lauantai 29. maaliskuuta 2014

Tunnelmia Korjaamon kirjamarkkinoilta

Helsingin Töölössä järjestetään tänä viikonloppuna toisen kerran Korjaamon kirjamarkkinat. Olin markkinoilla myös viime vuonna, ja nautin kovasti lämpimästä ja intiimistä tunnelmasta ja hyvästä ohjelmasta. Oli siis selvää, että kävisin markkinoilla myös tänä vuonna.

Ja kannatti taas mennä. Markkinoilla oli hurjan mukavaa, ohjelma oli kiinnostavaa ja tapahtumasta jäi todella hyvä mieli.


Korjaamon tilat ovat vanhoissa raitiovaunuhalleissa, ja paikan historiaa muistetaan myös pienessä ratikkamuseossa.


Vaunusalissa käytiin kirjakauppaa.


Kirjansitoja Mari Vehkaluoto myi mm. kirjakoruja.


Ja tietysti minun piti saada itselleni oma kaulassa kannettava kirja.


Korjaamon keittiössä Outi Rinne kertoi raakaruuasta, ruokabloggaamisesta ja kirjastaan Raakaruoka-aika. Riikka Väliahde haastatteli.




Tarjolla oli myös maistiaisia: herkullisia raakasuklaabrowneja.


Vintillä keskusteltiin tyttökirjoista ja chicklitistä. Maria Petterson haastatteli, paneelissa olivat mukana Sara Kokkonen, Sari Luhtanen, Laura Paloheimo ja Riikka Pulkkinen.


Kirjallisten tapahtumien jälkeen piti ravita ruumista skumpalla ja sushilla.


Ja kotona kelpasi katsella kirjahankintoja.


Kirjamarkkinat jatkuvat huomenna. Menkää paikan päälle – suosittelen lämpimästi.

tiistai 25. maaliskuuta 2014

Charles Dickens: Suuria odotuksia


"Voi minua! Luulin niitä yleviksi ja suuriksi tunteiksi. Mutta mieleenikään ei johtunut, että pysytteleminen loitolla Joesta, koska tiesin Estellan häntä halveksivan, oli halpaa ja pikkumaista. Vain yksi päivä oli kulunut siitä, kun Joe oli saanut kyyneleet kihoamaan silmiini. Ne olivat kuivuneet pian, antakoon Jumala minulle anteeksi – kuivuneet pian."

Teki mieli upottaa kirjalliset hampaat oikein kunnolliseen, paksuun klassikkoon. Dickensin Suuria odotuksia vastasi tähän tarpeeseen paremmin kuin hyvin. Kirjassa on kaikkea, mitä voi klassikonjanossa toivoa: värikkäitä henkilöhahmoja, suuria tunteita, moraalinen opetus, tapainkuvausta, salaisuuksia ja arvoituksia ja reilusti pituutta.

Suuria odotuksia on ennen kaikkea kasvukertomus. Kirjan minäkertoja Pip on orpopoika, joka kasvaa kiivasluontoisen sisarensa ja tämän lempeän aviomiehen kasvattamana - pienessä sepän pajassa synkillä suomailla. Elämä ei tunnu lupaavan Pipille kovinkaan suuria, mutta hän pääsee kuitenkin kurkistamaan ylemmän luokan oloihin, kun paikkakunnalla asuva omalaatuinen ikäneito Miss Havisham kutsuu hänet pitämään seuraa itselleen ja kasvattityttärelleen. Miss Havisham on kuin kauhukertomuksen hahmo: rakkaudessa pettynyt vanhapiika, joka pukeutuu edelleen vanhaan morsiuspukuunsa ja jonka hautukammiota muistuttavassa talossa hääkakkukin on jätetty homehtumaan pöydälle. Kasvattitytärtään Estellaa hän kasvattaa tunteettomaksi sydäntenmurskaajaksi, kostona koko miessukupuolelle.

Miss Havishamin luona Pip oppii häpeämään omaa taustaansa ja köyhiä elinolojaan. Tähän on syynä etupäässä kylmä ja kopea Estella, johon Pip on ensi silmäyksellä ihastunut. Koska Estella halveksii Pipin köyhyyttä, täytyy Pipinkin sitä halveksia. Kun Pip sitten saa yllättäen kuulla, että tuntematon hyväntekijä haluaa tehdä hänestä herrasmiehen ja rahoittaa hänen elämänsä Lontoossa, Pip jättää tyytyväisenä ja hieman pöyhkeänäkin vanhan elämänpiirinsä. Lontoossa Pip katselee ympärilleen, elää velaksi ja huvittelee. Sitten tapahtuu jotakin, mikä muuttaa täysin Pipin suuret odotukset.

Dickensin lukeminen muistutti minua taas kerran siitä, miksi luen mieluummin vanhoja romaaneja kuin  historiallisia romaaneja. Kun lukee 1800-luvulla kirjoitettua kirjaa, kirja vie paitsi sisällöllään, myös muodollaan menneeseen aikaan. Kun nykyajan kirjailija sijoittaa kirjansa 1800-luvulle, hän katsoo väkisinkin menneisyyttä nykyisyyden silmin, eikä lopputulos useinkaan tavoita samanlaista menneen maailman tuntua. Nykyajan kirjailija ei luultavasti laittaisi henkilöhahmojaan repimään tuskissaan hiuksia päästään, tai kyynelehtimään yhtä vuolaasti kuin Pip ja kumppanit. Monet Dickensin henkilöhahmoista ja juonenkäänteistä tuntuisivat nykyaikana kirjoitetussa historiallisessa romaanissa yliampuvilta, mutta Suurissa odotuksissa ne ovat kiehtovia.

Tuskin Dincensin aikaankaan ihmiset olivat jatkuvasta hiustensa repimisestä kaljuuntuneita, eivätkä vanhat kartanot luultavasti kätkeneet sisäänsä elävältä hautautuneita, kostonhimoisia ikäneitoja. Tällaiset asiat ovat vanhoissa kirjoissa kiinnostavia sen takia, että ne kertovat aikansa maailmankuvasta, ihanteista ja estetiikasta – eivät siksi että ne suoraan kertoisivat, millaista elämä oli. Samalla tavalla Dickensin koukeroiset, pitkät lauseet ja henkilöiden puheenparsi kuvaavat omaa aikaansa.

Mutta ei Dickens suinkaan ole pelkkää menneisyyttä ja ajan kuvaa. Kuolemattomia klassikkoja hänen kirjoistaan tekee tietysti se, mikä on ikuista: ihmisluonnon tarkka kuvaus. Vaikka jotkut hahmot ovat karrikoituja ja toiset on kuvattu ironisesti, on henkilökuvaus tarkkaa, oivaltavaa ja totta. Dickens kuvaa tarkkanäköisesti niin ihmisten heikkouksia – turhamaisuutta, oman edun tavoittelua, vallanhimoa – kuin heidän parhaimpia puoliaankin. Päähenkilö Pipistä löytyy niin heikkouksia kuin sympaattisuuttakin: hän on pohjimmiltaan hyväntahtoinen mutta heikkoluonteinen; ystävyteen kykenevä mutta uskollisuudessa pettävä; hän valehtelee itselleen mutta tulee myös muiden huijaamaksi. On helppo kiintyä päähenkilöön, joka tuntuu niin inhimilliseltä kuin Pip. Ja on helppo uppoutua kirjaan, joka on sisällöltään niin rikas kuin Suuria odotuksia.

Kirjan ovat lukeneet myös Jokke, sheferijmappple ja π.

Charles Dickens: Suuria odotuksia (Great Expectations, 1860-1861)
Suom. Alpo Kupiainen
Kannen kuva: Stanhope Alexander Forbesin maalauksesta
Karisto, 2008

torstai 20. maaliskuuta 2014

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän


"Muistakaa, mitä sanoin ihmisaikuisen monimutkaisista tahtomisen kudelmista. Vauva tietää, mitä haluaa. Hän haluaa pahan olon pois ja hyvän olon tilalle. Sitten hänestä tulee lapsi ja hän alkaa empiä, hän tulee uhmaikään ja sekoaa tunteissaan. Sen jälkeen hän menee milloin oikealle ja milloin vasemmalle, hän tahtoo jäätelökioskilla milloin vaniljaa ja milloin mansikkaa, hän haluaa vuoroin koko maailman ja vuoroin vain yhden kotoisan kulman, punaisen mökin ja perunamaan. Eikä hän enää koskaan ole siinä, missä luuli olevansa."

Aluksi huomio: tässä kirjassa on aivan ihastuttava kansi. Halusin kirjan omaan hyllyyni jo pelkästään Sanna Manderin söpön kansikuvituksen vuoksi.

Toiseksi tunnustus: taidan vähän fanittaa Riikka Pulkkista. En ole varauksetta ihastunut kaikkiin Pulkkisen kirjoihin, mutta erityisesti hänen kolmas romaaninsa Vieras jätti minuun voimakkaan jäljen.

Riikka Pulkkisella taitaa olla maine vakavana, jopa tosikkomaisena kirjailijana. Ajatus Pulkkisesta kirjoittamassa kepeää ja viihteellistä chick litiä on herättänyt joissakin lukijoissa ihmettelyä: miten hiotun ilmaisun ja suurten aiheiden parissa viihtyvä kirjailija voisi onnistua komediallisen (ja joidenkin mielestä pinnallisen) genren parissa.

Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän on toki erilainen kuin Pulkkisen aiemmat romaanit. Kirjallinen hyppäys ei ehkä kuitenkaan ole niin valtava loikka kuin äkkiseltään luulisi. Vaikka Raja ja varsinkin Totta ovatkin vakavuudessaan suorastaan ryppyotsaisia, ainakin minä löysin Vieraasta leikittelyä ja huumoria. Ihmissuhteista ja rakkaudestahan Pulkkinen on kirjoittanut kaikissa kirjoissaan, joten Iiris Lempivaaran sydänsurutkin hän hoitelee luontevasti.

Ja toisaalta, ei Pulkkinen tässä viihdekirjassaankaan täysin hattaraksi heittäydy. Parisuhdeongelmien, korkokenkien ja suklaan rinnalla kirjassa sivutaan vakavampiakin aiheita nuoruuden kasvukivuista siihen, mitä naisen tulisi olla. Ja Pulkkisen kieli kulkee älykkäästi, mutta aikaisempaa vapautuneemmin: tästä kirjasta ei synny vaikutelmaa sellaisesta liiallisesta hiomisesta, joka on tehnyt joistakin aikaisemminsra romaaneista hiukan raskaasti hengittäviä. Nyt Pulkkisen teksti pulppuilee ja virtaa. Myös kirjan huumori piilee ennen kaikkea sanoissa ja kielikuvissa, ei niinkään tapahtumissa.

Kirja rakentuu episodimaisesti lyhyistä luvuista, joiden nimet kuvaavat hyvin kirjan henkeä: Kyllä ja kuinka se opitaan. Liian täydellinen. Mielipuoli Foucault. Neiti Etsivät. Mitään sen kummallisempaa juonta kirjassa ei ole, vaan pienten sattumusten kautta kerrotaan, kuinka Iiris toipuu erosta ja oppii siinä sivussa itsestään ja elämästä. Ei siis mitään uutta ja mullistavaa, mutta toimivaa tavaraa. Pulkkinen ei uudista viihdekirjallisuutta mutta uudistuu kyllä itse kirjailijana. Tämän kirjan jälkeen on entistäkin mielenkiintoisempaa nähdä, mitä ja miten Pulkkinen seuraavaksi kirjoittaa.

Iiriksen sydämestä on kirjoitettu blogeissa paljon. Katso mitä mieltä olivat irisihmemaassa, Sanna, Taika, Lilli, Lukuneuvoja, Norkku, Mari, Anneli, Jonna, Marile, sonja, Jenni, Taru, Ilona, Anu, Jonna, Marja, Minna, Hanna ja HeidiBee.

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän
Kansi: Sanna Mander
Otava, 2014 

lauantai 15. maaliskuuta 2014

Katja Kallio: Säkenöivät hetket


"Sopimus oli sanaton, jos sinä hyppäät niin minäkin hyppään, ja he antautuivat tuntien huikaisevaa iloa nousten korkeuksiin, jonne kellään muulla ei ollut asiaa. He tunsivat jo vatsassaan ne säryn säikeiset aavistukset, jotka muuttuisivat yhä viiltävimmiksi naurun jatkuessa. Mutta sitä oli myöhäistä enää ajatella. He nauroivat jo niin, etteivät saaneet sanaa suustaan. Nauru taivutteli heitä kaksinkerroin, painoi heidän kätensä vatsalle ja kasvoille. Välillä he päästivät pienen ulvahduksen, ja jatkoivat taas.
Sitten he makasivat jo maassa ja kääntyilivät puolelta toiselle helpottaakseen tuskaansa."

Aikahypyt voivat olla ongelmallisia kirjallisuudessa. Tiedättehän: kirjailija esittelee miljöön ja henkilöhahmot, luo kiehtovan tunnelman ja saa lukijan kiintymään henkilöihin. Ja sitten hypätään ajassa vuosia eteenpäin, henkilöhahmot ovat vanhentuneet ja muuttuneet, osa on jäänyt matkan varrelle ja tapahtumapaikkakin on kenties muuttunut. Voi käydä niin, että kirjailija joutuu houkuttelemaan lukijan uudelleen puolelleen – ja siltikin lukija saataa koko loppukirjan haikailla vanhan asetelman pariin.

Jotain tällaista minulle tapahtui Katja Kallion Säkenöivien hetkien parissa. Pidin todella paljon kirjan alusta, jossa Inga Troberg viettää tyttärensä Ellyn kanssa verkkaisia kesäpäiviä Hangon Hotel Pension Bellevuessa. Inga on hiukan salaperäinen, hauras hahmo, joka kätkee sisälleen salaisuuksia ja herättää kenties siksi muissa hotellivieraissa huolenpidon sekaista uteliaisuutta. Elly-tyttärellä sen sijaan tuntuu olevan koko elämä edessään, varsinkin sen jälkeen kun hän ystävystyy aristokraattisen Pepin kanssa.

Kallio punoo kirjansa ensimmäisillä sadalla sivulla tiheän vaikka raukean tunnelman, jolla kietoi minut pauloihinsa. Saatoin tuntea kuuman auringonpaisteen ihollani, maistaa kahvin ja leivokset, nähdä maiseman jonka värit ovat kuin helteessä haalistuneet. Nautin porvariston hillityn charmin kuvauksesta: julkisivuista joita kannatellaan pystyssä kuin hyvää ryhtiä ja seurustelusäännöistä joiden rikkominen voi olla kohtalokasta. Pidin salaisuuden verhoista, jotka yllättäen heilahtivat sivuun.

En kuitenkaan saanut jäädä viipyilemään kylpylähotellin tunnelmiin, sillä Kallio kelaa yllättäen aikaa eteenpäin parikymmentä vuotta. Huomio siirtyy Ellyn aikuisuuden kynnyksellä oleviin tyttäriin, Harrietiin ja Beataan. Siskokset kilvoittelevat keskenään ja täydentävät toisiaan, kamppailevat ja pettävät. Elämä ei tunnu tarjoavan kenellekään kirjan naisista aivan sitä mitä nämä odottavat – vaikka säkenöiviä hetkiä itse kunkin tielle osuu.

Kirjan tunnelma säilyy voimakkaana loppuun asti. Sävyt ovat tummia, yleistunnelma haikea. Kallio kuvaa taas kerran taitavasti ihmismielen alempia kerroksia: kateutta, epävarmuutta, pettymyksiä, häpeää. Mukana on kuitenkin myös lempeyttä ja ymmärrystä: Kallio tuntuu välittävän henkilöistään. Nautin kirjan lukemisesta – ja kuitenkin jokin viimeinen silaus jäi puuttumaan. Ehkä jäin omassa mielessäni liiaksi kiinni alun tunnelmiin enkä missään vaiheessa saanut kolmannen sukupolven kokemuksista samalla tavalla kiinni. Tai sitten olisin kaivannut jotakin, mikä olisi rikkonut kirjan hienostuneen tyylikkyyden. Vaikka nautin juuri siitä viipyilevästä tavasta, jolla Kallio tarinaansa kuljettaa, se ei ehkä aivan kantanut läpi kirjan 400 sivun.

Säkenöivät hetket kuljetti minua lempeästi mukanaan. Se jätti kuitenkin jälkeensä tunteen siitä, etten aivan päässyt koskettamaan jotakin luvattua kauneutta.

Muissa blogeissa: Katjalle kirja oli myönteinen mutta ristiriitainen kokemus; Jennin mielestä kirja on kuin auringonpaisteessa maaliaan rapisuttava vanha pitsihuvila; Karoliinalle kirja tarjoili tummaa hehkua ja pimeää valoa; Susa melkein häkeltyi kirjan vahvuudesta ja syvyydestä; Minna odotti paljon mutta sai jotakin; Erja nautti tavattomasti kirjan lukemisesta; Maria vertaa Kalliota Sirpa Kähköseen ja Jane Austeniin; Joanan kirja sai miettimään; Arjan mielestä kirjaa on luettava huolellisesti ja ajatuksella; Kirjakko ruispellossa tunsi olevansa kirjan parissa kuin huonosti käyttäytyvä mies; Mai Laaksolle kirja oli hieno lukukokemus.

Katja Kallio: Säkenöivät hetket
Kansi: Emmi Kyytsönen
Otava, 2013 

torstai 13. maaliskuuta 2014

Britta-Lisa Joutsen: Taivas, mikä sisar!


"Isoäiti huokasi. "Rakas lapsi, etkö sinä ymmärrä, että Kati halusi vain auttaa sinua? Sinun täytyy todellakin saada enemmän itseluottamusta, et sinä voi piiloutua kirjojen taakse koko elämäsi ajaksi."
Mutta isoäidin tyynnyttely ei auttanut. Kaikki se kateus ja itsesääli, joka oli patoutunut Anjan sydämeen, purkautui yhtenä ryöppynä."

Amerikkalainen Cathy Connor muuttaa vuodeksi Suomeen, koska hänen arkeologivanhempansa lähtevät tutkimusretkelle Meksikoon. Cathyn – eli suomalaisittain tietenkin Katin – äiti on suomalainen, joten Katikin puhuu täydellistä suomea, vaikka ääntääkin r-kirjaimet kovin pehmeästi.

Suomessa Kati asettuu asumaan Pesolan perheeseen ja valloittaa nopeasti perheen isän ja viisivuotiaan Jukan sydämet. Äiti ja 13-vuotias Anja suhtautuvat varauksellisemmin vilkkaaseen ja puheliaaseen Katiin: uusia asioita pelkäävä Anja viihtyisi paljon paremmin kirjojen kuin amerikansisarensa seurassa. Vähitellen tytöt kuitenkin ystävystyvät, mutta Anjan sisällä muhii alemmuudentunne. Iloinen ja välitön Kati ystävystyy helposti kaikkien kanssa, tarttuu pelottomasti uusiin haasteisiin ja tuntuu onnistuvan kaikessa – oli sitten kyse ruuanlaitosta tai hiihtämisestä – ja Anja tuntee usein itsensä harmaaksi hiirulaiseksi Katin rinnalla. Ja voiko olla niin, että Anjan vanhemmatkin pitävät enemmän Katista kuin omasta tyttärestään?

Taivas, mikä sisar! oli minusta lapsena aivan ihana kirja. Ja yllättävän raikas ja viihdyttävä se oli näin aikuisiällä luettunakin. Mielenkiintoiseksi kirjan tekee erityisesti kateuden ja huonon itsetunnon käsittely: Anjan ja Katin ystävyys ei pääse kehittymään täysin ehjäksi, ennen kuin Anja oppii arvostamaan itseään eikä vertaa itseään jatkuvasti Katiin. Kateus ystävyysssuhteessa ei ole lastenkirjan aiheena kaikkein helpoin, ja Joutsen onnistuu mielestäni käsittelemään sitä hyvin onnistuneesti.

Luulen etten suinkaan ollut ainoa lapsi, jonka oli helppo samaistua Anjaan ja tämän itsetunto-ongelmiin. Samaistumisen kannalta ei ollut niin väliä, oliko omassa elämässä ketään konkreettista Katia, johon vertailla itseään: alemmuudentunne ja käsitys siitä kuinka muita rakastetaan enemmän ovat joka tapauksessa oman pään sisäisiä asioita ja siellä hyvin todellisia.   

Mutta miksi tässä, kuten monessa muussakin lastenkirjassa päähenkilön lukuharrastus esitetään hiukan negatiivisessa valossa? Lapsena minun oli helppo samaistua Anjaan, koska hänet kuvataan lukutoukaksi joka unohtuu helposti kirjastoon tuntikausiksi. Minua kuitenkin harmitti, kun muut henkilöhahmot patistivat Anjaa pois kirjojensa äärestä ja kielsivät häntä piiloutumasta kirjojen taakse. Toisaalta, ehkä sekin vain lisäsi samaistumisen tunnetta. Kukapa meistä lukutoukkalapsista ei olisi useasti kuullut kysymystä "Miksi sinä aina luet ja luet?" Ja kuinka usein olisimme halunneet vastata kysyjille: "Mikset sinä voi joskus vaihteeksi jäädä kotiin lukemaan?" Ei siksi, että lukemalla voisi paeta maailmaa – vaan koska lukeminen on niin ihanaa!

Britta-Lisa Joutsen: Taivas, mikä sisar!
Kansi: Maija Karma
WSOY, 1969

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Tero Liukkonen: Vihreän lohikäärmeen kylä


"Ymmärrätkö jos sanon, että kuolema on kaunis.
Jotkut puhuvat minulle raakuudesta. Että sota on raakaa. Ehkä se onkin sitä, jos katsot kuvia sanomalehdestä ja uutiskatsauksia televisiosta. Mutta kun olet mukana, olet itse sitä samaa ainesta, sitä sykkivää, kärsivää kuolevaa lihaa. Se mitä näet, on myös sinun sisälläsi.Eikä se lähde sieltä."

Tero Liukkosen Vihreän lohikäärmeen kylä on täynnä hiljaista voimaa. Kirja on hyvin vähäeleinen; sen tunnelma on rauhallinen; kerronta on lähes toteavan asiallista.

Ja kuitenkin tämä oli minulle yksi viime aikojen pakahduttavimmista lukukokemuksista. Kirja hengästytti, vaikka sen tahti oli verkkainen. Välillä oli pakko nostaa katse kirjasta ja nieleskellä kyyneleitä, kun tunnelataus kävi liian suureksi kestää.

Vihreän lohikäärmeen kylä kertoo tarinan Vietnamin sodasta ja elämästä sodan jälkeen. Amerikkalainen sotilas Carver sekä vietnamilaiset äiti ja poika – Lien ja Dung – ovat kaikki selvinneet sodan läpi hengissä. Mutta voiko sodasta todella selvitä?  Millaista on elää sen jälkeen, kun on tappanut vauvoja äitiensä syliin. Tai kun on löytänyt koko sukunsa kuolleena ja kotikylänsä poltettuna. Sodasta voi ehkä selvitä, mutta se kulkee tavalla tai toisella mukana aina.

Mutta kauhun ja rumuuden keskellä Liukkonen myös hellii lukijaa. Sodan julmuuden ja sietämättömän tuskan rinnalle hän tuo lohdullista rauhaa ja tyyneyttä. Kirja on kaunis  – tosin sen kauneus on varsin vakavaa ja soi enimmäkseen mollissa. Lien muistelee kirjassa kansansatuja, joita isoisä aikoinaan kertoi: kansansatujen maailmassa julmuus ja kauneus, kuolema ja elämän jatkuminen kietoutuvat erottamattomasti yhteen. Samantapainen tasapainon etsiminen hallitsee myös Vihreän lohikäärmeen kylää: tasapainon etsiminen kärsimyksen ja mielenrauhan välillä.

Hieno, lähes mykistävä kirja.

Vihreän lohikäärmeen kylän on lukenut myös Katja, joka uskoo kirjan porautuvan mieleen pitkäksi aikaa. Samoin uskon käyvän minulle.

Tero Liukkonen: Vihreän lohikäärmään kylä
Kansi: Marjaana Virta
WSOY, 2013

lauantai 1. maaliskuuta 2014

Hannu Mäkelä: Musta on meri




Rakkaus on uni ja laulu; ja miten lempeä.
Huone soi. Ilman äänirauta säätää sanat.

Kuinka kauniisti Hannu Mäkelä kuvaakaan rakkautta Musta on meri -kokoelmassaan. Runot kertovat rakkaudesta ja vanhenemisesta – unista ja merestä. Särmättömästä kauneudesta ei kuitenkaan ole kyse: mukana kulkevat myös katkerat muistot menneisyydestä, nykyhetken pelot sekä ajatukset lähestyvästä kuolemasta.

Kokoelman runot tuntuivat rakentavan tarinaa, vaikka kyseessä ei mikään juonellinen kokonaisuus ole, eikä yksittäisissä runoissakaan kovin paljon tapahtumallisuutta ole. Runoissa kävellään, mietiskellään, tehdään havaintoja luonnosta ja säätilan muutoksista, nukutaan ja herätään. Kuitenkin tunsin lukiessani pääseväni kuin  matkalle.

Runojen kertojaminä – jo vanhemman puoleinen mies – viettää rakastettunsa kanssa aikaa meren rannalla Venäjällä. Päivät ovat levollisia: kävellään rannalla kiviä keräillen, syödään syrnikejä ja smetanaa, torkutaan ruokailun jälkeen lavitsalla.

Miten helppoa on olla ja olla vain,
jos halua ja innostusta riittää.

Runoja lukiessa tulee rauhallinen ja hyvä olo: kuin siirtyisi itsekin johonkin pieneen merenrantakaupunkiin, jossa kiireetöntä elämää rytmittävät syöminen ja nukkuminen. Runot kertovat unista, yön valvotuista hetkistä, painajaisista ja heräämisestä uuteen aamuun. Rakastavaiset nukkuvat samassa sängyssä: välillä toisiinsa painautuneina, välillä toisistaan etäällä. Yön valvotut tunnit nostavat mieleen myös  pelot ja epäilyn hetket. Öisin mielen voi vallata Pelko, jolla on veitsihampaat ja kaikkialle ulottuvat kädet. Mutta yöt ovat myös rauhan, mietiskelyn ja läheisyyden aikaa. Unen ja valveen rajamailla rakastavaiset koskettavat toisiaan.

Mäkelä kirjoittaa myös vanhuudesta – siitä kuinka päivät ovat

[...] jäytävää kipua,
jota ruumis kaikin keinoin yrittää kantaa,
koska mieli, vahva kuin lumivuohi,
kipuaa ylemmäs korkeuden vuoria,
joiden huippuja kylmyys yhä valaisee.

Vanhuus, elämän kulkeminen kohti loppuaan ja hetken hauraus ovat runoissa vahvasti läsnä. Tunnelma on surumielinen mutta lempeä ja samalla kirkas: hetket tuntuvat sitä arvokkaammilta, mitä vähemmän niitä on edessä.

Ja meri: se ympäröi kaikkea. Meren kohina kantautuu uniin, mainingit lyövät rantaan, ja aamulla aurinko värjää mustan meren kaikilla sävyillään.

Oi meri, sen ääni, kohu, tuoksu,
ilmassa lentävä jodi ja bromi.
Meri, meri, alata valpas, aina vapaa:
kaiken elämän keinuva kehto.

Kirjan on lukenut myös Jenni, joka aikoo lähteä näiden runojen matkaan vielä uudelleenkin.

Osallistun tällä kokoelmalla Saran runohaasteeseen.

Hannu Mäkelä: Musta on meri
Kannen kuva / suunnittelu: Sami Parkkinen / Laura Noponen
Paasilinna, 2013