"No niin. Yritän aloittaa kertomisen. Ehkä aloitan jostain toisesta yksityiskohdasta kuin punainen kangaskenkä. Mistä minä aloitan? Kohti kääntymisestä? Olen aina nimennyt kohti kääntymisen suurimmaksi rakkaudenosoitukseksi johon ihminen kykenee. Ehkä siksi että se on niin vähäeleistä, tai ei oikeastaan edes ele; mitään elettä ei ole jos elää kaiken aikaa kääntymättä pois."
Aurelia on nuori näyttelijä, sukupolvensa lahjakkain, sanovat kriitikot. Nyt hän on saanut roolin näytelmässä, joka tuntuu olevan kuin häntä varten luotu. Euroopan vapautumisen vuonna syntynyt Aurelia nimittäin näyttelee pääosaa Berliinin muurin murtumisesta kertovassa teoksessa. Käsikirjoitusta näytelmällä ei ole, mutta on kohuttu (ja komea!) saksalaissyntyinen ohjaaja Joachim, jolla on visio. Visio näytelmästä ja Aurelian merkityksestä näytelmälle.
Näyttelijänä Aurelia on tottunut kantamaan erilaisia rooleja, mutta siihen hän ei ole tottunut että roolit alkavat elää täysin omaa elämäänsä hänen päässään. Vai onko kyse roolista, kun Aurelian mielessä alkaa kuulua outoja repliikkejä, tai kun hän tuntee vierellään jonkun läsnäolon? Aurelian vanhemmat sen sijaan ovat Aurelian elämässä läsnä hiljaisuutena: äidille Aurelia ei halua puhua, isä makaa sairaalassa infarktin mykistämänä. Mutta vaikka Aurelia ei halua puhua äidilleen, tämä alkaa kertoa tyttärelleen – ja lukijalle – omaa tarinaansa. Tarinaa siitä, mitä tapahtui Berliinissä kaksi vuosikymmentä aikaisemmin.
Riikka Pulkkinen kirjoittaa Parhaassa mahdollisessa maailmassa muistoista, identiteetistä, vapaudesta, kuolemasta ja rajoista. Teemat ovat Pulkkiselle tyypillisesti suuria ja vakavia, mutta niiden höysteeksi kirjassa on sekä kepeää tunnelmointia että arvoitusjuonen koukuttavuutta. Erityisesti kirjan alkupuolella ote on kevyt, Pulkkisen kuvatessa vuoroin Aurelian ja tämän äidin nuoren naisen elämää – huolettoman tyylikästä kuin lifestyle-blogien kuvastoissa. Loppupuolella taas tarinallisuus ja moninaisten juonilankojen keriminen vievät yhä enemmän tilaa. Suuret teemat uhkaavat välillä hukkua tämän kaiken alle. Kokonaisuutena kirjasta jäikin hiukan hajanainen vaikutelma, eivätkä kaikki eri osaset aivan luontevasti sopineet yhteen.
Pulkkinen on mielenkiintoinen kirjailija, koska hänen kirjansa ovat selkeistä samankaltaisuuksistaan huolimatta olleet minulle lukukokemuksina aika erilaisia. Esimerkiksi Totta oli etäinen ja kaikessa tyylikkyydessään hiukan ärsyttäväkin, kun taas Vieras ihastutti ja tuli henkilökohtaisesti hyvin lähelle. Tämä uutuusromaani sen sijaan oli kovin ristiriitainen kokemus, enkä voi sanoa täysin ihastuneeni siihen. Kirjassa oli liikaa sellaista, joka vierannutti minua: paikoittain kirjaa vaivannut viihteellinen pintapuolisuus, Aurelian yliluonnollisuuden rajalla käyvät kokemukset, joidenkin henkilöhahmojen yksiulotteisuus.
Ja kuitenkin, jotakin kiehtovaa tässä kaikessa oli. Kirja ei ole täydellinen, se on liian täyteen ahdettu ja tavoittelee ehkä hiukan liian korkealle, mutta kenties juuri siitä syntyi se rosoisuus, joka vangitsi mielenkiintoni. Hiotumpana ja pelkistetympänä kirja olisi saattanut olla liian kaunis ja liiaksi sääntöjen mukainen. Loppujen lopuksi tällainen ristiriitaisia ajatuksia herättävä lukukokemus voi olla arvokkaampi ja säilyä mielessä pidempään kuin miellyttävä kirja vailla yhtään säröä.
Pulkkisen uutuuden ovat lukeneet myös Krista ja Katja.
Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma
Kansi: Anna Lehtonen
Otava, 2016
Pulkkisen uutuus kiinnostaa kovin, sillä Vieras teki minuunkin suurimman vaikutuksen hänen teoksistaan ja toivoisin, että jotain siitä olisi jäänyt hänen tuotantoonsa. Olen kyllä lukenut kaikki hänen kirjansa, mutta ne ovat jääneet etäisiksi, kuten sinäkin sanot, vaikka ovat olleet niin hyviä, että olen niitä halunnut lukea. Tämän uutuuden henkilöasetelmat kuulostavat ikävä kyllä melko teennäisiltä ja tuo täyteen ahtamisen meininki ei houkuta yhtään. Todenäköisesti kuitenkin luen tämän jossain vaiheessa.
VastaaPoistaElina, kyllä tässä uutuudessa on minusta samaa kuin Vieraassa, varsinkin kielen tasolla. Asetelmat ovat kieltämättä vähän keinotekoisia, mutta niihinkin sopeutuu kirjan edetessä. Ja vaikka en ihastunut kirjaan, se oli minusta hyvin mielenkiintoinen. Eli suosittelen kyllä lukemaan!
PoistaVoi että Liisa, kirjoitat aina niin hyvin ja pohdiskelevasti, että löydän lukemastani kirjasta uusia ja uusia tasoja aina sinun tekstiäsi luettuani. ♥
VastaaPoistaMinuun Totta vaikutti Pulkkisen teoksista syvimmin. Tämä uusi asettuu omassa mielessäni jonnekin samaan Vieraan kanssa. Pidin paljon, nautin lukemastani, kirjan rakennekin ihastutti, samoin arvoituksellisuus. Kuitenkin nyt on niin huikea kotimainen kirjavuosi, että aivan täysin en hurmaantunut. Pitäminen ja siten vaikuttuminen riittää onneksi sekin.
Voi kiitos Katja, niin mieltä lämmittävästi sanottu! <3
PoistaMinäkin nautin tämän kirjan lukemisesta paljon, mutta samalla huomasin todella usein, että jotkut asiat vieraannuttivat minua kirjasta. Kritisoin ja kyseenalaistin lukiessani, vaikka samalla saatoin nauttia Pulkkisen kielestä ja huomioista. Hirveän ristiriitainen kokemus siis.
Minulle taas Pulkkisen teoksista on suurimman vaikutuksen tehnyt Raja, jota tämäkään ei ylittänyt vaikka kirjasta pidin. Kuten Katja edellä sanoi, nyt on tarjolla niin olen lukenut tänä syksynä niin hienoja kotimaisia että raja on jotenkin korkealla. Hienoa luettavaa tämä kuitenkin oli.
VastaaPoistaKrista, minäkin pidin aikoinaan Rajasta paljon, vaikka siinä omat nuoren esikoiskirjailijan kömpelyytensä olikin. Mutta todella taitavasti Pulkkinen käsitteli naispäähenkilöidensä tuntemuksia ja myös hyväksikäyttöä.
PoistaKirja on kuin elämä; selittävät ovet avautuvat - mutta uudet ylitettävät muurit nousevat. Yhden Lukukerran perusteella halusin poimia jouko oivaltavia sitaatteja. Ehkä toisen, kolmannen tutustumisen jälkeen tiedän, miksi kirja on HYVÄ.
VastaaPoistaSaija, ovia ja muureja, hienosti sanottu. Parasta on, kun kirjasta tulee tunne että sen oivaltamiseen tarvitaan useampi lukukerta.
PoistaVarsin tyypillinen tämän hetken kirja. Paras mahdollinen maailma on kokoelma runsaita teemoja, useita kertojia ja salaperäistä juonikehitelmää. Minä pidin - ja en pitänyt kirjasta.
VastaaPoistaOlen lukenut useampiakin kirja-arvioita tästä, mutta en ole löytänyt aivan minun lukukokemustani vastaavaa kokemusta. Minä nimittäin pidin eniten kirjan alkuosasta, enkä juuri ollenkaan loppuosasasta.
Kirjan alussa minua viehätti teatterimaailman kuvaus: se miten näytelmää rakennetaan yhteistyönä, miten näyttelijä yrittää päästä sisälle produktioon jne. Pidin myös - niin kuin aina - nuoren aikuisuuden ja aivan erityisesti rakastumisen ja himon kuvauksista.
Mutta sitten... myönnän suoraan, että Veronika-kohtaukset eivät puhutelleet minua ollenkaan. On hämmästyttävää, että kirjablogistit eivät näytä tietävän, mikä taideteos on tämän kirjan esikuvan: Krzysztof Kieslowskin Veronikan kaksoiselämä. Tässä klassikkoelokuvassahan laulajan elämään ilmestyy samanlaisia tuntemuksia kuin kirjan Aurelialle. Pulkkinen myöntää tämän kirjansa esikuvan mainitsemalla Kieslowskin kirjassaan. No, minua ei haittaa että tietty elokuva inspiroi kirjailijaa, mutta juuri tämän tematiikan kohdalla kirjallinen kieli on paljon kömpelömpi väline kuin kuvallinen kieli.
Minusta kirjan olisi pitänyt pitäytyä teatteriproduktiossa ja vapausteemassa sen sijaan että rönsyiltiin saattohoitoon, anteeksiantoon, vanhempien tuntemaan suruun jne.
Minusta tuntuu, että nykyään vaaditaan (tai kirjailijat vaativat itse itseltään) monimutkaisia ja runsasteemaisia teoksia. Itse lukisin mieluummin yksinkertaisia teoksia. Ja ohuempia.
Tiuku, teatteriteema kiinnosti minua, mutta vierastin sitä että Aurelian näyttelijätyö sekoittui hänen Veronika-kokemuksiinsa. Jotenkin en kokenut teatterimaailman kuvausta kovinkaan elävänä, vaan se tuntui melko asetelmalliselta.
PoistaHuomaan, ettei kirja ole myöskään jättänyt kovin suurta jälkeä minuun, koska en enää näin vuoden jälkeen kovin hyvin muista omia tuntemuksini kirjasta, vaikka sen tarinan varsin selkeästi muistankin. Tunnemuisto on aika laimea.