keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani


Chick-lit-dekkari ei lähtökohtaisesti kuulosta sellaiselta kirjalta, johon ensimmäiseksi tarttuisin. Enkä luultavasti olisi tarttunut tähän Anniina Tarasovan esikoiromaaniinkaan, jos kustantaja ei olisi lähettänyt siitä arvostelukappaletta. Kun kirja kuitenkin luettavaksi tarjoutui, ajattelin että pieni viihdepläjäys ei ehkä vaihteeksi tekisi pahaa. Viihde on vaikea laki, mutta parhaimmillaan se voi tehdä oikein hyvää.

Vaikka kirjan tyylilaji arvelutti, Venäläisissä tilikirjoissa oli muutama kiinnostava tekijä. Ensinnäkin minua ilahdutti se, että päähenkilö on ammatiltaan tilintarkastaja. Virkistävän erilaista! Toiseksi kiinnosti kirjan sijoittuminen Venäjälle ja venäläisen kulttuurin kuvaus. Ja kolmanneksi minua veti puoleensa Sanna-Reetta Meilahden mainio kansikuva: tuntui että olisi synti jättää näin hienon näköinen kirja lukematta.

Kirjan päähenkilö Reija Wren saa komennuksen tekemään sisäistä tarkastusta Pietariin. Urallaan eteenpäin pyrkivä ja isänsä varjosta pois pyristelevä Reija tarttuu työtehtävään innolla, eikä häntä lannista pätkääkään se, että työtehtävän hoitamista tunnutaan alkumetreiltä lähtien häiritsevän ja suorastaan sabotoitavan. Työasioiden lisäksi Reijaa pitävät kiireisinä kuohuviinin huuruiset pitkät illat ja ympärillä pyörivät miehet suomalaisesta sulhasesta venäläisiin hurmureihin.

Miten minulle sitten kävi viihdekirjan vietävänä? Rehellisesti sanottuna on pakko myöntää, ettei tämä kirja ollut yhtään minun juttuni. Se oli makuuni ihan liian juonivetoinen, eikä kirjan jännärijuoni vienyt minua ollenkaan mukanaan. Henkilöhahmoihinkaan en saanut minkäänlaista otetta, eivätkä Reijan mieskuviot kiinnostaneet. Moni on kirjan parissa viihtynyt, joten kyse ei ole siitä, että kirja olisi tylsä, vaan siitä että itse tylsistyn tällaisten juonikuvioiden parissa.

Se, mikä kirjassa toimi ja mikä sai lukemaan sen loppuun asti, oli venäläisen miljöön ja kulttuurin kuvaus. Se tuntui aidolta, maistuvalta ja tuoksuvalta ja rehevältä. Muutenkin Tarasova osaa tunnelman luomisen taidon: kirjassa on nuoruuden rauhattomuutta, valvottuja öitä ja päänsärkyisiä aamuja, samanaikaista huolettomuutta ja levottumuutta.

Ei minun kirjani, mutta heille, jotka osaavat arvostaa genren ominaispiirteitä, Venäläiset tilikirjani luultavasti tarjoaa ihan kelpo viihdettä mukavan persoonallisilla mausteilla.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Amma, Omppu, Kirjakko ruispellossa, riitta k ja Arja.

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani
Kansi: Sanna-Reetta Meilahti
Gummerus, 2018

keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

Kamila Shamsie: Poltetut varjot



Kamila Shamsie punoo Poltetuissa varjoissa yhteen sukutarinan ja lähihistorian tapahtumat. Henkilökohtainen ja poliittinen todellakin yhtyvät kirjassa, jossa atomipommi vie rakastetun, siirtomaavallan mureneminen erottaa ihmiset toisistaan ja imperialismi vie kohti henkilökohtaisia tragedioita. Kirjan keskiössä on japanilainen Hiroko Tanaka, joka kokee läheltä Nagasakin atomipommin, Intian jakautumisen, Afganistanin sodan ja WTC-iskut. Ystävyys, rakkaus ja vanhemmuus sekoittuvat kirjassa sotaan, terrorismiin ja ideologioihin.

Shamsie onnistuu kuljettamaan pienet ihmisensä varsin onnistuneesti ja uskottavasti läpi historian myrskyjen. Hänen henkilönsä eivät suurimmaksi osaksi ole niitä, jotka vaikuttavat aktiivisesti historian tapahtumiin, vaan historia vaikuttaa heihin. Paikoitellen juonenkäänteet tosin ovat ehkä hiukan liian dramaattisia ja kohtalonomaisia, mutta kokonaisuus toimii kuitenkin tyylikkäästi.

Poltetuissa varjoissa ihmiset kohtaavat yli kansallisuuksien, sukupuolen ja uskonnon asettamien rajojen, mutta he ovat myös näiden rajojen rakentajia ja uhreja. He ovat usein voimattomia valtioiden, uskontojen ja muiden suurien voimien puserruksissa. Mitä pieni ihminen voi tehdä, kun suurvallat päättävät pienten maiden kohtalosta, kun uskonnon nimissä tapetaan ihmisiä tai kun asekauppa on vain bisnestä bisneksen joukossa? Ainakin hän voi pyrkiä siihen, että kohtaisi toisen ihmisen aina ihmisenä, tuntuu Shamsie sanovan. Siihen, ettei ihminen olisi rotu, kansallisuus tai uskonto – siihen ettei ihmisiä nähtäisi vihollisena, pelinappulana maailmanpolitiikan näyttämöllä tai välttämättömänä uhrauksena sodassa.

Poltetut varjot oli toinen tänä vuonna lukemistani hyllynlämmittäjistä. Olen tyytyväinen, että haaste sai minut tarttumaan Shamsien kirjaan, sillä se oli laadukas ja mukanaan vienyt lukuromaani, joka tarjosi viihdyttämisen lisäksi ajattelemisen aihetta. Kovin mieleenpainuva kirja ei kuitenkaan ollut: luin kirjan kuukausi sitten, eikä lukumuistijälki ole enää erityisen voimakas. Shamsien kirja on hyvä, mutta ei ehkä hirveän persoonallinen, eikä se siten jäänyt mieleen viipyilemään. Tämä hyllynlämmittäjä saa siis lähteä kiertoon etsimään seuraavaa lukijaa.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Kaisa, Leena, Katri ja Annika.

Kamila Shamsie: Poltetut varjot (Burnt Shadows, 2009)
Suom. Kristiina Drews ja Tommi Uschanov
Kansi: Jenni Noponen
Gummerus, 2010

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Han Kang: Ihmisen teot



"Haluan nähdä ampujan ja käskyn antajan kasvot, häilyä kuin lepattava liekki niiden yläpuolella heidän nukkuessaan, pujahtaa heidän uniinsa, hulmuta otsan ja suljettujen luomien päällä, kunnes pääsen niiden läpi. Kunnes he näkevät painajaisissaan kerran toisensa jälkeen, millaiset silmäni olivat, kun vuodin kuiviin. Kunnes he kuulevat minun kysyvän vaativasti: miksi?"

Pohjaton suru. Suuri toivottomuus. Nuo tunteet tuntuvat hallitsevan Han Kangin Ihmisen tekoja. Kirja kuvaa vuoden 1980 kansannousua Etelä-Korean Gwangjussa, kansannousun väkivaltaista tukahduttamista ja sen jälkiseurauksia, jotka kantavat nykypäivään asti. Se kertoo julmasti tapetuista opiskelijoista, suremaan jäävistä vanhemmista, kidutuksen uhreista jotka tukahduttavat tunteensa juomalla itsensä joka ilta tainnoksiin. Se kertoo sensuurista, muistamisesta ja yrityksestä unohtaa.

Kirja kuvaa julmuutta paikoitellen melkein sietämättömällä tarkkuudella, mutta väkivaltaa enemmän kirja kuvaa sitä, millainen vaikutus koetulla väkivallalla on ihmiseen ja ihmisen mieleen. Juuri tästä kumpuaa se toivottomuuden tunne, joka tihkuu Ihmisen tekojen joka sivulla. Kukaan ei selviä väkivallan teoista ehjänä, eivät ne joiden ruumiit kasataan ihmistorniksi metsänreunaan toukokuussa 1980, eivätkä ne joiden kidutetut ruumiit tekevät hiljaista kuolemaa vuodesta toiseen. Gwangju vaikuttaa korealaisten mielissä kuin radioaktiivinen myrkky – se heijastuu jokaisessa uudessa mielivaltaisessa väkivallan teossa.

Han Kang kirjoittaa tarinaansa tietyllä etäisellä asiallisuudella, jota tunnepiikit viiltävät vain ajoittain. Etäisyys ei tee kirjasta yhtään vähemmän raskasta kantaa, vaan se tuo tunnelmaan hyytävyyttä, joka ei jätä lukijaa rauhaan. Kirja, ja kaikki sen henkilöt tuntuvat puristuvan sisäänpäin, pienentyvän, menettävän itsensä, ja sama tunne tarttuu lukijaan.

Miten voi olla ihminen, jos ihminen kykenee tällaisiin tekoihin, tuntuu Han Kang kysyvän. eikä tarjoa juurikaan vastauksia. Ehkä jonkinlaisen vastauksen tarjoaa taide, teatteriesitys joka toteutetaan sensuuriyityksistä huolimatta. Siinä hetkessä pilkahtaa toivo, sanoma siitä, ettei vaiennettuja ääniä pystytä kokonaan tukahduttamaan.

Lopuksi vielä sananen kirjan kääntämisestä. Suomennos on tehty englanninkielisestä käännöksestä, ja kun lukemisen jälkeen etsin juttuja kirjasta, löysin myös Deborah Smithin artikkelin käännöksensä tekemisestä. Juttu oli monelle tapaa mielenkiintoinen, ja se sai jälleen kerran miettimään, kuinka paljon käännöksessä on kääntäjän tulkintaa. Smithin käännöksessä tulkintaa on ilmeisen paljon – jopa niin paljon että siinä on Smithin omia lisäyksiä, joita ei alkuperäisessä tekstissä ole. Osittain Smith selittää lisäyksiä sillä, että ne helpottavat länsimaista lukijaa ymmärtämään korealaisia ilmiöitä, osittain hän perustelee lisäyksiä sillä, että alkuperäinen teksti on synnyttänyt nuo lisäykset hänessä.

Käännös on aina enemmän tai vähemmän kääntäjän tulkinta alkuperäisestä tekstistä, mutta tuntuu josssain määrin hämmentävältä lukea, että kääntäjä on kirjaimellisesti muuttanut tekstiä. Tavallaan minusta on myös sääli, jos tekstiä muutetaan vain sen takia, että kirja tulee toisesta, oletettavasti vieraasta kulttuurista, jonka kaikkia nyansseja lukija ei ehkä ymmärrä. On myös sääli, että nämä muutokset siirtyvät suoraan myös suomennokseen, vaikka toki luen mieluummin Han Kangia vaikka kahden käännöskulman kautta, kuin olisin lukematta hänen kirjojaan ollenkaan.

Ihmisen teoista ovat kirjoittaneet myös ainakin MarikaOksa, Syksyn lehti, Laura, tuijata ja Tuomas.

Han Kang: Ihmisen teot (Sonyeon-i Onda,2014)
Suom. Sari Karhulahti Deborah Smithin englanninnoksesta Human Acts
Kansi: Tom Darracott
Gummerus, 2018