keskiviikko 27. maaliskuuta 2019

Niina Mero: Englantilainen romanssi


Aina välillä on hyvä lukea oman mukavuusalueensa ulkopuolella. Silloin voi todeta omat ennakkoluulonsa vääriksi – tai sitten voi käydä niin, että ennakkoluulot lujittuvat. Niina Meron Englantilainen romanssi kuuluu harmittavasti jälkimmäiseen luokkaan.

En ollut alunperin ajatellut lukea Englantilaista romanssia, koska romanttinen viihde ei kovin usein osu omaan lukumakuuni. Lisäksi vierastin sitä, että kirja sijoittuu Englantiin. Rakastan brittiläisyyttä, mutta nautin brittiläisyyteni kuitenkin mieluiten brittien itsensä tuottamassa muodossa.

Englantilainen romanssi on siis romanssi, maustettuna ripauksella jännityskertomusta. Päähenkilö Nora on kirjallisuudenopiskelija, joka rakastaa Englantia, mutta ei halua koskaan matkustaa unelmiensa saarelle – todellisuus kun voisi osoittautua pettymykseksi. Britannian matkaa ei kuitenkaan voi välttää, kun Noran siskopuoli ilmoittaa menevänsä naimisiin englantilaisen lordin kanssa. Noran tie vie siis vanhaan kartanoon, hovimestarien ja arkistokraattien keskelle. Häävalmistelujen keskellä Nora tutustuu useampaankin komeaan ja hurmaavaan englantilaismieheen, mutta hänen mielensä tuntuu silti askartelevan eniten sisarpuolen sulhasen kadonneen veljen arvoituksen ympärillä.

Kirja ei siis kuulunut lukusuunnitelmiini, vaikka sen ennakkokappale olikin kustantajalta minulle ystävällisesti lähetetty. Sitten kirjasta alkoi ilmestyä kehuvia arvioita: sitä kuvattiin älykkääksi viihteeksi, hauskaksi ja ihanan brittiläiseksi. Arvioista sai kuvan, että kirjasta voisi nauttia sellainenkin lukija, jolle romanttinen viihde normaalisti aiheuttaa närästystä. Päätin antaa kirjalle mahdollisuuden, varsinkin kun satuin juuri kaipaamaan jotakin kepeämpää luettavaa.

Kuten sanottua, en lue kovinkaan paljon romanttista viihdettä tai chick litiä. Silti Englantilainen romanssi tuntui minusta varsin tyypilliseltä genrensä edustajalta. On päähenkilö, joka on suorapuheinen ja sosiaalisesti vähän kömpelö, ja jota "perinteiset naiselliset jutut" eivät niin kiinnosta (toisin kuin ilmeisesti kaikkia muita naisia). On jumalaisen komeita miehiä ja kuvankauniita naisia. On väärinymmärryksiä, ylpeyttä ja ennakkoluuloja. Kirjassa ei ollut mitään niin omalaatuista, mikä olisi voinut käännyttää minut romanttisen viihteen ystäväksi.

Englantilainen romanssi ei ole huono kirja. Mero kirjoittaa hyvin ja sujuvasti, ja juoni kulkee ajoittaista tyhjäkäyntiä lukuunottamatta jouhevasti. Huumori ei ole väkisinväännettyä tai liiallista, ja kirjassa on mukavasti mukana hiukan tummempiakin sävyjä. Mutta tällainen näin vahvasti genren sääntöihin nojautuva kirjallisuus ei vain ehkä ole minun juttuni: samalla tavalla minua kyllästyttää suuri osa fantasiakirjallisuudesta ja dekkareista.

Suurin ongelma kirjassa oli kuitenkin se etukäteenkin epäilyttänyt brittiläisyys. Vaikka sydämeni sykkiikin voimakkaasti brittiläisyydelle (usein myös sen kliseille ja stereotypioille), en kuitenkaan halua nauttia pelkkiä kliseitä. Kartanot ja aristokraatit eivät myöskään ole minulle mikään kaikkein rakkain brittiläisyyden ilmentymä, eivät ainakaan näin ennalta-arvattavassa muodossa tarjoiltuna. En löytänyt kirjasta rakasta Oxfordiani, en löytänyt Englannin moniulotteisuutta, en sen omalaatuisuutta ja lumoa.

Englantilainen romanssi oli siis pettymys erityisesti englantilaisuuden osalta.

Moni muu on pitänyt kirjasta enemmän, esimerkiksi Laura, Jonna, Katja ja Kirjaluotsi.

Niina Mero: Englantilainen romanssi
Kansi: Jenni Noponen
Gummerus, 2019

maanantai 18. maaliskuuta 2019

Ulkopuolisuudesta kahdella tapaa: Röyhkeys ja Pöytä yhdelle


Ulkopuolisuutta voi kokea monin tavoin, monista eri lähtökohdista. Ulkopuolisuus voi johtua olosuhteista tai olla jossain määrin ihmisen oma valinta. Ulkopuolisuus voi olla hetkellistä, liittyä johonkin tiettyyn tilanteeseen, tai se voi olla ihmisen elämää olennaisesti määrittelevä kokemus.

Luin hiljattain sattumalta peräikkäin kaksi kirjaa, joiden aihepiiri liittyi enemmän tai vähemmän ulkopuolisuuden kokemukseen. Laura Honkasalon tietokirja Pöytä yhdelle käsittelee yksinäisyyttä ja yksin olemista – Ossi Nymanin Röyhkeys-romaanissa päähenkilö kokee ulkopuolisuutta maailmassa, jossa ihmistä määrittää työnteko.

***

Honkasalo kirjoittaa yksinäisyydestä elämän eri vaiheissa, yksinäisyydestä parisuhteen tai ystävyyden puuttumisen näkökulmasta sekä yksinäisyyden henkilökohtaisena kokemukena. Honkasalo kirjoittaa omasta yksinäisyydestään mutta pyrkii käsittelemään yksinäisyyttä myös laajemmasta näkökulmasta. Lähteinä hän on käyttänyt esimerkiksi erilaisia tutkimuksia, netin keskustelufoorumeja ja lehtijuttuja.

Luulen, että kirja olisi ollut sanomaltaan voimakkaampi, jos Honkasalo olisi tarkastellut aihetta selkeämmin omien yksinäisyyden kokemustensa kautta, koska hänen oma näkökulmansa värittää nytkin niin vahvasti koko kirjaa. Honkasalo yleistää paljon ja esittää ajatuksiaan usein varsin ehdottomassa muodossa: hän käyttää paljon sellaisia ilmaisuja kuin "kaikki", "aina" ja "tietysti". Kärjistykset ovat ehkä osittain tarkoituksellisiakin – niiden kautta voi osoittaa yleisten ajatusmallien kaavamaisuuden – mutta usein tuntuu, että Honkasalo itse yleistää reippaalla kädellä.

Olen usein ihaillut sitä, kuinka avoimesti Honkasalo faktateksteissä kirjoittaa omista tuntemuksistaan, myös sellaisista, joita moni ihminen saattaisi peitellä ja kaunistella. Toisaalta välillä tuntuu, että Honkasalo katsoo asioita liiaksi siitä omasta näkökulmastaan: hän pystyy kyllä analysoimaan omia kokemuksiaan, mutta toiset ihmiset ovat hänelle vieraita Toisia. Pöytä yhdelle pitää sisällään kinnostavia ja arvoikkaitakin ajatuksia, mutta jättää kuitenkin kitkerän maun suuhun, kun Honkasalo kirjoittaa, että kauniit naiset julkaisevat "Facebookin täydeltä bilekuvia, jotta ulkopuoliset varmasti tietäisivät, mistä jäävät paitsi".

***

Myös Ossi Nymanin kirjassa lähtökohtana ovat kirjailijan omat ulkopuolisuuden kokemukset. Tai näin lukija ainakin johdatellaan uskomaan: päähenkilö elää vapaaehtoisen työttömän arkea, käy Springsteenin keikalla ja uravalmennuskurssilla ja kirjoittaa esikoisromaania vapaaehtoisesti työttömästä miehestä. Kirjan loppua kohti oletettu autofiktio ja fiktio sekoittuvat perusteellisesti, ja jäljelle jää tarina.

Nymanin päähenkilö on selkeästi ulkopuolinen, mutta onko hän sitä omasta valinnastaan? Työttömyys on valinta, mutta onko ulkopuolisuus seurausta työttömyydestä vai toisin päin. Springsteenin konsertissa mies miettii, ettei tilanne tunnu aivan todelliselta, koska paikalla ei ole ketään tuttua, joka olisi todistanut että hän on olemassa. Mies kuvittelee usein päässään kohtaamisia ja keskusteluja ihmisten kanssa mutta on sosiaalisissa tilanteissa vetäytyvä ja kömpelökin.

Päähenkilö tarkkailee ympäristöään ja muita ihmisiä. Havainnot ovat välillä naivistisen herttaisia, välillä ylenkatseellisia ja melkein ilkeitä. Tämä tekee päähenkilöstä kokonaisen tuntuisen ja kiinnostavan. Miehen arkisiin havaintoihin kätkeytyy usein paljon enemmän kuin ensivilkaisulla luulisi.

Entä mitä päähenkilön röyhkeys on? On työstä kieltäytyminen röyhkeyttä? Vai onko miehen koko asenne röyhkeä? Hän asettaa usein itsensä muiden yläpuolelle, työssä käyvien, muiden työttömien, lihavien, tavallisten ihmisten. Toisaalta mies kokee monista asioista häpeää: ulkomuodostaan, yhteiskunnalta saamistaan rahoista, omista puheistaan. Häpeää tunteva mies uhmaa röyhkeästi yhteiskunnan normeja.

Nymanin kirja oli piristävä ja ilahduttava kokemus. Terävä, yllättävä ja kerronnaltaan sulava kannanotto ajastamme.

Pöydästä yhdelle ovat kirjoittaneet myös Lukuneuvoja ja Sirri, Röyhkeydestä Laura ja Arja.

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle
Kansi: Anna Makkonen
Kirjapaja, 2016 

Ossi Nyman: Röyhkeys
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Teos, 2017

perjantai 15. maaliskuuta 2019

Jason Lanier: 10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt


10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt ei kehota tuhoamaan sometilejä sen takia, että ilman somea meillä jäisi enemmän aikaa kehittää itseämme, tai siksi että ilman somea liikkuisimme enemmän ja nukkuisimme paremmin. Se ei kehota somepaastoon mielen tasapainon takia, eikä se halua meidän käyttävän enemmän aikaa ihmisten kanssa koneiden sijaan. Jason Lanierin kirjan pääargumentti sometilien tuhoamiselle on se, että sosiaalinen media kontrolloi ja manipuloi meitä algoritmien kautta.

Algoritmit pystyvät ennustamaan ihmisen käyttäytymistä ja valintoja hämmästyttävän hyvin. Ne syöttävät käyttäjille sisältöä, johon näiden ennustetaan reagoivan positiivisesti tai negatiivisesti. Lanierin mukaan negatiivisten ärsykkeiden tarjoaminen on yhtä oleellista kuin positiivisten, koska sosiaalinen media koukuttaa kaikkein eniten odotuksen tunteen kautta. Emme voi olla varmoja siitä, tuottaako sosiaalinen media meille mielihyvää vai esimerkiksi kateuden, pettymyksen tai ärtymyksen tunteita. Pelkkä mielihyvän tarjoaminen ei addiktoisi läheskään yhtä tehokkaasti.

Sosiaalinen media vaikuttaa muutenkin toimivan pitkälti negatiivisten tunteiden herättämisen pohjalta. Jostakin syystä sosiaalinen media ruokkii ihmisen pimeää puolta – väittelynhalun, voittamisen tarpeen, itsekorostuksen, kiusaamisen ja trollaamisen tapaista toimintaa.

Se, että sosiaalinen media tekee meistä kusipäitä, olisi Lanierin mukaan jo itsessään hyvä syy sometilien tuhoamiseen. Algoritmeilla on kuitenkin myös muita, paljon syvemmälle meneviä vaikutuksia. Tarjoamalla meille muokattuja uutisia, mainoksia ja päivityksiä, ne muokkaavat käsitystämme todellisuudesta niin, ettemme enää elä samalla tavalla yhteisessä maailmassa kuin silloin, kun ihmiset seurasivat suunnilleen samoja uutisia ja ajankohtaisia ilmiöitä. Kun kokemus yhteisesti jaetusta maailmasta hämärtyy, meidän on Lanierin mukaan vaikeampi ymmärtää muita ihmisiä, koska emme pysty entiseen tapaan päättelemään, mihin heidän maailmankuvansa perustuu.

Sosiaalinen media tarjoaa myös erinomaisen alustan valeuutisille, provosoinnille ja epävakauden levittämiselle. Tyytymättömyyden lisääminen, pakkomielteiden ruokkiminen ja raja-aitojen pystyttäminen palvelevat erinomaisesti joidenkin tahojen päämääriä. Kannattaa miettiä keiden.

10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt ei ehkä kerro somesta mitään, mitä ei tietäisi ennestään, mutta Lanier kokoaa somen negatiiviset puolet varsin vakuuttavasti yhteen ja osoittaa, kuinka ne kytkeytyvät toisiinsa. Lanierin kirjoitustyyli on varsin tiivistä, ja lyhyeen kirjaan mahtuu paljon argumentointia, eikä se siksi ole ihan kaikkein keveintä luettavaa. Lanier on kuitenkin kansantajuinen, ja vaikka lukija ei ihan tajuaisikaan, miten algoritmit toimivat, niin eivät kuulemma tajua niiden luojatkaan.

Kirja ei ehkä saa lukijaa tuhoamaan sometilejään, mutta se tarjoaa kyllä ajattelemisen aihetta. Harmi vain, että Lanierin mukaan sosiaalinen media ei muutu niin kauan kuin ihmiset käyttävät sitä.

Entä miksi kirjan kannessa seikkailee kissa? Se selviää jo kirjan ensimmäisessä luvussa.  

Kirjasta ovat bloganneet myös Luettua ja maistettua ja Bibbidi Bobbidi Book.

Jason Lanier: 10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt (Ten Arguments for Deleting Your Social Media Accounts Right Now, 2018)
Suom. Kirsimarja Tielinen
Kansi, Meryl Sussman Levavi
S&S, 2019

torstai 7. maaliskuuta 2019

Eeva Joenpelto: Rikas ja kunniallinen


"Ihmisistä hän ei pitänyt. Ne raatelivat toisiaan, siitä ei mihinkään päässyt. Mitä sitten kun ne olisivat saaneet raadelluksi jonkun loppuun? Keksisivät toisen, tietysti. Mutta lopulta niiden oli pakko kääntää hampaansa ja kyntensä ja raadella itseään, saada tuntea oman verensä maku. Sellaisia ne olivat. Olikohan hänkin? Mutta hän oli julkisuuttumatta päässyt tämän syksyn melkein loppuun. Hän pani sen yksinkertaisen kirjanpitonsa kreditpuolelle. Paljon muuta siellä ei ollutkaan." 

Eero Kuula on ravintolayrityksen toimitusjohtaja ja yritykselleen omistautunut mies. Jäyhä ja auktoriteetistaan lujasti kiinni pitävä mies, joka asettaa työasiat ihmissuhteiden edelle. Ravintola-ala ei aikoinaan ollut Kuulan unelma tai intohimo, mutta kun kyseessä on perheyritys eikä yrityksen johtoon koulittu veli halunnutkaan ottaa harteilleen toimitusjohtajan viittaa, Kuula otti sen kantaakseen. Otti, vaikka yliopistoura olisi kiinnostanut enemmän.

Nyt perheyrityksessä työskentelevät myös Kuulan vävypojat. Toinen on viinaanmenevä, toinen kunnollinen ja miellyttävä, ehkä liikaakin. Vävyillä on omat tavoitteensa ja suunnitelmansa, eivätkä ne tunnu kohtaavan Kuulan näkemyksien kanssa. Varsinkin se kunnollinen vävy hiertää Kuulan mieltä: mitä vävy suunnittelee, mihin hän tähtää kaikilla ehdotuksillaan ja ideoillaan?

Yritystoiminta, yhtiökokoukset ja liike-elämän kieroilut eivät ehkä kuulosta kaikkein kiinnostavimmilta romaanin aiheilta. Myönnän ainakin itse suhtautuneeni hiukan epäillen tähän Eeva Joenpellon kirjaan. Mutta niin vain kävi, että Rikas ja kunniallinen oli yksi kiehtovimmista tänä vuonna lukemistani kirjoista.

Joenpelto rakentaa toimitusjohtajastaan (näin Kuulaa useimmiten kirjassa kutsutaan) moniulotteisen henkilökuvan. Toimitusjohtaja on jäykkä, suorapuheinen luokkaavuuteen asti, usein itsevaltainen toimissaan ja puheissaan. Mutta päästämällä lukijan tarkastelemaan toimitusjohtajan sisäistä elämää, Joenpelto näyttää hänestä myös pehmeämmät ja hauraammat puolet. Näemme miehen, joka ajattelee läheisiään vaikkei osaakaan näitä ajatuksia muille ilmaista; miehen joka miettii elämän lyhyyttä; miehen joka rakastaa tyhjää, asiakkaita vielä odottavaa ravintolasalia.

Näemme toimitusjohtajan hetkittäin myös muiden ihmisten silmin. Vaimon, jonka suupieliin elämä toimitusjohtajan kanssa on alkanut piirtää katkeria viivoja. Tyttären, joka on aina ollut isän tyttö. Vävyn, joka näkee appiukon kuivat ja kylmät aivot. Toimitusjohtaja ajatuksineen on kuitenkin keskiössä – tämä on hänen tarinansa ja taistelunsa.

Taistelu käydään yrityksen herruudesta, mutta se on myös taistelu erilaisten näkemysten ja pyrkimysten välillä. Kenen näkemykset ovat oikeita, kenen pyrkimykset kunnitoitettavampia? Ja mistä loppujen lopuksi kilvoitellaan – kuka voittaa ja mitä voittaja lopulta saavuttaa?

Joenpelto kuljettaa tarinaansa rauhallisesti mutta pikku hiljaa kierroksia kasvattaen. Tunnelmassa on kireyttä, pidättyväisyyttä ja ajoittaisia räjähdyksiä. Taustalla soi surumielinen sävelmä, mutta mukana on myös ymmärtäväistä lempeyttä. Moniulotteinen, mielenkiintoinen ja yllättä lukukokemus. Joenpeltoa tekee mieli lukea lisää.

Osallistun kirjalla Joka päivä on naisten päivä -klassikkohaasteeseen. Tämä on myös ensimmäinen tämän vuoden hyllynlämmittäjistäni.

Eeva Joenpelto: Rikas ja kunniallinen
Kansi: Pekka Loiri
Wsoy, 1984