lauantai 29. marraskuuta 2014

Anton Tšehov: Lokki


"Medvedenko: Miksi te käytte aina mustissa?
Maša: Tämä on surupuku. Suren omaa elämääni. Olen onneton."

Levottomat. Kun mikään ei tunnu miltään.

Anton Tšehovin Lokki kuvaa pientä seurapiiriä Venäjän uneliaalla maaseudulla. Maatilalla aikaansa tappavat kirjailijat, näyttelijät sekä näiden ympärillä pyörivät sukulaiset ja tuttavat. Keskiössä on kaksi kirjailijaa ja kaksi näyttelijää. Trigorin on ihailtu ja menestynyt kirjailija, Treplev aloitteleva näytelmäkirjailija joka haluaisi uudistaa teatteria. Treplevin äiti Irina on menestynyt mutta vanheneva ja siis loistoaan jo menettävä näyttelijä, kun taas rikkaan tilanomistajan tytär Nina vasta haaveilee näyttelijän urasta, menestyksestä – ja Trigorinista.

Näytelmän kaikki henkilöhahmot ovat melkeinpä surkuhupaisasti rakastuneet vääriin ihmisiin. Kukaan ei saa vastakaikua tunteilleen, ja näytelmän ihmissuhteet muodostavat sokkeloisen ristikuvaston. Jotkut henkilöhahmot päätyvät järkiavioliittoon todetessaan romanttiset haaveensa turhiksi – toiset tuhoavat itsensä pitäessään itsepäisesti kiinni unelmistaan.

Rakkauden lisäksi haaveillaan taiteellisesta menestyksestä ja kuuluisuudesta, jotka voisivat olla konkreettisia todistuksia elämän merkityksellisyydestä, siitä että on saanut aikaan jotakin todellista. Mutta menestys ja ihailukin voivat osoittautua pettymyksiksi, kun nekään eivät tunnu miltään. Tai sitten käy kuten Irinalle: ihailusta muodostuu elämän ainoa sisältö, jota ilman todellisuus uhkaa hajota.

En ole koskaan nähnyt Tšehovin Lokkia lavalla, mutta ainakin luettuna näytelmä tuntui hyvin ajattomalta ja puhuttelevalta. Henkilöhahmot kaikkine ongelmineen ja huolineen voisivat aivan hyvin elää meidän joukossamme tänäänkin. Ihmisen yksinäisyys ja merkityksen etsiminen elämän rajallisuuden edessä ovat teemoina ikuisia, ja kovin ajankohtaiselta tuntuu myös kuuluisuuden ja menestyksen ihannointi.

Näytelmän tunnelma on melankolinen ja loppua kohti yhä alistuneempi. Unelmat ovat pettäneet.  Lokin ihmiskohtalot ovat tavanomaisuudessaan traagisia ja henkilöhahmojen tyhjänpäiväisten keskustelujen taustalla voi aistia suurta ahdistusta. Surumielisyydestä huolimatta näytelmästä löytyy lempeyttä ja huumoriakin. Murhenäytelmä, mutta hyvin inhimillinen sellainen.

Lokin ovat lukeneet myös Jokke, π, Satu, Suketus, Taru ja Elma Ilona.

Anton Tšehov: Lokki (Tšaika, 1896)
Suom. Jalo Kalima
Esipuhe: Kirsikka Moring
Kansi/kannen kuva: Liisa Holm/Ilja Repin  
WSOY, 1998

torstai 27. marraskuuta 2014

Sinä inspiroit minua


Lumiomenan ihastuttava Katja ilahdutti Sinä inspiroit minua -tunnustuksella. Tunnustus tuntui erityisen hyvältä, koska se tuli yhdeltä suurimmalta bloggaajasuosikilta: Katjan blogi on minulle ehtymätön inspiraation lähde.

Tämä tunnustus on siis tarkoitus jakaa kolmelle itseä inspiroivalle blogille. On tietysti haastavaa valita lempiblogien joukosta vain kolme innoittajaa, koska erilaisia lukuvinkkejä, ajatuksia, iloa ja hyvää mieltä saa niin monista blogeista ja kirjoituksista. Mutta kun säännöt määräävät valitsemaan kolme, jaan tunnustuksen seuraaville blogeille.


Tuijatan Kulttuuripohdintojen kirjoitukset ilahduttavat varsinkin silloin, kun kirjan luettuani lähden blogikierrokselle lukemaan, mitä muut bloggaajat teoksesta ovat kirjoittaneet. Tuijatan teksteissä kun on oivalluksia, huomioita ja ajatuksia, jotka usein saavat huomaaman jonkun uuden kulman tai koukun kirjasta – hän kuvaa sekä kirjaa että omaa lukukokemustaan älykkäästi ja pintaa syvemmältä.

Linnean Kujerruksia -blogissa ilahduttaa ensinnäkin laaja kirjallinen maku. Linnea tuntuu lukevan laidasta laitaan, genrerajoja pelkäämättä. Aivan erityisesti ihastelen Linnean teatteri-juttuja. Kävin itsekin nuorena ahkerasti teatterissa, ja vaikka näytelmille ei nykyään samalla tavalla löydy aikaa, teatterilla on aina iso paikka sydämessäni. Linnean innostuneet arviot ovat useamman kerran saaneet minut varaamaan liput johonkin huippunäytelmään.

P.S. Rakastan kirjoja -blogin Saran blogissa innostaa teksteistä välittyvä vilpitön rakkaus kirjoja ja lukemista kohtaan. Meillä on varsin samanlainen kirjamaku, ja olenkin saanut monta, monta lukuvinkkiä Saran blogista. Kirjakarkkia ja silmänruokaa tarjoilevat upeat valokuvat, joissa on aina loistavasti vangittu asioiden ja paikkojen henki. Kotihiirenä ihailen myös Saran matkajuttuja, joiden kautta pääsen itsekin kurkistamaan maailman eri kolkkiin.

Kiitos teille inspiraatiosta!

lauantai 22. marraskuuta 2014

Eeva Tenhunen: Kuolema savolaiseen tapaan ja Nuku hyvin, Punahilkka


Kirjastossa silmiini osui rivi Eeva Tenhusen dekkareita. En ole aikaisemmin Tenhusta lukenut, mutta olen kuullut siellä täällä positiivisia kommentteja hänen kirjoistaan. Ajattelin, että pari kotoista murhamysteeriä voisi sopia mainiosti luettavaksi marraskuisina iltoina ja nappasin mukaani kaksi kirjaa, joiden nimet kuulostivat tutuilta, Kuolema savolaiseen tapaan ja Nuku hyvin, Punahilkka.

Turhaan ei ole Tenhusta kehuttu. Ahmaisin kirjat muutamassa päivässä, ja viihdyin niin hyvin että tekisi heti mieli lukea lisää Tenhusta. Erinomaista viihdettä, ja vaikka kummassakin kirjassa pieniä kauneusvirheitä oli, kokonaisvaikutelma oli mainio.

"Saattaa olla että syyllistyin karkeaan yleistämiseen – tai projisoin ympäristöön omia heikkouksiani – mutta jo heinäkuun aikana minusta alkoi näyttää, että mukavuudenhalu oli se perisavolainen ominaisuus, joka motivoi useimpia savolaisten tekemisiä – tai varsinkin tekemättä jättämisiä. 
Mitä muuta murrekaan oli kuin kielellistä mukavuudenrakkautta? Luiskahtamalla loisvokaalin kautta konsonantista toiseen, veäntämällä diftongit ja pitkät vokaalit vältettiin hankalia äänneyhtymiä, epämukavan jyrkkiä kielen liikkeitä." 

Kuolema Savolaiseen tapaan kallistuu ehkä enemmän humoristisen kyläyhteisökuvauksen kuin dekkarin puolelle. Poliisi Martti Halla on määrätty pitkälle sairaslomalle, ja masentunutta Marttia piristääkseen tämän vaimo Liisa ehdottaa ympäristönvaihdosta. Karibian matkat tai Afrikan safarit eivät saa Marttia innostumaan, mutta yllättäen perhetutun ehdotus Yläsavosta ottaa tulta. Pariskunta ostaa Viinamäeltä rapistuneen Mustikkamäen tilan ja valmistautuu elämään tervettä maalaiselämää.

Pikku hiljaa Martti ja Liisa tutustuvat naapuruston asukkaisiin, joista suuri osa tuntuu olevan seudulla iät ja ajat eläneitä jonkin sortin Tikkasia. Joukossa on kuitenkin myös kaupunkilaisia, jotka Hallan pariskunnan tapaan ovat muuttaneet maaseudulle päästäkseen kosketuksiin aidon maalaiselämän ja turmeltumattoman Kansan kanssa.

Uudessa elinympäristössään Martti ja Liisa saavat pian huomata, että savolaisessa puheenparressa "kyllä" tarkoittaa "ehkä" ja "huomenna" on "joskus tulevaisuudessa". Ihmetystä herättää myös se, että jotkut naapuruston asukkaista tuntuvat tarkoituksella välttelevän Hallan pariskuntaa. Maalaiselämä sujuu kuitenkin kohtalaisen hyvin, kunnes kellarista löytyy nuoren punakenkäisen tytön ruumis.

Murhamysteeri ei tässä kirjassa ole kovin kiemurainen, eikä murhaajan henkilöllisyyttä kovin monen kerroksen alle peitellä. Kirjan ansiot ovatkin muualla. Liisa on kertojana ensinnäkin aivan mainio, itseironinen ja hiukan vauhko johtopäätöksiin säntääjä. Kyläyhteisö ja savolainen kansanluonne on kuvattu herkullisesti vaikka toki suurpiirteisen liioitellusti. Huumoria kerronnassa on runsaasti, esimerkiksi 1970-luvun luokkatietoisuutta ja poliittista aktiivisuutta piikitellään lempeästi. Maalaiselämän ja aitojen kokemusten ihannoinnin kuvauksessa taas voi löytää yhtäläisyyksiä tämän päivänkin ilmiöihin. Kaiken kaikkiaan Kuolema savolaiseen tapaan oli hauska ja oivaltava mutta ei erityisen jännittävä tai varsinkaan pelottava kirja.

Kuoleman savolaiseen tapaan ovat lukeneet myös Katja, kirsimaria ja Booksy.

Nuku hyvin, Punahilkka tarjosikin sitten enemmän jännitystä. Kirjassa oli edellisestä kirjasta tuttuja elementtejä – pieni kyläyhteisö, minäkertojana hiukan epävarma mutta nokkelasanainen nainen, satujen hyödyntäminen tyylikeinona – mutta Nuku hyvin, Punahilkka on tunnelmaltaan tiheämpi ja mielestäni onnistuneempi niin dekkarina kuin kirjana yleensäkin.

"Heti marraskuun alussa paha lähti liikkeelle.
Aluksi se hiiviskeli nurkissa. Sen voi vain aavistaa kuolleessa mustassa maassa, kylmännihkeässä sumussa joka himmensi luokkien loistevalaisemat niin että tuskin näki lukea." 

Tapahtumat sijoittuvat pienen kirkonkylän kouluun, jonne uutena opettajana saapuu hiljattain itsemurhaa yrittänyt Ulla Autio. Koulua johtaa karismaattinen rehtori ja kirkkoherra Tuomas Tarkiainen, jonka läsnäollessa jokainen koulun opettaja tuntuu tuovan esiin vain parhaat puolensa. Aivan erityisesti Tuomas vetää puoleensa tyttöjä eli koulun nuoria ja naimattomia naispuolisia opettajia. Välillä koulu tuntuu harmoniselta ihanneyhteiskunnalta, ainakin Tuomakseen vakavasti ihastuneen Ullan silmissä. Mutta syksyn pimentyessä sudet alkavat liikkua lähiseuduilla, joku tuijottaa öisin Ullan ikkunan takana, ja sitten löytyy ensimmäinen ruumis...

Tenhunen luo tarinaan hyvin tiiviin tunnelman, jossa on unenomaisen painajaisen sävyjä. Suljettu yhteisö, joka on täynnä salaisuuksia ja patoutuneita tunteita; marraskuun pimeys; Punahilkka ja Prinsessa Ruusunen; pienet poikkkeamat normaalista; epäilykset ja valheet. Näistä aineksista syntyy verkko, joka kietoo sisäänsä niin kirjan henkilöhahmot kuin lukijankin. Liian ahdistavaksi tunnelma ei kuitenkaan tiivisty, koska Tenhunen ripottelee mukaan myös huumoria ja teräviä huomioita.

Nuku hyvin, Punahilkka on kaikin puolin erinomainen jännäri, jonka loistoa himmentää ainoastaan loppuratkaisu, joka nykylukijan silmissä vaikuttaa osittain vanhentuneelta ja tunkkaiselta. Toki se myös sellaisenaan heijastaa oman aikansa asenteita, ja ajankuva vaikuttaisikin olevan yksi Tenhusen kirjojen kiehtovimpia piirteitä.

Nuku hyvin, Punahilkka on luettu MinnankirsimarianKatjan sekä Hannan blogeissa.

Eeva Tenhunen: Kuolema savolaiseen tapaan
WSOY, 1976 

Nuku hyvin, Punahilkka
WSOY, 1973 

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä


"Ei miehen pidä kehua miten hyvä on ja miten on osannut ja kestänyt iskun, ei pidä mitään sellaista ääneen muille. Polun vieressä haisevat suopursut ja maanpainumista märkä mura, hyttyset ja ampiaiset inisevät ja surahtelevat. Mitä siitäkin menin sanomaan ja suurentelin, ei se edes tarkalleen niin ollut, mielessä alkaa pyöriä niin kuin nykyään melkein heti ja aina ajatukset alkavat toistaa rew ja forward jos olen puhunut liikaa ja typerästi, ja pää käy monta kertaa läpi miten olisi pitänyt paremmin tai olla vain hiljaa ja antaa olla."

Olli Jalosen Miehiä ja ihmisiä on kasvutarina nuoruudesta aikuisuuden kynnykselle, yhden kesän aikana. Kirjan minäkertoja on iäkkäämmänpuoleisten vanhempiensa ainoa lapsi. Isän huonon terveydentilan ja perheen rahavaikeuksien vuoksi poika ottaa kesätyön perhetutun peltifirmasta, jossa on töissä myös kehitysvammainen Rekuksi kutsuttu nuori mies. Pojan ja Rekun välille kehittyy toverillinen side, ja poika pyrkii suojelemaan Rekkua kolhuilta ja iskuilta, joita antavat niin peltifirman miehet kuin oma perhekin.

Tulevaisuuden suunta mietityttää poikaa. Pitäisikö jatkaa koulussa vai siirtyä jo ansaitsemaan rahaa? Miten naisten kanssa ollaan? Millainen miehen tulisi olla? Entä mitä Suomessa tapahtuu? Työpaikalla kaikki puhuvat politiikkaa: miesten puheissa taistelevat SMP, Keskustapuolue ja Kokoomus ja kaikilla on mielipide Kekkosesta ja Vennamosta. Myös päähenkilö on omalla mietteliäällä tavallaan kuohuksissaan siitä, että Kekkonen aiotaan valita presidentiksi uudelleen ilman vaaleja.

Miehiä ja ihmisiä viittaa jo nimellään Steinbeckin Hiiriin ja ihmisiin. Rinnastus syntyy ennen kaikkea Rekun tarinan kautta, mutta muitakin yhdistäviä teemoja voi löytää, esimerkiksi kohtalon, unelmien ja työn teemojen käsittelystä. Jalonen kumartaa Steinbecille, mutta kertoo kuitenkin aivan oman tarinansa.

Kirja on ennen kaikkea nuoruuskuvaus, ja sellaisena oivallinen. Jalonen ei ehkä kerro nuoruudesta mitään sellaista mitä ei olisi kerrottu aikaisemminkin, mutta hän antaa kyllä tutulle tarinalle oman värinsä. Kirjan nuoruus on tarkkailijan ja pohdiskelijan nuoruutta – päähenkilö miettii enemmän kuin toimii, hän tarkkailee itseään ja muita, suunnittelee tilanteita ennalta ja kelaa jo tapahtuneita asioita mielessään uudestaan. Mutta löytyy päähenkilöstä toimijakin, tarpeen tullen. Pojasta kasvaa vähitellen yhä enemmän mies.

Pidin erityisesti Jalosen kerronnasta ja siitä kuinka hän kielen kautta toi päähenkilönsä mielenmaiseman lähelle. Pidin, siitä huolimatta etten aivan helposti päässyt sisälle tarinaan. Kirjan alusta melkeinpä sata ensimmäistä sivua kulkivat hiukan tahmeasti, enkä tahtonut saada otetta tarinasta tai henkilöistä. Mutta kun sitten pääsin sisälle tekstiin ja sen rytmiin, viihdyin ja vakuutuin. Kirja on rauhallinen ja antaa tilaa niin henkilöhahmojen kuin lukijankin ajatuksille, ja se tuntui juuri nyt oikein hyvältä.

Kirjan ovat lukenet myös Minna, Jonna, Anneli, bleue, Arja ja tuijata.

Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä
Otava, 2014 

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Sirpa Kähkönen: Graniittimies


"Puheiden jälkeen duhovyi orkestr nousi ylös ja yleisö seurasi kohahtaen esimerkkiä. Internationalen sävelet kajahtivat ilmoille, ja yhdyimme kaikki lauluun. Yllättävän monta venäjänkielistäkin laulajaa oli joukossamme, pojat ja Dunja tietysti, mutta myös eturivin miehet melkein kaikki, ja taaempaa kaikui useita naisääniä. Minä olin hämmennyksissä ja lauloin milloin suomeksi, milloin venäjäksi – sanat tuntuivat pakenevan, sillä olin liikuttunut ja ajattelin jotain sen suuntaista, että nämä rinnallani seisovat lapset saisivat jo nähdä sen ajan, jolloin orjuus, nälkä ja sorto olisi poissa ja ihmisten välinen veljeys totta ja arkea eikä harvojen unelmaa."

Ihmisten välinen veljeys ja tasa-arvo. Noiden kauniiden ihanteiden perässä moni suomalainen lähti aikoinaan Neuvostoliittoon, jonka piti olla ihannevaltio. Niin lähtevät myös Graniittimiehen Klara ja Ilja Tuomi, jotka jättävät taakseen koko entisen elämänsä etsiessään maata, jossa työläinen saa elää vapaana. Kotimaa on kääntänyt selkänsä Klaralle ja Iljalle, joten sitä he eivät jää juurikaan kaipaamaan. He rakastavat toisiaan, ja vallankumousta.

Petrograd ottaa uudet tulokkaat töykeästi vastaan. Asutaan ahtaasti pannuhuoneessa, ja usein jäädään ilman leipää ja maitoa. Petrograd on jähmeä ja hyljeksivä eikä todellisuus oikein vastaa kirkkaita ihanteita. Mutta ihminen sopeutuu ja oppii katsomaan asioita erilaisin silmin.

Ja kaupunki tarjoaa kuitenkin myös kauneutta. On ystäviä, joista tulee Klaran uusi perhe. On juhlia ja hilpeitä iltoja sirkuksessa. Ja on Ilon sepät, jossa Klara tekee katulasten parissa omaa työtään paremman tulevaisuuden eteen. Elämä on raskasta ja vakavaa mutta ei toivotonta. Ei vielä. Toivo kuolee hitaasti ja vähitellen, kun ystävät muuttuvat pettureiksi, vapaus vankeudeksi ja edistys taantumukseksi.

Sirpa Kähkönen kertoo Graniittimiehessä vavisuttavasti yhden utopian kuolemasta, siitä kuinka vilpitön usko parempaan huomiseen törmää katkerasti todellisuuteen. Kähkönen kuvaa tapahtumia ilman suurta dramatiikkaa, ikään kuin syrjästä katsoen. Hänen päähenkilönsä eivät ole historian merkkihenkilöitä vaan pieniä ihmisiä suuressa kaupungissa, historian pyörteissä. He ovat voimattomia niin vallankumouksen kuin sen seuraustenkin edessä, mutta arkea täytyy silti elää.

Traagisimpiin ja julmimpiin tapahtumiin viitataan usein vain sivulauseessa tai kiertoilmaisuilla, mutta ehkä juuri siksi ne iskeytyvät niin syvälle mieleen. Kähkönen ei kuvaa suoraan vangitsemisia, kuulusteluja tai vankileirejä. Hän kertoo, kuinka toiveikkaista nuorista tulee murtuneita aikuisia; kuinka entisen toverin äänessä kuuluu laskelmoitu puolueen puhe; kuinka aikuinen kuulee lasten sanovan: "Petitte luottamuksen".

Graniittimies on julma mutta myös kaunis kirja. Siinä on harmaata toivottomuutta mutta harmauden vastapainona hetkiä auringossa, mansikoita, maitoa ja sokeria. Perusvireeltään kirja on surumielinen. Se tuntuu kysyvän: miksi emme onnistuneet tämän paremmin, vaikka tahdoimme vain hyvää.

Graniittimiehen ovat lukeneet myös jaana, Amma, Minna, Katja, Anneli, Jonna, Pirjoliisa, Maija, Marja-Liisa, Arja ja tuijata.

Sirpa Kähkönen: Graniittimies
Kansi: Timo Numminen
Otava, 2014

torstai 6. marraskuuta 2014

Vuosi kuvina -haaste: lokakuun loistoa


Ihmiset huokailevat usein kesän lyhyyttä, mutta ruska-aika se vasta lyhyt onkin. Mutta ehkä kultaiset lehdet, punaiset viiniköynökset, kuura ja maatumisen tuoksut niin sykähdyttäviltä juuri sen takia, että niistä saa nauttia vain hetken.

Lokakuu oli parhaimmillaan kolmisen viikkoa sitten, kun olin aamukävelyllä ja otin kuvia vuosihaastetta varten. Lokakuuta haisteli myös kuvan kissa, jolla oli selvästi metsästyshommat mielessä.


Onneksi lokakuu tulee taas ensi vuonna. Nyt on aika kääriytyä marraskuun lempeään hämärään.






lauantai 1. marraskuuta 2014

Michael Cunningham: Lumikuningatar


"Vaikuttaa siltä että rakkaus tulee paitsi ilmoittamatta myös niin sattumanvaraisesti, niin umpimähkäisesti, että joudut miettimään miksi voisit, miksi kukaan voisi, edes hetkellisesti uskoa syyn ja seurauksen lakeihin."

Lumikuningattaren keskiössä on kaksi veljestä. Isoveli Tyler rakastaa syöpää sairastavaa Bethiä ja yrittää kirjoittaa tälle täydellistä rakkauslaulua. Pikkuveli Barrett on rakkaudessa yhä uudelleen epäonnistuva mies, jolta "puuttu kyky valita ja pitää kiinni siitä minkä on valinnut". Eräänä iltana Barrett näkee taivaalla jumalallisen oloisen valoilmiön, joka tuntuu katsovan suoraan häntä. Onko valo kutsu, merkki vai vain heijastusta kaukaisesta lentokoneesta?

Michael Cunningham käsittelee uudessan kirjassaan suuria ja perimmäisiä aiheita. Lumikuningatar kertoo kuolemasta, rakkaudesta sekä Jumalan tai elämän tarkoituksen pohdinnasta. Se kertoo ihmissuhteista ja identiteetin etsinnästä. Teemat ovat suuria, ja siihen nähden Lumikuningatar tuntuu sanovan kovin vähän. Kirjassa on jotakin hiukan väkinäistä ja tekemällä tehtyä, aina kirjan aloittavasta yliluonnollisesta valosta lähtien.

Olen lukenut Cunninghamin suommennetuista kirjoista kaikki muut paitsi Säkenöivät päivät, jonka senkin varmasti vielä luen, vaikka se monille tuntuu olevan Cunninghamin kirjoista se vaikein ja vierain. Koti maailman laidalla jäi aikoinaan vaisuksi lukukokemukseksi, mutta kaikista muista kirjoista olen pitänyt paljon, ja erityisesti Tunnit on yksi elämäni tärkemmistä ja rakkaimmista kirjoista. Cunninghamin kirjat ovat myös olleet keskenään ilahduttavan erilaisia, vaikka hänellä toki oma tunnistettava tyylinsä onkin.

Lumikuningatar on Cunninghamin kirjoista ensimmäinen, joka tuntui minusta jossain määrin vanhan toistolta. Siinä on paljon aikaisemmista kirjoista tuttuja elementtejä, niin henkilöhahmojen, ihmissuhteiden kuvauksen kuin tyylinkin osalta. Tuttujen elementtien rinnalle ei kuitenkaan nouse kovin paljon uutta: kirja ei yllätä eikä syvennä Cunninghamin kirjallista kuvaa.

Kaikesta huolimatta nautin kyllä Lumikuningattaren lukemisesta. Nautin Cunninghamin kielestä (vaikka sekin tuntui rehellisesti sanottuna tässä kirjassa välillä hiukan pöhöttyneeltä ja liiallisen kikkailevalta). Aivan erityisesti pidän siitä, kuinka Cunningham kuvaa pieniä arjen ilmiöitä ja ihmisten ajatuskulkuja. Tällaisissa oivalluksissa ja välähdyksissä Cunningham tuntuu aina tavoittavan jotakin melkein salattua, jotakin sellaista mikä puhaltaa elämään hengen. Ja tietysti Lumikuningattaressa on välillä suorastaan hengästyttävää kauneutta.

Kaiken kaikkiaan Lumikuningattaren kauniit ja hienot hetket jäivät kuitenkin irrallisiksi. Hetkiä on paljon, mutta kirja kokonaisuudessaan jää hajanaiseksi ja hapuilevaksi. Taivaallista valoa ei näkynyt.

Lumikuningattaren ovat lukeneet myös Helmi K, Magentabooks, Katja, Ulla, Leena ja Karoliina.

Michael Cunningham: Lumikuningatar (The Snow Queen, 2014)
Suom. Raimo Salminen
Kansi/kannen kuva: Eevaliina Rusanen/Pawel Gaul
Gummerus, 2014