torstai 29. marraskuuta 2018

Ville Similä & Mervi Vuorela: Ultra Bra - Sokeana hetkenä


Muistan, kuinka istuin yksiöni lattialla vuonna 1996 ja kuulin radiosta Ultra Bran kappaleen Kahdeksanvuotiaana. Se ei ollut ensimmäinen laulu, jonka yhtyeeltä kuulin: olin aikaisemmin kuullut ainakin kappaleen Ken Saro-Wiwa on kuollut, ehkä myös Ampukaa komissaarit, nuo hullut koirat! Kahdeksanvuotiaana oli kuitenkin kappale, joka pysäytti maailman hetkeksi: että joku yhtye kertoo tällä tavalla lapsuuden ydinsodan pelosta, nopealla poljennolla ja kuulaan kirkkaalla lauluäänellä!

Kahdeksanvuotiaana aloitti suhteeni Ultra Brahan. Suhde oli lämmin ja läheinen, joskaan ei koskaan niin kiihkeä kuin joihinkin muihin bändeihin. Toisaalta suhde ei ole koskaan päässyt väljähtymään, kuten joillekin intohimoisemmille suhteille on käynyt: Ultra Bran musiikki kuulostaa edelleen raikkaalta, omaperäiseltä ja hyvältä.

Ja nyt Ultra Bran tarina on koottu kirjaksi.Ville Similän ja Mervi Vuorelan Sokeana hetkenä kertoo yhtyeen tarinan: taustoittaa bändiläisten henkilökohtaista historiaa, kuvaa bändin perustamisen ja haparoivat alkuaskeleet, menestyksen ja konfliktit sekä hajoamisen.

Similä ja Vuorela kirjoittavat erittäin hyvin – napakasti ja vetävästi - mutta pelkästään se ei riitä selittämään sitä, miksi Sokeana hetkenä tuntui niin hienolta kirjalta. Sillä se tuntui hienolta, jotenkin erityiseltä. Ja varmasti se johtuu suurelta osin siitä, että kirja oli aikamatka omaan nuoruuteen. Ehkä Ultra Bra -kirja onnistuu niin hyvin viemään aikamatkalle, koska Ultra Bra oli yhtyeenä toisaalta niin omanlaisensa ja toisaalta niin kiinni omassa ajassaan. Sokeana hetkenä onkin bändihistoriikin lisäksi elävä kuva yhdestä aikakaudesta.

Ultra Bran jäsenet eivät aikoinaan kertoneet kovin paljon itsestään tai bändin ryhmädynamiikasta. Siksi olikin mielenkiintoista päästä nyt kurkistamaan heidän henkilökohtaiseen elämäänsä – luultavasti mielenkiintoisempaakin kuin se olisi aikoinaan ollut, koska nyt ultrabralaisetkin osaavat katsoa omaa nuoruuttaan tietyn välimatkan päästä. Kirjassa on hauskoja, huvittavia ja koskettavia hetkiä. En olisi arvannut, että Ultra Bra -kirja saisi minut itkemään, mutta se sai, pariinkin kertaan.

Ultra Bran tarina ei ole hirveän dramaattinen, mutta on siinä silti emotionaalisia huippuja ja laaksoja. Yksi vaikeimmista hetkistä on selkeästi ollut Anna Tuluston erottaminen bändistä: vuosienkin takaa kerrottuna on selvää, että erottaminen on ollut monille raskas asia, vaikka aika on pehmentänyt ja tuonut perspektiiviä niihinkin tapahtumiin.

Sanoitukset olivat aina erittäin iso osa Ultra Bran viehätystä. Ja totta kai erityisesti Anni Sinnemäen sanoitukset, jotka Kerkko Koskisen sävellysten ohella tekivät Ultra Brasta Ultra Bran. Olinkin iloinen siitä, että sanoitukset ja sanoittajat saivat kirjassa niin paljon tilaa. Oli kiinnostavaa lukea Sinnemäen kasvusta sanoittajaksi, ja Janne Saarikiven kommentit olivat muuten vain usein kirjan kiinnostavimpia.

Sokeana hetkenä on totta kai pakollista luettavaa kaikille Ultra Bra -faneille, mutta sen parissa voivat viihtyä myös he, jotka elivät nuoruuttaan tai varhaisaikuisuuttaan 90-luvulla ja 90-luvun musiikin tahdissa. Ehkä Ultra Bran musiikkia vihaten, mutta kuitenkin samassa ajassa varttuen.

Kirjan parissa ovat viihtyneet myös Katja, Paula ja Laura.

Ville Similä, Mervi Vuorela: Ultra Bra. Sokeana Hetkenä
Kansi: Joel Melasniemi
WSOY, 2018

sunnuntai 25. marraskuuta 2018

T. S. Eliot: Old Possum's Book of Practical Cats


"The Rum Tum Tugger is artful and knowing, 
The Rum Tum Tugger doesn't care for a cuddle;
But he'll leap on your lap in the middle of your sewing,
For there's nothing he enjoys like a horrible muddle."  

Kissat ovat suuria persoonallisuuksia – senhän tietävät kaikki, jotka ovat päässeet tekemisiin noiden ihastuttavien ja salaperäisten olentojen kanssa.  Ja sen tiesi selvästi myös T. S. Eliot, joka kirjoitti nämä leikkisät kissarunot alunperin kummilapsilleen. Myöhemmin runot koottiin kirjaksi, mutta niiden tunnetuin versio on epäilemättä Andrew Lloyd Webberin Cats-musikaali.

Eliotin kissarunot ovat tänä vuonna ajankohtaisia, sillä Old Possum's Book of Practical Cats on ilmestynyt ensimmäistä kertaa suomeksi Jaakko Yli-Juonikkaan suomentamana ja Jenna Kunnaksen kuvittamana. Minä luin runot kuitenkin alkuperäiskielellä, koska tämä englanninkielinen laitos oli lämmittänyt hyllyäni jo pidemmän aikaa, ja valitsin sen vuodenvaihteessa Hyllynlämmittäjät-haasteeseeni.

Runot ovat lystikkäitä ja nokkelia riimirunoja – viihdyttävää luettavaa niin lapsille kuin aikuisille. Kirjassa esitellään monia erilaisia kissoja: seikkailijoita, mysteerikissoja, sankareita ja hienostuneita kulttuurikissoja. Kissamaiset luonteet tulevat esille, vaikka monien runojen kissat ovatkin melko inhimillistettyjä. Nämä kissat saattavat esiintyä teatterissa tai kuulua herrainklubiin, mutta kyllä ne myös metsästävät hiiriä ja nukkuvat lipastonlaatikossa.

Suosikkirunoni kokoelmassa olivat kuitenkin ne, joissa ei seikkaile mikään yksittäinen kissa vaan joissa mietiskellään kissoja yleisesti. The Naming of Cats ja The Ad-dressing of Cats ovat runoista kissamaisimmat: niissä on sekoitus arvokkuutta ja leikkisyyttä ja ihmisistä piittaamattomuutta. Kissa voi elää ihmisen kanssa, ja ihminen voi kuvitella tuntevansa sen, mutta kukapa meistä tietäisi, mitä kissan mielessä liikkuu.

"When you notice a cat in profound meditation, 
The reason, I tell you, is always the same:
His mind is engaged in a rapt contemplation
Of the thought, of  the thought,of the thought of his name:
His ineffable effable
Effanineffable
Deep and inscrutable singular Name." 

Tälle hyllynlämmittäjälle on ilman muuta paikka hyllyssäni jatkossakin.

Eliotin kissarunoja ovat lukeneet myös kosminen k, Hande, Paula ja Hreathemus.

T. S. Eliot: Old Possum's Book of Practical Cats
Kuvitus:  Nicolas Bentley
Faber and Faber, 1939/1985

torstai 15. marraskuuta 2018

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta


Riikka Pulkkisen uutuusromaani on määritelty erokirjaksi. Frederikan ja Henrikin eropäätös tosiaan käynnistää Lasten planeetan tapahtumat: "rauhallinen sananvaihto hajotti perheen". Mutta Lasten planeettaa voisi kutsua myös vanhemmuuskirjaksi tai psykoosikirjaksi tai tyttöyskirjaksi. Ja jos Lasten planeetta on erokirja, se ei ole aviopuolisoiden välistä draamaa vaan eron toisen osapuolen päänsisäistä draamaa.

Frederikan ja Henrikin ero on hillitty ero, hyvinkäyttäytyvien aikuisten ero. Ongelmaton se ei ole, koska mukana on pieni lapsi, mutta kaiken kaikkiaan Frederika ja Henrik hoitavat eronsa sopuisasti ja keskustellen. Mutta vaikka ero olisi kuinka siisti, se merkitsee suurta muutosta. Vielä äsken Frederika oli puoliso, ydinperheen jäsen, aikuinen nainen. Nyt hän on sinkku, osa-aikainen yksinhuoltaja, puoliksi aikuinen ja puoliksi nuori tyttö. Äiti hän on silti koko ajan, myös silloin, kun lapsi on toisessa kodissaan.

"Kuka on tämä nainen, joka nyt näin vaivatta ja tyystin vailla uhriutumista haluaa tehdä lapsensa isälle syntymäpäiväkakun? Onko tämä paperinukke 50-luvulta, leninki ja leningin päällä brodeerattu esiliina, huulipunahymy, ei huolen häivää, ei syytöksen syytöstä."

Lasten planeetta jätti jälkeensä hyvin kaksijakoiset tunnelmat. Yleisesti ottaen pidän Pulkkisen kirjoitustavasta, hänen kauniista virkkeistään, tekstin rytmistä, jopa niistä sivistyssanoista ja suureellisuuksista, jotka joitakin lukijoita ärsyttävät. Tässäkin kirjassa on vaikka kuinka paljon hienoja kohtia, tekstinpätkiä joita tekee mieli maistella ja pyöritellä kielen päällä. Parhaimmillaan Pulkkinen kirjoittaa ihastuttavasti ja ilahduttavasti.

Pidin myös siitä, että eroa kuvataan yksilön prosessina eikä ihmissuhdedraamana. Monet kirjan parhaista hetkistä käsittelevät Frederikan yrityksiä rakentaa itseään uudelleen eron jälkeen. Ollako tyttö, äiti vai nainen – voiko olla niitä kaikkia? Ja sitten ovat herkän hienot hetket vanhemman ja lapsen välillä, kaikine arkisine riitoineen ruokakaupassa ja yhteisine iltapalahetkineen.

Mutta kokonaisuutena kirja ei toiminut. En saanut ollenkaan otetta Frederikan siskon psykoosikuvauksesta: se tuntui irralliselta ja turhalta. Muutenkin kirja oli hajanainen, täynnä kaikenlaisia sivupolkuja ja rönsyjä. Yksittäin moni kohta on hyvä ja kiinnostava, mutta niistä ei muodostu kokonaista kuvaa, vaan palaset jäävät irrallisiksi. Ja kun kokonaisuus ei toimi, alkavat yksityiskohdatkin ärsyttää, samoin kuin taidokas teksti.

Vaikka olen pettynyt Pulkkisen kirjoihin yhtä usein kuin ihastunut niihin, jokin hänen kirjoitustyylissään vetoaa minuun niin, etten ole vielä kertaakaan edes harkinnut, että jättäisin hänen seuraavan kirjansa lukematta. Enkä taida harkita Lasten planeetankaan jälkeen, vaikka sekin kallistui pettymyksen puolelle.

Lasten planeetasta ovat kirjoittaneet myös tuijata, helmikekkonen, Saila, Katja, Jonna ja Ideanus.

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta
Kansi: Anna Lehtonen
Otava, 2018 

lauantai 10. marraskuuta 2018

Piia Leino: Taivas


Vuonna 2058 eletään eristäytyneidyyden ja lamaannuksen aikaa. Nationalistinen Suomi on jossain vaiheessa irrottautunut muusta Euroopasta, ja sisällissodan jälkeen myös Etelä-Suomi on  eristäytynyt piikkilangoin ja raja-aidoin muusta Suomesta. Tai näin ainakin kerrotaan. Juuri ketään ei kuitenkaan kiinnosta, mitä Helsingin ulkopuolella oikeasti tapahtuu: lamautuneet ihmiset sulkeutuvat joka tapauksessa omiin koteihinsa, ja elävät vain sitä varten että saisivat viettää heille kuuluvan päivittäisen ajan virtuaalimaailma Taivaassa.

Tulevaisuuden Helsinki on ankea ja harmaa. Ihmiset syövät ruokaa, joka ei maistu miltään, pukeutuvat muodottomiin ja värittömiin vaatteisiin, eivätkä he ole kiinnostuneita toisistaan tai ympäröivästä maailmasta. Lapsia ei synny, koska edes seksi ei kiinnosta. Jotkut muistavat vielä entiset ajat, kun asiat olivat toisin. He muistavat myös kapinalliset, jotka vastustivat nousevaa nationalismia ja pakkovaltaa. Muistot eivät kuitenkaan herätä ihmisissä kaipuuta tai surua. Ainoa paikka, joka enää herättää tunteita, on Taivas.

Piia Leinon luoman maailman turtunut voimattomuus on kuvattu melkein ahdistavan onnistuneesti. Kirjan Helsingissä tyhjäkatseiset ihmiset raahautuvat pitkin katuja ja suorittavat mekaanisesti tehtäviään, jotka eivät tuota heille mitään tyydytystä. Kun päähenkilöt salaperäisen lääkekokeilun myötä alkavat herätä lamaannuksestaan, maailma tuntuu liian voimakkaalta. Suru, himo tai jopa ilo ovat liian repiviä tunteita verrattuna virtuaalimaailman pehmeän miellyttävään nautintoon.

Taivaan dystooppinen tulevaisuuskuva ei ehkä ole kaikin puolin uskottava, mutta sen tunnelma on voimakas. Pidin siitä, ettei kaikkea selitetty auki, vaan jotkut asiat jäivät tulkinnanvaraisiksi ja jopa ristiriitaisiksi. Kirjan maailman olisi kuitenkin mielestäni voinut viedä vielä pidemmälle, tai ainakin etäännyttää sitä hiukan omasta nykyhetkestämme: nyt jotkut viittaukset tuntuivat vähän liian osoittelevilta ja saarnaaviltakin.

Leino noudattaa Taivaassa varsin tarkkaan dystopian lajityypillisiä muotoseikkoja, eikä kirja tarjoa niihin hirveästi uutta ja yllättävää. Leino kirjoittaa kuitenkin hyvää, hillityn kaunista tekstiä, ja kun lähtökohtaisesti pidän dystopioiden lukemisesta, vei Taivas minut varsin voimakkaasti mukanaan. Jos kirjan tarina onkin vähän kaavamainen, niin tunnelma on kohdallaan, ja jos tulevaisuuden maailman taustoittaminen jääkin hiukan kepeäksi, itse maailmankuva tekee vaikutuksen.

Taivaasta ovat kirjoittaneet myös Opus eka, Suketus, Omppu, Arja, LauraAletheia ja Mila.

Piia Leino: Taivas
Kansi: Jussi Karjalainen
S & S, 2018

sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Edward St Aubyn: Loistava menneisyys


"Patrick tähyili katua. Tämä oli kuin  ylikansoitusta käsittelevän dokumenttielokuvan avauskohtaus. Hän lähti kävelemään kadun vartta ja kuvitteli vastaantulijoiden  putoilevien päiden kierivän katuojaan vanavedessään."

Kovin epätasainen lukukokemus tämä Loistava menneisyys. Epätasaisuutta selittää varmasti osaltaan se, että kyseessä on itse asiassa kolme eri kirjaa. Viisiosaisen Patrick Melrosen tarinan kolme ensimmäistä osaa seuraavat yläluokkaisen Patrickin elämää lapsuudesta aikuisuuteen kolmen tiiviin pienoisromaanin muodossa. Vuorokausiromaanit nostavat Patrickin elämästä esiin välähdyksenomaisia merkittäviä hetkiä, joiden väliin jäävät vuodet ja tapahtumat lukija saa pääosin itse päätellä.

Ensimmäinen osa, Mitäs pienistä, on kirjoista raadollisin, vastenmielisin ja onnistunein. Siinä Melrosen perhe kestitsee vieraita loisteliaassa kartanossaan Ranskassa, Patrickin sadistinen isä David nauttii perheensä ja vieraidensa nöyryyttämisestä, ja viisivuotias Patrick joutuu ensimmäistä kertaa isänsä raiskaamaksi. Raiskaus on lapselle ahdistavuudessaan käsittämätön  tapahtuma, isälle uusi kiinnostava askel julmuuteen. Davidin julmuus tuntuu vetävän ihmisiä puoleensa: Davidin vieraat viihdyttävät toisiaan anekdooteilla tämän tekosista, kuten vaikkapa vaimon raiskaamisesta. Ihmisten tyhjänpäiväisyys ja itsekkyys tuodaan kirjassa esiin armottoman selkeästi.

Ikävässä jutussa parikymppinen Patrick matkustaa New Yorkiin hakemaan isänsä ruumista. Ankarassa huumeriippuvuudessa pyristelevä Patrick kanniskelee isänsä tuhkia, imee huumeita kuin sieni ja hallusinoi, kenties huumeiden takia, kenties sortuneen mielensä vuoksi. Kuten yleensäkin, huumehörhöilyistä lukeminen oli minusta pääasiassa pitkästyttävää. Kohtaukset, joissa Patrick etsii käsivarsistaan verisuonta, näkee veren tulvahtavan ruiskun säiliöön ja tuntee huumeiden vapauttavan vaikutuksen toistuivat kirjassa moneen kertaan ja kovin samanlaisina. Addiktin elämän ammottava tyhjyys on sinänsä ihan ansiokkaasti kuvattu, eikä välttämättä ole kirjan tai kirjailijan vika, että huumeodysseiat eivät minua kiinnosta. Ja on kirjassa kiinnostavat hetkensä, liittyen erityisesti Patrickin päänsisäisiin keskusteluihin kuolleen isän kanssa.

Luulisi,että huumehöyryinen Ikävä juttu olisi ollut kirjan sekavin osa, mutta kolmas kirja Toivon mukaan vie kyllä voiton. Siinä missä kahdessa ensimmäisessä kirjassa on selkeä punainen lanka, kolmannesta sellaista on vaikea löytää. Keskiössä ovat isot syntymäpäiväjuhlat, joissa nähdään monia aikaisemmista osista tuttuja henkilöhahmoja sekä etuoikeutetun luokan äärimmäinen ilmentymä, kuninkaallisen perheen jäsen. Myös Patrcik osallistuu juhliin ja pyrkii niiden aikana tekemään jonkinlaista sovintoa isänsä ja menneisyytensä kanssa. Tämä sovinnonteko on epäilemättä kirjan keskeinen sanoma, mutta se on mielestäni kuvattu kovin kömpelösti ja suorastaan rautalangasta vääntäen.

Kaiken kaikkiaan Loistava menneisyys latistui lupaavan alun jälkeen pettymyksen asteelle. Sarjan neljäs osa on kuitenkin käsittääkseni kirjoista kehutuin ja palkituin, joten luulen kyllä lukevani Patrickin tarinan loppuun. Parasta toivoen.

Loistavasta menneisyydestä ovat kirjoittaneet myös Opus eka, Jassu, Kirjaluotsi, Omppu ja Katja.

Edward St Aubyn: Loistava menneisyys. Patrick Melrosen tarina I-III (Never mind, 1992, Bad News, 1992, Some Hope 1994)
Suom. Markku Päkkilä 
Otava, 2018