Ensikertalainen Turun kirjamessuilla

 Liput messuille saatu Turun Messukeskukselta.

Miksi Turkuun - onhan meillä Helsinki 

Olen usein suunnitellut Turun kirjamessuille osallistumista, mutta en ole aikaisemmin päässyt tuumasta toimeen.Tänä vuonna päätin lähteä messuille, kun selvisi että messujen teemana on tanssi. Haastateltavana olisivat mm. Tero Saarinen ja Jorma Uotinen, joita kumpaakin olen fanittanut vuosikausia.

Olin kuullut, että Turun messut ovat Helsingin messuja pienemmät ja intiimimmät. Toki näin olikin siinä mielessä, että messutila oli jonkin verran pienempi ja näytteilleasettajiakin oli vähemmän. Ihmisiä ja ruuhkia tuntui sen sijaan erityisesti lauantaina olevan ihan samaan tapaan kuin Helsingin messuillakin. Kirjat siis kiinnostavat!

 

Juttelin useamman Turun messujen konkarin kanssa, ja monet sanoivat, että siinä missä yleisöä riittää, näytteilleasettajien määrä on vähentynyt verrattuna aikaisempiin vuosiin ja esimerkiksi antikvariaattiosasto on kutistunut. Harmi, jos näytteilleasettaminen ei ole esim. taloudellisista syistä kannattavaa, kun yleisöä messuilla kuitenkin riittäisi.

Yleisesti ottaen Turun messuista jäi todella hyvä fiilis. Ohjelma oli kiinnostavaa, ja keskusteluja mahtui hyvin seuraamaan. Lavat oli myös aseteltu niin, että ainakin itse kuulin puheen hyvin, eikä toisilta haastattelupisteiltä kaikuva melu häirinnyt. Vaikka ruuhkia oli, messuilta jäi silti mukavan kotoisa ja lämmin tunnelma.

Kirjasome ja erityisesti kirjagram olivat näillä messuilla edustettuna paremmin kuin koskaan. Kirjagrammaajat @siperiankirjat ja @1001kirjaa (myös blogistaan tuttu) olivat mukana järjestämässä messuille kirjagramin omaa ohjelmaa. Kirjasomelle oli varattu myös oma kokoontumistila, jossa en itse tosin messukiireen keskellä ehtinyt piipahtaa.

Lauantai: tanssia ja taputuksia

Suuntavaistotonta ensikertalaista hiukan jännitti messuille saapuminen, mutta onnistuneesti pääsin Helsingistä Turun messukeskukseen. Ensimmäiseksi piti tietenkin ottaa tila haltuun ja tonkia sen jälkeen antikvariaattiosasto läpi. Vaikka osasto ei kovin suuri ollutkaan, ostettavaa olisi löytynyt vaikka kuinka paljon. Postauksen lopusta selviää, mitä päädyin hankkimaan.

Tero Saarista olin tullut kuuntelemaan, ja pääsinkin seuraamaan häntä kahden haastattelun verran. Toisessa oli mukana myös Jorma Uotinen, ja varsinkin tuo keskustelu oli jotenkin aivan ihana ja hauska. Saarinen puhui mm. siitä, kuinka tärkeää on myös sanaton viestintä kuten liike ja eleet- vaikka kirjamessuilla sanojen ylivallan keskellä ollaankin. Uotinen puolestaan sai suuret aplodit, kun hän muistutti, että tanssi on arvokasta itsessään - taiteena - vaikka sillä voi olla arvoa myös esimerkiksi terveyden edistäjänä.

 

Poliitikot kirjailijoiden tentissä -ohjelmaan olin suhtautunut etukäteen hiukan epäillen: mietin kuultaisiinko siinä vain ympäripyöreää jargonia lukemisen tärkeydestä. Kirjailijat esittivät kuitenkin niin konkreettisia kysymyksiä esim. taiteilijaeläkkeistä  ja kirjojen arvonlisäverosta, että vastauksissakin päästiin puhumaan asiaa. Keskustelu oli varsin kiinnostavaa ja viihdyttävääkin. Harvoin olen kuullut messuilla niin paljon ja niin voimakkaita väliaplodeja kuin tämän ohjelman aikana. Suurimman osan taputuksista keräsi Li Andersson, joka on kyllä erinomainen puhuja ja esiintyjä.

 

Messujen hauskin ohjelmanumero oli varmastikin lauantain ysäridisko! Messuilla tulee istuttua ja seisottua paljon, ja niskatkin ovat lujilla, kun kuikuilee divariosaston ylähyllyjä. Mikäpä siis parempaa kuin ravistella messujäykkyys tiehensä Haddawayn ja Daruden tahdissa. Ennen diskoilua Amman lukuhetken Amma jutteli Juha Itkosen kanssa 90-luvusta, muistoista ja musiikin merkityksestä.

 

Sunnuntai: kirjagramia ja klassikoita

Aloitin messusunnuntain päivystämällä Meet& Greet-pisteellä, jossa kerroin kirjagramista ja jaoin lukuvinkkejä. Oli mukavaa jutella lukemisesta ja jakaa kirjasomen ilosanomaa ihmisille.

Seuraavaksi kirjasome oli klassikoiden vauhdissa, kun Mari keskusteli Saara Turusen ja Laura Frimanin kanssa Suurteoksista ja uudesta Runotyttö-käännöksestä. Tämä kirjagramin tuottama ohjelmanunero, oli aivan ihana: klassikoiden ja Runotytön rakastaja vain hymyili menemään kuunnellessaan. Klassikoita saa lukea tai olla lukematta, niitä voi lukea myötä- tai vastakarvaan, ja klassikoiden kaanon elää.

Luontokadosta keskustelivat Juha Kauppinen, Kerttu Kotakorpi ja Maria Ohisalo. Keskustelussa korostettiin sitä, että vastuu luonnonsuojelusta ei voi olla vain yksilöiden harteilla, vaan siihen tarvitaan päättäjien sitoutumista. Yksilö voi myös olla luonnonsuojelija, vaikka ei olisi kaikissa valinnoissaan täydellinen.

Stella Harasekin esikoisromaani kiinnostaa, koska seurasin joskus aika aktiivisesti hänen blogiaan. Harasek on taitava kirjoittaja, ja on kiinnostavaa nähdä, miten hänen tekstinsä taipuu (tiiliskivi)romaaniksi.

Messujen viimeisenä ohjelmanumerona kuuntelin vielä Aino Frilanderin ja Aino Vähäpesolan haastattelun. Poimin mukaan Frilanderin lausahduksen, että hän kirjoittaa esseitä, koska hän on asiapentti, joka ei osaa luoda kuviteltuja maailmoja.

 

Messuostokset

Ostoskassiin päätyi Minna Eväsojan Sensei, koska luen kaikki Minna Eväsojan Japani-kirjat. Loput ostokset olivat antikvariaatti-puolelta.

 

Tove Janssonin Reilua peliä on ollut ostoslistalla pitkään. Rakastan tuota kansikuvaa. Edith Södergranin kokoelmasta myyjä sanoi että "Harva asia tässä maailmassa on varmaa, mutta siitä olin varma, että tämä kirja menee messuilla kaupaksi."

Lisäksi täydensin Kramppeja ja nyrjähdyksiä -kokoelmaani puuttuvilla osilla.

 

Yhteenveto

Kannatti lähteä kirjamessuille vähän kauemmaksikin. Helsingin messujen jälkeen puhun aina kirjamessukuplasta, johon uppoutuu täydellisesti messujen aikana, ja josta on hiukan vaikeaa palata arkeen. No, messukupla on vielä täydellisempi, kun lähtee toiseen kaupunkiin ja irtautuu messujen ajaksi kokonaan tutusta ympäristöstä.

Kohtaamiset ja keskustelut ovat kirjamessuilla aina ihania. Kaikki te, joiden kanssa tiet kohtasivat: olette osa messukuplaani.

Voi olla, että tulevina vuosina Turun kirjamessut kuuluvat syksyihini yhtä lailla kuin Helsingin kirjamessut.

Monika Fagerholm: Diiva

 

"En OLE yhtä kuin jokin seksuaalinen suuntaus, sillä maailma voi olla PUNAINEN ja KELTAINEN ja VIHREÄ ja SININEN, kuten ystäväni Frances sanoo. On miljoonia olemisen tapoja, tuhat tutkimatonta tapaa, voi olla juuri sellainen kuin haluaa."

Diiva on 13-vuotias koulutyttö. Hän on supersankari. Lapsinainen. Uusi, upea ja erilainen. "Kaikki mitä kerron on totta", Diiva julistaa kirjan ensimmäisellä sivulla. Kirjan muilla sivuilla totuus kyseenalaistetaan lukuisia kertoja. Tai ehkä on pikemminkin niin, että on miljoonia totuuksia, kuten on miljoonia olemisen tapoja.

Diiva oli aikoinaan ensimmäinen kirja, jota yritin lukea Monika Fagerholmilta. Taisin aloittaa kahdestikin, enkä kummallakaan kerralla päässyt paljon alkua pidemmälle. Myöhemmin olen lukenut kaikki Fagerholmin suomeksi ilmestyneet teokset Diivaa lukuunottamatta, ja olen rakastunut Fagerholmin kirjalliseen omaperäisyyteen ja hurjuuteen. Diivan lukemista olen säästellyt sopivaan hetkeen kuin herkkupalaa. Tänä kesänä aloin kaivata Fagerholmin outoja maailmoja ja päätin, että nyt on Diivan aika.

Diiva on taattua Fagerholmia: toisteinen teksti, viittaukset populaarikulttuuriin ja tyttöjen maailma ovat tuttuja fagerholmismeja. Toisin kuin joissakin muissa Fagerholmin kirjoissa, Diivassa ei toisaalta ole sellaista melko juonellista arvoitusta tai mysteeriä, joka toisi kirjaan tarinallisuutta tai luettavuutta. Diivassakin on omat mysteerinsä, mutta ne ovat enemmän pinnan alla kuin vaikkapa Amerikkalaisessa tytössä tai Lola ylösalaisin -kirjassa. Ehkä Diiva ei siksi olekaan paras kirja aloittaa Fagerholmiin tutustumista, mutta se on täydellinen kirja Fagerholm-fanille. Rakastin!

Kiinnitin erityisesti huomiota seksuaalisuuden kuvaukseen Diivassa. Diivan seksuaalisuus on virtaavaa, vapaata, monimuotoista. Diiva tuntee HALUA, eikä halun kohteen sukupuolella tai iällä ole Diivalle merkitystä. Toisaalta Fagerholm leikittelee nuoren naisen seksuaalisuuden kuvastolla: Diivassa näkyy viitteitä Lolitaan ja Laura Palmeriin ja lukuisiin kulttuurimme kuvauksiin nuoren naisen ja vanhemman miehen suhteesta. Diivassa seksuaalisuus ja halu ovat yhtä lailla mielikuvia ja ajatuksia kuin tekoja. Selvää kuitenkin on, että teinityttö on Fagerholmilla itsenäinen seksuaalinen olento, jolla on omat halunsa ja tarpeensa.

Seksuaalisuuden teema Diivassa innosti minut etsimään, mitä muut ovat aiheesta kirjoittaneet, ja löysin Pauliina Haasjoen kiinnostavan queerluennan. Teksti löytyy googlettamalla nimellä Kaikkivoipaisesti queer. Omnipotenssi, seksuaalisuus ja ambivalenssi Monika Fagerholmin Diivassa. Suosittelen tutustumaan.

Monika Fagerholm: Diiva (Diva, 1998)

Suom: Arja Tuomari

Otava, 1998

Virginia Woolf: Elettyjä hetkiä

Kirjagramin Virginia Woolf -haaste antoi hyvän syyn lukea uudelleen yksi henkilökohtaisista Woolf-suosikeistani, Elettyjä hetkiä.

Elettyjä hetkiä koostuu viidestä omaelämäkerrallisesta tekstistä, jotka on julkaistu postuumisti. Tekstit on kirjoitettu eri aikoina ja eri tarkoituksiin, mutta yhdessä niistä muodostuu kiehtova kuva Woolfin lapsuudesta, nuoruudesta ja ajatuksista.

Kirjan avaava Muistoja on lapsuuskuvaus, jonka Woolf on kirjoittanut jo 25-vuotiaana. Se on kiinnostava erityisesti näytteenä Woolfin varhaisesta tyylistä, joka ei ole vielä aivan hioutunut, mutta josta voi jo tunnistaa hänelle ominaisia piirteitä.

Luonnoksen menneestä Woolf sen sijaan kirjoitti elämänsä loppupuolella, ja se on aihio muistelmiksi, joiden kirjoittamista Woolf ilmeisesti suunnitteli melko vakavissaan. Teksti on osittain viimeistellympää, osittain vain muistiinpanoja, mutta sellaisenakin Luonnos menneestä on nautittavaa luettavaa. En voi kuin haikeana huokailla, kuinka upeat muistelmat Woolf olisikaan kirjoittanut, jos teksti olisi joskus valmistunut.

Kolme viimeistä tekstiä Woolf kirjoitti esitettäväksi Muistelmaklubilla eli ystäväjoukolle, joka kokoontui lukemaan "ehdottoman vilpittömiä" muistelmiaan. Näissä kirjoituksissa Woolf käsittelee velipuoltaan, Bloomsburyn ryhmän syntymistä ja snobismia. Nämä tekstit ovat melko hiottuja, ja niissä näkyy niin Woolfin huumori kuin terävyyskin.

Elettyjä hetkiä teki minuun valtavan vaikutuksen, kun luin sen ensimmäisen kerran noin 18-vuotiaana. Olin muutenkin aivan Woolfin lumoissa, ja rakastin kaikkea mitä häneltä luin, mutta tämä kirja innoitti minua voimakkaasti. Se ei tietenkään ole verrattavissa Woolfin valmiisiin kirjoituksiin, eikä se ole Woolfin paras kirja, mutta siinä on paljon kiinnostavaa ja outoa tenhoa.

Luulen, että nuorena vaikutuin osittain Woolfin elämän dramaattista tapahtumista. Läheisten kuolemat, monimutkaiset sisarussuhteet, seksuaalinen hyväksikäyttö ja mielenterveyden järkkyminen: kaikki tämä järkytti mutta myös kiehtoi nuorta lukijaa. Vaikuttavuutta lisäsi se, että Woolf kirjoittaa näistä asioista usein ikään kuin sivulauseessa ja viitteellisesti. Lukija hätkähtää ja pysähtyy, joutuu ajattelemaan.

Elettyjä hetkiä on myös kiinnostava kuvaus siitä, mitä on kirjoittaminen ja erityisesti muistoista kirjoittaminen. Woolf esimerkiksi kirjoittaa, että muistoista tai ihmisen elämästä ei voi kirjoittaa, jos ei ensin yritä kuvata sitä, kuka ihminen oikeastaan on. Muuten elämäkerrasta tai muistelmista tulee vain tapahtumien luettelo.

Muistot ja havainnointi ovat keskeisiä teemoja Woolfin tuotannossa, ja nämä tekstit tuovat teemoihin mielenkiintoista ristivalotusta, kun Woolf käsittelee konkreettisesti omia muistojaan. Samalla lukijalle tarjoutuu tilaisuus havainnoida tekstin syntymistä näiden eri tavalla viimeistelemättömien kirjoitusten kautta.

Kirja on kuitenkin ollut minulle erityisen tärkeä elettyjen hetkien käsitteen vuoksi. Luonnos menneestä -tekstissä Woolf kirjoittaa, että kaikkiin päiviin sisältyy sekä elettyä että ei-elettyä. Ei-eletyt hetket ovat pumpulia, jota emme muista jälkeenpäin. Hyviin päiviin sisältyy enemmän elettyjä hetkiä, kuten kävelyretkiä ja uuden kirjan lukemista. Arkielämässään ihminen on kuitenkin irrallaan todellisuudesta, mutta välillä joku eletty hetki paljastaa pinnan alla olevan todellisuuden, kuvion johon kaikki ihmiset kuuluvat. "Koko maailma on taideteos, ja me olemme tuon taideteoksen osia."Näissä ajatuksissa on jotain, mihin olen samaistunut voimakkaasti. Voisin jopa sanoa, etten olisi sama ihminen, jos en olisi nuorena lukenut eletyistä hetkistä.

Virginia Woolf: Elettyjä hetkiä (Moments of Being, 1976)
Suom. Kaarina Ripatti
Kirjayhtymä, 1986