Ina Westman: Henkien saari

"Tumma lapsi pienessä keinotekoisessa muovialtaassaan, sellaisia me olemme, sotkemme kaiken ja menemme piiloon, tuhoamme korallit ja rakennamme tilalle akvaariot, leikimme että se on sama asia, vaikka kaikki on menetetty jo."

Ina Westman tunnustaa velkansa Tove Janssonille siteeraamalla heti  Henkien saaren alkusivulla Kesäkirjaa. Kesäkirjan kaiut kuuluvat Henkien saaressa erityisesti pienen Fanni-tytön ja isoisän välisissä keskusteluissa, mutta on kirjoissa muutenkin samaa henkeä. Molemmissa vietetään kesäpäiviä saaressa, eikä kumpikaan saari ole pelkkä onnellinen kesäparatiisi, vaan kuolema ja pelot ovat läsnä kauneimpanakin hellepäivänä. Westmanin kirjassa ne ovat läsnä vielä voimakkaammin kuin Janssonilla.

Henkien saarella kesäpäiviä viettävät maailmanparantajavanhemmat Emma ja Joel adoptiotyttärensä Fannin kanssa. Emma työskentelee avustusjärjestölle, matkustaa katastrofialueille kirjoittamaan ja kuvaamaan juttuja, joiden tarkoitus on herätellä hyväosaisia ihmisiä auttamaan. Joel on opettaja, joka yrittää elää mahdollisimman ekologisesti: kesäsaaren varustus on Joelin ja tämän isän vaatimuksesta mahdollisimman yksinkertainen. Joelin isä puolestaan uskoo buddhalaisuuteen ja siihen, että saaren magneettikenttä on erikoinen: siellä voi tuntea henkien läsnäolon.

Henkien läsnäolon tuntee myös Emma, joka näkee meressä hukkuneita ihmisiä, kenties samoja joita hän yritti pelastaa Välimerestä työreissuillaan. Hän näkee myös tyhjäkatseisen lapsen ja hiljaisen naisen, joka istuu rannassa katselemassa merelle. Liittyykö henkien näkeminen jotenkin arpeen, joka Emmalla on päässään? Hän tietää olleensa leikkauksessa, mutta ei muista miksi.

Ulkopuolinen maailma yrittää tunkeutua saareen muutenkin kuin henkien muodossa. Kauppareissulla Fanni joutuu kuulemaan rasistista huutelua. Helle ja kuivuus muistuttavat ilmastonmuutoksesta. Merivesi on sinilevän ja kuolleiden kalojen saastuttamaa ja haisee mädäntyneelle. Maailmaa ei pääse pakoon paratiisisaarelle.

Westman on tuonut kirjaansa valtavan paljon erilaisia teemoja, ja siihen nähden tarina pysyy kasassa hämmästyttävän hyvin. Tiivistäminen ja karsiminen olisi silti voinut tehdä kirjalle hyvää: välillä kerronta tuntuu karkaavan turhille sivuraiteille, esimerkiksi Emman entisiin poikaystäviin, joiden merkitys tarinan kannalta jäi hämäräksi. Myös Emman ja Joelin äitisuhteiden tuominen osaksi tarinaa tuntui ylimääräiseltä ja turhalta kerrokselta.

Jos tarina paikoitellen kangerteleekin turhissa kierroksissa, tunnelman luomisen Westman osaa. Henkien saaressa on aidon tuntuista synkkyyttä ja ahdistusta – sellaista ahdistusta joka viipyy mielen pohjalla silloinkin, kun kaiken pitäisi olla täysin hyvin, ja joka nousee välillä pintaan mustana murheena. Eikä Henkien saari ole pelkkiä tummia sävyjä. Westman osaa myös lempeiden ja lämpimien hetkien kuvaamisen – kirjassa on kaikesta raskaasta ja ahdistavasta huolimatta jotakin rauhallista ja kaunista. Ehkä se on kauneutta, jolla on surureunat, mutta kauneutta kuitenkin.

Henkien saaresta ovat kirjoittaneet myös helmikekkonen, Anneli A, Arja ja Kirsi.

Ina Westman: Henkien saari
Kansi: Joel Melasniemi
Kosmos, 2018

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa

"sylikkäin katsoimme televisiosarjaa, entinen naiseni ja minä, sarjaa, jota väitin ihailevani vaikka kammoksuin"

Kuinka toivonkaan, että olisin ehtinyt kirjoittaa Neiti U:sta heti kirjan luettuani. Nyt kirjan lukemisesta on jo yli kaksi kuukautta, ja tuntuu etten osaa enää juuri muuta kuin huudahtaa: Rakastin tätä kirjaa!

Eeva Turusen Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa on seitsemän toisiinsa limittyvän kertomuksen kokoelma neideistä N, K ja U sekä neitiherrasta. Siinä kirjoitetaan kirje tekniselle isännöitsijälle, listataan entisten heilojen ominaisuuksia ja pureudutaan parisuhteen kehitysvaiheisiin. Ja ollaan neuroottisia – piehtaroidaan epävarmuudessa – mässäillään sosiaalisella kömpelyydellä.

Henkilöhahmojen päähänpinttymät ja ajatussolmut ovat nolostuttavan tuttuja kaikille meille, joilla on taipumusta tekojemme ja ajatuksiemme ylianalysointiin. Turunen annostelee kuitenkin neuroottisuutta niin isolla kauhalla, ettei lukiessa aina tiedä pitäisikö nauraa vai kiemurrella kiusaantuneena. Mitään ilkeää Turusen sävyssä ei ole: hänen henkilöhahmonsa ovat liikuttavia ja samaistuttavia kaikessa ylitseampuvuudessaan.

Turunen käyttää kieltä riemastuttavan kekseliäästi. Sanavalinnat kutkuttavat mieltä ja kitalakea: tekstiä tekee mieli maistella ja makustella suussaan. Pilkkusäännöt ja kielioppi saavat taipua Turusen omiin sääntöihin, eikä kirjan rakenne muutenkaan noudata totuttuja malleja. Kikkailevaa? Totta kai. Kiehtovaa, ilahduttavaa, virkistävää? Ainakin minulle.

Kieliopin lisäksi Turunen leikittelee sukupuolella, hämmentää käsityksiämme siitä, kuinka sukupuoli ja seksuaalisuus esitetään. Mitä jos emme tiedä henkilöhahmon sukupuolta heti ensi lauseista lähtien? Mitä jos joudumme vaihtamaan käsitystämme kesken lukemisen? Mitä jos sukupuoli voi olla jotakin muuta kuin mies tai nainen? Onko se hämmentävää, ilahduttavaa vai samantekevää?

Neiti U ei varmastikaan ole kaikkien makuun. Minulle se on yksi lukuvuoden kirkkaimmista valopilkuista.

Neiti U:n ovat lukeneet myös esimerkiksi Suketus, Omppu, Elina, Linnea ja Katja.

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa
Kansi: Jussi Karjalainen
Siltala, 2018

Nikolai Gogol: Kuolleet sielut

"Vielä kauan minun on salaperäisen mahdin käskystä pakko kulkea käsi kädessä omituisten henkilöitteni kanssa, katsella valtavana vyöryävää elämää, katsella sitä maailmalle näkyvän naurun ja sille näkymättömien kyynelten läpi!"

Jotkut klassikot tuntuvat iättömiltä ja ihastuttavat lukijaa ajankohtaisuudellaan. Toisten klassikoiden viehätys taas syntyy enemmänkin siitä, että niistä voi aistia menneen maailman kaikuja – siitä että niiden maailmankuvassa tai kerronnassa on jotakin selvästi vanhanaikaista. (Vanhanaikaisuus on tässä yhteydessä positiivinen piirre.) Nikolai Gogolin Kuolleet sielut osui itselläni jälkimmäiseen kategoriaan. Vaikka Gogolin ihmiskuvauksessa on ajattomuutta, oli kirja rakenteeltaan ja kerronnaltaan selkeästi menneen ajan tuote.

Hyllynlämmittäjät-haasteen kirjavalikoimani klassikko-osastoa edustava Kuolleet sielut kertoo tarinan kuolleita maaorjia ostelevasta Pavel Tšitšikovista. Kirjan juoni on varsin yksinkertainen: suurimmaksi osaksi kuvataan Tšitšikovin kaupankäyntiä erilaisten ihmistyyppien kanssa. Ja siinä kenties piileekin kirjan varsinainen tarina – ihmisluonteen kuvauksessa. Gogol kuvaa ihmisten ahneutta, pinnallisuutta, typeryyttä, laumasieluisuutta ja muita heikkouksia. Osansa satiirista saavat erilaiset virkamiehet ja byrokraatit.

Kirjan tarina on tosiaankin varsin simppeli, ja sen huumorikin tuntuu nykylukijasta hiukan hitaalta ja toisteiselta. Gogolin kielenkäyttö sen sijaan on verevää ja pitää tunnelmaa korkealla silloinkin, kun tarina tuntuu polkevan paikallaan. Sanavalinnat ovat herkullisia ja kuvailu osuvaa.

Varsinaista tarinaa enemmän minua taisi kuitenkin viehättää se, kuinka Gogol käyttää kertojanääntä. Välillä äänessä on ulkopuolelta tapahtumia tarkasteleva kaikkitietävä kertoja, mutta toisinaan lukijaa puhuttelee kirjailija, joka ohjailee lukijan tulkintoja ja kertoilee, miten kriitikot tai venäjän kansa tulee kirjaan suhtautumaan. Välillä hypähdellään Tšitšikovin seikkailuista sivupoluille pohdiskelemaan venäjän kieltä tai venäläistä kansanluonnetta. Hekittäin Gogol unohtaa myös tämän hiukan ulkopuolisen kirjailija-roolinsa ja vaihtaa suoraan minä-muotoon, esimerkiksi huokaillessaan kuinka  Italiassa asuessaan kaipaa Venäjälle.

Kuolleiden sielujen anti ei minulle niinkään syntynyt kehutusta huumorista tai ihmisluonnon kuvauksesta vaan siitä, millä tavalla Gogol kirjoittaa ja kertoo tarinaa. Gogolin tyyli on viehättävän vanhahtavaa ja tuntuu kertovan omasta ajastaan ja ihmisyydestä yhtä lailla kuin kirjan varsinainen juoni.

Kuolleet sielut oli kiinnostavaa mutta kieltämättä paikoitellen myös hiukan puuduttavaa luettavaa. Tämä hyllynlämmittäjä saa siis lähteä kiertoon.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Tuomas, Linnea, Amma, Jokke ja Jori.

Nikolai Gogol: Kuolleet sielut (Mertvyje duši, 1842)
Suom. Juhani Konkka
Esipuhe: Rafael Koskimies
Ex Libris, 1972 

Jenni Holma, Veera Järvenpää, Kaisu Tervonen: Näkymätön sukupuoli

"Ei ole oikeaa tai väärää tapaa olla sukupuoleton tai sukupuolinen. Se ei ole kiinni siitä, miltä näyttää ulkopuolelta, vaan kyse on omasta kokemuksesta. Kun kyse on sukupuoli-identiteetistä, siihen ei tarvitse muuta kuin itsensä."

Näkymätön sukupuoli kertoo 15 tarinaa muunsukupuolisuudesta tekstien ja sarjakuvien kautta. Se kertoo ihmisistä, joiden sukupuoli-identiteetti ei mahdu binääriseen mies-nainen-jakoon. Se kertoo genderqueereista, transihmisistä, muunsukupuolisista ja heistä, jotka eivät halua antaa sukupuolisuudelleen mitään luokitusta.

Kirjan tarinat ovat erilaisia: muunsukupuolisuudella on moninaiset kasvot. Jos joku asia tarinoita yhdistää niin se, kuinka helpottavaa oman sukupuoli-identiteetin löytäminen ja toteuttaminen on ollut. Ihmisten taustat ovat erilaisia, heidän suhteensa seksuaalisuuteen ja sukupuoleen ovat erilaisia ja joku on joutunut kärsimään muunsukupuolisuutensa vuoksi enemmän kuin joku toinen, mutta jokainen kertoo tarinan siitä, kuinka paljon parempaa elämä on ollut oman sukupuoli-identiteetin löytämisen jälkeen. Kun tuntee olevansa kotonaan omassa kehossaan ja mielessään.

Monen haastatellun tarinassa on kipua ja ahdistusta. On kiusaamista, masennusta ja itsetuhoisuutta, on rikkoutuneita parisuhteita ja katkenneita perhesiteitä. Kirjaa lukiessa ei voi olla miettimättä, kuinka suurelta määrältä tuskaa vältyttäisiin, jos käsityksemme sukupuolesta ei olisi niin kapea ja rajoittava. On myös pakko ihmetellä, miksi binäärisestä sukupuolijaosta pidetään niin tiukasti kiinni. Miksi halutaan määrätä ulkopuolelta asiasta, joka on niin henkilökohtainen ja perustavanlaatuinen kuin sukupuoli-identiteetti?

Vaikka kirjassa on kipeä puolensa, sen yleissävy on positiivinen ja lohdullinen. Kirja on täynnä voimaa, rohkeutta ja iloa. Siinä on myös rauhaa, jonka voi aistia ihmisestä, joka on sinut itsensä kanssa. Monen haastatellun asenne on lempeä ja ymmärtäväinen, myös niitä kohtaan jotka eivät ymmärrä. Samaa asennetta toivoisi löytyvän enemmän myös niiltä, joiden ei ole koskaan tarvinnut kokea, ettei heidän sukupuolensa sovi muottiin.

Näkymättömälle sukupuolelle soisi paljon lukijoita. Heitä, joita oma sukupuoli mietityttää. Ja heitä, joiden mielestä asiassa ei ole mitään miettimistä. Näkymätön on tehtävä näkyväksi, jotta se ei tuntuisi vieraalta tai pelottavalta.

Kirjan ovat lukeneet myös Zephyr, Katri, Omppu ja Laura.

Jenni Holma, Veera Järvenpää, Kaisu Tervonen (toim): Näkymätön sukupuoli. Ei-binäärisiä ihmisiä
Sarjakuvat: Pii Anttonen, Kimmo Lust, Apila Pepita Miettinen
Esipuhe: Tarja Halonen
Kansi: Apila Pepita Miettinen
Into kustannus, Voima, 2018 

Kesälomalla luettua: Kaldmaa, Raunio, Bristow

Kesälomalla (joka oli lyhyt mutta ihana) tuli luettua varsin paljon, ja jotta bloggaamattomien kirjojen pino ei entisestään kasvaisi, niputan nyt muutaman lomakirjan samaan postaukseen.

Kätlin Kaldmaan Islannissa ei ole perhosia yhdistelee kansantarujen tyyliä kokeelliseen kerrontaan. Se on sukutarina, satu ja legenda, joka leikittelee kielen ja tyylin keinoin. Se on tarina ihmisistä saarella, niistä jotka kaipaavat saarelta pois, ja niistä jotka kaipaavat lähteneitä. Se kertoo äideistä ja isistä ja lapsista, sukupolvien katkeamattomasta ketjusta. Se on tarina merestä, sillintuoksuisesta tuulesta ja suolasta.

Kirja etenee välillä kuin perinteinen satu, välillä kuin proosaruno. Toisinaan Kaldmaa vaihtaa perinteisen suoraviivaiseen kerrontaan, mutta seuraavassa hetkessä hän jo leikittelee typografialla ja asettelee kirjaimet sivulle ympyrän muotoon. Tyylikokeilut ovat virkistäviä ja hauskojakin, mutta mikä tärkeintä, ne tukevat tarinaa: teksti elää ja muuntuu kirjan tunnelman ja tapahtumien mukana.

Islannissa ei ole perhosia oli kiehtova lukukokemus. Koska en ole kaikkein suurin satujen ystävä, tunsin välillä hiukan pitkästyväni kaikkein kansantarumaisimpien kohtien äärellä, mutta vastapainoksi jotkut muut hetket olivat suorastaan lumoavia. Kirja on viehättävä mutta ei imelä. Pidin.

Muissa blogeissa: Tuomas, riitta k ja Katja.

Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia (Islandil ei ole libikaid, 2013)
Suom. Outi Hytönen
Kansi: Outi Vihlman
Fabriikki Kustannus, 2017 

Kerronnan ja tyylin keinoilla leikittelee myös Katja Raunion esikoisromaani Käy kaikki toteen. Kertomuksellisuus on Raunion kirjan ydin ja perusta: kertoja kirjoitetaan mukaan heti ensi riveillä, fiktiiviset henkilöhahmot luodaan ja muokataan lukijan silmien edessä, lukija tehdään tietoiseksi positiostaan. Tyylileikittelyt korostavat tarinallisuutta: yksi kohtaus etenee tv-sketsin käsikirjoituksen muodossa, toinen jäljittelee luomiskertomusta.

Päällisin puolin kirja kertoo filosofian opiskelijoista, erityisesti Silviasta eli Silveristä, jonka vetovoima kiehtoo ja ärsyttää muita. Raunio kuvaa opiskelijoiden viininhuuruisia juhlia ja teko-älyllisiä kuppilakeskusteluja. Myös opiskelijoiden yksityiselämään ihastumisineen, juoruiluineen ja perhesuhteineen kurkistetaan. Kaikessa on kuitenkin kyse tarinan kerronnasta, ei niinkään tarinasta.

Raunion kirjan voi nähdä kirjana kirjoittamisesta. Tai ehkä se kertoo siitä, kuinka tarinallistamme itsemme – kuinka kerromme ja sanoitamme jatkuvasti omaa elämäämme. Se voi myös kysyä, mikä on totta ja mikä tarinaa, voiko niitä erottaa toisistaan? Mitään selkeitä vastauksia Raunio ei tarjoa, ei edes siitä, mistä hänen kirjassaan on oikeastaan kyse. Mutta se houkuttelee kysymään. 

Muissa blogeissa: Omppu ja Kirsin Book Club.

Katja Raunio: Käy kaikki toteen
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Teos, 2015 

Sitten ollaankin perinteisen lomakirjan äärellä. Gwen Bristow on minulle jonkinlainen kesälomakirjallisuuden ruumiillistuma, koska luin hänen Plantaasi-trilogiaansa lapsuuden kesinä, ja rakastin sitä. Tätä Celia Garthia en ollut lukenut aikaisemmin, eikä se vetänyt vertoja noille lapsuuden nostalgianhehkuisille kirjoille, mutta ihan mukavaa kesämökkilukemista se kuitenkin oli. Se oli myös yksi Hyllynlämmittäjät-haasteen kirjoistani.

Kirja kuvaa Amerikan itsenäisyyssodan aikaa, romanttisen viihteen keinoin. Nimihenkilö on köyhä mutta sievä ja nokkela ompelijatar. Sota tuntuu Celiasta aluksi lähinnä jännittävältä seikkailulta, mutta vähitellen hän joutuu kohtaamaan sen kaikessa julmuudessaan. Celia ei kuitenkaan tyydy sodassa passiivisen, kotona odottavan naisen rooliin, vaan hän kantaa oman kortensa kekoon toimimalla vakoilijana (!). Ja tietysti myös sota-aikana on tilaa rakkaudelle, hurmaaville miehille polvisukissaaan ja poninhännissään sekä kauniille leningeille.

Kaikesta viihteellisyydestään huolimatta Celia Garth oli minusta välillä pitkästyttävä. Kirjassa kuvataan taisteluja ja sodan etenemistä, melko selostavaan tyyliin. Kirjassa tapahtuu paljon, mutta kohtaukset etenevät hitaasti ja usein ennalta-arvattavasti. Henkilöhahmot eivät ole kovin moniulotteisia, vaikka Celia kasvaa ja kehittyykin sodan aikana.

Luin kuitenkin kirjan mielelläni. Sen vanhanaikaisuus viehätti minua, eikä Bristow'n maailma ole aina niin yksiulotteinen kuin ensi silmäyksellä luulisi. Kaiken viihteen ja kuluneiden ajatuskaavojen seassa on myös oivalluksia ja ajateltavaa. Kirjan lopetus on tyylikäs.

Muissa blogeissa: sheferijm.

Gwen Bristow: Celia Garth (Celia Garth, 1959)
Suom. Helvi Vasara
Otava, 1963