keskiviikko 30. lokakuuta 2019

Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken


"Ruokapöydässä kerroimme toisillemme kaikenlaista omasta elämästämme. Selitin, että haluan tuhota kapitalismin ja että maskuliinisuus on minusta henkilökohtaisesti  painostavaa. Nick sanoi että oli "periaatteessa" marxisti ja toivoi, etten tuomitse häntä siksi, että hän omisti talon. Sitä joko omistaa tai maksaa ikuisesti vuokraa, hän sanoi. Mutta pakko myöntää, että onhan se ongelmallista."

Hankin Sally Rooneyn Keskusteluja ystävien kesken -kirjan kepeän luettavan tarpeeseen. Kepeä ei minulle tarkoita samaa kuin hauska tai hattara, vaan kepeässä voi aivan hyvin olla tummia sävyjä ja painaviakin aiheita. Kepeän kirjan täytyy kuitenkin olla mukaansatempaavaa ja helposti sulatettavaa sujuvasti eteenpäin kulkevaa luettavaa.

Keskusteluja ystävien kesken täyttikin varsin hyvin kepeän kirjallisuuden  kaipuuni. Kirja ei ollut makuuni liian juonivetoinen, mutta ihmissuhdekiemurat pitivät tarinaa liikkeessä ja mielenkiintoa yllä. Parikymppisten entisten rakastavaisten, nykyisten ystävien Francesin ja Bobbin sekä kolmekymppisen avioparin Melissan ja Nickin suhdesoppaan kuuluu ihastumisia, kateutta, kaunaa, rakkautta, kateutta ja ihailua. Rooney kuvaa henkilöidensä välisiä ristiinrakastumisia ja pettämisiä raikkaalla otteella, kipupisteitä kaihtamatta.

Pidin Rooneyn suoraviivaisesta kielestä, jossa ei ole turhia kiemuroita tai koristeluja. Teksti on toteavaa, paikoitellen jopa töksähtelevää, ja niukkojen virkkeiden taustalla tuntuu piilevän paljon sellaista, mitä ei suoraan sanota.

Kirjan nimen mukaisesti henkilöhahmot keskustelevat paljon, mutta usein he puhuvat joko toistensa ohi tai lörpöttelevät tyhjänpäiväisyyksiä. Keskusteluissa kätketään enemmän kuin paljastetaan: asioita jätetään sanomatta, tarkoituksella tai koska totuuden kertominen on liian vaikeaa. Valheet voivat olla yhtä lailla valheita itselle kuin keskustelukumppanille.

Vaikka kirja on näennäisesti kertomus neljästä ystävästä, todellisuudessa tämä on minäkertoja Francesin tarina. Tapahtumat ja ihmiset nähdään täysin Francesin näkökulmasta, ja Frances on nuoren ihmisen tavoin samaan aikaan hyvin itsekeskeinen että alemmuudentuntoinen. Frances ei ehkä näe muita ihmisiä kokonaisina henkiöinä, vaan he ovat enemmän peilejä, ihanteita tai vihollisia. Frances ei myöskään tunne itseään kovin hyvin, mikä tekee hänen kertojanäänestään sekä epäluotettavan että kiinnostavan.

Viihdyin Rooneyn kirjan parissa varsin hyvin, tarinan ajoittaisesta tyhjäkäynnistä huolimatta. Kirja viihdytti, mutta erityisen suurta henkilökohtaista tai tunnepitoista vaikutusta se ei minuun tehnyt. Ja kuitenkin, jollakin tasolla, se on silti jäänyt mieleen viipyilemään, salakavalasti hiukan jälkikäteen.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Minna, Jane, riitta k, Airi ja Heidi P.

Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken (Conversations with Friends, 2017)
Suom. Kaijamari Sivill
Kansi: Alex Katz, yksityiskohta teoksesta Sharon and Vivien 
Otava, 2019

sunnuntai 27. lokakuuta 2019

Hetkiä kirjamessuilla


Kirjamessuilla käy usein niin, että joku aihe tai teema tuntuu nousevan esille useammassa keskustelussa, joko suunnitellusti tai sattumalta. Yksi tämän vuoden teemoista oli autofiktio, ja omat messuni alkoivatkin torstaina sopivasti autofiktiokeskustelulla. Sisko Savonlahti veti keskustelua, jossa olivat mukana esikoiskirjailijat Tuomas Kokko, Aino Vähäpesola ja Emma Kantanen. Keskustelussa mietittiin esimerkiksi sitä, haluaako lukija löytää itsensä autofiktiosta, ja millainen on kirjailijan suhde autofiktion minäkertojaan.

Seuraavaksi kävin kuuntelemassa Riikka Pelon ja Juha Hurmeen keskustelua Pelon uudesta Kaikki elävä -kirjasta. Joidenkin mielestä Hurme otti keskustelussa liikaa tilaa itselleen, mutta minä kuuntelin mielläni tällaista dialogista  kirjapuhetta vaihteluna perinteiselle kysymys-vastaus-luettelolle. Varsinkin kun Pelo ja Hurme tuntuivat liikkuvan varsin samoilla aaltopituuksilla. Kaikki elävä kiinnostaa tavattoman paljon.


En ole koskaan käynyt Katja Kallion ja Venla Hiidensalon luotsaamissa Kello viiden salonki- tapahtumissa, vaikka ne ovat kiinnostaneet. Mutta nyt, kun salonki jalkautui kirjamessuille, halusin ehdottomasti olla paikalla – varsinkin kun vieraina olivat Laura Lindstedt  ja Sisko Savonlahti. Salongissa keskusteltiin naisen joutilaisuudesta, kirjallisuuden naiskuvista ja siitä, miten eri tavoin naisten ja miesten kirjoittamiin teksteihin suhtaudutaan. Keskustelussa oli monia herkullisia hetkiä: rakastin esimerkiksi sitä, kuinka Katja Kallio rinnasti Sisko Savonlahden romaanin elämässä ajelehtivan päähenkilön ja Elin Danielsonin Päättynyt aamiainen -maalauksen.

Kritiikkitapaus-keskustelussa oli esittelyn mukaan tarkoitus puhua siitä, miten taiteilijat yrittävät vaikuttaa omaan mediakuvaansa ja sitä kautta myös kriitikoihin. Loppujen lopuksi näitä teemoja ei kovin paljon käsitelty. Keskustelun perusteella voisi todeta, että ainakaan Suomessa kriitikoiden riippumattomuutta ei uhkaa taiteilijoiden brändiajattelu vaan enemmänkin klikkijournalismi ja mahdollisimman suurien lukijamäärien tavoittelu.

Torstain tähtihetki


Rakastan Monika Fagerholmin kirjoja, mutta en ole koskaan nähnyt Fagerholmia puhumassa tai esiintymässä. Nyt Fagerholm hurmasi minut pulppuilevalla, rönsyilevällä ja kiihkeällä puheellaan. Vaikenemisen kulttuuri, pienet yhteisöt, seksuaalinen väkivalta, sosiaalinen media, kirjailijan äidillinen suhde henkilöhahmoihinsa ja hernekeitto mahtuivat kaikki puoleen tuntiin Fagerholmin puheessa. Hykertelin myös tyytyväisyydestä, kun haastattelija mainitsi erikseen Fagerholmin henkilöhahmojen nimet, koska nehän ovat itsessään silkkaa taidetta ja rakkautta.

Perjantai


Muutamana viime vuotena en ole ehtinyt messuilla juurikaan koluta antikvariaatteja. Tänä vuonna otin vahingon takaisin, ja kiersin antikvariaattiosaston perusteellisesti. Vanhoja kirjoja on ihana tutkailla ja fiilistellä, vaikka ei mitään ostaisikaan, mutta ilokseni tein muutamia löytöjäkin.


Perjantaina kävin seuraamassa useita keskusteluja ja haastatteluja Miljoonasateesta Ellen Thesleffiin ja Lihan lopusta Sirpa Kähköseen.

Yksi messujen ihastuttavimpia hetkiä oli Kalle Päätalo 100 vuotta -keskustelu, jossa Antti Heikkinen ja Karoliina Timonen kertoivat Kalle Päätalosta, omasta suhteestaan Päätaloon sekä tietysti myös omista Päätaloa käsittelevistä kirjoistaan. Oli sekä innostavaa että mieltä lämmittävää kuunnella kirjailijoita puhumassa itselleen tärkeästä kirjailijasta. En ole lukenut Päätaloa, mutta viimeistään tämän keskustelun jälkeen tekee mieli tutustua häneen.

Haastattelijan roolia mietin, kun Jone Nikula haastatteli Minja Koskelaa tämän Ennen kaikkea feministi -kirjasta. Voi olla kiinnostavaa, jos haastattelussa vähän haastetaan ja kyseenalaistetaan, mutta silloin olisi toivottavaa, että haastattelija toisi esille jotakin uutta tai olisi perehtynyt aiheeseen vähintään yhtä hyvin kuin haastateltava. Minja Koskelaa täytyy ihailla siitä, kuinka asiallisesti ja rauhallisesti hän vastasi Nikulan kysymyksiin.


Näytelmäkirjallisuus on kirjallisuudenlajina aika lailla marginaalissa: näytelmiä ei kovin paljon lueta (joitakin klassikoita lukuunottamatta), niitä ei arvioida kirjallisuutena (paitsi joskus harvoin näytelmän kantaesityksen yhteydessä), eikä Suomessa edes kirjoiteta kovin paljon näytelmiä nimenomaan kirjallisuutena, vaan enemmän esityskäsikirjoituksia. E.L. Karhu ja Saara Turunen keskustelivat näytelmän ja esityksen eroista, näytelmien kirjoittamisesta ja omista näytelmistään. Teatterin ystävälle tämä keskustelu oli herkkua.

Perjantain tähtihetki


Rakastan Katja Kallion elokuvakirjoja, ja Kallio on muutenkin minulle tärkeä kirjailija. Kallion haastattelussa ei ehkä kuultu kovin paljon sellaista, jota en olisi jo hänen teksteistään lukenut, mutta oli ihanaa kuulla Kallion elokuva-ajatuksia myös puheena. Ajatuksia mm. siitä, millaista on rakastaa sekä kirjoja että elokuvia, miten lukeminen ja elokuvan katsominen eroavat toisistaan kokemuksina, ja miksi vanha elokuvateatteri on uutta parempi.

Sunnuntai


Lauantaina en päässyt messuille, mutta seurasin tiiviisti muiden messupäivityksiä. Sunnuntaina halusin kuitenkin vielä hetken nauttia kirjakuplasta paikan päällä.


Perinteisesti olen käynyt sunnuntaisin kuuntelemassa Helsingin Sanomien esikois-finalistien haastattelun, mutta tänä vuonna valitsin sen sijaan KirjaKallion autofiktio-paneelin. Saara Turunen, Tuomas Kokko, Päivi Koivisto ja Anssi Hemmilä puhuivat toden ja kuvitellun suhteesta, aiheiden valitsemisesta ja siitä, mistä saa kirjoittaa. Autofiktio ei lajityyppinä ole uusi, mutta tällä hetkellä se on kovasti pinnalla, ja ehkä kirjat myös luokitellaan herkemmin autofiktioksi kuin joskus aikaisemmin. Liittyykä autofiktion suosio siihen, että aikamme korostaa muutenkin voimakkaasti henkilökohtaista kokemusta?

Seuraavaksi Koko Hubara haastatteli Helmi Kekkosta Olipa kerran äiti  -kirjan tiimoilta. Hubara ja Kekkonen puhuivat mm, siitä, että äitiydestä ja kaikista siihen liittyvistä asioista kirjoittaminen on tärkeää sekä yhteiskunnallisella että henkilökohtaisella tasolla.

Sunnuntain tähtihetki


Minusta tuntui, että kirjamessut eivät olisi tänä vuonna olleet minulle täydelliset, ellen olisi päässyt kuulemaan Pajtim Statovcia. Statovci on ollut minulle yksi viime vuosien tärkeimpiä kirjailijoita, ja erityisesti Tiranan sydän onnistui koskettamaan jollakin hyvin henkilökohtaisella tasolla. Messuhaastattelussa Statovci puhui esimerkiksi siitä, kuinka hän halusi Bollassa kuvata pahuutta ja pahoja ihmisiä säilyttäen henkilöhahmojen inhimillisyyden.

Statovcin haastattelu tuntui juuri oikealta hetkeltä päättää tämän vuoden kirjamessut. Kotona, messujen jälkihehkuissa olen juonut jouluteetä, syönyt ruokamessuilta ostamaani suklaata ja fiilistellut kirjahankintojani.


Kiitos kirjamessut, kiitos kirjailijat, kiitos kirjojen ystävät!

Messukeskukselle kiitos bloggaajapassista!

keskiviikko 23. lokakuuta 2019

Aino Vähäpesola: Onnenkissa


Olen ihastunut! Olen ihastunut Aino Vähäpesolan Onnenkissaan ja Vähäpesolan kirjoitustyyliin, jossa fiktio, autofiktio, kirjallisuudenteoria, henkilökohtainen, yleinen ja elämäkerrallinen sekoittuvat hilpeästi toisiinsa. Siinä sivussa olen ihastunut myös Edith Södergraniin, lukemiseen ja kirjoittamiseen.

Onnenkissassa (oletettavasti kirjailijaa itseään muistuttava) päähenkilö joogaa, käy graduseminaarissa ja eroaa poikaystävästään. Mutta ennen kaikkea hän ajattelee. Hän ajattelee kuolleen miehen asentoa, yliopiston valtarakenteita, sukupuolia, Edith Södergrania ja totta kai myös itseään, omaa positiotaan maailmassa. Kirjassa ei ole oikeastaan minkäänlaista juonta, vaan se rakentuu lähinnä päähenkilön ajatuksista. Tajunnanvirtaa ajatukset eivät kuitenkaan ole – siihen ne ovat liian jäsentyneitä ja esseemäisiä.

Minua Onnenkissan määritelmiä pakeneva rakenne viehätti kovasti. Vaikka oman pään sisäinen jatkuva kuhina voi tuntua joskus uuvuttavalta, Onnenkissan päähenkilön ajatusten kannattelemana tunsin oloni samanaikaisesti sekä levolliseksi että valppaaksi.

"Kirjallisuutta on tarpeen selittää, mutta ei pelkästään muulla kirjallisuudella ja niillä kaavioilla, joilla kuvataan genrejä ja kompositioita. En ymmärtänyt, miksi kaavioita ja tunneälykästä havainnointia ei voitu yhdistää tässäkin salissa, kun ne ovat jo valmiiksi niin yhdistyneet kaikessa, ihmisissä ja kirjallisuudessa?"

Rakastin myös Onnenkissan kirjallisuusanalyysia, kirjallisuusanalyysin kyseenalaistamista ja yliopistomaailman kuvaamista. Tunnistin monia asioita ja ajatuksia omilta opiskeluajoiltani, vaikka peruskokemukseni yliopistosta oli erilainen kuin Onnenkissan päähenkilöllä. Minulla yliopisto ei ollut pettymys. Ehkä siksi, että minun opiskeluaikanani yliopisto oli erilainen, siellä saattoi vielä aika huolettomasti haahuilla ja opiskella opiskelun vuoksi. Opintopisteiden kertymistä ei vahdattu.

"Södergran on minulle ennen kaikkea hiljaista tunnetason ymmärrystä, jolle on vaikea löytää sanoja. Lopulta on kai kyse yksinkertaisesti mutta hirveän moninutkaisesti siitä, että minä pidän Södergranin runoista. Sellaiseen, joka helpottaa oloa ja jota rakastaa, on vaikea suhtautua tutkimuskohteena."

Onnenkissa on myös kirja kirjallisuudesta, runoudesta ja lukemisesta. Tässä on kerrankin kirja, jota voisi mainostaa kirjana niille, jotka rakastavat kirjoja ja lukemista. Onnenkissassa kirjallisuus ei ole vain rekvisiittaa tai keino kuljettaa tarinaa eteenpäin. Edith Södergranin runot, niiden tulkitseminen sekä kirjallisuuden ja elämän kohtaaminen ovat Onnenkissan keskiössä, koko kirjan sydän.

Hiljaista tunnetason ymmärrystä. Sitä Onnenkissa oli minulle monella tavalla.

Onnenkissasta ovat kirjoittaneet myös Jenni, Ulla, Anneli A, tuijata ja Omppu.

Aino Vähäpesola: Onnenkissa
Kansi: Anna Salmi
Kosmos, 2019

lauantai 12. lokakuuta 2019

Sherin Khankan: Nainen on islamin tulevaisuus


"Tämän taistelun alkuvaiheessa ajattelin, etten halua polttaa siltoja takanani, vaan rakentaa, luoda siltoja ja säilyttää hyvät suhteet traditionalisteihin. Mutta kävi ilmi, että se oli silkkaa illuusiota. Jo pelkästään se, että avasin naisimaamien johtaman moskeijan, johti monien siltojen tuhoutumiseen. Se kuuluu osaltaan luovan vallankumouksen prosessiin. Toisinaan vallankumoukset ovat äänekkäitä, toisinaan hiljaisia. Tämä sijoittuu noiden kahden välimaastoon. Tämä on nuorallakävelyä."

Sherin Khankan on syyrialaisen isän ja suomalaisen äidin tanskalainen tytär, aktivisti, imaami ja Pohjoismaiden ensimmäisen naisten johtaman moskeijan perustaja. Omaelämäkerrallisessa kirjassaan Khankan kuvaa paitsi omaa hengellistä ja maallista matkaansa, myös islamin historiaa ja länsimaisen islamin todellisuuksia. Todellisuuksista on luontevaa puhua monikossa, sillä islam tai länsimainenkaan islam ei ole yksi yhtenäinen uskonto, vaan sillä on monia, keskenään ristiriitaisiakin ilmenemismuotoja.

Islamia uhkaavat Khankanin mukaan sekä sisäiset että ulkopuoliset ennakkoluulot ja väärintulkinnat. Ulkopuoliset näkevät islamin usein uhkana, vaarana tai ainakin jonakin länsimaiselle ajattelulle vieraana. Sisäpuolelta islamia uhkaavat ääriliikkeet, terrorismi ja fundamentalismi. Khankan tuomitsee terrorismin, mutta ymmärtää kuitenkin niitä syitä, jotka ajavat erityisesti nuoria ääriliikkeiden pariin. Länsimaiden taipumus demonisoida islamia ja pyrkimykset eristää islam länsimaisesta kulttuurista ei ole syistä vähäisin.

Vastakkainasettelun tilalle Khankan toivoo keskustelua, ymmärtämistä ja yhteistyötä. Hän haluaa haastaa vanhakantaiset ja patriarkaaliset islamintulkinnat esimerkiksi todistamalla, että ne eivät todellisuudessa perustu Koraaniin vaan erilaisiin kulttuurisiin perinteisiin ja tulkintoihin. Khankan ei kiellä niitä haasteita, joita länsimaiseen ja feministiseen islamiin liittyy, mutta hänen asenteesa on silti toiveikas ja eteenpäin katsova.

Nainen on islamin tulevaisuus oli mielenkiintoista ja monin tavoin avartavaa luettavaa. Khankanin kirjoitustyyli ei ole mitenkään erityisen persoonallinen, vaan teksti etenee tietokirjamaisen tasaisesti ja selkeästi. Khankan tuntuu välillä myös selittävän asioita melko perusteellisesti auki, mutta luultavasti hän omien kokemustensa perusteella tietää, että itsestäänselvyyksienkin selittämiselle on tarvetta. Ennakkoluulot, tietämättömyys ja yhden oikean näkemyksen julistaminen ovat isoja esteitä voitettavaksi, ja Khankan on päättänyt taistella niitä vastaan asiallisuuden ja avarakatseisuuden kautta. Sitä ei voi kuin ihailla.

Kirjan ovat lukeneet myös Omppu, Satu ja Leena.

Sherin Khankan: Nainen on islamin tulevaisuus. Minun tarinani (La femme est l'avenir de l'islam. Le combat d'une imame, 2017)
Suom. Taina Helkamo
Kansi: Caroline Suinner
S&S, 2018 

perjantai 4. lokakuuta 2019

Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu


"Hän makasi ympärilleni kietoutuneena kuin jokin merenelävä, ja jos vaihdoin asentoa tai puolittain heräsin, hän takertui minuun entistä tiukemmin. Harvoin olen nukkunut niin sikeästi ja melkein keskeytyksettä; olin hänen sylissään kuin lapsi tai rakastettu – tai oikeammin  kai niin kuin vanki tai saalis."

Jostakin systä sivuutin Garth Greenwellin Kaikki mitä sinulle kuuluu -teoksen sen ilmestymisaikaan aivan täysin. En enää muista, mihin ennakkoluuloni perustuivat, mutta minulla oli mielikuva inhorealistisesta ja kurjuudella mässäilevästä kirjasta. Ei kiinnosta, mietin minä, ja luin muita kirjoja.

Nyt Greenwellin kirja kuitenkin osui tielleni, ja päätin ennakkoluuloistani huolimatta lukea sen. Ja onneksi luin, sillä pidin siitä kovasti. Sain myös todeta, että kirja ei lainkaan vastannut hataria mielikuviani – mitään tarkoituksellisen rankkaa tai kurjaa tässä kirjassa ei ole. Kipua ja epäoikeudenmukaisuutta Greenwellin teoksessa kyllä on, mutta asioita kuvataan pikemminkin pidättyväisesti kuin päällekäyvästi.

Mikä minulle kuuluu? Saanko ansioni mukaan? Onko minulla oikeus rakkauteen, haluun tai onneen? Rangaistaanko minua teoistani tai siitä, millainen olen?  Näiden kysymysten parissa Greenwellin kirjan henkilöhahmot kamppailevat. Nimettömäksi jäävä amerikkalainen minäkertoja ja bulgarialainen Mitko tuntevat molemmat halua tai himoa, mutta heidän mahdollisuutensa ottaa tai ostaa haluamansa ovat erilaiset. Amerikkalaisella on rahaa, ruokaa ja houkuttelevaa pienelektroniikkaa. Mitkolla on kauneutensa, ruumiinsa ja houkutteleva kalunsa. Syntyy suhde, joka perustuu vaihtokauppaan ja jonkinlaiseen kiintymykseenkin.

Kirjan tunnelmassa on verkkaista melankoliaa, ja päähenkilö tuntuu tarkastelevan asioita ikään kuin syrjästäkatsojan näkökulmasta. Surumieli kohdistuu päähenkilön omaan elämään, mutta ehkä kuitenkin enemmän Mitkoon, joka jää monella tapaa arvoitukseksi, niin päähenkilölle kuin lukijallekin.

Greenwell kirjoittaa häpeästä, ulkopuolisuudesta ja himosta surumielisen toteavasti.  Juuri kirjan tunnelma ja kerronnan ääni viehättivät minua tässä kirjassa – sen tahdissa oli hyvä hengittää.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Aletheia, Omppu, Lukupino ja Kirsi.

Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulla kuuluu (What Belongs to You, 2016)
Suom. Juhani Lindholm
Nemo, 2017