maanantai 31. elokuuta 2015

Cheryl Strayed: Wild


"What if what made me do all those things everyone thought I shouldn't have done was what also had got me here? What if I was never redeemed? What if I already was?"

Cheryl Strayedin elämä oli pahasti solmussa, kun hän 26-vuotiaana päätti kävellä sadan päivän ajan Pasific Crest Trailia, vaellusreittiä joka kulkee Meksikon rajalta Kanadaan. Cherylillä ei ollut aikaisempaa vaelluskokemusta, mutta hän oli saanut päähänsä, että pitkä vaellusmatka antaisi hänelle mahdollisuuden selvittää ajatuksiaan ja elämäänsä. Äidin kuolema muutamaa vuotta aikaisemmin oli johtanut alamäkeen, joka piti sisällään irtosuhteita, avioeron ja heroiinia. Kävellessä olisi aikaa käydä läpi kaikkea tätä ja etsiä itseään.

Cheryl oli aina pitänyt kävelemisestä, joten hän oli ajatellut vaeltamisenkin sujuvan mukavasti. Käy ilmi, ettei pitkällä vaelluksella ole mitään tekemistä tavallisen kävelemisen kanssa. Rinkka painaa niin paljon, että Cheryl tuskin jaksaa kantaa sitä. Matka etenee tuskallisen hitaasti. Kengät ja kantamus raastavat jalat ja ihon rikki. Vaarallisinta on kuitenkin jano: ilman vettä vaeltaja on oikeasti hengenvaarassa. Lisäksi Cheryl tekee jatkuvasti amatöörin virheitä, jotka hidastavat hänen matkaansa ja pakottavat muuttamaan suunnitelmia.

Mutta juuri vaeltamisen fyysisen vaativuuden vuoksi Cherylin suunnitelma tuntuu toimivan. Ei siksi, että hän ehtisi pohtimaan ongelmiaan, vaan nimenomaan siksi ettei hänellä ole voimia ajatella niitä. Fyysinen ponnistelu, väsymys ja nälkä vievät kaiken huomion. Jossain vaiheessa Cheryl huomaa, ettei hän ole itkenyt kertaakaan vaelluksen aikana. Mieli on tyhjentynyt.

Cheryl Strayedin elämäkerta Wild (suomennettu nimellä Villi vaellus) yllätti minut positiivisesti. Etukäteen ajattelin, että kirja kiinnostaisi minua lähinnä aihepiirinsä vuoksi – olenhan heikkona kirjoihin joissa kävellään. Strayedin kirja oli kuitenkin lukukokemuksena kaikin puolin antoisa. Strayed kirjoittaa hyvin, vailla turhaa makeilua tai viihdyttämisen tarvetta. Kerronnassa vaelluskuvaukset rytmittyät luontevasti Cherylin menneisyyttä avaavien takautumien kanssa. Ja koska kirja on kirjoitettu useampi vuosi vaelluksen jälkeen, Strayed osaa analysoida omia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan. Kaikki oivalllukset tuskin ovat syntyneet vaelluksella tai edes heti sen jälkeen, mutta aivan selvästi kävelymatka aukaisi jonkin lukon Cherylin sisällä.

Minuun tekisi vaikutuksen esimerkiksi se, kuinka Strayed päätti heti matkansa alussa olla pelkäämättä. Naisille opetetaan lapsesta asti, että heidän täytyy varoa ja pelätä, mutta Strayed päätti kertoa itselleen erilaista tarinaa naisena olemisesta. Hän päätti olevansa vahva. Urhea. Turvassa. Ja kirjanystävää luonnollisesti ilhaduttaa myös se, että Strayed kertoo tarkasti matkan aikana lukemistaan kirjoista ja niiden merkityksestä hänen henkisellä vaelluksellaan.

Ja vaellushimon, sen tämä kirja herättää takuuvarmasti.

Kirjan ovat lukeneet myös Norkku, Kirjahilla, sonja, Mai Laakso, Jenni ja Tiina.

Wild on viimeinen suoritukseni Lukulampun kesäkirjahaasteessa, kategoriassa "kirja, jossa on kesä".

Cheryl Strayed: Wild: A Journey from Lost to Found, 2012
E-kirjan julkaissut Atlantic Books, 2012

sunnuntai 30. elokuuta 2015

Sarah Waters: Parempaa väkeä


26-vuotias Frances Wray tuntuu alistuneen vanhanpiian rooliinsa. Nuorena Frances on ollut kapinallinen – suffragetti ja pasifisti. Ensimmäinen maailmansota on kuitenkin muuttanut niin Francesin kuin koko Englannin tilanteen, ja perheen miesten kuoltua Frances on jäänyt kotiin hoitamaan äitiään ja yhä rapistuneemmaksi käyvää taloa. Taloudellisen tilanteen jatkuva heikkeneminen pakottaa Wrayn naiset lopulta ottamaan kotiinsa "maksavia vieraita". Vuokralaiset, nuori aviopari Leonard ja Lilian Barber, tulevat alemmasta yhteiskuntaluokasta, mutta heillä on jotakin mitä Francesilta ja tämän äidiltä puuttuu – rahaa.

Barberit ja Wrayt pysyttelevät aluksi hiukan kiusaantuneina etäällä toisistaan, mutta vähitellen Francesin ja Lilianin välille kehityy ystävyyssuhde. Ystävyys saa pikku hiljaa yhä intiimimmän sävyn ja kasvaa salaiseksi rakkaussuhteeksi. Sitten tapahtuu jotakin, mikä antaa suhteelle aivan uuden, vaarallisen luonteen. Rakkaustarina muuttuu murhenäytelmäksi.

"Hän tunsi itsensä yhtäkkiä yksinäisemmäksi kuin koskaan ennen. Hän hiipi huoneeseensa ja riisuutui sytyttämättä kynttilää, käpertyi epätoivon kourissa sänkyyn. Mitä virkaa hänen elämällään oli? Hänen sydämensä oli kuivunut; kuiva luumu, fossiili, kuonakappale. Hänen suunsa olisi voinut olla täynnä tuhkaa. Kaikki oli täysin toivotonta ja turhaa..."

Waters rakentaa kirjan alussa Francesin ja Lilianin välistä jännitettä kutkuttavasti. Kirjan ensimmäinen kolmannes olikin varsin herkullista luettavaa, kuvailun ja tunnelman luomisen juhlaa. Kun ihmissuhdetarina sitten alkaa kääntyä rikosjännärin suuntaan, tarinan jännitteelle tapahtuu jotakin kummallista. Se ei katoa, mutta ei myöskään kasva vaan jää oudosti junnaamaan paikalleen.

Paremmassa väessä tuntuu olevan aineksia ja lupausta vaikka mihin, mutta Waters ei täysin onnistu lunastamaan lupauksiaan. Tuntuu, että moni aihio ja teema jää ikään kuin puolitiehen, eikä esimerkiksi syyllisyyden, moraalisten valintojen tai pelon teemoihin mennä niin syvälle kuin voisi toivoa.

Olen aina nauttinut Watersin hitaasti etenevästä yksityiskohtaisuudesta, mutta Paremman väen kohdalla verkkaisuus tuntui välillä vain turhalta tarinan pitkittämiseltä. Ehkä se johtuu juuri siitä, ettei kerronnan jännite kasva tarpeeksi suureksi, jolloin pikkutarkasta kuvailusta ei synny piinaavaa jännitystä, vaan se pikemminkin rikkoo jännityksen. 

Perusteellisesta pikkutarkkuudestaan huolimatta Watersille on tyyppillistä myös se, että hän jättää paljon asioita kertomatta ja antaa lukijan päätellä sen, mitä ei kerrota. Tässä kirjassa Waters toteuttaa tuota arvoituksellisuutta esimerkiksi Francesin ja Lilianin suhteen kuvauksessa. Lukija ei voi olla aivan varma, mistä suhteessa on kyse, tai mitkä Francesin ja Lilianin tunteet ovat. Lisäksi asiat nähdään koko ajan Francesin näkökulmasta, jolloin Lilianin ajatukset ja tunteet jäävät jossain määrin salaisuuksiksi niin lukijalle kuin Francesillekin. Ihmissuhteiden kiemurat ja niiden julmatkin puolet ovat jälleen kerran Watersilla hyvin hallussa.

Kaikesta kritiikistäni huolimatta pidin kyllä Paremmasta väestä. Watersin kirjoitustyyli, tarinat ja kyky herättää lähihistoria henkiin vetoavat minuun. Silti Parempaa väkeä jää omalla Waters-asteikollani selvästi aikaisempia vaisummaksi lukukokemukseksi. Kirja oli – suurimmaksi osaksi – miellyttävää luettavaa ja erinomainen kesätiiliskivi, mutta se ei säväyttänyt samalla tavalla kuin kolme aikaisemmin suomennettua Watersin kirjaa ovat tehneet.

Watersin uutuutta on luettu paljon kirjablogeissa. Kirjasta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Katri, Katja, Erja, Omppu ja Kaisa Reetta.

Sarah Waters: Parempaa väkeä (The Paying Guests, 2014)
Suom. Helene Bützow
Kansi: Tuija Kuusela
Tammi, 2015 

tiistai 25. elokuuta 2015

Agatha Christie: Syyttävä sormi


Agatha Christien tuotanto on niin laaja, että lukijan on lähes mahdotonta muistaa kaikkia kirjoja tai juonia, murhaajista puhumattakaan. Moni Christien ystävä on varmasti tarttunut jo aikaisemmin lukemaansa dekkariin, eikä ole onnistunut tunnistamaan murhaajaa, vaikka tarina muuten muistuisikin mieleen. Toki Christiellä on vastapainoksi myös niitä kirjoja, joiden kohdalla murhaajaa tai tarinan koukkua ei todellakaan voi unohtaa: esimerkkinä voisin mainitavaikkapa Väärän vänkyrän talon tai Idän pikajunan arvoituksen.

Syyttävä sormien kohdalla sen sijaan olen muistanut kirjasta tiettyjä ykstyiskohtia ja erityisesti sen että olen aikoinaan pitänyt siitä kovasti, mutta en ole muistanut kirjan nimeä. Olen parikin kertaa tarttunut johonkin Christien dekkariin ajatellen, että tässä on nyt se etsimäni herkullinen pikkukylän murhamysteeri, jossa on mukana hauskoja romansseja, ja huomannut osuneeni harhaan. Mutta nyt onnistuin vihdoinkin löytämään oikean tapauksen, ja sain ilokseni todeta että kirja oli juuri niin viihdyttävä kuin muistelinkin.

Syyttävä sormi ei murhamysteerinä ole mitenkään erityisen mieleenpainuva tai poikkeuksellinen Christien tuotannossa vaan pikemminkin aika peruskauraa. Sen sijaan kirjassa on aivan mainio henkilökaarti ja mukavan leikkisä tunnelma, unohtamatta kuitenkaan tummia sävyjä, jotka tuovat mukaan tarvittavaa dekkarimaista jännitettä.

"En tahdo kieltää ettei nimetön kirje jättänyt karvasta makua suuhun. Sen se epäilemättä teki, mutta unohdin sen varsin pian. Toistaiseksi en näet ottanut sitä vakavalta kannalta. Ajattelin muistaakseni jotakin siihen suuntaan että tuollaista tapahtuu melko usein syrjäkylissä."

Jerry Burton on loukkaantunut pahasti lento-onnettomuudessa. Hänen jalkansa ovat jo hyvää vauhtia parantumassa, mutta hermot kaipaavat täydellistä lepoa. Niinpä Jerry matkustaa sisarensa Joannan kanssa Lymstockin pikkukylään, kanervikkoa kasvavalla nummella sijaitsevaan vanhaan huvilaan. Täydellistä rauhaa ei kuitenkaan kestä kauan, sillä Jerry ja Joanna saavat pian niljakkaan kirjeen, jossa vihjataan etteivät he todellisuudessa ole sisaruksia. Pian heille selviää, että lähes jokainen kyläläinen on saanut nimettömän kirjeen. Sitten eräs kyläläinen löydetään kuolleena. Itsemurha, poliisi toteaa, laukaisevana tekijänä nimetön kirje. Kirjeiden kirjoittajaa aletaan etsiä aikaisempaa suuremmalla vakavuudella. Ja sitten tapahtuu murha – onko kirjeiden kirjoittaja pelästytetty liikkeelle?

Syyttävä sormi on tosiaan täynnä hauskoja ja värikkäitä henkilöitä. Toki hahmot ovat christiemäiseen tapaan vahvasti tyyliteltyjä, eikä kovin syvälle henkilöpsykologiaan sukelleta. Mutta se ei haittaa, koska Christie tekee tämän viihteellisen tyypittelyn niin taitavasti. On mainio seurapiirikaunotar Joanna, joka pukeutuu maaseutuelämää varten muotiasuun pour le sport. On eksentrinen kirkkoherran rouva joka laukoo totuuksia joita muut eivät ajattelekaan sanovansa ääneen; on vakavamielinen nuori tohtori; on viktoriaaninen vanhapiika. Ja luonnollisesti myös juoruilevia kyläläisiä, bridgen peluuta, vahvaa teetä, sherrytilkkasia ja aamiaiseksi munia ja pekonia.

Kirjan ainoa kauneusvirhe on oikeastaan tarinaan hiukan keinotekoisesti mukaan tuotu neiti Marple, joka ilmestyy mukaan vasta kirjan lopussa ratkaisemaan arvoituksen. Marplen rooli kirjassa on pieni ja oikeastaan täysin turha, ja päähenkilöt olisivat aivan hyvin voineet napata murhaajan kiinni ilman neidin apua. Muuten kirja on vallan erinomainen, viihdyttävä, hauska ja juuri sopivasti jännittävä. Melko täydellinen kesädekkari.

Syyttävän sormen ovat lukeneet myös Jokke joka analysoi kuinka Christien hämää lukijaa savuverholla; Nina joka piti kirjasta vaikka toivoi mukaan enemmän neiti Marplea ja Suvi joka nautti tarinasta täydellä sydämellä. Jonna pitkästyi äänikirjan parissa; Kirsi toteaa että Christie vie lukijaa kuin kuoriämpäriä; Anu kehuu henkilöhahmoja herkullisiksi; Sallan mielestä Lars Svedbergin lukemia Christie-äänikirjoja ei voi kuin kehua. Katjan blogissa Syyttävä sormi kisasi kirjamatsissa neiti Marple -novellia vastaan – kumpi mahtoi voittaa?

Osallistun kirjalla Lukulampun kesäkirjahaasteeseen, kategoriassa "kirja, jonka olen ostanut tänä kesänä".

Agatha Christie: Syyttävä sormi (The Moving Finger, 1942)
Suom. Eva Siikarla
Kansi/kannen kuva: Pekka Loiri/Tom Adams
WSOY, 1972/1990

perjantai 14. elokuuta 2015

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä


"En tiedä, miten pysäyttäisin nämä muistot, jotka puskevat ylös kuin kevään versot. Kaikki unohtuneet asiat vyöryvät pintaan. Riisikulhot keittiön hyllyllä, takapihan erikokoiset ruukut täynnä maustetahnoja, ullakolle johtavat kapeat puuportaat, muurin alapuolelta alkavat ja ylös asti kiemurtelevat rehevät kurpitsaköynnökset."

69-vuotias Park So-nyo katoaa Soulin metroasemalla. Aviomies on tapansa mukaan kulkenut vaimoaan nopeammin ja huomaa vasta metrovaunussa, ettei vaimo olekaan hänen seurassaan. Katoaminen järkyttää perheenjäseniä, jotka ovat alkaneet pitää äitiä itsestäänselvyytenä. Tunsiko kukaan heistä todella tuota naista jota he ovat tottuneet ajattelemaan vain vaimona ja äitinä, Tuota naista jonka silmät olivat suuret, rehelliset ja lempeät kuin lehmällä.

Pidä huolta äidistä kertoo tutun tarinan äidistä ja lapsista, jotka aika ja elämä ovat vieraannuttaneet toisistaan. Lapsuudessa äiti on ollut pysyvä ja turvallinen tuki, ankarana ja vaativanakin luotettava ja läsnäoleva voima. Aikuisiksi kasvaneet lapset ovat kuitenkin etääntyneet äidistä. He huomaavat puhuvansa äidin kanssa kuulumisista kaavamaisesti sen sijaan että todella kekustelisivat. He ärsyyntyvät äidin vanhanaikaisista tavoista ja itsepäisyydestä. Toisaalta he kaipaavat äidin hyväksyntää ja kantavat huolta tämän vanhenemisesta ja sairastelusta. Äiti tuntuu kuitenkin ikuiselta ja pysyvältä, aikaa pitää huolta äidistä on – aina siihen asti kunnes tämä katoaa.

Pidä huolta äidistä on ensimmäinen suomennettu etelä-korealainen romaani, ja se tarjoaakin kiehtovan mahdollisuuden kurkistaa tuon kaukaisen maan kulttuuriin. Perheen äiti edustaa katoavaa maalaiselämää perinteineen ja uskomuksineen: hän järjestää esi-isien muistojuhlat kuten ne on aina järjestetty ja vaalii perheen vanhimman pojan asemaa. Ruoka ja sen valmistaminen ovat keskeisessä roolissa äidin elämässä. Sillä, pitääkö äiti ruuanlaitosta, ei ole merkitystä, kun ruokittavana on aviomies ja liuta nälkäisiä lapsia. Äiti valmistaa kimchiä ja keittää merileväkeittoa ja vieraillessaan aikuisten lastensa luona hän tuo mukanaa niin paljon ruokaa kuin vain pystyy kantamaan. Ruokkiminen on hengissäpitämistä ja tapa osoittaa rakkautta.

Perheen lapset edustavat nykyaikaa. He muuttavat maalta kaupunkiin, opiskelevat korkeakouluissa ja hankkivat itselleen ammatin. He valitsevat puolisonsa itse ja suunnittelevat, kuinka monta lasta perheeseen hankitaan. Perinteet alkavat unohtua heiltä, ja voi käydä niin että jonakin vuonna kukaan lapsista ei soita kotiin vanhempien päivänä. Äidiltä kuullut tarinat ja uskomukset elävät kuitenkin edelleen myös nykyaikaisten lasten mielissä. Vanhin tytär muistelee kuinka vakaasti äiti uskoi esi-isien ilmestyvän muistojuhlaan lintujen hahmossa – niin vakaasti että tytär itsekin uskoi näkevänsä ei-isiä varten jätetyissä riisikulhoissa linnunvarpaiden jälkiä.

Kyung-sook Shin kirjoittaa tunnepitoisesti, ja välillä vaikutelma luiskahtaa ainakin omaan makuuni ylitunteellisen puolelle. Kirjassa on kuitenkin myös särmää ja kerronnassa monitasoisuutta, joten mielenkiinto pysyy lukiessa koko ajan yllä. Äidin oman elämän salaisuuksia ei paljasteta pohjia myöten, vaan lukija saa jäädä itse täyttämään tyhjiä aukkoja. Kokonaisuudessaan kirjasta rakentuu kaunis kunnianosoitus äideille.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Arja, Kirjahilla, TuijaTa, Sara ja Norkku.

Osallistun kirjalla Lukulampun kesäkirjahaasteeseen kategoriassa "kirja, jonka lainasin kirjastosta".

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä (Ommarul putakhae, 2008)
Suom. Taru Salminen
Into, 2015