tiistai 31. joulukuuta 2019

Vuosi 2019 kansien välissä


Vuoteen 2019 mahtui paljon. Oli odotusta, haaveilua, pettymystä, töitä, väsymystä ja onnea.

Menin naimisiin.

Odotin koko vuoden Japanin matkaa unelmia pullollani. Matka peruuntui viime hetkellä taifuunin vuoksi.

Matkustin Vaasaan, Turkuun ja Tampereelle.

Tein paljon töitä.

Olin usein väsynyt. Pää kävi ylikierroksilla. Ehkä siksi luin tänä vuonna mielelläni myös vähän kepeämpää kirjallisuutta. Ja vaikka ne kepeät kirjat eivät aina jättäneet kovin suuria jälkiä, ja vaikka ne välillä olivat suorastaan kehnoja, ne täyttivät tehtävänsä lukuhetkellä: mieli irtautui arjesta ja rauhoittui.

Kirjavuoteen mahtui myös hienoja kokemuksia, ihania kirjoja ja innostavia ajatuksia. Eri tavalla mieleen jääneitä lukukokemuksia. Kirjavuosi 2019 oli esimerkiksi:

Piristävä:  

Ossi Nymanin Röyhkeys oli terävä, hauska ja ajankohtainen. Kirjan ajatukset ja asenne virkistivät ja tuulettivat ajatuksia ilahduttavasti.

Tarinan juhlaa:

Luin Margaret Atwoodin MaddAddam-trilogian päättävän Uuden maan hotkien ja tarinaan täysin uppoutuen. Sukelsin tarinaan niin syvälle, että todellisuuteen palaaminen otti hiukan voimille.

Myös Pajtim Statovcin Bollassa synkkä ja koskettava tarina rakentuu vaikuttavasti ja mukaansatempaavasti. Vaikutuin Statovcin taidosta kuvata epämiellyttävät päähenkilönsä myötätunnolla.

Ajatuksia herättävä:

Svetlana Aleksijevitšin Neuvostoihmisen loppu rakentaa moniäänisesti mosaiikkimaista kuvaa Nevostoliiton noususta ja tuhosta. Elisabeth Åsbrink puolestaan tiivistää vuoden 1947  tapahtumat pieniin, irrallisiin välähdyksiin. Erilaiset tavat kuvata lähihistoriaa – molemmat kirjat hurjan kiinnostavia.


Kiehtova:

Murasaki Shikibun Genjin tarinan ensimmäinen osa vei kauas menneisiin maailmoihin. Rakastin kirjan outoa, unenomaista tunnelmaa.

Innostava:

Alison Bechdelin omaelämäkerralliset sarjakuvaromaanit Hautuukoti ja Äideistä parhain olivat pullollaan erilaisia teemoja, tasoja ja viittauksia. Kirjat kertoivat hauskasti ja kipeästi yhden perheen tarinaa, ja samalla ne saivat pohtimaan tarinankerrontaa itsessään. Teosten intertekstuaalisuus oli jotenkin äärettämän inspiroivaa: teki välittämösti mieli uppoutua feministisiin klassikoihin ja lukea Proustia!

Innostuin myös Silvia Hosseinin esseistä. Pölyn ylistys kuljetti ajatuksia sulavasti ja luontevasti teemasta toiseen. Mikään ei innosta niin kuin kunnon essee!

Pettymys:

Kuten sanottua, luin jonkin verran kevyttä kirjallisuutta, joka ei aina ollut kovin hyvää. En kuitenkaan odottanutkaan niiltä kirjoilta kauheasti. Sen sijaan Jennifer Eganin Manhattan Beachiin petyin pahasti, koska kirja oli niin kaavamainen peruslukuromaani verrattuna hauskan kokeilevaan Aika suureen hämäykseen.

 Rakastettava:

Ihastuin Aino Vähäpesolan Onnenkissan raikkauteen ja vapauteen. Rakastin sen kirjallista luonnetta, runoanalyyseja ja akateemisuutta.

Ihana!

En rakastanut mitään kirjaa tänä vuonna niin paljon kuin Katja Kallion Valkokangastuksia. Rakastan Kallion tapaa kirjoittaa elokuvista ja elämästä. Valkokangastuksia sai itkemään ja hymyilemään – se sai sydämen pakahtumaan.


 Ihanaa kirjavuotta 2020!

maanantai 23. joulukuuta 2019

Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama


"Elän jatkuvasti jäljessä, välimatkan päässä, kuin ääninauhana joka on synkronisoitu huonosti. Mutta kuvittelemalla pääsen lähelle nykyetkeä. Pääsen sen yli. Tulevaisuuteen. Ja joskus, hyvin harvoin samanaikainen nostalgisointi ja kuvittelu saavat aikaan sen, että olenkin hetken risteyskohdassa, havahdun, kauhistun, en uskalla räpyttää silmää. Tässä."

Rehellisesti sanottuna: en oikeastaan tiedä, mistä Anna-Kaari Hakkaraisen Dioraamassa on kyse. Varsinkaan nyt, kun kirjan lukemisesta on aikaa useampi viikko, ja alunperinkin määritelmiä pakenevat mielikuvani ovat entisestään hämärtyneet ja loitonneet jonnekin horisonttiin.

Onko edes niin väliä, mitä Dioraamassa tapahtuu, tai mistä se kertoo? Ei, jos lukiessaan ja lukemisen jälkeen tuntee olevansa jonkin kiehtovan ja merkityksellisen äärellä. Ei, jos ajattelee jo lukiessaan, että tämän kirjan haluan ehdottomasti lukea joskus uudestaan. Haluan yrittää tavoittaa sen jonkun, mikä lukiessa tuntui häilyvän jossain melkein näköpiirissä mutta vilahtavan sitten taas piiloon. En ehkä tavoita sitä koskaan, ja ehkä juuri siinä on Dioraaman kiehtovuus.

Dioraama ei ollut minulle helppo lukukokemus. Voisin syyttää kiirettä ja väsymystä, mutta ehkä on kyse kirjasta itsestään. Dioraama on niin täysi ja moneen suuntaan kurottava, raskas ja kevyt, muistoja ja kuvitelmaa, lavastusta ja todellisuutta. Mutta aina ei tarvitse olla helppoa. Joskus voi viihtyä, vaikka ei tunnekaan olevansa ihan kotonaan.

Dioraaman lukeminen tuntui siltä, kuin joku olisi kutitellut aivoja höyhenellä – vähän ärsyttävältä mutta silti kiehtovalta. Sen äärellä tunsin olevani samaan aikaan valpas ja eksyksissä.

Dioraamasta ovat kirjoittaneet myös Omppu, Maisku, tuijata ja Katja.

Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama
Kansi: Leena Oravainio
Tammi, 2019

sunnuntai 15. joulukuuta 2019

Elisabeth Åsbrink: 1947 - Mistä historiamme alkaa?


Olen saanut lähiaikoina aika paljon lukuvinkkejä Sivumennen-podcastista. Vaikka Sivumennen-naisten kirjamaku ei ihan aina osu yksiin omani kanssa, he osaavat puhua kirjoista niin innostavasti, että podcastissa käsitellyt kirjat alkavat melkein poikkeuksetta houkutella. Elisabeth Åsbrinkin 1947 oli aiheena parin vuoden takaisessa jaksossa, jonka kuuntelin tänä syksynä. Innostuin niin, että varasin kirjan saman tien kirjastosta.

1947 osoittautui juuri niin kiinnostavaksi, kuin podcastin perusteella uskalsin toivoa. Åsbrink käy kirjassa läpi vuoden 1947 tapahtumia tammikuusta joulukuuhun lyhyiden, fragmentaaristen välähdysten kautta. Hän seuraa muutamia tapahtumaketjuja ja ihmisiä, ja rakentaa niiden kautta kuvaa yhdestä vuodesta, historiasta ja nykyhetkestä.

Vuonna 1947 YK yrittää ratkaista kovalla kiireellä Palestiinan kysymystä. Ihmiset toistelevat sanoja "Ei koskaan enää". Samaan aikaan eri puolilla maailmaa natsit kokoavat rivejään. Iso-Britannia ja USA eivät halua ottaa vastaan juutalaispakolaisia. George Orwell kirjoittaa kirjaansa Vuonna 1984, Simone de Beauvoir Toista sukupuolta. Se, miten toisen maailmansodan historiaa kirjoitetaan, alkaa määrittyä. Nürnbergin oikeudenkäynneissä tietyt tulkinnat korostuvat, ja toiset jäävät käsittelemättä.

Åsbrink käy läpi vuoden 1947 tapahtumia, mutta kirja ei ole mikään luettelomainen historiakatsaus. Keskiössä on koko ajan pikemminkin historian tulkinta kuin virallinen historiankirjoitus. Åsbrink tuo esille valittuja tapahtumia, joilla ei aina näytä olevan edes kovin paljon yhteyttä toisiinsa, mutta juuri tätä kautta kokonaiskuva laajenee. On selvää, että historiaa ei saa koskaan kuvattua täydellisesti, eikä yhtä vuotta voi mitenkään tiivistää vajaaseen kolmeensataan sivuun. Silti historia usein esitetään meille aukottomana, ehjänä kertomuksena. Se, millaista kertomusta kerromme, on valintoja – tiedostomattomia tai tiedostettuja. Toisen maailmasodan tarinat alkoivat muodostua heti sodan jälkeen, eivätkä kaikkien tarinat ole samanlaisia.

Muiden tarinoiden rinnalla kulkee myös Åsbrinkin oman suvun tarina. Natsien leireille kadonnut Unkarin juutalainen isoisä, joka on ollut Åsbrinkin elämässä läsnä vain poissaolona, kulkee kirjassa hänen rinnallaan. Isoisän tarina tuo kirjaan henkilökohtaisen kerroksen ja korostaa historian tulkintojen haurautta.

Mitä muistamme menneisyydestä? Miten valitsemme tarinamme? Ja voimmeko oppia historiasta – voimmeko sanoa "ei koskaan enää", vai rakennammeko aina raunioiden päälle uuden tuhon mahdollisuutta?

Kirjan ovat lukeneet myös Laura, Nanna ja Kirjavaras.

Elisabeth Åsbrink: 1947. Mistä historiamme alkaa? (1947, 2016)
Suom. Sanna Manninen
Kansi, Mika Tuominen
Siltala, 2017

sunnuntai 8. joulukuuta 2019

Joel Lehtonen: Putkinotko


Joel Lehtosen Putkinotko oli jo viime vuonna yksi Hyllynlämmittäjä-haasteen kirjoistani, mutta en silloin saanut tartuttua tähän järeään klassikkoon. Pidin kirjan kuitenkin hyllynlämmittäjä-pinossa tänäkin vuonna, ja tällä kertaa se päätyi luettavaksi asti.

Lukukokemus oli palkitseva, vaikka Putkinotkon lukeminen otti minulta aikansa – kirjan parissa kului kaksi kuukautta. Syynä ei ollut se, että kirja olisi ollut vaikeaselkoinen, tai etten olisi viihtynyt sen parissa. Järkälemäinen ja verkkaisesti etenevä Putkinotko ei vain aina tuntunut houkuttelevimmalta lukuvalinnalta, kun väsynyt mieli kaipasi viihdykettä. Onneksi Putkinotko sopi vallan hyvin luettavaksi vähitellen, eivätkä pienet tauot lukemisessa mitenkään haitanneet tämän aika lailla juonettoman tarinan seuraamista.

Putkinotko on yhdenpäivänromaani, joka kuvaa savolaisen vuokraviljelijä Juutas Käkriäisen perheen elämää yhden kesäisen päivän ajan. Juutas on laiska ja jääräpäinen jörrikkä, jonka saamattomuutta kuvaa se, että hän nukkuu perheineen saunassa, koska ei ole saanut korjattua tuvan seinien puuttuvia hirsiä. Juutaksen vaimo, toimelias Rosina, yrittää patistaa Juutasta viinanpolttoon, koska se olisi helppo keino ansaita perheelle tuloja – jos Juutas vain saisi aikaiseksi tarttua toimeen. Käkriäisten vuokraisäntä Aapeli Muttinen ei puolestaan tiedä, millä keinoin hän saisi Käkriäiset hoitamaan tilaansa: hän on kokeillut uhkauksia ja lupauksia, mutta Putkinotko tuntuu Juutaksen hoidossa vain rapistuvan.

Lehtonen kuvaa ihastuttavan tarkkanäköisesti ja elävästi romaaninsa henkilöt. Hän onnistuu rakentamaan henkilöhahmon pieninkin keinoin, ja esimerkiksi Käkriäisten kymmenen lasta ovat kaikki tunnistettavia persoonia. Juutas on niin kovakalloinen, kerskaileva ja itsepäinen, että hän saattaisi jäädä pelkäksi karikatyyriksi, mutta Lehtosen käsittelyssä tässä metsäläisessä on inhimillisyyttä.

Rosina Käkräinen on henkilöhahmoista kenties koskettavin ja moniulotteisin: pintakerroksena Rosinassa on kova ääni ja toimeliaisuus, mutta Lehtonen näyttää meille myös sen, kuinka tarkasti Rosina tuntee jokaisen lapsensa, Rosinan katkeruuden ja vihan, ja Rosinan huolen siitä, että hän on jälleen raskaana. Mieleen jää viipymään kuva väsyneestä ja alakuloisesta Rosinasta, joka viipyilee iltatoimissaan saadakseen hetken aikaa ajatella monia murheitaan.

Kirjan tunnelma vaihtelee koomisesta touhukkuudesta tummempiin sävyihin ja kauniisiin tuokiokuviin. Verkkaisen kesäpäivän tunnelma on Lehtosen käsittelyssä niin käsinkosketeltava, että lukija voi tuntea ihollaan heinäkuisen lämmön ja haistaa keskikesän tuoksut. Lehtosen teksti on herkullista ja moniulotteista, vaihdellen rehevästä, töksähtelevästä dialogista runollisiin maisemakuvauksiin. Kielessä on viehättävää vanhahtavuutta, mutta hengeltään Putkinotko tuntuu yllättävän ajattomalta.

Kirjan loppuun kootut, Putkinotkon julkaisun jälkeen kirjoitetut epilogit jätin lukematta. Putkinotkon avoin loppu oli niin hieno, etten halunnut kuulla edes kirjailijan näkemystä siitä, mihin elämä henkilöhahmot kuljetti.

Putkinotkosta ovat kirjottaneet myös Elina ja Jokke. Kirsi ja Tiina kirjoittavat kirjan lisäksi Teatteri Jurkan Putkinotko-tulkinnasta.

Joel Lehtonen: Putkinotko
SKS, 2012/1920
Ilmestynyt alunperin kahtena osana
Putkinotkon metsäläiset, 1919 ja Putkinotkon herrastelijat, 1920