäin, ja minä heittäydyin virran vietäväksi, ja nautin. Teos on Fagerholmin kirjaksi hyvin tiivis (vain reilut parisataa sivua pitkä), mikä sekin ehkä osaltaan teki lukukokemuksesta niin intensiivisen. Kirjan tunntelma on painostava ja synkkä, mutta myös kummallinen, uneksiva ja välillä hauska.

On vaikea kuvitella, että kukaan muu kuvaisi Bambin teemoja samalla tavalla kuin Fagerholm. Fagerholmin maailmassa asioita kuvataan usein yllättävästä kulmasta, vähän vinosti tai epäsuorasti. Bambissa päätarinan rinnalla kulkee monia pinnalta katsoen irrallisen tuntuisia kerronnan linjoja, jotka kuitenkin rakentavat sitä maailmaa, jossa henkilöhahmot elävät. Varsinaiseen raiskaukseen viitataan suoraan vain muutaman kerran, mutta ne kohdat ovat sitäkin voimakkaampia. Mantramaisesti toistettu kysymys "Kuka tappoi bambin?" kuvastaa toisella tavalla sitä, kuinka julmasta teosta on kysymys.

Kuten aina Fagerholmin kohdalla, myös Bambista jäi sellainen olo, että kirja täytyisi ehdottomasti lukea uudelleen, jotta sen kaikki kerrokset avautuisivat paremmin. En tosin usko, että useampikaan lukukerta avaisi kaikkia kerroksia, enkä oikeastaan haluaisikaan sitä. Haluan, että Fagerholmin kirjoihin jää aina tietty mysteerin ja outouden tunne.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Katja, Omppu, tuijata ja Kirjaluotsi.

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin? (Vem dödade bambi?)
Suom. Laura Jänisniemi
Kansi: Christina Lax
Teos, 2019

tiistai 7. tammikuuta 2020

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä - Rouva Swannin ympärillä (toinen kerta)


Luin joitakin vuosia sitten Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjaa, ja erityisesti ensimmäisestä kirjasta pidin hyvinkin paljon. Sitten into vähän lopahti, ja Proust jäi tauolle. Viime vuonna Kadonnut aika alkoi taas kutkuttaa, ja päätin jatkaa siitä mihin jäin.

Tosiasiassa kävikin niin, että jatkamisen sijaan tuli vähän kerrattua. Luulin lukeneeni aikoinaan kaksi ensimmäistä kirjaa (mielestäni tarkistinkin asian), joten jatkoin kolmannesta kirjasta. Luin kirjan tyytyväisenä loppuun, vailla mitään mielikuvia siitä, että olisin lukenut kirjan joskus aikaisemminkin. Mahdollisia muita bloggauksia etsiessäni löysin sitten oman kirjoitukseni vuodelta 2012.

Täytyy sanoa, että naurattaa. Mikä olisikaan sopivampaa kuin lukea kirjaa, joka käsittelee muistamista, ja unohtaa lukukokemus täysin! Toki Kadonneessa ajassa ei ole varsinaista juonta käytännössä lainkaan, ja edellisestä lukukerrasta on seitsemän vuotta, mutta silti näin täydellinen unohdus huvittaa. (Varsinkin kun yleensä kehuskelen hyvällä muistillani...)

Minulla ei siis ole muistikuvia ensimmäisestä lukukerrasta, mutta koska on blogikirjoitus, voin kuitenkin vertailla kokemuksia. Viimeksi olen ilmeisesti ollut hiukan tuskastunut Proustin tapaan kuvata rakkautta: valitin ettei hän tunne muunlaista rakkautta kuin kärsivän ja omistavan. Tällä kerralla rakkausjutut eivät juurikaan häirinneet, ja ajoittain näissä rakastuneiden kärsimysten kuvauksissa tuntui olevan myös huumoria ja lempeyttä. Muutenkin tunsin löytäväni ihmissuhteiden kuvauksesta enemmän tasoja kuin aikaisemmin, eivätkä henkilöhahmot tuntuneet niin paperinmakuisilta kuin aikaisemmin.

Aikoinaan olin myös todennut että Proust väläyttelee rouva Swannin hahmossa "huumoria, joka tuntuu virkistävältä kaiken vakavuuden keskellä". Mielenkiintoista, koska tällä kertaa ajattelin lukiessani, etten muistanutkaan Proustin olevan näin hauska! Todellakin, Proust sai minut tällä kerralla useampaan kertaan hymyilemään jollakin havainnollaan tai ilmaisullaan.

Se, mistä olen koko ajan nauttinut Kadonnutta aikaa lukiessani, on ollut Proustin kieli ja ajatusten virta. Se vaatii kyllä keskittymistä ja on välillä raskassoutuista, mutta on se myös palkitsevaa. Merkitsin useita kohtia muistiin, ja loppuun päästessäni suorastaan huokailin tälle kirjan päättävälle virkkeelle:

"Ja koska keskimääräinen elinikä – elämän suhteellinen pituus – on huomattavasti laajempi runollisten tunnelmien kuin sydänsurujen kohdalla, niin vaikka Gilberten takia kärsimäni tuskat ovatkin kadonneet jo ajat sitten, niitä kauemmin on elänyt ja elää nautinto, jota tunnen joka kerta, kun haluan laskea ikään kuin aurinkokellon taulusta ne minuutit, jotka mahtuvat neljännestä yli kahdentoista ja yhden välimaille, kun kuvittelen keskustelevani taas kerran rouva Swannin kanssa hänen päivänvarjonsa alla ikään kuin sinipunakäynnöksen kajossa."

Niin kaunista! Ja kuinka tähän kaikkeen oli johdateltu koko kirjan ajan. Hienoa!

Tuntuu, että sain tästä kirjasta enemmän irti toisella lukukerralla. Luinko kirjaa eri tavalla, koska olen eri ihminen kuin seitsemän vuotta sitten, vai koska kirja kuitenkin jollakin tavalla oli säilynyt mielessäni, ja löysin siksi siitä eri tasoja? Kuka tietää, mutta jollakin tavalla tämä tahaton uudelleen luku sai minut innostumaan Proustista entistä enemmän.

Seuraavaksi voisin kuitenkin lukea sen neljännen kirjan.

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 3. Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa 1. Rouva Swannin ympärillä (A la recherche du temps perdu. A l'ombre des jeunes filles en fleur. Autour de Mme Swann, 1919)
Suom. Inkeri Tuomikoski
Kannen maalaus: Claude Monet, Sininen ruuhi 
Otava, 1979/2004

sunnuntai 5. tammikuuta 2020

Vuodenvaihteen kepeät - Moriarty ja Bourne


Halusin jouluksi jotakin helposti sulavaa luettavaa. Jotakin sellaista, johon pystyy vaivatta keskittymään silloinkin, kun puoli sukua hyörii ympärillä. Hyllyssä oli odottamassa Liane Moriartyn Hyvä aviomies, joka vaikutti juuri sopivalta. Moriartyn kirjoja on kehuttu vetäviksi ja nokkeliksi, ja takakansi lupaili tarinaa, jossa pitkään vaietut salaisuudet paljastuvat.

Hyvä aviomies palvelikin varsin hyvin tarkoitustaan lomapäivien viihteenä. Kirjaan oli helppo uppoutua, ja vaikka se olikin juonivetoinen, henkilöhahmot olivat kuitenkin keskiössä. Henkilöhahmot olivat myös mukavan särmikkäitä teoissaan ja ajatuksissaan. Juoni sen sijaan oli kaikkine "yllätyskäänteineen" minusta aika ennalta arvattava, enkä pitänyt kirjan lopetuksesta – suorastaan ärsyynnyin siitä, miten syyllisyyden ja vastuun teemoja lopussa käsiteltiin.

Vaikka en erityisemmin ihastunut Hyvään aviomieheen, sen lukeminen oli niin rentouttavaa, että kaipasin lisää jotakin samankaltaista. Kävin joulun jälkeen kirjastossa, ja palautettujen kirjojen kärryssä odotti sopivasti Moriartyn toinen kirja, Tavalliset pikku pihajuhlat, sekä Holly Bournen Katsokaa miten onnellinen olen.

En viitsinyt lukea peräkkäin kahta Moriartya, joten tartuin ensin Bournen kirjaan. Katsokaa miten onnellinen olen kuvaa kolmikymppisten naisten maailmaa, ja erityisesti niitä paineita joita naisilla on liittyen uraan, ulkonäköön ja ihmissuhteisiin.  "Todellisen elämän" ja sosiaalisen median kulissien välisillä ristiriidoilla on myös kirjassa suuri rooli.

Olisin halunnut pitää Bournen kirjasta enemmän kuin pidin, koska siinä oli ihan hyviä aineksia. Bourne kirjoittaa vetävästi ja käsittelee kiinnostavia teemoja. Kirjassa oli tosin makuuni liikaa vitsinvääntöä, mutta vastapainoksi löytyi kuitenkin yllätävän paljon kipua ja synkkiäkin kerroksia.

Lukiessani huomasin kuitenkin ärsyyntyväni koko ajan enemmän. Naiseuden ja siihen kohdistuvien paineiden kuvauksessa ei ollut lopulta kauheasti mitään uutta. Eniten ärsytti se, kuinka tutuilla kaavoilla naisten välisiä ystävyyksiä kuvattiin. Kateutta, kilvoittelua, kaksinaamaisuutta, kuppikuntia. Äidit vastaan lapsettomat naiset ja vaimot vastaan naimattomat. En väitä, ettei naisten välisiin suhteisiin liittyisi näitä ilmiöitä, mutta haluaisin lukea muunkinlaisia ystävyyskuvauksia – erityisesti kirjoista, jotka luokitellaan asenteeltaan feministisiksi. Lisäksi loppupuolella kirjaan hiipi opettavainen äänensävy, joka väänsi lukijalle rautalangasta päähenkilön elämänopit ja oivallukset. Lupaavasti alkanut lukukokemus päättyi harmistukseen.

Bournen tuottaman pettymyksen jälkeen palasin takaisin Moriartyn pariin. Tavalliset pikku pihajuhlat kertoo takautumien kautta kolmen pariskunnan ja heidän lastensa spontaaneista grillijuhlista, joissa on tapahtunut jonkinlainen onnettomuus. Kuten Hyvässä aviomiehessä, tässäkin kirjassa tapahtumat olivat jokseenkin ennalta-arvattavia, mutta Pihajuhlat keskittyy Aviomiestäkin enemmän siihen, miten henkilöt tapahtumiin suhtautuvat. Kirjan käänteet ja yllätykset eivät myöskään ole niin dramaattisia kuin Hyvässä aviomiehessä, mikä minun silmissäni oli vain positiivista.

Kepeiden kirjojen kolmikostani Tavalliset pikku pihajuhlat osoittautui omaksi suosikikseni. Vaikka kirjassa on dekkarimainen juoni, se on loppujen lopuksi aika arkinen tarina. Henkilöhahmot ovat tyyliteltyjä mutta kiinnostavia. Ja vaikka tässäkin kirjassa kuvataan naisten välistä ongelmallista ystävyyttä, ongelmat eivät yhdisty naiseuteen – ja loppujen lopuksi tässä ystävyydessä on jotakin koskettavaa.

Tavallisten pikku pihajuhlien parissa onnistuin viihtymään ärsyyntymättä, eli kirja täytti vihdoinkin onnistuneesti kepeän kirjan tarpeeni. Voin siirtyä eteenpäin, ja lukea jotakin muuta.

Liane Moriarty: Hyvä aviomies (The Husband's Secret, 2013)
Suom. Helene Bützow
WSOY, 2014

Tavalliset pikku pihajuhlat (Truly Madly Guilty, 2016)
Suom. Helene Bützow
Kansi: Sanna-Reetta Meilahti
WSOY, 2017 

Holly Bourne: Katsokaa miten onnellinen olen (How Do You Like Me Now?, 2018)
Suom. Kristiina Vaara
Kansi: Sanna Mander
Gummerus, 2019