sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu


Seitsemän syytä, miksi rakastin Sisko Savonlahden esikoiskirjaa, Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu.

1. Se vie mukanaan. Luin kirjan lähes yhdeltä istumalta, enkä olisi halunnut sen loppuvan niin nopeasti.

2. Se on oudolla tavalla hyvin samaistuttava, vaikka päähenkilön elämä ei sinänsä kauheasti muistuta omaa elämääni. Mutta rakastankin juuri sitä tunnetta, kun kirjallisuuden kautta löytää itsensä jostakin vähän oudosta tai vieraasta. Kun näkee yhteyksiä erilaisuuksien välillä.

3. Se on hauska. Olen nirso huumorin suhteen, varsinkin kirjallisuudessa, joten olen myyty, jos kirja saa minut aidosti myhäilemään tai kuplimaan sisäisestä naurusta. (Ääneen en naura juuri koskaan.)

4. Lukujen nimet. "Onnistuin yhdessä asiassa", "Pukeuduin ylellisiin materiaaleihin", "Vihasin uuttavuotta", "Tein jotain". Pakko rakastaa.

5. Masennus. Vaikka kirja on kepeä ja hauska ja nokkela, se on myös hyvin onnistunut kuvaus masennuksesta. Mitä tehdä, kun kaikki on periaatteessa hyvin, mutta koko ajan itkettää.

6. Se tuntuu aidolta. Kirjassa ei ole mainittavaa juonta, se on enemmänkin kokoelma hyvin arkisia tapahtumia, keskusteluja ja ajatuksia. Toki kirjassa on draaman kaarta, ja päähenkilö oivaltaa asioita ja kehittyy, mutta kaikki on koko ajan elämän kokoista, ei elämää suurempaa.

7. Se antaa äänen nuorelle naiselle, nuoren naisen kokemuksille, elämälle ja ajatuksille. Se kuvaa uraan, ulkonäköön, parisuhteisiin ja äitiyteen liittyvät odotukset ja paineet. Se kuvaa kevyen ja painavan, silkkipaidat ja sydänsurut, Tinderin ja merkityksen etsimisen. Se antaa näille kaikille yhtä paljon painoa – se antaa naisen kokemukselle painoa.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Paula, helmikekkonen, tuijata, Katri, Katja ja Laura.

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu
Kansi: Hilla Semeri
Gummerus, 2018

perjantai 28. joulukuuta 2018

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia


En ollut kuullut  Lucia Berlinistä mitään ennen kuin Siivoojaan käsikirja alkoi viime vuonna vilahdella kirjablogeissa. Ja vilahdella. Ja vilahdella. Ja sitten alkoi tuntua, että kaikki muut ovat lukeneet Siivoojan käsikirjan. Ja että kaikki ovat rakastaneet sitä. Harvemmin kirja tuntuu saavan osakseen niin yksimielistä ihailua kuin Siivoojan käsikirja.

Jos tämän alustuksen jälkeen luulette, että aion asettua vastavirtaan ja ilmoittaa, ettei Berlinin taika tehonnut minuun, olette väärässä. Kuinka näistä tarinoista voisi olla pitämättä!

Novelleissa esiintyy usein varsin samantyylinen päähenkilö, nainen tai tyttö. Hän on katolilainen koulutyttö, siivooja, opettaja, äiti, alkoholisti ja sairaanhoitaja, mutta hänessä on aina jotakin yhteistä: tarkka havainnointi, oivaltava tapa asetella sanat oikeaan järjestykseen, vähäeleinen huumorin ja melankolian yhdistelmä, joka tuo tarinoihin omalaatuisen tunnelman.

Berlin ammensi ilmeisesti tarinoihinsa paljon materiaalia omasta elämästään – myös hän oli katolilainen koulutyttö, siivooja, opettaja, äiti, alkoholisti ja sairaanhoitaja. Tämä omakohtaisuus näkyy kokoelmassa ehkä jonkinlaisena jatkumona erillisten tarinoiden välillä: kirjaa voi lukea melkeinpä kuin romaania, jonka luvut joku on mennyt sekoittamaan.

Kokoelmassa on monta herkkupalaa, joiden joukosta suurimpia suosikkeja on vaikea nimetä. Pidin pienestä julmasta novellista Hyvät ja pahat, jossa rikas koulutyttö viettää muutamia päiviä kommunistisen opettajansa kanssa. Pidin taianomaisesta Toda luna, todo ano, jossa nainen viettää yksin rantalomaa pienessä kylässä Meksikossa. Pidin kauheasta kotiäidin viinanhimon kuvauksesta Kaikki karkaa käsistä. Ja pidin Surusta, riipaisevasta sisarussuhteen kuvauksesta.

Lucia Berlinin tarinoista löytyynee jokaiselle lukijalle omansa.

Siivoojan käsikirjasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi riitta k, Tuomas, Laura, Suketus ja Omppu.

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (A Manual for Cleaning Women: Selected Short Stories, 2015)
Suom. Kristiina Drews
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Aula & Co, 2017

maanantai 17. joulukuuta 2018

Eeva Tenhunen: Mustat kalat


"Olin usein ennenkin pelännyt iltakierroksella. Mutta tämä oli erilaista. Oli kokonaan toista pelätä päihtynyttä vanhaa herraa, joka pyrki lähentelemään tornin portaissa, tai latinalaista hurmuria, joka yritti suudella Neitsytkammiossa. Oli helpompi pelätä, jos tiesi ketä ja mitä pelkäsi." 

Eeva Tenhusen esikoisromaanissa Mustat kalat ovat jo läsnä monet myöhemmistäkin dekkareista tutut tunnusmerkit. Huumorin ja jännityksen kotoisa yhdistelmä. Kansantarut ja runot, jotka rinnastuvat mukavan hyytävästi murhamysteerin juoneen. Ja myös Tenhusen vakiopariskunta, Liisa ja Martti, jotka tässä kirjassa tapaavat toisensa.

Mustissa kaloissa Liisa on vielä opiskelija ja työskentelee kesätyöntekijänä Olavinlinnan oppaana. Muut kesätyöntekijät ovat suurimmaksi osaksi Liisan opiskelututtuja, joiden joukosta löytyy niin sydänystäviä kuin ihastuksen kohteitakin. Oppaiden mielessä pyörivätkin lähinnä ihmissuhdeasiat – ainakin niin kauan, kunnes eräs heistä löytyy murhattuna. Murhaa tutkimaan saapuu paikallisten poliisien lisäksi Martti Halla, mutta tomerana tyttönä Liisa selvittelee murhaa myös omin päin.

Tenhunen rakentaa tarinansa kaikkien klassisen dekkarin taiteen sääntöjen mukaan. Varsinainen murhatarina onkin aika ennalta-arvattava: Tenhunen kyllä hämää lukijaa mutta tekee senkin niin klassisesti, että ainakin minä näin hämäyksen läpi. Myöhemmissä kirjoissa Tenhusen ratkaiset ovat usein omaperäisempiä.

Ennalta-arvattava juoni ei kuitenkaan juuri haitannut lukukokemusta, koska kirja on muuten mitä viehättävin. Tenhusen raikas huumori, Liisan hauska (vaikka välillä toivottoman koheltava) kertojanääni ja 1960-luvun ajankuva tuovat kirjaan aivan riittävästi mielenkiintoa. Vaikka Mustat kalat ei kohoa aivan Tenhusen parhaimpien dekkarien tasolle, se on ehdottomasti suomalaisen salapoliisiromaanin klassikko ja erinomaista luettavaa vaikkapa joululoman leppoisiin hetkiin.

Osallistun kirjalla Joka päivä on naisten päivä -klassikkohaasteeseen.

Kirjan ovat lukeneet myös MarikaOksa, Linnea, Jassu ja Minna.

Eeva Tenhunen: Mustat kalat, 1964
Kansi: Jenna Kunnas
CrimeTime, 2013

sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto


"Työpöytäni yllä oli vuosien ajan muistilappu, jossa luki TYÖTÄ EI RAKKAUTTA! Sellainen onni vaikutti kestävämmältä."

Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaosto kertoo mitä tavallisimman tarinan eräästä avioliitosta. Nainen tapaa miehen. Nainen ja mies rakastuvat, menevät naimisiin ja saavat lapsen. Rakkaus muuttaa muotoaan ja parisuhde ajautuu kriisiin. Nainen ja mies yrittävät selvitytyä kriisistä.

Ei ehkä kuulosta kovin houkuttelevalta. Tarvitaan lisää perusteluja, miksi juuri tämä avioliittotarina olisi syytä lukea.

Perusteluja on onneksi annettu. On kehuttu kirjan fragmentaarista rakennetta ja hehkutettu Offillin nokkelia ja viiltäviä huomioita maailmasta ja ihmisistä. En enää muista, mikä tarkalleen ottaen oli se argumentti, joka sai minut välittömästi aavistamaan, että tämä kirja olisi minun makuuni, mutta aavistus ei mennyt vikaan. Pidin Syvien pohdintojen jaostosta tavattoman paljon.

Kirjassa viehättää ennen kaikkea Offillin tapa rakentaa tarina pienistä paloista, parin virkkeen kappaleista, joiden väliin jää paljon tilaa hengittää ja ajatella. Näennäisen irralliset sirpaleet rakentavat yhdessä kokonaisen kuvan henkilöhahmoista, parisuhteesta, vanhemmuudesta ja ajattelusta.

Viehätyin myös kirjan kertojaäänestä, naisesta jonka elämänasenne on enemmän älyllinen kuin tunteellinen. Etäisyydestä ja älyllistämisestä huolimatta on selvää, että ihminen on aina fyysinen ja emotionaalinen olento kohdatessaan sellaisia asioita kuin lapsen syntymän, pettämisen tai luteet.

On myös sanottava, että vaikka kirjan erityisyys syntyy tekstistä ja kielestä, Offill kertoo myös kehystarinansa harmittavan vetävästi. Harmittavan siitä syystä, että ainakin ensimmäisellä lukukerralla huomio kiinnittyy väkisinkin aika paljon henkilöhahmoihin, miehen ja naisen suhteeseen ja siihen, miten heille ja heidän lapselleen käy. Vaikka kuinka yritin lukiessani hidastella ja pydähdellä, jotta saisin tekstistä kaiken irti, huomasin välillä kiiruhtavani eteenpäin vain juoni mielessäni.

En nykyään lue kovin usein kirjoja uudelleen (tiettyjä lohtukirjoja ei lasketa), mutta tästä kirjasta tiesin heti sen lopetettuani, että haluan lukea sen uudelleen, antaakseni sen yksityiskohdille kaiken sen huomion, jonka ne ansaitsevat.

Kirjan ovat lukeneet myös Suketus, Hannele, Katja, tuijata ja Leena.

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto (Dept. of Speculation, 2014)
Suom. Marianna Kurtto
Gummerus, 2018