sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Michael Cunningham: Illan tullen

Joskus lukukokemus vain on täydellinen. Joskus se täydellisyys ei johdu vain kirjasta, vaan myös olosuhteista, joissa kirjan lukee. Michael Cunninghamin Illan tullen on hieno kirja ja ihana kirja, mutta aivan erityisen siitä tekee mielessäni se, että sen lukeminen sujui niin ihanteellisissa merkeissä.

Useimmat lukutoukat varmaan haaveilevat siitä, että jouluna on aikaa käpertyä sohvannurkkaan tai nojatuoliin, uppoutua hyvään kirjaan (ehkä kunnon tiiliskiviromaaniin tai herkulliseen dekkariin). Todellisuudessa lukuhetkille ei joulukiireissä aina jää aikaa, mutta mielikuva joulun kiireettömistä tunneista kirjan parissa on silti tärkeä. Ja minulle kävi tänä vuonna niin onnellisesti, että sain viettää suuren osan joulupäivää Cunninghamin kirjaa lukien. Aloitin kirjan lukemisen vanhempieni luona (sohvalla vilttiin kääriytyneenä, teekuppi kädessä), jatkoin lukemista tunnin junamatkalla Karjaalta Helsinkiin, ja kotiin päästyäni vietin koko illan lukemalla kirjan loppuun - kynttilöiden palaessa, hyasintin tuoksuessa, maistellen portviiniä ja syöden konvehteja.Täydellisemmin ei tämän tunnelmallisen ja viipyilevän kirjan lukeminen olisi voinut sujua.


"Hän ei voi olla kaipaamatta mennyttä maailmaa, ei oikein osaa sanoa millaista mutta toisenlaista kuin tämä, sellaista jossa ei ole kadunvarteen kasattuja mustia jätesäkkejä ja räikeitä pikku putiikkeja joita tulee ja menee. Se on kornia, se on sentimentaalista eikä hän kerro sitä kenellekään, mutta toisinaan - kuten nyt - se tuntuu hänen olennaisimmalta piirteeltään; vakaumus siitä että kaikista vastakkaisista todisteista huolimatta taivaasta laskeutuu piakkoin kauhistuttava, sokaiseva kauneus, joka Jumalan vihan tavoin pyyhkäisee kaiken mennessään, jättää meidät orvoiksi, vapahtaa meidät ja pakottaa meidät miettimään, miten aloitamme uudelleen alusta."

Illan tullen on kirja kauneuden etsimisestä, vanhenemisesta, nuoruudesta ja taiteesta. Kirjan päähenkilö Peter Harris on keski-ikäinen, kohtuullisen hyvin menestynyt taidegalleristi. Sekä työssään että yksityiselämässään Peteriä tuntuu vaivaavan kaipuu jotakin Elämää Suurempaa kokemusta kohtaan: taideteosta joka ei olisi vain hyvä; ihmissuhdetta joka ei olisi vain riittävän onnellinen. Peterin elämä on kääntymässä ehtoopuolelle, ja kenties sen takia hänen mielensä on kääntynyt kohti nuoruutta - aikaa jolloin ilmassa tuntui vielä olevan lupauksia kaikenlaisesta ihmeellisestä ja suuresta. Kun Peterin vaimon nuori veli Mizzy majoittuu väliaikaisesti asumaan pariskunnan kotiin, Peterin levoton mieli löytää Mizzyn hahmosta sekä oman nuoruutensa kaikuja että jotakin siitä ihmeellisestä kauneudesta, jota hän on etsinyt.

Cunningham kirjoittaa kaunista, rönsyilevää kieltä, joka on täynnä puolipisteitä, sulkuja ja ajatusviivoja. Tämä tajunnanvirtamainen runsaus ei kuitenkaan käy ylenpalttiseksi, sillä Cunningham taitaa myös yksinkertaisen lyhyet lauseet ja arkisen jutustelevan dialogin. Samaan tapaan Cunninghamin kuvaama ylemmän keskiluokan elämä varhaisillan martineineen, brunsseineen ja akateemisine urineen ei tunnu liian siloitellulta, sillä Cunninghamin arkeen mahtuvat myös alushousujen pienet pissatahrat, aamuyön unettomuus ja kuolema.

Cunningham osaa kuvata hienosti pieniä mielenliikkeitä ja tunnelmia - sellaisia jotka kiitävät ohi melkein huomaamatta, mutta voivat silti tuntua tavattoman merkityksellisiltä. Kuinka voi hetkeksi rakastua tuntemattoman ohikulkijan olemukseen; ärtyisät riidan esitilat; keskustelut joissa ei tapahdu kohtaamista. Cunninghamin maailma on kaunis, mutta haikean surumielinen. Se ei kuitenkaan ole julma maailma, vaikka sen ihmiset saattavat ajoittain olla julmia, itsekkäitä tai vain kykenemättömiä toimimaan oikein. Cunningham suhtautuu henkilöhahmoihinsa ymmärtäväisesti ja lempeästi, ja siksi lukijakin toivoo heille hyvää. Haluaa, että he saavat mahdollisuuden siihen onneen, josta haaveilevat.

Illan tullen on myös kirja läsnäolosta, ehkä sen takia, että sen päähenkilö usein unohtaa elää hetkessä kaivatessaan mennyttä tai tulevaa. Kirja kuitenkin kuvaa hetken kauneuden ja elämän ohikiitävyyden niin kauniisti, että sen luettuaan haluaa tarttua hetkeen ja olla läsnä itselleen ja muille ihmisille.

Illan tullen on ollut hyvin luettu kirja blogistaniassa. Sen ovat lukeneet esimerkiksi Katja, Minna, Ina ja Linnea. Google löytää blogijuttuja vielä paljon enemmän.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen, kategoriassa Modern Men Writers.

Michael Cunningham: Illan tullen (By Nightfall, 2010)
Suom. Laura Jänisniemi
Gummerus, 2011

perjantai 28. joulukuuta 2012

Truman Capote: Kylmäverisesti


Truman Capoten "ei-fiktiivinen romaani" kertoo erään murhan tarinan. Vuonna 1959 Kansasissa löydettiin nelihenkinen perhe köytettynä ja ammuttuna - kuusi viikkoa myöhemmin kaksi pikkurikollista pidätettiin syytettynä murhista. Capote oli jo ennen syyllisten kiinnijäämistä päättänyt kirjoittaa rikoksesta ja oli yhdessä ystävänsä Harper Leen kanssa haastatellut uhrien läheisiä sekä rikosta tutkineita poliiseja. Myöhemmin hän pääsi haastattelemaan myös tappajia, Perry Smithiä ja Dick Hickockia. Kokoamansa aineiston pohjalta Capote kirjoitti kirjan, jossa pyrki tarkastelemaan rikosta kaikkien osapuolien näkökulmasta.

"Kaukana Olathen kaupungissa, hotellihuoneessa, jonka ikkunanverhot pimensivät keskipäivän auringon, nukkui Perry harmaan matkaradion mutistessa hänen vieressään. Hän ei ollut vaivautunut riisumaan muuta kuin kengät jalastaan. Hän oli vain rojahtanut suulleen vuoteen poikki, aivan kuin uni olisi ollut ase, joka oli iskenyt häntä takaapäin. Mustat, hopeasolkiset kengät olivat likoamassa pesualtaassa, joka oli täynnä lämmintä, heikosti punertavaa vettä."

Kirjassa seurataan tapahtumia vuoroluvuin murhaajien näkökulmasta ja muiden asianosaisten kertomana. Koska lukija tuntee syylliset alusta alkaen, jännite rakentuu erityisesti rikoksen motiivin ympärille. Capote kuvaa tapahtumia ennen murhia ja murhan jälkeen, mutta vasta kirjan loppupuolella selviää, mitä murhayönä tapahtui, ja miksi.

Ei-fiktiivinen romaani kuvaa kirjan tyylilajia hyvin, sillä vaikka se kertoo todellisista tapahtumista, se on kirjoitettu hyvin romaaninomaisesti. Capote omistaa paljon tilaa tunnelmanluomiselle ja kuvailulle; hän kirjoittaa ihmisten ajatuksista ja unista; dialogia on runsaasti. Erityisesti Hickockin ja Smithin murhanjälkeiseen, kahdenkeskiseen matkaan keskittyvät jaksot tuntuvat sekoittavan faktan ja fiktion rajoja. Niissä kuvataan yksityiskohtaisesti kaksikon pukeutumista, keskusteluja, ilmeitä ja ajatuksia. Vaikka tällaisen pikkutarkkuuden voisi kuvitella lisäävän todentuntua, vaikutelma on oikeastaan pikemminkin etäännyttävä: se korostaa realismin sijaan kirjan tarinallisuutta. Joidenkin tapahtumien ja kohtausten on myös väitetty olevan puhtaasti Capoten mielikuvituksen tuotetta.

Olin jossain määrin yllättynyt siitä, kuinka dramaattista Capoten tyyli ajoittain tässä kirjassa oli. Hikipisarat helmeilevät;  huulet vääristyvät Hickockin kuiskatessa pari katalaa sanaa; äidin itku on viiltävää surulaulua. Olin odottanut jotenkin asiallisempaa, raportoivampaa tyyliä, mutta ehkä tämä tunteenomaisempi kirjoitustapa kuvastaa aikakauden tyyliä kirjoittaa rikoksista.Vaikka Kylmäverisesti kieltämättä oli sisällöltään kiinnostava, en ollut kirjana siihen loppujen lopuksi hirveän ihastunut. Siinä maistui tietty sentimentaalisuus ja tirkistelevyys. Asiaa ei auttanut kohtalaisen kömpelö suomennos, joka vilisi hassuja sanavalintoja ja epäluontevia lauserakenteita.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen, kategorioissa Modern Men Writers ja American Crime.

Truman Capote: Kylmäverisesti (In Cold Blood, 1965)
Suom.Tauno Tainio
Tammi, 2006/1966

keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon


Luin Naiset katsovat vastavaloon -kirjan osana kesäkuista lukumaratoniani. Ei ole sattumaa, että kirjasta kirjoittaminen on jäänyt, sillä kaikista maratonkirjoista Haatela jätti laimeimman jälkimaun. Maratontekstissä kirjoitin kirjasta näin: "En ole aivan varma, mitä mieltä olen Haahtelasta. Ainakaan mitään suurta hurmaantumista ei tapahtunut. Paikoitellen kirja oli minusta jopa aika ärsyttävä, paikoitellen taas oli hienoja kohtia. Pitää varmaan sulatella lukukokemusta jonkin aikaa." Nyt, kun kirjan lukemisesta on kulunut puoli vuotta, en enää juurikaan muista niitä hienoja kohtia, mutta pieni ärsyyntymisen tunne on säilynyt.

Koska kirjoitan Haahtelan kirjasta näin pitkän ajan kuluttua sen lukemisesta, en edes yritä kirjoittaa varsinaista blogiarviota kirjasta. Enemmän tämä juttu on itselleni muistiinpano siitä, että kirja on luettu. Yritän kuitenkin vähän kuvata sitä, millaisia tunteita kirja minussa herätti.

Aikana ennen kirjablogeja mielikuvani Haahtelasta perustui lähinnä kirjastokäynteihin, joilla olin usein kiinnittänyt huomiota pieniin kirjoihin, joilla oli kiehtovat ja kauniit nimet. En kuitenkaan ollut koskaan tullut lainanneeksi yhtäkään noista kirjoista. Sitten kirjablogeihin alkoi ilmestyä toinen toistaan ihastuneempia juttuja Haahtelasta. Toki myös vähemmän ihastuneita arvioita mahtui joukkoon, mutta suuri osa bloggaajista tuntui ottaneen Haahtelan suoraan sydämeensä. Juttujen perusteella minulle syntyi jonkinlainen kuva kirjoista, mutta en osannut arvailla, olisiko Haahtela minun kirjailijani. Ainakaan tämän ensimmäisen lukemani kirjan perusteella näin ei ole, mutta voi toki olla, että lukumaraton ei tehnyt Haahtelalle oikeutta, varsinkaan kun luin kirjan maratonin loppupuolella, jo hiukan uupuneena.

Yleensä pidän paljon kirjoista, joissa tunnelma nousee tapahtumia tärkeämmäksi. Haahtelan kirjassa suunnaton tunnelmissa vellominen kuitenkin ärsytti. Ehkä se johtui siitä, etten onnistunut kiinnostumaan henkilöhahmoista: muistan miettineeni jossain vaiheessa lukemista, etten oikeastaan yhtään välitä siitä, mitä heille tapahtuu tai on tapahtunut. Haahtelan haahuileva tunnelmointi tuntui myös jotenkin liian tyylikkäältä. Kun mietin kirjaa näin jälkikäteen, mieleeni nousee kuvia, jotka voisivat olla hienostuneesta muoti- tai sisustuslehdestä: kauniita ihmisiä lojumassa hyvällä maulla sisustetuissa asunnoissa, joissa jokaisen tavaran ja esineen paikka on tarkkaan harkittu. (En siis väitä, että Haahtela olisi kirjoittanut tällaisia kohtauksia - kirja vain herätti minussa tällaisia mielikuvia.)

Muistan kyllä lukiessani välillä kiinnittäneeni huomiota kauniiseen kieleen ja osuviin huomioihin, joista ihan aidosti pidin. Kirja kokonaisuutena jäi kuitenkin kovin etäiseksi, enkä tunne kovin suurta houkutusta lukea enempää Haahtelaa. Ihailijoita Haahtelalla kuitenkin riittää, ja tästäkin kirjasta ovat lumoutuneet ainakin Karoliina, Sanna ja Katja.

Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon
Kansi: Päivi Puustinen
Otava, 2000

sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Maria Peura: Antaumuksella keskeneräinen


"Kirjoittaminen ei ole pakonomaista. Minä itse voin olla. Mutta kun alan kirjoittaa, muutun joustavammaksi. Kirjoittaminen johdattaa minut tilaan, jossa olen neurooseistani vapaa. Tuottamani tekstikin voi olla neuroottista. Se voi ilmentää maailman kaikkia häiriöitä. Mutta kirjoitusprosessi ei ole neuroottinen."

Maria Peuran Antaumuksella keskeneräinen on äärimmäisen kiehtova kirja. Se perustuu Peuran dramaturgian opintojen opinnäytteeseen Kirjoittaessasi olet hän, joka oli työpäiväkirja hänen kolmannen romaaninsa Vedenaliset kirjoitusprosessista.  Peura on valinnut tähän versioon opinnäytteestä eritoten kirjoittamista ja romaanin kirjoittamista pohtivat jaksot, mutta mukaan mahtuu varsin paljon myös henkilökohtaista materiaalia kirjoittajan arjesta ja elämästä. Ja nimenomaan tämä henkilökohtaisuus ja avoimuus tekevät kirjasta niin mielenkiintoisen. Peura avaa itseään ja ajatuksiaan lukijalle rehellisesti ja raadollisestikin, muistuttaen silti välillä että totuus ja fiktio ovat kovin lähellä toisiaan. Jotta fiktio koskettaisi, siinä on oltava mukana suuri määrä totuutta, ja oikeasta elämästäkin kirjoittaessaan kirjailija muokkaa aina todellisuutta.

Kirja seuraa Vedenaliset-kirjan työstämistä kymmenen kuukauden ajan, vuoden 2007 elokuusta toukokuuhun 2008. Samaan aikaan Peura kirjoittaa työpäiväkirjaansa, josta syntyy opinnäytetyö ja tämä Antaumuksella keskeneräinen -teos. Työpäiväkirjan pitäminen osoittautuu niin antoisaksi ja hedelmälliseksi, että Peura päättää jatkaa sitä myös dramaturgian kurssin jälkeen: kirjoittaessaan kirjoitusprosessista Peura saa uusia ideoita myös tekeillä olevaan romaaniin. Ja kun romaanin kirjoittaminen jumittaa, voi kirjoittaa työpäiväkirjaa ja työstää ajatuksiaan sen sijaan että eksyisi surffailemaan päämäärättömästi netissä.

Olen aina ollut todella kiinnostunut taideteosten syntyprosesseista: olen käynyt katsomassa näytelmien ja tanssiesitysten avoimia harjoituksia ja katsonut elokuvien making of -dokumentteja. Kirjailijan kirjoitusprosessin seuraaminen paikan päällä tuskin olisi kauhean kiinnostavaa, mutta siitä on kiinnostavaa lukea. Peura kuvaa paitsi kirjoittamisen etenemistä (uudelleenkirjoittamista, juonen ja henkilöhahmojen muokkautumista) myös kirjailijan arkea: sitä kuinka lyhyetkin hetket täytyy osata omistaa kirjoittamiselle, kuinka kehoa täytyy huoltaa jotta se jaksaisi istua koneen ääressä, kuinka kirjoittamisen jälkeen voi palkita itsensä lämpimällä kylvyllä. Hän kuvaa kurinalaista puurtamista ja inspiraation hetkiä  - hän kertoo epätoivon hetkistä, suhteesta julkisuuteen ja kateuden tunteista.

Antaumuksella keskeneräinen on myös eräänlainen pienoiselämäkerta, kuvaus siitä miten kirjailijaksi tullaan. Peura kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan, kodin ja koulun merkityksestä kirjoittamiselle, esikuvistaan ja kannustajistaan. Jossain määrin kirjasta tuli mieleen Haruki Murakamin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta: molemmat kirjat käsittelevät kirjailijaksi kasvamista ja kirjoittamisen merkitystä kertomalla paljon myös tekijänsä muusta elämästä. Peuran heittäytyvä, paljaan avoin kirjoitustyyli on toki varsin erilainen kuin Murakamin pidättyväisen vähäeleinen kerronta, mutta silti kirjoissa on myös samanlaisia elementtejä. On myös mielenkiintoista vertailla kahden erilaisen kirjoittajan kokemuksia työstään. Luulenkin, että sekä Murakamin että Peuran kirjat ovat sellaisia, joiden pariin tulen palaamaan usein: molempia lukiessa tuli sellainen olo, että ne ovat pieniä suuria kirjoja - sellaisia jotka parilla sadalla sivullaan kertovat paljon kirjoittamisesta ja elämästä.

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Jenni jonka mielestä kirja oli intiimi kuin kirjailijan salaa luetut henkilökohtaiset muistiinpanot; Minna jonka mielestä Peuran avoimuus oli hyökkäävän rehellistä; Maria jonka mielestä kirja tarjoaa sekä voimaa että tietoa; ja Eeva H jonka kirja innosti pohtimaan myös omaa historiaansa. Erja luki sekä tämän että Vedenaliset. Terhi Rannela ja Helmi-Maaria Pisara kirjoittavat kirjasta kirjailijan näkökulmasta.

Maria Peura: Antaumusella keskeneräinen. Kirjailijan korkeakoulu
Kansi, Camilla Pentti
Teos, 2012

tiistai 18. joulukuuta 2012

TTT: tyttökirjojen suosikkihahmoja

Saran kirjojen Sara ja Sinisen linnan kirjaston Maria ovat listanneet tyttökirjojen suosikkihahmojaan ja haastaneet muutkin bloggaajat kertomaan omista nuoruuden kirjallisista esikuvistaan. Tartunpa siis tähän haasteeseen ja listaan kymmenen lapsuuden ja tyttöiän sankariani ja sankaritartani.

1. Anna Shirley (L.M. Montgomery: Anna-sarja)
    Anna on ikuinen ja kuolematon. Muistan sen täydellisen ihastumisen ja ihailun, jota tunsin ensimmäisen kerran Annaan tutustuessani. Koko Montgomeryn maailma oli lapsena ihaninta mitä tiesin, ja Anna suurin idoli ja esikuva. Annaa jäljitellen annoimme ystäväni kanssa paikoille runollisia nimiä, ja kerran kiistelimme siitä, kummalla meistä on punaisempi tukka. Luulen, että minulla on edellen paljon pieniä tapoja ja ajatuksa, jotka olen omaksunut Annalta.

2. Emilia Starr (L.M. Montgomery: Runotyttö-sarja)
    Lapsena en pitänyt Emiliasta läheskään niin paljon kuin Annasta. Emilia tuntui usein ärsyttävältä ja teennäiseltä raikkaaseen Annaan verrattuna. Hiukan vanhempana tajusin, että minussa on itse asiassa paljon enemmän umpimielistä Emiliaa kuin avointa Annaa, ja Emilia on nykyään minulle jopa Annaa rakkaampi. Anna on silti ykkönen koska oli lapsena niin suunnattoman tärkeä.

3. Priska (Merja Otava: Priska)
    Priska oli minulle todella tärkeä samaistumisen kohde. Kirja opetti käsittelemään omia pelkoja ja kirjoittamaan siitä, mikä on vaikeaa.

4. Ulla (Anni Swan: Pikkupappilassa; Ulla ja Mark)
    Ulla on kaikista Swanin rakkaista tyttöhahmoista minulle rakkain. Ullan tunteellisuus, kauneuden kaipuu, oikeudenmukaisuus ja spontaanisuus tekevät hänestä ihailtavan hahmon. Ullalta olen oppinut, että ihmisellä tulee olla "satusilmät", ja että huolet karkoitetaan kuiskaamalla "metsien kaukainen sini".

5. Virva Selja (Rauha S. Virtanen: Selja-sarja)
     Lapsena Virva ei missään nimessä ollut suosikkini Seljan tytöistä. Ihailin viileää ja itsevarmaa Krisiä, ja pidin Virvaa tylsänä nyhverönä. No, tunnistin varman Virvassa liikaa itseäni, koska jälleen kerran olen vanhempana tajunnut, että jos jotakuta Seljan tyttöä muistutan, niin Virvaa. Eikä Virva oikeasti ole tylsä!

6. Ronja (Astrid Lindgren: Ronja, ryövärintytär)
    Ronjasta löytyvät kaikki Lindgrenin lapsihahmoille ominaiset ihanat piirteet: herkkä omatunto, uskollisuus ja rohkeus. Ronja on myös äkkipikainen ja itsepäinen, mutta rakastava ja tunteellinen. Ja Ronjan suhde metsään on varmasti muokannut omaa luontosuhdettani yhtä paljon kuin Montgomeryn kirjojen syvä yhteys luontoon.

7.  Jane Eyre (Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani)
     Tämähän ei toki ole tyttökirja, mutta luin kirjan samassa iässä, jossa luin Alcottit, Motgomeryt ja muut tyttökirjat, ja Jane Eyre kuuluu mielessäni siksi muiden tärkeiden kasvuiän kehitystä muokanneiden kirjallisten hahmojen joukkoon. Olen aina ihaillut Janen uskollisuutta itselleen ja omille periaatteilleen, hänen selväjärkisyyttään ja syvällä virtaavia vahvoja tunteita. Ja myös Janen kveekarimaiseksi kuvattua tyylitajua.

8. ja 9. Dan ja Nat (Louisa M. Alcott: Pikku miehiä ja Plumfieldin pojat)
    Nämä Alcottin kaksi pikku miestä ovat aina vedonneet minuun enemmän kuin yksikään hänen kuuluisista sankarittaristaan. Nat ja Dan on pakko niputtaa yhteen, koska heissä vetoaa erityisesti epätodennäkäinen ystävyys: herkän ja tyttömäisenä pidetyn viulistipojan ja lavealle tielle helposti poikkeavan pahan pojan keskinäinen uskollisuus ja luottamus on aina avannut kyynelkanavani.

10. Hertta (Mary Marck: Eeva-sarja)
    Olen hurjan ihastunut Marckin kilttien sankarittarien villikkoystäviin, ja näistä paras on Eeva-kirjojen Hertta, jonka lähes jokainen repliikki on sitaattikelpoista kamaa. "Minulla ei enää ole varaa edes välttämättömyyksiin, kuten Fazeriin".

lauantai 15. joulukuuta 2012

Ulla-Lena Lundberg: Jää


"Jos Jumala on rakkauden Jumala, hän rakastaa luotolaisia joilla on ketunhäntä kainalossa, suden irvistys ja pukinsorkat, näkee heidän oikean karvansa ja lainahöyhenensä, jäniksenkäpälänsä ja tiikerinsydämensä. Äkkikäänteitä ja hurjaa menoa, Jumalan koko liikkuva luomakunta ruumiillistuu heissä välähdyksinä ja hohteena. Kuono ja tassu, turkki ja suomu, vihellykset ja huudot. Alli, haahka, västäräkki, taivaavuohi. Siipi pyyhkäisee otsaa, pyöreä hylkeenpää rikkoo pinnan. Kaiken yllä hymy, nopeasti katoava, pian palaava. Kategorisoinnin ja moralisoinnin ulkopuolella, pappi toisinaan ajattelee."

Nuori ja innokas pappi Petter Kummel saapuu ulkosaariston Luodolle toimeliaan vaimonsa ja pienen tyttärensä kanssa. Toinen maailmansota on päättynyt, ja vaikka säännöstely ja puute vielä vaikuttavat arkeen, on ihmisten katseet jo suunnattu optimistisesti tulevaisuuteen. Luotolaiset ottavat avoimen ja iloisen Petterin nopeasti omakseen, ja tämä puolestaan ihastuu suuresti "laulavaan seurakuntaan" erilaisine persoonallisuuksineen. Saaristossa eletään hyvin suljetussa yhteisössä, jossa toisaalta haudotaan vanhoja ristiriitoja ja kannetaan kaunaa, toisaalta autetaan naapureita ja jaetaan niin ilot kuin surutkin. Oman vahvan makunsa elämälle antaa saariston karu luonto - tuuli, sateet ja jää.

Ulla-Lena Lundbergin  Finlandia-palkittu Jää on periaatteessa hiljainen romaani: se keskittyy tapahtumien ja juonen sijasta henkilöhahmojen ja tunnelman rakentamiseen. Mutta se tunnelma ja ne ihmiset! Ne tekevät Jäästä väkevän, suorastaan pakahduttavan lukukokemuksen. Jotkut kirjasta suuresti pitäneetkin lukijat ovat olleet sitä mieltä, että kirjan verkkaiseen maailmaan on aluksi vaikea päästä sisään, tai että kieli tekee kirjasta hitaanlaisen. Minut Jää sen sijaan tempaisi heti ensimmäisillä sivuillaan mukaansa: tiesin heti että tämä on niin minun kirjani kuin voi olla. En myöskään kokenut missään vaiheessa kirjaa hitaaksi, vaan se tuntui voimassaan melkein pyörryttävältä. Jään vauhti ei ehkä ole sellaista vauhtia, jossa kiidetään hurjaa vauhtia pitkin moottoritietä - se muistuttaa enemmän sitä tunnetta, kun seisoo myrskynsilmässä ja tuuli repii hiuksia ja puhaltaa sielun puhtaaksi.

Jää on kaikinpuolin ihana kirja, mutta ei missään nimessä särmätön. Esimerkiksi henkilöhahmot ovat rakastettavia, mutta eivät suinkaan virheettömiä. Yksi lukitsee kaikki tunteet sisälleen, toinen ei hyväksy lapsiltaan minkäänlaisia heikkoutta tai säännöistä poikkeamista, kolmas pakenee konflikteja puolueettomuuteen. Lundberg piirtää hienosti kuvia pienistä arjen draamoista ja konflikteista, joissa ihmisten välillä ristelilee kateuden, pettymyksen, ihastuksen ja hiljaisen yhteisymmärryksen tunteita. Yhtä hienosti kuin Lundberg kuvaa ihmisiään, hän kuvaa Luodon arkea ja sen luontoa. Heinänteko, jumalanpalvelukset, jäidenlähtö ja tuuli joka saa matot tuvan lattialla heilumaan - kaikesta tästä Lundberg kirjoittaa niin, että lukija voi melkein kuulla kevätjäiden paukahtelevan ja tuntea luihin asti tunkevan kylmyyden sisällään.

Uskonto on yksi Jään keskeisiä teemoja, mutta uskonto esiintyy kirjassa enemmän yhteisöllisenä ja arkisena ilmiönä kuin sisäisenä henkisenä elämänä. Uskonto yhdistää ja erottaa Luodon asukkaita - kirkko ja jumalanpalvelukset ovat ihmisille sekä syy kokoontua yhteen että keino käsitellä elämän merkkitapauksia. Enemmän kuin uskontoa, Jää kuvaakin yhteisöllisyyttä: seurakuntaa jolla on johtajansa ja hierarkiansa, tapansa ja tottumuksensa. Jää on myös hieno perheen ja avioliiton kuvaus. Petter ja Mona Kummel ovat mainio kirjallinen pariskunta. Hieman epätodennäköinen mutta toisiaan täydentävä kaksikko.

Jää ihastuttaa ja lämmittää, mutta se myös raastaa mieltä ja nostaa kurkkuun palan, joka ei suostu irtoamaan kirjan kansien sulkeuduttua. Tämä kirja todella jää mieleen soimaan, eikä sen ihmisistä haluaisi päästää irti. Ja koska jokin osa minussa kaipaa aina merta, kallioita ja saariston karua kauneutta, oli Jään lukeminen myös kuin parasta hemmotteluhoitoa. Kirjojen kautta kun voi toteuttaa myös niitä haaveitaan, joista vain se pieni osa sielua haaveilee - voi hetken ajan elää 1940-luvun lopulla pienellä saarella elämää, jota meri ja sen liikkeet hallitsevat.

Jää on ehtinyt lumota jo lukuisat bloggarit. Marialle kirja oli lähes täydellinen; kirjan viimeinen luku teki lähtemättömän vaikutuksen Annikaan; Unni huokaisi "Oi lukekaa tämä!"; kirja sai jaanan muistamaan, miksi lukeminen on niin antoisaa; Minnan mielestä kirja on "kaiken kukkuraksi hauskakin"; Jennin mielestä kirjassa on suurten kertomusten voimaa; Kirsi itki vuolaasti; Tuulian mielestä kirjaa vaatii omistautumista mutta palkitsee lukijan.

Osallistun kirjalla Underbara finlandssvenskar -haasteeseen.

Ulla-Lena Lundberg: Jää (Is, 2012)
Suom. Leena Vallisaari
Kansi: Helena Kajander
Teos & Schildts & Söderströms, 2012



tiistai 11. joulukuuta 2012

TTT: Elämäni kirjastot

Joulukuun kiireet ovat hiukan häirinneet niin lukemista kuin bloggaustakin, mutta onneksi on Top Ten Tuesday johon tarttua, kun ei ehdi kirjoittaa mitään syvällisempää. Tällä kertaa ajattelin listata suosikkikirjastoni. Koska olen asunut koko ikäni Helsingissä, on listanikin täysin pääkaunkiseutulainen. Olen kyllä käynyt kirjastoissa muuallakin, mutta en ole muodostanut kiinteämpää suhdetta kuin kotikaupunkini kirjastoihin.

Kuvassa Oxfordin yliopiston kirjasto


1. Kallion kirjasto
    Ensimmäinen kirjasto, jossa muistan käyneeni äidin kanssa, joskus 4-6 vuotiaana kun asuimme Kalliossa. Käyn edelleen aika usein tässä 100-vuotiaassa kirjastossa, jonka portaita noustessa on aina hiukan juhlallinen olo.

2. Toukolan kirjasto
    Tätä kirjastoa ei enää ole olemassa, mutta kyseessä on ehkä elämäni rakkain kirjasto. Olin 6-vuotias, kun perheemme muutti Toukolaan. Menin kouluun, opin lukemaan ja aloin ravata kirjastossa. Toukolan kirjasto oli pieni, ja siellä käytettiin lainaustapaa, jossa kirjastokortin numero kirjoitettiin kirjan takataskusta löytyvään pahvikorttiin. (Kirjastokorttini numero oli 7888.) Luin lastenosaston läpi ystävällisen kirjastonhoitajan opastamana, ja vanhempana istuin usein tuntikausia kirjastossa uppoutuneena milloin Suosikkiin, milloin Peter von Baghin Elämää suurempiin elokuviin.

3. Oulunkylän kirjasto
    Vanha Oulunkylän kirjasto oli samassa rakennuksessa kuin Oulunkylän ala-aste jota kävin, eli siellä tuli luonnollisesti vietettyä runsaasti aikaa. Kirjasto oli ruhtinaallisen iso Toukolan kirjastoon verrattuna, ja löysin kirjastosta huimat määrät uutta luettavaa. Myöhemmin kirjasto muutti suurempana ja avarampana Oulunkylän kauppakeskuksen viereen, ja koulun jälkeinen hengailu kirjastossa jatkui. Lukiossa livistin ystäväni kanssa välillä kirjastoon, kun liikuntatunti ei houkutellut. Kirjasto ei varmaan ole katu-uskottavin lintsauspaikka,mutta hyviä muistoja noista kirjastohetkistä jäi. (Hurjina tyttöinä käytimme usein nuo omat vapaat matematiikan läksyjä tehden...)

4. Käpylän kirjasto
    Sympaattinen  kirjasto, joka on vuosikaudet ollut sen verran lähellä kotia, että kirjastoon on mukava kävellä. Vaikka kirjasto on pieni, hyllyistä löytyy usein luettavaa.

5. Vallilan kirjasto
    Vallilan kirjasto on ollut lähikirjastoni melkein 20 vuotta. Pimeällä kirjaston korkeasta ikkunasta hohtava valo lämmittää aina mieltä. Tämäkin kuuluu sarjaan sympaattiset pikkukirjastot, joista löytyy aina jotain lainattavaa. Tällä hetkellä asun niin lähellä kirjastoa, että voin piipahtaa palauttamassa kirjat parissa minuutissa: ei enää tekosyitä myöhässä oleville kirjoille!

6. Pasilan kirjasto
   Vaikka olen käynyt Helsingin pääkirjastossa jo ties kuinka monen vuoden aikana, onnistun edelleen välillä eksymään, jos lähestyn kirjastoa poikkevaa reittiä pitkin. Mutta kun on selvinnyt Pasilan sokkeloiden läpi perille, on pääkirjasto yksi lempikirjastojani. Se ei ehkä niinkään houkuttele oleiluun ja lukemiseen, mutta luettavaa sen laajoista valikoimista aina löytyy.

7. Helsingin yliopiston taidehistorian laitoksen kirjasto
    Kun aloitin yliopisto-opintoni, taidehistorian laitoksen kirjastossa tuntui toteutuvan kaikki se, mistä olin ennen opiskeluja haaveillut. Korkeat hyllyt täynnä kirjoja, vanhat puiset kortistolaatikot, ikkunoista siivilöityvä valo, kipsiveistokset, pitkät tunnit pitkien pöytien ääressä, vanhojen kirjojen tuoksu.

8. Rikhardinkadun kirjasto
    Täällä kävin paljon etenkin opiskeluaikoina. Kirjastoon oli helppo poiketa luentojen välissä. Kierreportaat, kirjatorni parvineen, lukunurkkaukset ja pylväät: Rikhardinkadun kirjasto on yksinkertaisesti kaunis paikka.

9. Itäkeskuksen kirjasto
    Kun tulee metrolla Itäkeskukseen ja näkee, että bussia pitää odotella puoli tuntia, on hyvin kätevää piipahtaa kirjastoon. Riskinä on se, ettei  menekään sillä seuraavalla bussilla, kun kirjasto imaisee sisäänsä.

10. Kansalliskirjasto
     Suurin ja kaunein ja kunnioitettavin.

tiistai 4. joulukuuta 2012

Monika Fagerholm: Lola ylösalaisin


"Mutta mutta - ehän se ollut hänen tarinansa, ei se...se taas oli alkanut jossain muualla, tai...ehkä juuri siellä, mutta oli silti toinen.
Ei läheskään yhtä selvä, vaikka se kaikki - se oli sekavaa. Mutta siihen sisältyi kovin paljon muuta, myös sekavaa.
Esimerkiksi Anita. You are now entering the human heart. Se toinen, pyörätuolissa, se joka luki valtavassa kirjastossa kirjanselkämyksiä ääneen.
"Krää krää pahanilmanlintu, pahanilmankorppi", raakkui Anita Myllyn yläkerrassa, "Girl interrupted, Lola ylösalaisin, Lola menee hirteen...tai hänen pitäisi mennä hirteen."
Anita istui pyörätuolissa Myllyn ylimmässä kerroksessa, tai lattialla palapelin palojen seassa, joita hän kokosi, kokosi, kokosi -"

Monika Fageholmin uudessa kirjassa on paljon samaa kuin juuri hiljattain lukemassani Amerikkalaisessa tytössä. Molemmissa kirjoissa on pieni merenrantakaupunki, murhamysteeri ja nuoria ihmisiä - ja ennen kaikkea nuoria tyttöjä. Ja tietysti on myös Fagerholmin kieli, joka on aivan omanlaistaan - kieli joka virtaa vapaasti, kiertyy spiraaleina, kertaa iskulauseita ja tiputtelee väliin englanninkielisiä lainauksia.

Mutta on kirjojen välillä erojakin. Lolan maailma on synkempi ja surumielisempi kuin Amerikkalaisen tytön. Ehkä se johtuu siitä, että keskeiset henkilöt ovat Lolassa hiukan vanhempia. Amerikkalaisessa tytössä kauheita asioita katsottiin pikkutyttöjen mielikuvituksen ja fantasian läpi, kun taas Lolassa tapahtumia leimaa teini-ikäisten päähenkilöiden ahdistus ja eksyneisyys. Murhamysteeri ja sen selvittäminen ovat myös Lolassa keskeisemmässä osassa kuin Amerikkalaisessa tytössä, vaikkei Lolakaan mikään perinteinen dekkari ole. Se on arvoitus ja unenomainen jännitysnäytelmä, jossa ihmiset juoksevat pakoon itseään ja toisiaan. Siinä on syksyisiä tuulia, pimeyttä ja merta - mutta myös kepeyttä ja nuorallatanssia.

Fagerholm ei kyllä päästä lukijaa helpolla. Luettuani kirjaa noin 70 sivua olin lumoutunut, mutta kohtalaisen pahasti pihalla siitä, kuka kukin on, ja mitä oikein tapahtuu. Oli pakko lukea alku selaillen uudestaan saadakseni tukevamman otteen kirjasta. (Asiaa auttoi myös se, että löysin kirjan lopusta henkilöluettelon.) Tämän pienen kertauksen jälkeen kirjan maailma alkoi avautua, ja pian olinkin jo syvällä Lattaniemen ihmisten elämässä. Urheilijatyttöjen, hullujen runoilijoiden, luurankolintujen ja kaksopoliisien maailmassa - murhien, veneonnettomuuksien, salaisuuksien, rakkaussuhteiden ja outojen leikkien Lattaniemessä.

Fagerhomin mysteerit eivät ole sellaisia, jotka selviävät pohjiaan myöten, vaikka murhamysteeri ratkeaisikin. Paljon jää lukijan arvailtavaksi, ja se lieneekin yksi Fagerholmin kiehtovuuden syy. Kaikessa unenomaisuudessaan ja leikittelevyydessään Fagerholm on pohjimmiltaan hyvin elämänmakuinen: hänen ihmisensä ja tarinansa eivät ole yksiulotteisia tai muutamalla sanalla luonnehdittavia vaan kätkevät sisäänsä moninaisia ristiriitaisia ominaisuuksia. Vaikka Fagerholmin henkilöhahmot ovat tietyllä tavalla tyypiteltyjä ja romanttisia (kauniita, hauraita, sydän syrjällään ja mieli kaaoksessa), he ovat äärettömän kiehtovia ja heihin kiintyy lujasti.

Kirjan ovat lukeneet myös Jenni jonka mielestä kirja on samaan aikaan ilotteleva ja vakava, ja Sanna joka nautti kirjan kiemuroista.

Osallistun kirjalla Underbara finlandssvenskar -haasteeseen.

Monika Fagerholm: Lola ylösalaisin (Lola uppochner, 2012)
Suom. Liisa Ryömä
Kansi: Maria Appelberg. Kannen kuva: Helen Korpak
Teos, 2012

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Kirjabloggaajien joulukalenteri: luukku 2

Kirjabloggaajien kiertävä joulukalenteri tarjoilee jouluisia ja kirjallisia tunnelmia joka päivä jouluaattoon asti. Kalenterin aloitti eilen jaana Täällä toisen tähden alla -blogissa, ja nyt avataan ensimmäisen adventin luukku täällä minun tontillani.


Olen niitä ihmisiä, joiden mielestä odottaminen on puoli iloa, ja tämä pätee tietysti myös jouluun. Kynttilöiden polttaminen ja glögin maistelu täytyy aloittaa jo marraskuussa - joulukorttien ja -lahjojen valmistelu virittää juhlatunnelmaan. Mutta innokkaassa odottamisessa on tietysti se riski, että se saattaa päättyä myös pettymykseen, jos asiat eivät sujukaan suunnitelmien mukaan. Varsinkin lapsena voi olla hirveän tärkeää, että joulu sujuu perinteiden mukaisesti, ja että paketeista paljastuvat juuri ne kaivatut lahjat: pienetkin pettymykset voivat kasvaa suuriksi.

En tietenkään toivo joulupettymyksiä itselleni tai kenellekään muulle, mutta silti pienissä jouluisissa pettymyksissä on jotain mielenkiintoista, koska niissä tuntuu ilmentyvän jotakin olennaista haaveista ja odotuksista. Ja yksi suosikeistani kirjallisten joulujen joukossa kuvaakin pieleen mennyttä jouluaattoa: kyseessä on Kjell Westön hieno Leijat Helsingin yllä ja Bexarin perheen "ensimmäinen kauhujoulu".

13-vuotias Riku Bexar rakastaa joulua: hän odottaa joulukoristeiden esiinottamista, piparkakkujen paistamista ja ennen kaikkea jouluaattoa. Mutta tämä aatto on erilainen. Perheen vanhin poika Dani ei ole tullut kotiin jouluksi, joten tunnelma on valmiiksi latautunut. Lisäksi Riku on syönyt salaa kaikki piparkakut jo ennen aattoa, mitä muu perhe on paheksunut. Sitten paikalle saapuu humalainen joulupukki, joka lahjojen jaon lomassa käpälöi Rikun Marina-siskoa. Lahjoja avatessa Rikun mieli on siis jo varsin musta. Ensimmäisestä paketista löytyy tylsä flanellipaita. Toinen paketti on Henrik-isältä ja siitä paljastuu odotetun HIFK-pusakan sijaan Jokerien rotsi. Synkkänä Riku jatkaa pakettien avaamista: kolmas lahja on kolholla vetuketjulla varustettu villapusero.

"Kauheinta kaikessa oli se, että minun itsehillintäni murtui, että joulu kadotti yhtäkkiä loistonsa, ympärilläni ja sisälläni tuli pimeää ja minä annoin pettymykselle periksi; sanoin "voi vitsi mikä joulu!" ja purskahdin itkuun. [...]
Näin Soffin katsovan Henrikiä levottomana ja surullisena ja kuulin hänen esittävän saman kysymyksen kuin Henrik hetki sitten. Mutta mumma ei esittänyt kysymystä minulle, vaan omalle pojalleen: "Tuata, eikös se olekhan miäleen? Minoon...minoon itte sen kutonu."
Ja sitten mummakin purskahti itkuun. [...]
Minä ryntäsin ylös huoneeseeni ja istuin siellä pitkään joulutähden lämpimänpunaisessa hohteessa. Ja istuessani ymmärsin tietysti kaiken. Näin Henrikin seisovan edessäni tummansinisessä talvitakissaan YSL-kaulaliina siististi kaulaan kiedottuna kädessään musta krimihattu jonka hän oli perinyt isältään Elmeriltä, näin hänen juoksevan hengästyneenä tavaratalojen liukuportaita. Ja näin Soffin istuvan ja neulovan laivastonsinistä villapuseroa, näin hänen nojautuvan kumaraselkäisenä eteenpäin lampun valossa nähdäkseen paremmin."

Mutta vaikka jouluaatto päättyy kyyneliin, siitä seuraa kirjassa myös jotakin hyvää - ehkä jotain arvokkaampaa kuin sääntöjen mukaan sujuneesta joulusta olisi syntynyt. Riku pyytää anteeksi muilta perheenjäseniltä, ja tulee samalla keskustelleeksi sekä mumman että isänsä kanssa läheisemmin kuin yleensä. Joulu päättyy kuin päättyykin siis lämpimissä merkeissä. Samalla Riku on oppinut jotakin tärkeää läheisistään ja itsestään.

Tämän postauksen myötä toivotan kaikille ihanaa joulunodotusaikaa. Huomenna kalenterin luukku avataan Sinisen linnan kirjastossa.

torstai 29. marraskuuta 2012

Herman Koch: Illallinen


"Toivoin , että kaikki menisi ohi itsestään, että mielenkiinto laimenisi ajan kuluessa, että ihmisten huomio kiinnittyisi johonkin toiseen, ajankohtaisempaan uutiseen ja räjähtävä bensakanisteri pyyhkiytyisi heidän kollektiivisesta muististaan. Jossain pitäisi syttyä sota, tai terrrori-isku voisi olla vielä parempi, paljon kuolleita, paljon siviiliuhreja, joiden kohtalolle ihmiset voisivat pudistella päätään."

Herman Kochin Illallinen oli minulle niitä merkillisiä kirjoja, jotka lukee nopeasti ja intensiivisesti mutta joista ei missään vaiheessa erityisesti pidä. Ja jotka lukemisen jälkeen hiukan ärsyttävät.

Kirjassa illallisella tapaavat veljekset vaimoineen, ja tarkoitus on ruokailun aikana keskustella perheen lasten aiheuttamista ongelmista. Samalla kun aperitiiveista vähitellen siirrytään kohti jälkiruokaa, lukijalle alkavat selvitä perheen ongelmakohdat, salaisuudet ja kipupisteet.

Illallinen on kieltämättä taitavasti kirjoitettu. Koch osaa koukuttaa lukijansa, ja kirjaa on vaikea olla ahmimatta, kun haluaa tietää, mitä tulee tapahtumaan tai on jo tapahtunut. Muutamaan kertaan Koch yllättää lukijan oikein kunnolla ja saa katsomaan henkilöhahmojaan aivan uudesta näkökulmasta. Nämä perspektiivinvaihtelut olivat minusta yllättävyydessään ehkä kirjan parasta antia.

Kirjan takakannessa luvataan kirjan pohtivan kuinka pitkälle olemme valmiita venyttämään oikeudentajuamme läheistemme tähden. Kyllä kirjassa tätä kysymystä käsitelläänkin, mutta minusta aika kevyesti, johtuen ehkä henkilöhahmojen tietystä yksiulotteisuudesta. Sillä vaikka lukijan näkökulmaa henkilöhahmoihin kiepautellaan ympäri, eivät nämä kiepautukset varsinaisesti lisää hahmoihin uusia kerroksia vaan enemmänkin korvaavat vanhat pinnat uusilla. Eikä kirja kauheasti saanut minua pohtimaan moraalisia kysymyksiä, koska kirjailijan syyttävä sormi osoittaa minusta aika selkeästi tiettyyn suuntaan.

Jäin kyllä miettimään joitakin käänteitä, jotka tuntuivat minusta sen verran yliampuvilta, että ne hiukan söivät uskottavuutta koko tarinalta. Hetkittäin epäilin, että tapahtumat (tai osa niistä) olivatkin vain jonkinlaista fantasiaa, tai että kyseessä olisikin absurdi musta komedia. Ja toisaalta jotkut selitykset, joita henkilöiden käyttäytymiselle annettiin, olivat minusta vähän latteita. En voinut olla vertaamatta kirjaa toiseen tänä vuonna käännettyyn kirjaan, jossa myös käsitellään vanhempien ja lasten välisiä suhteita, vastuuta ja syyllisyyttä - Gaute Heivollin kirjaan Etten palaisi tuhkaksi - ja Heivollin hienovireinen ja eläytyvä tapa käsitellä näitä teemoja vetosi minuun lukijana huomattavasti enemmän kuin Kochin kärjistetty krittiikki. Ei Illalinenkaan tosin huono kirja ole, se ei vain ollut minun makuuni.

Jos Illallinen olisi ateria, se olisi helposti hotkittava annos, joka jättäisi jälkeensä hiukan ällöttävän olon. Sen jälkeen kaipaisi jotain ravitsevampaa ja täyttävämpää syötävää. Tai kenties kirjaan olisi alunperinkin pitänyt suhtautua vain kevyenä välipalana. Mutta moni muu lukija on eri mieltä: heille Illallinen on tarjonnut pureksittavaa ja maisteltavaa mielin määrin, ja he ovat sulkeneet kirjan kannet kylläisinä ja tyytyväisinä.

Illallista on luettu kirjablogeissa todella paljon, joten linkitän nyt vain muutaman arvion: Maria turtui väkivaltakuvauksiin; Katjan mielestä kirja on rajumpi kuin isku vasten kasvoja; Suketus vaikuttui perhedynamiikan kuvauksesta; Tuulia löysi kirjasta huumoria; Mari A. ihastui siihen, kuinka kirja juksasi lukijaa.

Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen.

Herman Koch: Illallinen (Het diner, 2009)
Suom. Sanna van Leeuwen
Kansi: Vilma Pimenoff
Siltala, 2012 

maanantai 26. marraskuuta 2012

Miki Liukkonen: Elisabet


Ostin Miki Liukkosen toisen runokokoelman, koska olin lukenut muutaman lehtijutun, joissa Liukkosen esikoiskokoelmaa oli hehkutettu poikkeuksellisen lupaavaksi ja suorastaan loistavaksi runokirjaksi. Ja esimerkiksi Parnassossa Karri Kokko pitää Elisabetia jopa esikoista parempana ja kypsempänä.

En voi väittää olevani mikään kotimaisen nykyrunouden asiantuntija, eli en osaa arvioida Elisabetia suhteessa muihin teoksiin. Mutta löysin kyllä kirjasta paljon sellaista, mistä pidin. Ja toisaalta - kuten usein runokokoelmien kohdalla käy - mukana oli myös sellaisia runoja, jotka jäivät mykiksi eivätkä puhuneet minulle.

Monissa runoissa Liukkonen tekee hauskoja oivalluksia, jotka kiehtovat mieltä yllättävyydellään. Hän kuvailee, vertaa ja rinnastaa asioita ja ilmiöitä tavalla, joka saa katsomaan maailmaa uusin silmin. Värit, äänet, eläimet ja kasvit saavat uusia muotoja ja ilmentymiä Liukkosen käsittelyssä.

"Väreilläkin on menneisyytensä!

violetti irrotettiin auringosta
ja lainattiin salonkien satiiniin

purppura on kaskelotin epigrammi ja roomalainen yö
ruskea on punaiselle kateudesta vihreä"

Hauskimmillaan nämä Liukkosen havainnot ovat kokoelman päättävässä Viimeisessä runossa, jossa yhdistellään epätodennäköisiä asioita riemastuttavaksi ajatusketjuksi:

"kun kaktukselle ilmestyy bändipaita
kun sateenvarjon alla on lämmintä
kun häissä tapahtuu lentonäytös
kun se epäonnistuu
ja kun kaksi sateenkaarta joista
toinen soi c-duurissa toinen d-mollissa
kun kadotettu mökki sitten löytyykin
ja tulee talvi

                      ja kaikki on niin ystävällistä!"


Osa runoista liikkuu tarinoiden ja kuvaelmien maisemissa, osa taas esittää pieniä tuokiokuvia arkielämästä. Mukana on myös tajunnanvirtamaisia runoja, joissa minäkertoja kuvailee havaintojaan ja ruumiintoimintojaan tai kirjoittaa runoa siitä, kuinka hän kirjoittaa runoa. En saanut näistä runoista kovin paljon irti, mutta toisaalta henkilökohtaisuudesta syntyvät myös kokoelman koskettavimmat runot: syöpään kuolleelle äidille omistettu Elisabet on kaunis ja yksinkertainen surun, rakkauden ja luopumisen kuvaus.

            Äiti olet minulle kaikki keski-ikäiset naiset
punaisissa tuulipuvuissa
    kaikki stereolaitteet päässä huhkivat sauvakävelijät
       kaikki Liza Marklundia lukevat 160-senttiset pullukat
                    kaikki naisellinen liha
           kaikki jotka haluaisivat minut synnyttää
                  kaikki salkkarifanaatikot
         kalakeiton tuoksu ja Pelle Miljoona
    maitoa tihkuvat rinnat
kaikki hiilipiirustuskurssille haluavat, mutta väsyneet
       kaikki huulet minun korvaani"

Kaiken kaikkiaan pidin tästä kokoelmasta hyvin paljon, ja kirjasta löytyi useampi runo, jonka pariin uskon palaavani vielä myöhemminkin. En usko löytäneeni uutta suosikkirunoilijaa - olen hyvin nirso runojen lukija - mutta kiinnostava ja lahjakas kirjoittaja Liukkonen kyllä on.

Miki Liukkonen: Elisabet
Kansi: Riikka Sormunen
WSOY, 2012

perjantai 23. marraskuuta 2012

Patricia Highsmith: Trafalgarin pulut


"Nainen kiljahti. Hyvä! Maud tiesi että ulosteen ruiskauttamisella saattoi olla kauaskantoiset seuraukset: se merkitsi muun muassa halveksuntaa. Maudia oli muutaman kerran tieten tahtoen potkaistu, kun hän oli ulostanut omalla maaperällään Trafalgar Squarella, vaikkei ollut edes tarkoittanut sitä loukkaukseksi. Mutta ihmiset eivät olleetkaan normaaleja, he olivat hulluja, suurin osa heistä. Koskaan ei tiennyt, mitä ihminen saattoi tehdä. Antoi yhtenä hetkenä pähkinöitä, huitaisi seuraavana kepillä."

Maud ja Claud ovat kiukkuisia puluja, jotka matkustavat välillä maanalaisella Hampstead Heathiin. Yhdellä tällaisella retkellä pari lasta pyydystää pulut pahvilaatikkoon ja vie ne kotiinsa. Selvitytyvätkö Maud ja Claud, pääsevätkö ne takaisin Trafalgar Squarelle, ja yhdistääkö tämä seikkailu riitaisan pulupariskunnan?

Miksi Helene tuntuu hurmaavan kaikki vieraat itävaltalaisessa hotellissa, vaikka hänessä ei päällisin puolin ole mitään epätavallista? Miksi tunnettu science fiction -kirjailija katoaa jäljettömiin mökkiretkellä? Onnistuuko Joel Lucas lavastamaan vaimonsa rakastajattaren syylliseksi murhaan, jonka on itse tehnyt? Miksi George Leisterin luona alkaa yhtäkkiä vierailla hänen oma haamunsa?

Patricia Highsmith rakentaa novelleissaan kutkuttavia asetelmia, jotka sekä ihastuttavat nokkeluudellaan että jäävät vaivaamaan mieltä. Monissa tarinoissa liikutaan jonkinlaisten rikosten tai petosten parissa: on murhia ja varkauksia, mutta myös aviorikoksia ja hyväntahtoisia huijauksia. Osa novelleista taas venyttää todellisuuden rajoja tai kertoo mielen hajoamisesta. Mukaan mahtuu myös muutama eläintarina, ja pari juttua jotka eivät millään tavalla liity rikoksiin tai jännitykseen. Tarinat ja teemat olivat virkistävän vaihtelevia, eikä kertomusta aloittaessaan koskaan oikein tiennyt, minne Highsmith aikoo lukijansa viedä.

Yleissävy novelleissa on melko pessimistinen. Elämä osoittautuu pettymykseksi ja tehdyt valinnat vääriksi. Itsemurha on toistuva teema, samoin ihmisten pinnallisuus ja epäluotettavuus. Kuitenkin jotenkin viihdyin näiden tarinoiden parissa: synkeiden sävyjen seassa pilkotti huumoria ja välillä lempeyttäkin. Highsmith kuvaa säälimättä ihmismielen nurjia puolia, eikä hän aina kuvaa edes rikollistensa uhreja kovin sympaattisessa valossa. Mutta paha saa tarinoissa usein palkkansa, tavalla tai toisella, ja toisinaan hyvyyskin palkitaan.

Olen aikaisemmin lukenut Highsmithiltä Lahjakkaan Herra Ripleyn, ja nämä novellit tekivät minuun oikeastaan suuremman vaikutuksen kuin tuo kuuluisampi romaani. Molempien kirjojen kohdalla tosin vaivasi hiukan kömpelö käännös ja kirjoitusvirheiden runsaus - mistä tosin ei voi syyttää Highsmithiä.

Osallistun kirjalla So American -haasteesen, kategoriassa American Crime.

Patricia Highsmith: Trafalgarin pulut (The Uncollected Short Stories, 2002)
Suom. Jorma-Veikko Sappinen
Book Kari, 2007

tiistai 20. marraskuuta 2012

TTT: Kymmenen lapsuuden suosikkikirjaa

Moni kirjabloggaaja on innostunut Top Ten Tuesday -meemistä, joka on tainnut saada alkunsa The Broke and the Bookish -blogista. Ideana on siis julkaista aina tiistaisin joku kirjallinen Top10-lista. Muiden listoja on ollut hauska lueskella, joten laumasieluna päätin itsekin lähteä juttuun mukaan. En välttämättä ehdi tai jaksa väsätä listaa joka viikko, mutta aina tilanteen salliessa ajattelin kuitenkin listailla kirja-asioita.

Aloitetaan lapsuuden kirjallisista elämyksistä. Ensimmäisen TTT-listani aiheena on

Kymmenen lapsuuden suosikkikirjaa, joita en ole lukenut aikuisena uudelleen.


Monia rakkaita lasten- ja nuortenkirjoja olen lukenut aikuisena, ja useista nauttinut edelleen ja löytänyt ihan uusia tasoja kirjoista. Mutta on myös kirjoja, joihin en syystä tai toisesta ole palannut, vaikka ne olisivat olleet hyvinkin suuria elämyksiä aikanaan. Jotkut näistä kirjoista eivät vain ole sattuneet tielleni uudelleen, joitakin taas olen yrittänyt lukea, mutta jättänyt kirjan kesken, koska en ole löytänyt enää vanhaa lumoa. Toiset taas haluaisin lukea uudelleen, mutta jälleennäkeminen hiukan pelottaa...

1. Marjatta Kurenniemi: Onneli ja Anneli
    En tiedä, kummat olivat ihanampia - Kurenniemen tarinat vai Maija Karman kuvat. Joka tapauksessa rakastin Onnelin ja Annelin maailmaa, ja olisin niin halunnut asua heidän talossaan, jonka naapurustossa taphtui kaikenlaista ihanaa ja outoa. Tämän kirjasarjan pariin haluaisin palata uudelleen.

2. Judy Blume: Hetula
    Tämä koulukiusaamisesta kertova kirja oli minusta todella vaikuttava. Näkökulma on yhden kiusaajan, mikä teki kirjasta mielenkiintoisen ja haastavankin. Kiusaajasta tulee myös myöhemmin itsestään kiusattu. Kiusaamisteeman lisäksi kirjassa kiehtoi amerikkalaisten koululaisten elämä Halloweenin viettoineen ja muine erikoisuuksineen.

3. Diana Wynne Jones: Noidan veli
    En muista tästä kirjasta kovin paljoa, mutta sen muistan, että tämä oli minusta sekä jännittävä että i-ha-na.

4. Eva Ibbotson: Voi noita noitia!
    Tämän noitakirjan sen sijaan muistan erittäin selvästi - kirja tuli luettua aika monta kertaa. Suuri velho tarvitsee noidan morsiameksi, joten järjestetään noitakilpailut. Sekalainen joukko jokseenkin eritasoisia noitia päättääkin ottaa osaa kisaan - mukana myös yksi valkoinen noita. Muistan edelleen, millaisia taikoja kisassa tehtiin, miten romanssissa kävi, ja mikä oli juonen yllätyskoukku.

5. Aapeli: Koko kaupungin Vinski
   Näkymättömyyspulveri! Tämä kirja oli niin hauska ja mainio. Mukana tietysti Maija Karman kuvat, joista näkee, että on mahdollista piirtää näkymätön ihminen.

6. Lea Pennanen: Pikku siili
    Pikkusiili, Kissa Kiisseli, Hiiri Hii, Kulkurirotta Nippeli ja Kettu Keikura. Eläinten metsä ja hunajasienet. Taustalla ihmisten maailma, joka on tuhoutumassa. Luomoava eläinsatu, kuvittajana kukapa muu kuin Maija Karma. (Myös Piilomaan pikku aasi ja Kettusaari olivat tärkeitä kirjoja.)

7. Britta-Lisa Joutsen: Taivas, mikä sisar!
    Amerikansuomalainen Kati muuttaa Anjan perheeseen ja hurmaa kaikki reippaudellaan ja avoimuudellaan. Seuraa mustasukkaisuutta ja eripuraa kunnes tytöt ystävystyvät. Pidin tästä kirjasta hirveästi, ja samaistuin kovasti Anjaan, joka tuntee jäävänsä räiskyvän Katin varjoon.

8. Maijaliisa Dieckmann: Aurajoen tyttö
    1000-luvun Suomeen sijoittuva historiallinen nuortenkirja. Mukana naimakauppoja, viikinkejä, orjia, poppamiehiä. Rakastin tätä kirjaa suunnattoman paljon, ja kuvittelin itseni usein kirjan muinaisiin maisemiin.

9. Anna-Greta Winberg: Jotkut senkun häipyy
    Tämä saattoi olla ensimmäisiä vähän realistisempia nuortenkirjoja, mitä luin, ja oli jotenkin hyvin jännittävää lukea kirjaa, jossa puhuttiin esimerkiksi kuukautisista ja seksistä. Päähenkilön vanhemmat eroavat ja samaan aikaan huolta aiheuttavat tietysti pojat ja ihastumiset. Muistelen, että tämä kolmioisainen sarja olisi ollut hyvin raikas ja todentuntuinen.

10. ?
     Lukijoiden apua kaivataan. Muistaako joku kirjan tai kirjailijan nimeä? Simone (?) aloittaa uudessa koulussa, jossa häntä luullaankin Simon-nimiseksi pojaksi. Pidin kirjasta kovasti - se oli jotenkin ihanan boheemi ja rohkea - mutta en saa päähäni kirjan nimeä.

Löytyykö listalta teidän suosikkejanne?  

lauantai 17. marraskuuta 2012

Viivi Luik: Varjoteatteri


 "En tiennyt silloin, että elämä on aina nuorallatanssia, veitsenterällä kulkemista, ja että se mitä on tänään voi huomenna olla poissa. En tiennyt vielä, että elämän pikkuasiat, ne jotka tuntuvat tylsiltä ja jotka ovat yhteisiä toisen kanssa, ovatkin onni, että alusvaatteiden viikkaaminen, leivän ja perunoiden hankkiminen, teen keittäminen, paitojen ja nenäliinojen silittäminen voi olla onni. Minä halveksin noita elämän pikkuasioita vielä täydestä sydämestä."

Joskus niinkin pieni asia kuin kirjan luokittelu voi vaikuttaa  lukukokemukseen. Virolaisen Viivi Luikin Varjoteatteri luokitellaan takakannessa ja nimiölehdellä romaaniksi, ja tämä romaaniksi luokittelu hämmensi minua välillä kirjaa lukiessa: kirja vaikuttaa enemmän muistelmalliselta asiaproosalta kuin romaanilta, ja asiaproosaa lukiessaan sitä olettaa, että kerrotut asiat ovat suurinpiirtein tosia. Mutta jos kirja onkin romaani, pitäisikö siihen suhtautua sepitteenä, fiktiona, tarinana? Itse päätin Varjoteatteria lukiessani suhtautua siihen kuin asiaproosaan, sillä kirjan viehätys liittyi minusta suurelta osin siihen, että uskoin kuvattujen tapahtumien olevan totta. Koska Luik on minulle kirjailijana ja ihmisenä tuntematon, en tietenkään pysty kuin arvailemaan, missä määrin kirja on faktaa ja missä määrin fiktiota, mutta ainakin Luik osaa kirjoittaa niin, että tarina elää ja tuntuu elämältä.

Varjoteatterissa Luik kertoo elämänpituisesta matkastaan Roomaan. Kaupunkiin hän päätyy diplomaatin vaimona, mutta Rooma on kulkenut hänen mukanaan lapsuudesta asti - välähdyksinä, aavistuksina ja enneunina. Ja Roomassa asuessaan Luik kantaa mukanaan myös virolaisuutta - muistoina, pohjoisena identiteettinä ja vastavoimana Alppien eteläpuoleiselle elämälle. Vaikka Luik tuntee Roomassa olevansa perillä, kotona, hän katsoo kaupunkia myös ulkopuolisen silmin.

Ihastuin tapaan, jolla Luik Varjoteatterissa tarinoi elämästään. Hän sitoo yhteen arkiset tapahtumat, satunnaiset kohtaamiset, oudot sattumukset ja yleiset pohdinnat elämästä ja ihmisyydestä. Tajunnanvirta kuljettaa lukijaa ajassa ja paikassa: Viron itsenäistymisen hetkistä siirrytään vuosituhannen vaihteen Roomaan, 90-luvun Berliiniin ja takaisin Roomaan. Matkallaan Luik tapaa kirjavan joukon ihmisiä kerjäläisistä pastoreihin ja roomalaisista daameista luurangonkorjaajiin. Hän kuvaa sitä, kuinka italialaisille elämä on näyttämö, jossa tärkeää on se, miltä asiat näyttävät ja että katsojaan tehdään vaikutus. Ja hän kertoo, kuinka tärkeää on elää, siitä huolimatta ettemme tiedä, mistä tässä kaikessa on kyse.

Luik osaa värittää elämän lähes taianomaisin värein, nähdä arkisissa hetkissä suuruutta ja pieniä ihmeitä. Hän kertoo vanhan pastorin, herra Atspolin suulla, että paholainen on arkielämä, jossa ihminen kulkee selkä kyyryssä ja katse maahan luotuna. Luikin kirjan luettuaan haluaa nostaa katseensa ja todella katsoa maailmaa.

Muissa blogeissa: Erjalle kirjan lukeminen oli suuri nautinto; Mari A. antoi kirjalle viisi tähteä; Unni ihaili runonomaisen kaunista kieltä; jaana ei täysin lämmennyt kirjalle vaan piti sitä välillä puuduttavana; Arja kuvaa kirjaa ajoittain sekavaksi mutta harkituksia ja täyteläiseksi.

Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen.

Viivi Luik: Varjoteatteri (Varjuteater, 2010)
Suom. Anja Salokannel
Tammi, 2011 

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Kahdeskymmeneskuudes viikko musiikkia ja kirjoja

Tällä kertaa kirjahaasteessa kysytään, mikä kirja muutti mielipiteeni?

Olin 19-vuotias, ja yliopistossa naistutkimuksen johdantokurssilla luettiin otteita Judith Butlerin Hankalasta sukupuolesta. Muistan kuinka mullistavalta ja vapauttavalta sen lukeminen tuntui, ja vaikka kirja ei ehkä täydellisesti muuttanut ajatuksiani, se sai kyllä ajattelemaan ja tarkastelemaan sukupuolisuutta eri kulmasta. Hyvin merkittävä lukukokemus, ja myöhemmin olen lukenut kirjan kokonaankin.

***

Musiikkihaasteessa aiheena on kappale jonka osaan soittaa jollakin soittimella.

Soitin aikoinaan pianoa yli kymmenen vuotta, ja vaikka en luultavasti enää ihan suorilta käsin osaisi soittaa juuri mitään, pienellä kertauksella  voisi sujua ainakin tämä kappale.


sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Fannie Flagg: Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Cafe


"Later on, still looking, she had tried to get involved with the Women's Community Center. She liked what they stood for but secretly wished they would wear just a little lipstick and shave their legs. She had been the only one in the room in full makeup, wearing pantyhose and earrings. She had wanted to belong, but when the woman suggested that next week they bring a mirror so they could all study their vaginas, she never went back.
Ed said that those women were nothing but a bunch of frustated old maids and too ugly to get a man anyway. So there she was, too bored for Tupperware parties and too scared to look at her own vagina."

Paistetut vihreät tomaatit on minulle - kuten varmasti monelle muullekin - tuttu elokuvana. Olen nähnyt elokuvan useaan kertaan, ja kirjoitin siitä opiskeluaikana jopa esseen naistutkimuksen kurssille: aiheena oli "Äitiys, rotu ja seksuaalisuus elokuvassa Paistetut vihreät tomaatit". Elokuvan parissa olen siis viihtynyt ja liikuttunut, sekä pohtinut sen merkityksiä puolelta jos toiseltakin. Kirjankin lukeminen on kiinnostanut jo pidempään, ja erityisesti olen halunnut tietää, käsitelläänkö kirjassa naisten välistä rakkautta eri tavalla kuin elokuvassa. Elokuvaahan on jonkin verran kritisoitu siitä, että kahden keskeisen henkilön, Ruthin ja Idgien rakkaussuhde on ilmaistu siinä määrin rivien välissä, että suhteen romanttinen puoli saattaa jäädä katsojalta kokonaan huomaamatta ja suhde on helppo tulkita "vain" ystävyydeksi.

Pääpiirteissään kirja ja elokuva ovat tarinaltaan hyvin samanlaiset. Keski-ikäinen, vaihdevuosista kärsivä ja masentunut Evelyn Couch tutustuu kahdeksankymppiseen mutta elämäniloiseen Ninny Threadgoodeen, joka alkaa kertoa tarinoita nuoruudestaan Whistle Stopissa, Alabamassa, sekä Threadgooden suvusta ja erityisesti hurjapäisestä poikatytöstä Idgie Threadgoodesta. Evelynin ja Ninnyn välille kehittyy lämmin ystävyyssuhde, ja samaan aikaan kun Evelyn kuulee yhä enemmän Whistle Stopista, hänen oma maailmasa alkaa vähitellen muuttua: estynyt ja alistunut nainen oppii uskomaan itseensä ja nauttimaan elämästään. Kirja on elokuvaa monipolvisempi: siinä missä elokuva keskittyy pitkälti neljän naisen tarinaan, kirjassa seurataan elämää Whistle Stopissa monien sivuhenkilöiden kautta .

Flagg kuvaa vanhan Etelän pikkukaupungin elämän äärimmäisen nostalgisessa valossa. Whistle Stopissa ihmiset pitävät yhtä eikä ketään jätetä yksin. Varsinkin Idgien ja Ruthin kahvilassa ruokitaan niin mustat kuin kulkuritkin, ja paikallinen Ku Klux Klankin on kovin harmiton pikku salaseura. Elämää värittävät  kepposet, ihastumiset ja pienet avioriidat. Minun on tunnustettava, että tämä ylenpalttinen herttaisuus teki kirjan lukemisesta välillä jopa hiukkasen pitkästyttävää. Lukeminen oli miellyttävää mutta vähän etäistä: vaikka kirjassa tapahtuu kaikenlaisia kauheita asioita raiskauksista murhiin ja kuolemiin, kaikki on kerrottu jotenkin niin pehmeän pumpulisesti, etteivät tapahtumat tuntuneet kovin kamalilta. Samoin monet henkilöhahmot jäävät kaikessa suloisuudessaan yksiulotteisiksi.

Ruthin ja Idgien suhteen kuvaus siis kiinnosti minua etukäteen aivan erityisesti. Kirjassa tehdään selväksi, että Ruth ja Idgie rakastuvat toisiinsa, ja heidät kuvataan pariskuntana, jolla on yhteinen lapsi. Toisaalta elokuva taas keskittyy naisten suhteeseen muuten paljon enemmän - kirjassa suhde jää taka-alalle sen jälkeen kun Ruth ja Idgie asettuvat yhteen asumaan, eivätkä naiset taida vaihtaa kirjassa edes yhtä suudelmaa. Ruth häivytetään taustahahmoksi, jonka kerrotaan lähinnä olevan suloinen ja kaikkien rakastama, ja huomio keskittyy Idgieen. Vaikka elokuvassa ei puhuta suoraan rakkaudesta, Ruthin ja Idgien suhde on kirjaan verrattuna paljon isompi osa tarinaa, ja naisten välillä tuntuu myös olevan paljon enemmän tunnetta ja jännitettä. Onkin vähän vaikea sanoa, kummassa versiossa suhde oikeastaan on intiimimpi.

Ikuisuuskysymys: onko kirja parempi kuin elokuva? Tässä tapauksessa täytyy sanoa, että kummallakin on puolensa. Elokuva on yhtenäisempi - kirjassa oli ehkä hiukan liikaa erilaisia sivujuonteita, eivätkä kaikkien henkilöiden elämäntarinat jaksaneet kiinnostaa minua. Elokuva on sentimentaalisempi, kun taas kirjan ote on kepeän nostalginen. Makuasia, kummasta pitää enemmän - minä taidan kallistua elokuvan tunteellisuuden puolelle. Kirjalle taas annan pisteet Evelynin hahmosta ja tämän masennuksen kuvaamisesta: ne olivat minusta kirjassa koskettavammin ja aidommin kerrottu kuin elokuvassa. Pidin myös kirjan lopusta enemmän kuin elokuvan lopetuksesta.

Kaiken kaikkiaan olen iloinen siitä, että luin tämän kirjan, vaikka se ei ehkä ollutkaan aivan niin ihana kuin odotin. Mutta se oli mielenkiintoinen ja viihdyttävä lukukokemus. Ja kieltämättä se sai minut myös kaipaamaan elokuvaversiota, joka ehkä nostalgiapisteiden ansiosta saattaa kuitenkin olla, jos ei parempi, niin minulle se rakkaampi versio tästä tarinasta.

Karoliina kuunteli äänikirjan ja kuvaa sitä lämminhenkiseksi ylistykseksi ystävyydelle ja naiseudelle. Zephyr piti kirjaa sanomaltaan feministisenä ja naisia voimaannuttavana. Katja on kirjoittanut kirjasta lyhyesti osana äänikirjakokeilujaan.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen, kategoriassa Southern Fiction.

Fannie Flagg: Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Cafe, 1987
Ballantine Books, 2000 

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Merete Mazzarella: Silloin en koskaan ole yksin

Merete Mazzarella on yksi niistä lukemattomista kirjailijoista, jotka ovat roikkuneet lukulistallani ties kuinka kauan. Mazzarella on tullut tutuksi monista haastatteluista, joiden perusteella on muodostunut kuva viisaasta ja sanavalmiista naisesta, ja olen halunnut pitkään lukea erityisesti hänen omaelämäkerrallisia kirjojaan. Ensimmäiseksi Mazzarellakseni päätyi kuitenkin tämä kirjallisuutta ja lukemista käsittelevä kirja: se lähti mukaani eräällä noista ihanan hedelmällisistä kirjastoreissuista, joiden aikana silmä poimii jatkuvasti hyllyistä jotakin kiinnostavaa kotiin vietäväksi.


"Kirjallisuuspedagogien tehtävänä voi olla lukijoiden opastaminen laatukirjallisuuden pariin, mutta he tekvät viisaasti elleivät halveksi rakkautta vähemmän laadukkaaseen.
Eihän kukaan rakasta, ellei löydä jotain mikä tuntuu rakastamisen arvoiselta, jotain mille haluaa olla uskollinen. Siksi kirjallisuuspedagogien pitäisi mieluummin ryhtyä keskustelemaan siitä, mikä oikeastaan tekee jonkin asian rakastamisen arvoiseksi."

Silloin en koskaan ole yksin -kirjassa Mazzarella käsittelee kirjallisuutta, lukemista sekä lukijan ja kirjailijan rooleja. Hän pohdiskelee kirjailijan etiikkaa, kirjallisuuden ja todellisuuden välistä suhdetta, ja sitä mitä kirjallisuus voi opettaa meille elämästä. Kirja rönsyilee aiheesta toiseen, välillä melkein tajunnanvirtamaisesti erilaisia assosiaatioketjuja seuraillen, välillä pysähtyen pidemmäksi aikaa tarkastelemaan kiinnostavaa yksityiskohtaa, välillä vain heittäen ilmaan ajatuksen lukijan pohdittavaksi. Pidin todella paljon tästä Mazzarellan rupattelevasta kirjoitustyylistä, vaikka se toisaalta tarkoitti, että kirja pursuili kiinnostavia mietteitä, enkä tunne enää muistavani niistä puoliakaan. Uskonkin, että tämä voisi olla sellainen kirja jonka pariin voi palata kerta toisensa jälkeen, ja aina löytäisi jonkun uuden näkökulman kirjojen maailmaan.

Yksi kirjan keskeisistä teemoista on kirjallisuus keskusteluna. Se voi olla keskustelua kirjailijan ja lukijan välillä, mutta myös lukijan keskustelua todellisuuden ja itsensä kanssa. Taiteen ja kirjallisuuden tehtävä on Mazzarellan mukaan saada ihminen näkemään selkeästi, vastakohtana rutinoituneelle ja väsyneelle näkemiselle. Tässä mielessä kirjallisuus on eettistä ja moraalista toimintaa, mikä ei suinkaan tarkoita, että kirjailijat ihmisinä olisivat välttämättä moraaliltaan muita korkeammalla tasolla. Mazzarella kertookin kirjansa alkupuolella useita anekdootteja kirjailijoista, joiden moraalinen ryhti kiistämättä jättää toivomisen varaa.

Mazzarella pohtii useaan otteeseen myös kirjailijan vastuuta: mistä kirjailija saa kirjoittaa, kuinka paljon lähiympäristöään saa käyttää hyväkseen kirjoitusten materiaalina, ja onko kirjailijan motiiveilla merkitystä lopputulosta tarkasteltaessa: jos kirjailija kirjoittaa läheistensä yksityiselämästä, onko lopputuloksen kannalta merkitystä sillä, onko kirjailijan motiivina ollut henkilökohtainen kosto vai esimerkiksi porvarillisen elämäntavan kriittinen tarkastelu?

Pohdintojaan Mazzarella valottaa lukuisilla kirjallisen maailman esimerkeillä, Austenista Andersoniin ja Carpelanista Bret Easton Ellisiin. Jotkut kirjat ja kirjailijat olivat itselleni aivan tuntemattomia, ja sellaisten kohdalla yksityiskohtainen paneutuminen kirjan henkilöhahmojen motiiveihin ei luonnollisesti ollut ihan niin antoisaa kuin tuttujen kirjojen kohdalla. Sen sijaan pidin todella paljon Mazzarellan kirjaansa valitsemista runoista, ja siitä kuinka niitä käytettiin ajatusten havainnollistamiseen. Mazzarella kertoo myös esimerkkejä vetämistään kirjoittajakursseista sekä omasta kirjailijantyöstään. Erityisesti äidin kuolemaa käsittelevä Juhlista kotiin on paljon esillä, ja se alkoikin tämän kirjan myötä kiinnostaa entistä enemmän. Ihastuin tämän kirjan perusteella Mazzarellan ääneen ja elämänasenteeseen, ja haluan ehdottomasti päästä syventymään niihin oikein perusteellisesti.

Mazzarellan kirjallisien ajatusten parissa on viihtynyt myös Kirsi.

Osallistun kirjalla Underbara finlandssvenskar -haasteeseen, kategoriassa Sakprosa.

Merete Mazzarella: Silloin en koskaan ole yksin. Lukemisen taidosta (Där man aldrig är ensam. Om läsandets konst, 1999)
Suom. Kaarina Sonck
Kansi: Helena Kajander
Tammi, 1999 

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Amerikkalainen tyttö -kimppaluku: Kolmas etappi ja loppuyhteenveto


On aika koota yhteen kimppaluvun herättämät ajatukset. Amerikkalainen tyttö on luettu loppuun, ja keskustelemme nyt kolmannesta ja viimeisestä lukurupeamasta sekä kirjasta kokonaisuutena. Ensimmäisen kimppalukukeskustelun löydät täältä ja toisen osan täältä.

Nyt koko kirjan luettuani en voi sanoa muuta kuin "Voi Monika, minkä minulle teit!". Suhtauduin tähän kirjaan ennen kimppalukua innostuneen odottavasti mutta myös kunnioittavalla pelolla. Ja sitten kirja ei ollutkaan sellainen monimutkainen ja vaikeasti selätettävä urakka, jollaista olin odottanut. Mitä pdemmälle kirjaa luin, sitä helpommalta ja omemmalta Fagerholmin tapa kirjoittaa tuntui. Toki teksti oli loppuun asti rönsyilevän runsasta, tunnelma oli arvoituksellinen ja outo, ja kirja oli täynnä yksityiskohtia joista kaikkia ei millään pystynyt sisäistämään ainakaan yhdellä lukemisella. Mutta lukeminen ei sinänsä ollut vaikeaa, ja viimeiset parisataa sivua luin suorastaan ahmimalla - niin voimakkaasti kirja vei mukanaan.

Pidin siis kirjasta valtavan paljon. On myös selvää, että Säihkenäyttämö on tämän jälkeen pakko lukea: sen verran kysymyksiä ja keskenjääneitä tarinoita kirja jätti jälkeensä.

Viimeinen lukuetappi kuvasi suureksi osaksi Sandran maailman tyhjyyttä Doriksen kuoleman jälkeen. Sekä Sandran syyllisyyttä, kun alkoi selvitä, mikä rooli hänellä itsellään, vaietuilla salaisuuksilla ja Amerikkalaisen tytön mysteeri -leikillä oli Doriksen kuolemassa. Sandran romahtaminen oli hienosti ja vakuuttavasti kuvattu: se oli hidasta ja asteittaista hajoamista, joka teki ympäröivästä maailmasta vieraan ja merkityksettömän, koska ilman Dorista on mahdotonta elää. Sandra ikään kuin jatkaa roolien esittämistä Doriksen kuoleman jälkeen. Kun hän leikeissä oli Eddie de Wire, hän yrittää nyt olla Jääprinsessa tai "kävelevä seksuaalinen tusinafantasia", ja lopulta hänestä tulee Suokuningatar.

Eddien ja Sandran äidin tarinat saivat ilmeisesti selitykset kirjan lopussa. Fagerholm on tosin onnistunut pari kertaa hämäämään minua niin onnistuneesti, etten uskalla luottaa siihen, ovatko arvoitukset todella lopullisesti ratkenneet. Mutta näyttäisi siltä, että lammesta löytynyt tyttö oli kuin olikin Eddie, kun taas Sandran äiti oli lähtenyt toisen miehen matkaan, vaikka ei suinkaan Itävaltaan. Ja Doriksen kuoleman traagisuus korostuu, koska sen takana ovat vaietut salaisuudet, väärinymmärrys ja pelko: leikki ja mielikuvitus menivät liian pitkälle.

Kirjan loppu oli hämmentävä ja hiukan hyytävä. Bule-lammen mysteeri näyttäisi jatkuvan. Millainen paikka on Ritan Talvipuutarha? Entä Punainen huone, jonne Johanna ei löydä takaisin? Jatkaako seuraava sukupolvi Amerikkalaisen tytön mysteerin leikkimistä? Kirjan loppu tuntui vielä mystisemmältä kuin kaikki muu aikaisemmin tapahtunut.

Miten teidän muiden luku-urakkanne sujuivat? Antoiko kirjan loppu riittävästi vastauksia vai jäittekö kaipaamaan lisää? Aiotteko lukea Säihkenäyttämön? Ja millaisia ajatuksia kirjan lopetus teissä herätti?

Haluan vielä kiittää kaikkia kimppalukuun osallistuneita ja muita kommentoijia! Minulle tämä on ollut erittäin antoisa lukukokemus ja on ollut hienoa lukea muiden ajatuksia ja lukufiilisiä. Ihanaa että olitte mukana!

Ja vielä aivan lopuksi kommentti kirjan musiikkiviittauksista. Yritin lukiessani kovasti tunnistaa kirjassa mainittuja kappaleita, mutta en onnistunut saamaan kiinni kuin tämän kappaleen, joka uskoakseni on Amerikkalaisen tytön laulu.  Tunnistitteko te muita keskeisiä kappaleita?

lauantai 3. marraskuuta 2012

Maria Peura: On rakkautes ääretön

"On se mahdollista. Varsinkin jos osaa taikoa niin kuin minä osaan. Taion ison vyyhdin kultalankaa ja neulan ja ompelen tiukoin pistoin huulet yhteen. Langanpäät jätän vapaasti roikkumaan, ja aina, kun ukki ja mummo meinaavat minulle raivostua, vedän langoista niin, että suupieleni vääntyvät hymyyn."


Kuusivuotias Saara on lähetetty mummolaan, koska oma koti on rikki vanhempien juomisen takia. Mutta mummon ja ukin luona Saaran maailma hajoaa vielä pahemmin, sillä ukki käyttää Saaraa seksuaalisesti hyväksi julmalla tavalla. Ukki hallitsee pelolla ja uhkauksilla paitsi Saaraa myös mummoa, josta ei siis ole Saaralle turvaksi. Saara pakenee todellisuutta mielikuvituksen maailmaan, mutta pelot ja vääristynyt maailma eivät jätä rauhaan sielläkään.

Maria peuran On rakkautes ääretön oli todella rankka lukukokemus. Lapsen tuska ja hätä on kuvattu niin raastavasti, etten aluksi pystynyt lukemaan kirjaa kuin kymmenisen sivua kerrallaan. Sen jälkeen oli aina pakko laskea kirja tauolle, koska olo oli fyysisesti niin huono. Kuvotti ja ahdisti. Mietin jopa kirjan jättämistä kesken, mutta päätin lukea vielä jonkin matkaa eteenpäin. Ja hyvä että luin, sillä raskaudestaan huolimatta kirja oli erittäin hyvä - ja loppujen lopuksi myös hieno selviytymistarina.

Vaikka kirja kuvaa insestiä tavalla, joka tulee melkein liian lähelle lukijaa, kirja ei tunnu kurjuudella mässäilevältä tai sensaatiohakuiselta. Peura kirjoittaa vähäeleisesti: lyhyet lauseet ja kappaleet ja tarkasti valitut sanat tekevät tekstistä ilmavaa, vaikka se on täynnä painavaa asiaa. Kerronnassa vaihtelevat lapsen kertojaääni, Tornionjokilaakson murteella kirjoitetut dialogit ja ukin lyhyet monologit. Vaikka arvostan sitä, että Peura on halunnut antaa äänen myös hyväksikäyttäjälle, en kokenut ukin puheenvuoroja aivan yhtä uskottaviksi kuin muuta kirjaa. Tämä ei välttämättä ole Peuran vika - ehkä en vain itse suostunut menemään pedofiilin pään sisälle.

"Kiipeän ketterästi kuin karhu. En pelkää. En muista pelätä. Ei ole väliä, vaikka putoaisinkin. Maa ottaisi minut vastaan. Maa rakastaa minua. Maa ei koskaan petä minua."

Mielikuvitusjaksot, joista en yleisesti ottaen kovin usein kirjallisuudessa nauti, toimivat tässä kirjassa hyvin. Ne tuntuvat välttämättömältä osalta Saaran maailmaa, toimien paitsi piilopaikkana ja selviytymiskeinona, myös tytön pahan olon heijastajana. Peura ei erehdy tekemään Saarasta virheetöntä  ja viatonta lasta vaan näyttää, kuinka vääristynyt lapsuus purkautuu välillä myös Saarassa ilkeytenä ja pahana olona. Saaran henkilöhahmo on hienosti kuvattu, ja lukijana tälle toivoo turvaa ja valoa koko sydämestään. Ja samalla toivoo, että tosielämän Saarat saisivat elämäänsä sen aikuisen, joka huomaa lapsen hädän.

Hieno, vaikka ei helppo kirja, joka koskettaa ja jää mieleen.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Suketus, Sanna ja Helmi-Maaria Pisara.

Osallistun kirjalla Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen.

Maria Peura: On rakkautes ääretön, 2001
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi, 2011

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia (Ja Ebib-palvelun testausta)


Halusin kokeilla Helmetin Ebib-palvelua, joka on vuoden loppuun asti jatkuva sähkökirjapalvelukokeilu. Tässä koevaiheessa kirjavalikoima on hyvin suppea (vain 36 kirjaa), mutta joukosta löytyi kuin löytyikin kirja, jonka muutenkin olin ajatellut lukea: Petri Tammisen Muita hyviä ominaisuuksia.

Koska minulla ei ole lukulaitetta, luin kirjan selaimelta. Ja vaikka luulisi että lukeminen on lukemista formaatista huolimatta, huomasin saman kuin aikaisemminkin kirjoja näytöltä lukiessani: tietokoneen ääressä on vaikea syventyä lukemaansa samalla tavalla kuin perinteisen kirjan kanssa. Olo on levottomampi ja hypähtelevämpi, ajatus katkeilee ja hakeutuu muiden nettisivujen pariin. Tammisen kirjaa lukiessa tämä ei kuitenkaan niin paljon haitannut, koska kirja koostuu lyhyistä pakinamaisista jutuista, ja yhden jutun luettua saattoi hyvin selailla muita svuja. Pitkäjänteisempään lukemiseen en nettiselainta välttämättä kuitenkaan haluaisi käyttää.

Muuten palvelu toimi hyvin. Varatun aineiston saapumisesta tuli ilmoitus sähköpostiin, ja kirjaa pääsi lukemaan helposti kannen kuvaa napauttamalla. Ebib-kokemuksista on laajemmin kirjoittanut Luru.

***

"Olin ujo mutta en siksi että vietin nuoruuteni sisätiloissa ja luin; vietin nuoruuteni sisätiloissa ja luin, koska olin ujo. Kului vuosia ennen kuin ymmärsin, mikä lukemisessa auttoi: Kirjat todistivat, että olin samassa maailmassa toisten kanssa."

Muita hyviä ominaisuuksia on siis kokoelma pieniä esseitä tai pakonoita, joiden aiheet pyörivät pitkälti ujouden, lukemisen ja miehenä olemisen ympärillä. Olin etukäteen lukenut blogiarvioita, joissa kirjaa oli kehuttu hauskaksi, suorastaan ääneennaurattajaksi. No, minähän nauran todella harvoin lukiessani, enkä pahemmin perusta hauskoista kirjoista. Ei Tamminenkaan minua naurattanut, vaikka kirjassa hupaisia kohtia olikin, mutta onneksi kirja ei perustunutkaan vain huumorille, vaan siitä löytyi tosikollekin paljon tarttumapintaa.

Hauskaksi mainituksi kirjaksi Muita hyviä ominaisuuksia oli itse asiassa minusta varsin apea ja surumielinen. Tamminen - olettaen että hän kirjoittaa jutuissa nimenomaan itsestään - suhtautuu elämään ujon ulkopuolisen asenteella. Lapsesta asti ujouden kanssa elänyt Tamminen kirjoittaa, että "ujolla on taipumus huomata vain joukon vilkkaimmat ja verrata itseään heihin." Tämä lausahdus tuntuisi kertovan varsin paljon Tammisen elämänasenteesta: ujona hän huomaa ulospäinsuuntautuneet; miehenä hän vertaa itseään niihin miehiin, jotka sopivat vaivatta siihen miehen muottiin johon ei itse tunne aivan vaivatta solahtavansa; ja vaikka Tamminen joskus tuntee olevansa eniten elossa esimerkiksi Veijo Merta lukiessaan, hän ajattelee, että jossakin toiset ihmiset elävät elämäänsä kun hänen oma elämänsä kuluu lukiessa.

Välillä lukiessa teki mieli ravistella Tammista ja sanoa, että älä väheksy omaa tapaasi elää! Ei ole oikeaa tapaa olla suomalainen tai mies tai kirjailija! Älä vertaa itseäsi Toisiin!

Muita hyviä ominaisuuksia oli mainio lukukokemus siinä mielessä, että se sai ajatukset rullaamaan, ja kävin lukiessani lähes koko ajan päänsisäistä dialogia Tammisen kanssa. Välillä nyökyttelin hyväksyvästi, ja ihailin kuinka hienosti jokin asia oli tiivistetty muutamaan lauseeseen. Esimerkiksi tällaisen eron hetken haikeuden on varmasti moni kokenut:

"Kokous päättyi seuraavana päivänä. Tunnelma oli haikea, kirjailijat halailivat toisiaan ja kokoontuivat ryhmäkuviin. Minusta tuntui, että tämä eron hetken haikeus ei johtunut niinkään siitä, että meidän piti erota kuin siitä että emme olleet vielä ehtineet tutustua."

Välillä taas annoin mielessäni Tammiselle neuvoja ja ohjeita - välillä väittelin kiivaasti kun välillämme oli näkemyseroja. Tamminen kärjistää ja yleistää näkemyksissään juuri sen verran, että lukijan omat mielipiteet saavat polttoainetta, mutta kirja ei ylitä ärsytyskynnystä. Ujon lukutoukan on helppo löytää samaistumispintaa Tammisen kokemuksista, vaikka en itse tunnustakaan että minusta olisi tullut lukutoukka, koska olin ujo. Itse asiassa olin aika reipas ja sosiaalinen lapsi siinä vaiheessa, kun opin lukemaan ja rakastuin kirjoihin. Ujous iski vasta myöhemmin, mutta siinä vaiheessa olin jo täysiverinen lukutoukka. Tunnistan kuitenkin Tammisen kokemukset siitä, kuinka lukeminen tuo yksinäiselle sielulle toisen, sinän.

Muita kirjan lukeneita: Sanna, joka totesi että parikymppinen opiskelijatyttö pystyy hyvin samaistumaan nelikymppisen miehen kokemuksiin; Minna, joka vanhan bloginsa puolella totesi "Miten osuvaa, totta, nokkelaa!"; Jori, joka piti siitä ettei Tamminen säästele itseään; anni.M, joka suosittelee lukemaan muistivihon ja alleviivauskynän kanssa; Hanna, jonka mielestä Tammisen itseironia oli puhdistavaa luettavaa ja Ina, joka suosittelee tätä kirjaihmisille ja lukutoukille.

Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia
Kansi: Piia Aho
Otava: 2010
Sähkökirjalaitos

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Kirjamessujen satoa

Olen viettänyt kaksi antoisaa kirjallista päivää Helsingin kirjamessuilla. Perjantaina suunnistin messuille iltapäivällä, ja kolusin erityisen innokkaasti antikvaarista osastoa. Vaikka uutuuskirjatkin kiinnostavat, on divaripuoli minulle aina erityisen houkutteleva. Teen sieltä yleensä parhaat löydöt, ja on ihanaa vain katsella vanhoja kirjoja, varsinkin jos näytteilleasettaja on nähnyt vaivaa kirjojen esillepanossa. Tässä esimerkiksi kokoelma lasten- ja nuortenkirjoja - eivätkö kansikuvat olekin valloittavia.


Aikatauluni eivät tänä vuonna aivan menneet yksiin messuohjelman kanssa: moni kiinnostava haastattelu ja keskustelu jäi näkemättä. Ehdin kuitenkin kuuntelemaan esikoiskirjailijapaneelia, jossa Kirjavan kammarin Karoliinakin oli mukana.


Haastattelija keskittyi kysymyksissään kovasti kirjojen juonen käsittelyyn, mutta lukijana olisin ehkä kuullut mieluummin enemmän kirjoittamisesta: kiinnostavinta olikin ehkä kuulla siitä, kuinka eri tavalla kunkin kirjailijan kirjoitusprosessi oli edennyt. Oliko koko kirja hahmoteltu ennen varsinaista kirjoittamista, ja kuinka paljon kirja muuttui matkan varrella.

Kirjahankintoja tein kolme. Olin jo etukäteen päättänyt ostaa messuilta Emmi Itärannan Teemestarin kirjan, johon olin ihastunut keväällä. Kävinkin poimimassa sen mukaani Teoksen osastolta melkein välittömästi messualueelle astuttuani. Divaripuolelta löysin Kramppeja ja nyrjähdyksiä -kokoelmastani puuttuvan albumin, Kukkakauppiaan onnenpäivä. Ja päivän ilahduttavin kirjalöytö oli Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä, johon toivon ihastuvani.


Lauantain messuohjelmaan kuului WSOY:n järjestämä kirjabloggaajien aamiainen, jolla pääsimme nauttimaan aamupalasta ja kirjailijavieraiden haastatteluista. Tilaisuus oli mahdottoman mukava ja tunnelmaltaan lämmin.


Seita Vuorela ja Laura Lähteenmäki kertoivat nuortenkirjoistaan, ja vaikka en uudempaa nuortenkirjallisuutta juurikaan lue, aion nyt lukea ainakin tilausuudesta mukaan saamani Vuorelan Karikon: kirja kuulosti teemoiltaan kiinnostavalta.


Mukana olivat myös Lontoo-jännäreistään kertonut Pekka Hiltunen sekä Katja Kettu, jolta pyysin ja sain omistuskirjoituksen toiseen lahjakirjaani, Pimppini on valloillaan -antologiaan.


Kiitän kauniisti WSOY:n edustajia tilaisuuden järjestämisestä ja sekä haastattelijoita että kirjailijoita innostavista kirjallisista puheenvuoroista. Hauskaa, mielenkiintoista ja innostavaa, kuten hyvän kirjapuheen tuleekin olla.

Messuviikonlopun aikana ehdin hypistellä kirjoja, ostaa kirjoja, bongailla kirjailijoita väentungoksesta, kuunnella kirjailijahaastatteluita ja tavata monia kirjabloggaajia, joiden kanssa sai pohtia mm. vuoden parhaita lukukokemuksia ja tyttökirjamuistoja. Parhautta, kaikin puolin!