torstai 29. marraskuuta 2012

Herman Koch: Illallinen


"Toivoin , että kaikki menisi ohi itsestään, että mielenkiinto laimenisi ajan kuluessa, että ihmisten huomio kiinnittyisi johonkin toiseen, ajankohtaisempaan uutiseen ja räjähtävä bensakanisteri pyyhkiytyisi heidän kollektiivisesta muististaan. Jossain pitäisi syttyä sota, tai terrrori-isku voisi olla vielä parempi, paljon kuolleita, paljon siviiliuhreja, joiden kohtalolle ihmiset voisivat pudistella päätään."

Herman Kochin Illallinen oli minulle niitä merkillisiä kirjoja, jotka lukee nopeasti ja intensiivisesti mutta joista ei missään vaiheessa erityisesti pidä. Ja jotka lukemisen jälkeen hiukan ärsyttävät.

Kirjassa illallisella tapaavat veljekset vaimoineen, ja tarkoitus on ruokailun aikana keskustella perheen lasten aiheuttamista ongelmista. Samalla kun aperitiiveista vähitellen siirrytään kohti jälkiruokaa, lukijalle alkavat selvitä perheen ongelmakohdat, salaisuudet ja kipupisteet.

Illallinen on kieltämättä taitavasti kirjoitettu. Koch osaa koukuttaa lukijansa, ja kirjaa on vaikea olla ahmimatta, kun haluaa tietää, mitä tulee tapahtumaan tai on jo tapahtunut. Muutamaan kertaan Koch yllättää lukijan oikein kunnolla ja saa katsomaan henkilöhahmojaan aivan uudesta näkökulmasta. Nämä perspektiivinvaihtelut olivat minusta yllättävyydessään ehkä kirjan parasta antia.

Kirjan takakannessa luvataan kirjan pohtivan kuinka pitkälle olemme valmiita venyttämään oikeudentajuamme läheistemme tähden. Kyllä kirjassa tätä kysymystä käsitelläänkin, mutta minusta aika kevyesti, johtuen ehkä henkilöhahmojen tietystä yksiulotteisuudesta. Sillä vaikka lukijan näkökulmaa henkilöhahmoihin kiepautellaan ympäri, eivät nämä kiepautukset varsinaisesti lisää hahmoihin uusia kerroksia vaan enemmänkin korvaavat vanhat pinnat uusilla. Eikä kirja kauheasti saanut minua pohtimaan moraalisia kysymyksiä, koska kirjailijan syyttävä sormi osoittaa minusta aika selkeästi tiettyyn suuntaan.

Jäin kyllä miettimään joitakin käänteitä, jotka tuntuivat minusta sen verran yliampuvilta, että ne hiukan söivät uskottavuutta koko tarinalta. Hetkittäin epäilin, että tapahtumat (tai osa niistä) olivatkin vain jonkinlaista fantasiaa, tai että kyseessä olisikin absurdi musta komedia. Ja toisaalta jotkut selitykset, joita henkilöiden käyttäytymiselle annettiin, olivat minusta vähän latteita. En voinut olla vertaamatta kirjaa toiseen tänä vuonna käännettyyn kirjaan, jossa myös käsitellään vanhempien ja lasten välisiä suhteita, vastuuta ja syyllisyyttä - Gaute Heivollin kirjaan Etten palaisi tuhkaksi - ja Heivollin hienovireinen ja eläytyvä tapa käsitellä näitä teemoja vetosi minuun lukijana huomattavasti enemmän kuin Kochin kärjistetty krittiikki. Ei Illalinenkaan tosin huono kirja ole, se ei vain ollut minun makuuni.

Jos Illallinen olisi ateria, se olisi helposti hotkittava annos, joka jättäisi jälkeensä hiukan ällöttävän olon. Sen jälkeen kaipaisi jotain ravitsevampaa ja täyttävämpää syötävää. Tai kenties kirjaan olisi alunperinkin pitänyt suhtautua vain kevyenä välipalana. Mutta moni muu lukija on eri mieltä: heille Illallinen on tarjonnut pureksittavaa ja maisteltavaa mielin määrin, ja he ovat sulkeneet kirjan kannet kylläisinä ja tyytyväisinä.

Illallista on luettu kirjablogeissa todella paljon, joten linkitän nyt vain muutaman arvion: Maria turtui väkivaltakuvauksiin; Katjan mielestä kirja on rajumpi kuin isku vasten kasvoja; Suketus vaikuttui perhedynamiikan kuvauksesta; Tuulia löysi kirjasta huumoria; Mari A. ihastui siihen, kuinka kirja juksasi lukijaa.

Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen.

Herman Koch: Illallinen (Het diner, 2009)
Suom. Sanna van Leeuwen
Kansi: Vilma Pimenoff
Siltala, 2012 

maanantai 26. marraskuuta 2012

Miki Liukkonen: Elisabet


Ostin Miki Liukkosen toisen runokokoelman, koska olin lukenut muutaman lehtijutun, joissa Liukkosen esikoiskokoelmaa oli hehkutettu poikkeuksellisen lupaavaksi ja suorastaan loistavaksi runokirjaksi. Ja esimerkiksi Parnassossa Karri Kokko pitää Elisabetia jopa esikoista parempana ja kypsempänä.

En voi väittää olevani mikään kotimaisen nykyrunouden asiantuntija, eli en osaa arvioida Elisabetia suhteessa muihin teoksiin. Mutta löysin kyllä kirjasta paljon sellaista, mistä pidin. Ja toisaalta - kuten usein runokokoelmien kohdalla käy - mukana oli myös sellaisia runoja, jotka jäivät mykiksi eivätkä puhuneet minulle.

Monissa runoissa Liukkonen tekee hauskoja oivalluksia, jotka kiehtovat mieltä yllättävyydellään. Hän kuvailee, vertaa ja rinnastaa asioita ja ilmiöitä tavalla, joka saa katsomaan maailmaa uusin silmin. Värit, äänet, eläimet ja kasvit saavat uusia muotoja ja ilmentymiä Liukkosen käsittelyssä.

"Väreilläkin on menneisyytensä!

violetti irrotettiin auringosta
ja lainattiin salonkien satiiniin

purppura on kaskelotin epigrammi ja roomalainen yö
ruskea on punaiselle kateudesta vihreä"

Hauskimmillaan nämä Liukkosen havainnot ovat kokoelman päättävässä Viimeisessä runossa, jossa yhdistellään epätodennäköisiä asioita riemastuttavaksi ajatusketjuksi:

"kun kaktukselle ilmestyy bändipaita
kun sateenvarjon alla on lämmintä
kun häissä tapahtuu lentonäytös
kun se epäonnistuu
ja kun kaksi sateenkaarta joista
toinen soi c-duurissa toinen d-mollissa
kun kadotettu mökki sitten löytyykin
ja tulee talvi

                      ja kaikki on niin ystävällistä!"


Osa runoista liikkuu tarinoiden ja kuvaelmien maisemissa, osa taas esittää pieniä tuokiokuvia arkielämästä. Mukana on myös tajunnanvirtamaisia runoja, joissa minäkertoja kuvailee havaintojaan ja ruumiintoimintojaan tai kirjoittaa runoa siitä, kuinka hän kirjoittaa runoa. En saanut näistä runoista kovin paljon irti, mutta toisaalta henkilökohtaisuudesta syntyvät myös kokoelman koskettavimmat runot: syöpään kuolleelle äidille omistettu Elisabet on kaunis ja yksinkertainen surun, rakkauden ja luopumisen kuvaus.

            Äiti olet minulle kaikki keski-ikäiset naiset
punaisissa tuulipuvuissa
    kaikki stereolaitteet päässä huhkivat sauvakävelijät
       kaikki Liza Marklundia lukevat 160-senttiset pullukat
                    kaikki naisellinen liha
           kaikki jotka haluaisivat minut synnyttää
                  kaikki salkkarifanaatikot
         kalakeiton tuoksu ja Pelle Miljoona
    maitoa tihkuvat rinnat
kaikki hiilipiirustuskurssille haluavat, mutta väsyneet
       kaikki huulet minun korvaani"

Kaiken kaikkiaan pidin tästä kokoelmasta hyvin paljon, ja kirjasta löytyi useampi runo, jonka pariin uskon palaavani vielä myöhemminkin. En usko löytäneeni uutta suosikkirunoilijaa - olen hyvin nirso runojen lukija - mutta kiinnostava ja lahjakas kirjoittaja Liukkonen kyllä on.

Miki Liukkonen: Elisabet
Kansi: Riikka Sormunen
WSOY, 2012

perjantai 23. marraskuuta 2012

Patricia Highsmith: Trafalgarin pulut


"Nainen kiljahti. Hyvä! Maud tiesi että ulosteen ruiskauttamisella saattoi olla kauaskantoiset seuraukset: se merkitsi muun muassa halveksuntaa. Maudia oli muutaman kerran tieten tahtoen potkaistu, kun hän oli ulostanut omalla maaperällään Trafalgar Squarella, vaikkei ollut edes tarkoittanut sitä loukkaukseksi. Mutta ihmiset eivät olleetkaan normaaleja, he olivat hulluja, suurin osa heistä. Koskaan ei tiennyt, mitä ihminen saattoi tehdä. Antoi yhtenä hetkenä pähkinöitä, huitaisi seuraavana kepillä."

Maud ja Claud ovat kiukkuisia puluja, jotka matkustavat välillä maanalaisella Hampstead Heathiin. Yhdellä tällaisella retkellä pari lasta pyydystää pulut pahvilaatikkoon ja vie ne kotiinsa. Selvitytyvätkö Maud ja Claud, pääsevätkö ne takaisin Trafalgar Squarelle, ja yhdistääkö tämä seikkailu riitaisan pulupariskunnan?

Miksi Helene tuntuu hurmaavan kaikki vieraat itävaltalaisessa hotellissa, vaikka hänessä ei päällisin puolin ole mitään epätavallista? Miksi tunnettu science fiction -kirjailija katoaa jäljettömiin mökkiretkellä? Onnistuuko Joel Lucas lavastamaan vaimonsa rakastajattaren syylliseksi murhaan, jonka on itse tehnyt? Miksi George Leisterin luona alkaa yhtäkkiä vierailla hänen oma haamunsa?

Patricia Highsmith rakentaa novelleissaan kutkuttavia asetelmia, jotka sekä ihastuttavat nokkeluudellaan että jäävät vaivaamaan mieltä. Monissa tarinoissa liikutaan jonkinlaisten rikosten tai petosten parissa: on murhia ja varkauksia, mutta myös aviorikoksia ja hyväntahtoisia huijauksia. Osa novelleista taas venyttää todellisuuden rajoja tai kertoo mielen hajoamisesta. Mukaan mahtuu myös muutama eläintarina, ja pari juttua jotka eivät millään tavalla liity rikoksiin tai jännitykseen. Tarinat ja teemat olivat virkistävän vaihtelevia, eikä kertomusta aloittaessaan koskaan oikein tiennyt, minne Highsmith aikoo lukijansa viedä.

Yleissävy novelleissa on melko pessimistinen. Elämä osoittautuu pettymykseksi ja tehdyt valinnat vääriksi. Itsemurha on toistuva teema, samoin ihmisten pinnallisuus ja epäluotettavuus. Kuitenkin jotenkin viihdyin näiden tarinoiden parissa: synkeiden sävyjen seassa pilkotti huumoria ja välillä lempeyttäkin. Highsmith kuvaa säälimättä ihmismielen nurjia puolia, eikä hän aina kuvaa edes rikollistensa uhreja kovin sympaattisessa valossa. Mutta paha saa tarinoissa usein palkkansa, tavalla tai toisella, ja toisinaan hyvyyskin palkitaan.

Olen aikaisemmin lukenut Highsmithiltä Lahjakkaan Herra Ripleyn, ja nämä novellit tekivät minuun oikeastaan suuremman vaikutuksen kuin tuo kuuluisampi romaani. Molempien kirjojen kohdalla tosin vaivasi hiukan kömpelö käännös ja kirjoitusvirheiden runsaus - mistä tosin ei voi syyttää Highsmithiä.

Osallistun kirjalla So American -haasteesen, kategoriassa American Crime.

Patricia Highsmith: Trafalgarin pulut (The Uncollected Short Stories, 2002)
Suom. Jorma-Veikko Sappinen
Book Kari, 2007

tiistai 20. marraskuuta 2012

TTT: Kymmenen lapsuuden suosikkikirjaa

Moni kirjabloggaaja on innostunut Top Ten Tuesday -meemistä, joka on tainnut saada alkunsa The Broke and the Bookish -blogista. Ideana on siis julkaista aina tiistaisin joku kirjallinen Top10-lista. Muiden listoja on ollut hauska lueskella, joten laumasieluna päätin itsekin lähteä juttuun mukaan. En välttämättä ehdi tai jaksa väsätä listaa joka viikko, mutta aina tilanteen salliessa ajattelin kuitenkin listailla kirja-asioita.

Aloitetaan lapsuuden kirjallisista elämyksistä. Ensimmäisen TTT-listani aiheena on

Kymmenen lapsuuden suosikkikirjaa, joita en ole lukenut aikuisena uudelleen.


Monia rakkaita lasten- ja nuortenkirjoja olen lukenut aikuisena, ja useista nauttinut edelleen ja löytänyt ihan uusia tasoja kirjoista. Mutta on myös kirjoja, joihin en syystä tai toisesta ole palannut, vaikka ne olisivat olleet hyvinkin suuria elämyksiä aikanaan. Jotkut näistä kirjoista eivät vain ole sattuneet tielleni uudelleen, joitakin taas olen yrittänyt lukea, mutta jättänyt kirjan kesken, koska en ole löytänyt enää vanhaa lumoa. Toiset taas haluaisin lukea uudelleen, mutta jälleennäkeminen hiukan pelottaa...

1. Marjatta Kurenniemi: Onneli ja Anneli
    En tiedä, kummat olivat ihanampia - Kurenniemen tarinat vai Maija Karman kuvat. Joka tapauksessa rakastin Onnelin ja Annelin maailmaa, ja olisin niin halunnut asua heidän talossaan, jonka naapurustossa taphtui kaikenlaista ihanaa ja outoa. Tämän kirjasarjan pariin haluaisin palata uudelleen.

2. Judy Blume: Hetula
    Tämä koulukiusaamisesta kertova kirja oli minusta todella vaikuttava. Näkökulma on yhden kiusaajan, mikä teki kirjasta mielenkiintoisen ja haastavankin. Kiusaajasta tulee myös myöhemmin itsestään kiusattu. Kiusaamisteeman lisäksi kirjassa kiehtoi amerikkalaisten koululaisten elämä Halloweenin viettoineen ja muine erikoisuuksineen.

3. Diana Wynne Jones: Noidan veli
    En muista tästä kirjasta kovin paljoa, mutta sen muistan, että tämä oli minusta sekä jännittävä että i-ha-na.

4. Eva Ibbotson: Voi noita noitia!
    Tämän noitakirjan sen sijaan muistan erittäin selvästi - kirja tuli luettua aika monta kertaa. Suuri velho tarvitsee noidan morsiameksi, joten järjestetään noitakilpailut. Sekalainen joukko jokseenkin eritasoisia noitia päättääkin ottaa osaa kisaan - mukana myös yksi valkoinen noita. Muistan edelleen, millaisia taikoja kisassa tehtiin, miten romanssissa kävi, ja mikä oli juonen yllätyskoukku.

5. Aapeli: Koko kaupungin Vinski
   Näkymättömyyspulveri! Tämä kirja oli niin hauska ja mainio. Mukana tietysti Maija Karman kuvat, joista näkee, että on mahdollista piirtää näkymätön ihminen.

6. Lea Pennanen: Pikku siili
    Pikkusiili, Kissa Kiisseli, Hiiri Hii, Kulkurirotta Nippeli ja Kettu Keikura. Eläinten metsä ja hunajasienet. Taustalla ihmisten maailma, joka on tuhoutumassa. Luomoava eläinsatu, kuvittajana kukapa muu kuin Maija Karma. (Myös Piilomaan pikku aasi ja Kettusaari olivat tärkeitä kirjoja.)

7. Britta-Lisa Joutsen: Taivas, mikä sisar!
    Amerikansuomalainen Kati muuttaa Anjan perheeseen ja hurmaa kaikki reippaudellaan ja avoimuudellaan. Seuraa mustasukkaisuutta ja eripuraa kunnes tytöt ystävystyvät. Pidin tästä kirjasta hirveästi, ja samaistuin kovasti Anjaan, joka tuntee jäävänsä räiskyvän Katin varjoon.

8. Maijaliisa Dieckmann: Aurajoen tyttö
    1000-luvun Suomeen sijoittuva historiallinen nuortenkirja. Mukana naimakauppoja, viikinkejä, orjia, poppamiehiä. Rakastin tätä kirjaa suunnattoman paljon, ja kuvittelin itseni usein kirjan muinaisiin maisemiin.

9. Anna-Greta Winberg: Jotkut senkun häipyy
    Tämä saattoi olla ensimmäisiä vähän realistisempia nuortenkirjoja, mitä luin, ja oli jotenkin hyvin jännittävää lukea kirjaa, jossa puhuttiin esimerkiksi kuukautisista ja seksistä. Päähenkilön vanhemmat eroavat ja samaan aikaan huolta aiheuttavat tietysti pojat ja ihastumiset. Muistelen, että tämä kolmioisainen sarja olisi ollut hyvin raikas ja todentuntuinen.

10. ?
     Lukijoiden apua kaivataan. Muistaako joku kirjan tai kirjailijan nimeä? Simone (?) aloittaa uudessa koulussa, jossa häntä luullaankin Simon-nimiseksi pojaksi. Pidin kirjasta kovasti - se oli jotenkin ihanan boheemi ja rohkea - mutta en saa päähäni kirjan nimeä.

Löytyykö listalta teidän suosikkejanne?  

lauantai 17. marraskuuta 2012

Viivi Luik: Varjoteatteri


 "En tiennyt silloin, että elämä on aina nuorallatanssia, veitsenterällä kulkemista, ja että se mitä on tänään voi huomenna olla poissa. En tiennyt vielä, että elämän pikkuasiat, ne jotka tuntuvat tylsiltä ja jotka ovat yhteisiä toisen kanssa, ovatkin onni, että alusvaatteiden viikkaaminen, leivän ja perunoiden hankkiminen, teen keittäminen, paitojen ja nenäliinojen silittäminen voi olla onni. Minä halveksin noita elämän pikkuasioita vielä täydestä sydämestä."

Joskus niinkin pieni asia kuin kirjan luokittelu voi vaikuttaa  lukukokemukseen. Virolaisen Viivi Luikin Varjoteatteri luokitellaan takakannessa ja nimiölehdellä romaaniksi, ja tämä romaaniksi luokittelu hämmensi minua välillä kirjaa lukiessa: kirja vaikuttaa enemmän muistelmalliselta asiaproosalta kuin romaanilta, ja asiaproosaa lukiessaan sitä olettaa, että kerrotut asiat ovat suurinpiirtein tosia. Mutta jos kirja onkin romaani, pitäisikö siihen suhtautua sepitteenä, fiktiona, tarinana? Itse päätin Varjoteatteria lukiessani suhtautua siihen kuin asiaproosaan, sillä kirjan viehätys liittyi minusta suurelta osin siihen, että uskoin kuvattujen tapahtumien olevan totta. Koska Luik on minulle kirjailijana ja ihmisenä tuntematon, en tietenkään pysty kuin arvailemaan, missä määrin kirja on faktaa ja missä määrin fiktiota, mutta ainakin Luik osaa kirjoittaa niin, että tarina elää ja tuntuu elämältä.

Varjoteatterissa Luik kertoo elämänpituisesta matkastaan Roomaan. Kaupunkiin hän päätyy diplomaatin vaimona, mutta Rooma on kulkenut hänen mukanaan lapsuudesta asti - välähdyksinä, aavistuksina ja enneunina. Ja Roomassa asuessaan Luik kantaa mukanaan myös virolaisuutta - muistoina, pohjoisena identiteettinä ja vastavoimana Alppien eteläpuoleiselle elämälle. Vaikka Luik tuntee Roomassa olevansa perillä, kotona, hän katsoo kaupunkia myös ulkopuolisen silmin.

Ihastuin tapaan, jolla Luik Varjoteatterissa tarinoi elämästään. Hän sitoo yhteen arkiset tapahtumat, satunnaiset kohtaamiset, oudot sattumukset ja yleiset pohdinnat elämästä ja ihmisyydestä. Tajunnanvirta kuljettaa lukijaa ajassa ja paikassa: Viron itsenäistymisen hetkistä siirrytään vuosituhannen vaihteen Roomaan, 90-luvun Berliiniin ja takaisin Roomaan. Matkallaan Luik tapaa kirjavan joukon ihmisiä kerjäläisistä pastoreihin ja roomalaisista daameista luurangonkorjaajiin. Hän kuvaa sitä, kuinka italialaisille elämä on näyttämö, jossa tärkeää on se, miltä asiat näyttävät ja että katsojaan tehdään vaikutus. Ja hän kertoo, kuinka tärkeää on elää, siitä huolimatta ettemme tiedä, mistä tässä kaikessa on kyse.

Luik osaa värittää elämän lähes taianomaisin värein, nähdä arkisissa hetkissä suuruutta ja pieniä ihmeitä. Hän kertoo vanhan pastorin, herra Atspolin suulla, että paholainen on arkielämä, jossa ihminen kulkee selkä kyyryssä ja katse maahan luotuna. Luikin kirjan luettuaan haluaa nostaa katseensa ja todella katsoa maailmaa.

Muissa blogeissa: Erjalle kirjan lukeminen oli suuri nautinto; Mari A. antoi kirjalle viisi tähteä; Unni ihaili runonomaisen kaunista kieltä; jaana ei täysin lämmennyt kirjalle vaan piti sitä välillä puuduttavana; Arja kuvaa kirjaa ajoittain sekavaksi mutta harkituksia ja täyteläiseksi.

Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen.

Viivi Luik: Varjoteatteri (Varjuteater, 2010)
Suom. Anja Salokannel
Tammi, 2011 

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Kahdeskymmeneskuudes viikko musiikkia ja kirjoja

Tällä kertaa kirjahaasteessa kysytään, mikä kirja muutti mielipiteeni?

Olin 19-vuotias, ja yliopistossa naistutkimuksen johdantokurssilla luettiin otteita Judith Butlerin Hankalasta sukupuolesta. Muistan kuinka mullistavalta ja vapauttavalta sen lukeminen tuntui, ja vaikka kirja ei ehkä täydellisesti muuttanut ajatuksiani, se sai kyllä ajattelemaan ja tarkastelemaan sukupuolisuutta eri kulmasta. Hyvin merkittävä lukukokemus, ja myöhemmin olen lukenut kirjan kokonaankin.

***

Musiikkihaasteessa aiheena on kappale jonka osaan soittaa jollakin soittimella.

Soitin aikoinaan pianoa yli kymmenen vuotta, ja vaikka en luultavasti enää ihan suorilta käsin osaisi soittaa juuri mitään, pienellä kertauksella  voisi sujua ainakin tämä kappale.


sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Fannie Flagg: Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Cafe


"Later on, still looking, she had tried to get involved with the Women's Community Center. She liked what they stood for but secretly wished they would wear just a little lipstick and shave their legs. She had been the only one in the room in full makeup, wearing pantyhose and earrings. She had wanted to belong, but when the woman suggested that next week they bring a mirror so they could all study their vaginas, she never went back.
Ed said that those women were nothing but a bunch of frustated old maids and too ugly to get a man anyway. So there she was, too bored for Tupperware parties and too scared to look at her own vagina."

Paistetut vihreät tomaatit on minulle - kuten varmasti monelle muullekin - tuttu elokuvana. Olen nähnyt elokuvan useaan kertaan, ja kirjoitin siitä opiskeluaikana jopa esseen naistutkimuksen kurssille: aiheena oli "Äitiys, rotu ja seksuaalisuus elokuvassa Paistetut vihreät tomaatit". Elokuvan parissa olen siis viihtynyt ja liikuttunut, sekä pohtinut sen merkityksiä puolelta jos toiseltakin. Kirjankin lukeminen on kiinnostanut jo pidempään, ja erityisesti olen halunnut tietää, käsitelläänkö kirjassa naisten välistä rakkautta eri tavalla kuin elokuvassa. Elokuvaahan on jonkin verran kritisoitu siitä, että kahden keskeisen henkilön, Ruthin ja Idgien rakkaussuhde on ilmaistu siinä määrin rivien välissä, että suhteen romanttinen puoli saattaa jäädä katsojalta kokonaan huomaamatta ja suhde on helppo tulkita "vain" ystävyydeksi.

Pääpiirteissään kirja ja elokuva ovat tarinaltaan hyvin samanlaiset. Keski-ikäinen, vaihdevuosista kärsivä ja masentunut Evelyn Couch tutustuu kahdeksankymppiseen mutta elämäniloiseen Ninny Threadgoodeen, joka alkaa kertoa tarinoita nuoruudestaan Whistle Stopissa, Alabamassa, sekä Threadgooden suvusta ja erityisesti hurjapäisestä poikatytöstä Idgie Threadgoodesta. Evelynin ja Ninnyn välille kehittyy lämmin ystävyyssuhde, ja samaan aikaan kun Evelyn kuulee yhä enemmän Whistle Stopista, hänen oma maailmasa alkaa vähitellen muuttua: estynyt ja alistunut nainen oppii uskomaan itseensä ja nauttimaan elämästään. Kirja on elokuvaa monipolvisempi: siinä missä elokuva keskittyy pitkälti neljän naisen tarinaan, kirjassa seurataan elämää Whistle Stopissa monien sivuhenkilöiden kautta .

Flagg kuvaa vanhan Etelän pikkukaupungin elämän äärimmäisen nostalgisessa valossa. Whistle Stopissa ihmiset pitävät yhtä eikä ketään jätetä yksin. Varsinkin Idgien ja Ruthin kahvilassa ruokitaan niin mustat kuin kulkuritkin, ja paikallinen Ku Klux Klankin on kovin harmiton pikku salaseura. Elämää värittävät  kepposet, ihastumiset ja pienet avioriidat. Minun on tunnustettava, että tämä ylenpalttinen herttaisuus teki kirjan lukemisesta välillä jopa hiukkasen pitkästyttävää. Lukeminen oli miellyttävää mutta vähän etäistä: vaikka kirjassa tapahtuu kaikenlaisia kauheita asioita raiskauksista murhiin ja kuolemiin, kaikki on kerrottu jotenkin niin pehmeän pumpulisesti, etteivät tapahtumat tuntuneet kovin kamalilta. Samoin monet henkilöhahmot jäävät kaikessa suloisuudessaan yksiulotteisiksi.

Ruthin ja Idgien suhteen kuvaus siis kiinnosti minua etukäteen aivan erityisesti. Kirjassa tehdään selväksi, että Ruth ja Idgie rakastuvat toisiinsa, ja heidät kuvataan pariskuntana, jolla on yhteinen lapsi. Toisaalta elokuva taas keskittyy naisten suhteeseen muuten paljon enemmän - kirjassa suhde jää taka-alalle sen jälkeen kun Ruth ja Idgie asettuvat yhteen asumaan, eivätkä naiset taida vaihtaa kirjassa edes yhtä suudelmaa. Ruth häivytetään taustahahmoksi, jonka kerrotaan lähinnä olevan suloinen ja kaikkien rakastama, ja huomio keskittyy Idgieen. Vaikka elokuvassa ei puhuta suoraan rakkaudesta, Ruthin ja Idgien suhde on kirjaan verrattuna paljon isompi osa tarinaa, ja naisten välillä tuntuu myös olevan paljon enemmän tunnetta ja jännitettä. Onkin vähän vaikea sanoa, kummassa versiossa suhde oikeastaan on intiimimpi.

Ikuisuuskysymys: onko kirja parempi kuin elokuva? Tässä tapauksessa täytyy sanoa, että kummallakin on puolensa. Elokuva on yhtenäisempi - kirjassa oli ehkä hiukan liikaa erilaisia sivujuonteita, eivätkä kaikkien henkilöiden elämäntarinat jaksaneet kiinnostaa minua. Elokuva on sentimentaalisempi, kun taas kirjan ote on kepeän nostalginen. Makuasia, kummasta pitää enemmän - minä taidan kallistua elokuvan tunteellisuuden puolelle. Kirjalle taas annan pisteet Evelynin hahmosta ja tämän masennuksen kuvaamisesta: ne olivat minusta kirjassa koskettavammin ja aidommin kerrottu kuin elokuvassa. Pidin myös kirjan lopusta enemmän kuin elokuvan lopetuksesta.

Kaiken kaikkiaan olen iloinen siitä, että luin tämän kirjan, vaikka se ei ehkä ollutkaan aivan niin ihana kuin odotin. Mutta se oli mielenkiintoinen ja viihdyttävä lukukokemus. Ja kieltämättä se sai minut myös kaipaamaan elokuvaversiota, joka ehkä nostalgiapisteiden ansiosta saattaa kuitenkin olla, jos ei parempi, niin minulle se rakkaampi versio tästä tarinasta.

Karoliina kuunteli äänikirjan ja kuvaa sitä lämminhenkiseksi ylistykseksi ystävyydelle ja naiseudelle. Zephyr piti kirjaa sanomaltaan feministisenä ja naisia voimaannuttavana. Katja on kirjoittanut kirjasta lyhyesti osana äänikirjakokeilujaan.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen, kategoriassa Southern Fiction.

Fannie Flagg: Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Cafe, 1987
Ballantine Books, 2000 

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Merete Mazzarella: Silloin en koskaan ole yksin

Merete Mazzarella on yksi niistä lukemattomista kirjailijoista, jotka ovat roikkuneet lukulistallani ties kuinka kauan. Mazzarella on tullut tutuksi monista haastatteluista, joiden perusteella on muodostunut kuva viisaasta ja sanavalmiista naisesta, ja olen halunnut pitkään lukea erityisesti hänen omaelämäkerrallisia kirjojaan. Ensimmäiseksi Mazzarellakseni päätyi kuitenkin tämä kirjallisuutta ja lukemista käsittelevä kirja: se lähti mukaani eräällä noista ihanan hedelmällisistä kirjastoreissuista, joiden aikana silmä poimii jatkuvasti hyllyistä jotakin kiinnostavaa kotiin vietäväksi.


"Kirjallisuuspedagogien tehtävänä voi olla lukijoiden opastaminen laatukirjallisuuden pariin, mutta he tekvät viisaasti elleivät halveksi rakkautta vähemmän laadukkaaseen.
Eihän kukaan rakasta, ellei löydä jotain mikä tuntuu rakastamisen arvoiselta, jotain mille haluaa olla uskollinen. Siksi kirjallisuuspedagogien pitäisi mieluummin ryhtyä keskustelemaan siitä, mikä oikeastaan tekee jonkin asian rakastamisen arvoiseksi."

Silloin en koskaan ole yksin -kirjassa Mazzarella käsittelee kirjallisuutta, lukemista sekä lukijan ja kirjailijan rooleja. Hän pohdiskelee kirjailijan etiikkaa, kirjallisuuden ja todellisuuden välistä suhdetta, ja sitä mitä kirjallisuus voi opettaa meille elämästä. Kirja rönsyilee aiheesta toiseen, välillä melkein tajunnanvirtamaisesti erilaisia assosiaatioketjuja seuraillen, välillä pysähtyen pidemmäksi aikaa tarkastelemaan kiinnostavaa yksityiskohtaa, välillä vain heittäen ilmaan ajatuksen lukijan pohdittavaksi. Pidin todella paljon tästä Mazzarellan rupattelevasta kirjoitustyylistä, vaikka se toisaalta tarkoitti, että kirja pursuili kiinnostavia mietteitä, enkä tunne enää muistavani niistä puoliakaan. Uskonkin, että tämä voisi olla sellainen kirja jonka pariin voi palata kerta toisensa jälkeen, ja aina löytäisi jonkun uuden näkökulman kirjojen maailmaan.

Yksi kirjan keskeisistä teemoista on kirjallisuus keskusteluna. Se voi olla keskustelua kirjailijan ja lukijan välillä, mutta myös lukijan keskustelua todellisuuden ja itsensä kanssa. Taiteen ja kirjallisuuden tehtävä on Mazzarellan mukaan saada ihminen näkemään selkeästi, vastakohtana rutinoituneelle ja väsyneelle näkemiselle. Tässä mielessä kirjallisuus on eettistä ja moraalista toimintaa, mikä ei suinkaan tarkoita, että kirjailijat ihmisinä olisivat välttämättä moraaliltaan muita korkeammalla tasolla. Mazzarella kertookin kirjansa alkupuolella useita anekdootteja kirjailijoista, joiden moraalinen ryhti kiistämättä jättää toivomisen varaa.

Mazzarella pohtii useaan otteeseen myös kirjailijan vastuuta: mistä kirjailija saa kirjoittaa, kuinka paljon lähiympäristöään saa käyttää hyväkseen kirjoitusten materiaalina, ja onko kirjailijan motiiveilla merkitystä lopputulosta tarkasteltaessa: jos kirjailija kirjoittaa läheistensä yksityiselämästä, onko lopputuloksen kannalta merkitystä sillä, onko kirjailijan motiivina ollut henkilökohtainen kosto vai esimerkiksi porvarillisen elämäntavan kriittinen tarkastelu?

Pohdintojaan Mazzarella valottaa lukuisilla kirjallisen maailman esimerkeillä, Austenista Andersoniin ja Carpelanista Bret Easton Ellisiin. Jotkut kirjat ja kirjailijat olivat itselleni aivan tuntemattomia, ja sellaisten kohdalla yksityiskohtainen paneutuminen kirjan henkilöhahmojen motiiveihin ei luonnollisesti ollut ihan niin antoisaa kuin tuttujen kirjojen kohdalla. Sen sijaan pidin todella paljon Mazzarellan kirjaansa valitsemista runoista, ja siitä kuinka niitä käytettiin ajatusten havainnollistamiseen. Mazzarella kertoo myös esimerkkejä vetämistään kirjoittajakursseista sekä omasta kirjailijantyöstään. Erityisesti äidin kuolemaa käsittelevä Juhlista kotiin on paljon esillä, ja se alkoikin tämän kirjan myötä kiinnostaa entistä enemmän. Ihastuin tämän kirjan perusteella Mazzarellan ääneen ja elämänasenteeseen, ja haluan ehdottomasti päästä syventymään niihin oikein perusteellisesti.

Mazzarellan kirjallisien ajatusten parissa on viihtynyt myös Kirsi.

Osallistun kirjalla Underbara finlandssvenskar -haasteeseen, kategoriassa Sakprosa.

Merete Mazzarella: Silloin en koskaan ole yksin. Lukemisen taidosta (Där man aldrig är ensam. Om läsandets konst, 1999)
Suom. Kaarina Sonck
Kansi: Helena Kajander
Tammi, 1999 

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Amerikkalainen tyttö -kimppaluku: Kolmas etappi ja loppuyhteenveto


On aika koota yhteen kimppaluvun herättämät ajatukset. Amerikkalainen tyttö on luettu loppuun, ja keskustelemme nyt kolmannesta ja viimeisestä lukurupeamasta sekä kirjasta kokonaisuutena. Ensimmäisen kimppalukukeskustelun löydät täältä ja toisen osan täältä.

Nyt koko kirjan luettuani en voi sanoa muuta kuin "Voi Monika, minkä minulle teit!". Suhtauduin tähän kirjaan ennen kimppalukua innostuneen odottavasti mutta myös kunnioittavalla pelolla. Ja sitten kirja ei ollutkaan sellainen monimutkainen ja vaikeasti selätettävä urakka, jollaista olin odottanut. Mitä pdemmälle kirjaa luin, sitä helpommalta ja omemmalta Fagerholmin tapa kirjoittaa tuntui. Toki teksti oli loppuun asti rönsyilevän runsasta, tunnelma oli arvoituksellinen ja outo, ja kirja oli täynnä yksityiskohtia joista kaikkia ei millään pystynyt sisäistämään ainakaan yhdellä lukemisella. Mutta lukeminen ei sinänsä ollut vaikeaa, ja viimeiset parisataa sivua luin suorastaan ahmimalla - niin voimakkaasti kirja vei mukanaan.

Pidin siis kirjasta valtavan paljon. On myös selvää, että Säihkenäyttämö on tämän jälkeen pakko lukea: sen verran kysymyksiä ja keskenjääneitä tarinoita kirja jätti jälkeensä.

Viimeinen lukuetappi kuvasi suureksi osaksi Sandran maailman tyhjyyttä Doriksen kuoleman jälkeen. Sekä Sandran syyllisyyttä, kun alkoi selvitä, mikä rooli hänellä itsellään, vaietuilla salaisuuksilla ja Amerikkalaisen tytön mysteeri -leikillä oli Doriksen kuolemassa. Sandran romahtaminen oli hienosti ja vakuuttavasti kuvattu: se oli hidasta ja asteittaista hajoamista, joka teki ympäröivästä maailmasta vieraan ja merkityksettömän, koska ilman Dorista on mahdotonta elää. Sandra ikään kuin jatkaa roolien esittämistä Doriksen kuoleman jälkeen. Kun hän leikeissä oli Eddie de Wire, hän yrittää nyt olla Jääprinsessa tai "kävelevä seksuaalinen tusinafantasia", ja lopulta hänestä tulee Suokuningatar.

Eddien ja Sandran äidin tarinat saivat ilmeisesti selitykset kirjan lopussa. Fagerholm on tosin onnistunut pari kertaa hämäämään minua niin onnistuneesti, etten uskalla luottaa siihen, ovatko arvoitukset todella lopullisesti ratkenneet. Mutta näyttäisi siltä, että lammesta löytynyt tyttö oli kuin olikin Eddie, kun taas Sandran äiti oli lähtenyt toisen miehen matkaan, vaikka ei suinkaan Itävaltaan. Ja Doriksen kuoleman traagisuus korostuu, koska sen takana ovat vaietut salaisuudet, väärinymmärrys ja pelko: leikki ja mielikuvitus menivät liian pitkälle.

Kirjan loppu oli hämmentävä ja hiukan hyytävä. Bule-lammen mysteeri näyttäisi jatkuvan. Millainen paikka on Ritan Talvipuutarha? Entä Punainen huone, jonne Johanna ei löydä takaisin? Jatkaako seuraava sukupolvi Amerikkalaisen tytön mysteerin leikkimistä? Kirjan loppu tuntui vielä mystisemmältä kuin kaikki muu aikaisemmin tapahtunut.

Miten teidän muiden luku-urakkanne sujuivat? Antoiko kirjan loppu riittävästi vastauksia vai jäittekö kaipaamaan lisää? Aiotteko lukea Säihkenäyttämön? Ja millaisia ajatuksia kirjan lopetus teissä herätti?

Haluan vielä kiittää kaikkia kimppalukuun osallistuneita ja muita kommentoijia! Minulle tämä on ollut erittäin antoisa lukukokemus ja on ollut hienoa lukea muiden ajatuksia ja lukufiilisiä. Ihanaa että olitte mukana!

Ja vielä aivan lopuksi kommentti kirjan musiikkiviittauksista. Yritin lukiessani kovasti tunnistaa kirjassa mainittuja kappaleita, mutta en onnistunut saamaan kiinni kuin tämän kappaleen, joka uskoakseni on Amerikkalaisen tytön laulu.  Tunnistitteko te muita keskeisiä kappaleita?

lauantai 3. marraskuuta 2012

Maria Peura: On rakkautes ääretön

"On se mahdollista. Varsinkin jos osaa taikoa niin kuin minä osaan. Taion ison vyyhdin kultalankaa ja neulan ja ompelen tiukoin pistoin huulet yhteen. Langanpäät jätän vapaasti roikkumaan, ja aina, kun ukki ja mummo meinaavat minulle raivostua, vedän langoista niin, että suupieleni vääntyvät hymyyn."


Kuusivuotias Saara on lähetetty mummolaan, koska oma koti on rikki vanhempien juomisen takia. Mutta mummon ja ukin luona Saaran maailma hajoaa vielä pahemmin, sillä ukki käyttää Saaraa seksuaalisesti hyväksi julmalla tavalla. Ukki hallitsee pelolla ja uhkauksilla paitsi Saaraa myös mummoa, josta ei siis ole Saaralle turvaksi. Saara pakenee todellisuutta mielikuvituksen maailmaan, mutta pelot ja vääristynyt maailma eivät jätä rauhaan sielläkään.

Maria peuran On rakkautes ääretön oli todella rankka lukukokemus. Lapsen tuska ja hätä on kuvattu niin raastavasti, etten aluksi pystynyt lukemaan kirjaa kuin kymmenisen sivua kerrallaan. Sen jälkeen oli aina pakko laskea kirja tauolle, koska olo oli fyysisesti niin huono. Kuvotti ja ahdisti. Mietin jopa kirjan jättämistä kesken, mutta päätin lukea vielä jonkin matkaa eteenpäin. Ja hyvä että luin, sillä raskaudestaan huolimatta kirja oli erittäin hyvä - ja loppujen lopuksi myös hieno selviytymistarina.

Vaikka kirja kuvaa insestiä tavalla, joka tulee melkein liian lähelle lukijaa, kirja ei tunnu kurjuudella mässäilevältä tai sensaatiohakuiselta. Peura kirjoittaa vähäeleisesti: lyhyet lauseet ja kappaleet ja tarkasti valitut sanat tekevät tekstistä ilmavaa, vaikka se on täynnä painavaa asiaa. Kerronnassa vaihtelevat lapsen kertojaääni, Tornionjokilaakson murteella kirjoitetut dialogit ja ukin lyhyet monologit. Vaikka arvostan sitä, että Peura on halunnut antaa äänen myös hyväksikäyttäjälle, en kokenut ukin puheenvuoroja aivan yhtä uskottaviksi kuin muuta kirjaa. Tämä ei välttämättä ole Peuran vika - ehkä en vain itse suostunut menemään pedofiilin pään sisälle.

"Kiipeän ketterästi kuin karhu. En pelkää. En muista pelätä. Ei ole väliä, vaikka putoaisinkin. Maa ottaisi minut vastaan. Maa rakastaa minua. Maa ei koskaan petä minua."

Mielikuvitusjaksot, joista en yleisesti ottaen kovin usein kirjallisuudessa nauti, toimivat tässä kirjassa hyvin. Ne tuntuvat välttämättömältä osalta Saaran maailmaa, toimien paitsi piilopaikkana ja selviytymiskeinona, myös tytön pahan olon heijastajana. Peura ei erehdy tekemään Saarasta virheetöntä  ja viatonta lasta vaan näyttää, kuinka vääristynyt lapsuus purkautuu välillä myös Saarassa ilkeytenä ja pahana olona. Saaran henkilöhahmo on hienosti kuvattu, ja lukijana tälle toivoo turvaa ja valoa koko sydämestään. Ja samalla toivoo, että tosielämän Saarat saisivat elämäänsä sen aikuisen, joka huomaa lapsen hädän.

Hieno, vaikka ei helppo kirja, joka koskettaa ja jää mieleen.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Suketus, Sanna ja Helmi-Maaria Pisara.

Osallistun kirjalla Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen.

Maria Peura: On rakkautes ääretön, 2001
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi, 2011