Pajtim Statovci: Tiranan sydän

"Mutta miten aloittaa alusta ja tehdä työtä kielellä jota ei puhu, mikä on sopivin ensimmäinen askel? Miten solmia kehenkään suhdetta, jos haluaa kieltää menneisyytensä ja kansallisuutensa? Jos ei halua kertoa itsestään kenellekään mitään, ja jos eniten haluaa unohtaa mistä on tullut, pestä sen pois kuin lian leualta ja saada jotain muuta tilalle? Millaisia vaihtoehtoja silloin on?"

Muukalaisuus, tarinallisuus, identiteetti. Keitä me olemme, jos tunnemme itsemme vieraaksi kaikkialla minne menemme – myös omassa ruumiissamme? Voimmeko silloin olla mitä tahansa, vai emmekö ole mitään? Olemmeko se tarina, jonka päätämme itsestämme kertoa?

Pajtim Statovci kirjoittaa Tiranan sydämessä vieraudesta, eilaisuudesta, muukalaisuudesta. Erilaisista muukalaisuuksista – ihmisen sisällä majailevasta, sellaisesta joka heijastuu muiden katseista, ja olosuhteiden luomasta vierauden tunteesta. Voi olla ettet tunne kotimaatasi kodiksi, ja uskot että jossain muualla olisi toisin. Mutta jossain muualla – Berliinissä, New Yorkissa, Helsingissä – olet yhtä lailla vieras. Voi olla ettet tunne omaa ruumistasi omaksesi – tai voi että toiset eivät hyväksy sitä, miten koet oman ruumiisi. Kirjassa erilaiset muukalaisuuden kokemukset risteilevät ja limittyvät kertomukseksi tämän maailman toisista: maahanmuuttajista, pakolaisista, transsukupuolisista.

Tarina etenee episodimaisesti liikkuen ajasta ja paikasta toiseen. 1990-luvun alussa albanialaiset teinipojat Agim ja Bujar elävät hajoavassa maailmassa. Sosialistinen järjestelmä on romahtanut, ja maata vaivaavat köyhyys ja levottomuudet. Ympärillä käytävä Jugoslavian sota lisää epävarmuutta. Agim ja Bujar kaipaavat jonnekin muualle, pois Albaniasta, pois kodeistaan ja pois isiensä varjoista. 2000-luvulla minäkertoja kulkee maasta ja kaupungista toiseen, rakentaen itsensä ja tarinansa aina uudelleen.

Tarinallisuus on suuressa roolissa. Albanialaisisät kertovat pojilleen loputtomia kansantarinoita. Ne ovat usein julmia ja synkkiä: kunnia on tärkeämpää kuin onnellinen loppu eikä hyvä saa aina palkkaansa. Sama tummuus heijastelee myös kirjan henkilöiden elämäntarinoissa, joiden onnettomat käänteet saavat lukijan hengityksen kulkemaan raskaammin. Ja kirjan henkilöt hakevat paikkaansa maailmassa tarinoiden kautta, he määrittelevät itsensä ja historiansa yhä uudelleen: olen albaani/italialainen/poika/tyttö/poika ja tyttö. Mikä lopulta on totta, ja voidaanko totuudesta edes puhua kun kyseessä on ihmisen muuttuva identiteetti?

Statovci sekoittaa kerronnassaan melodraaman rajoja hipovaa traagisuutta, kansantarinoiden värikkyyttä, inhorealismia ja runollisuutta, ironiaa ja melankoliaa. Tuloksena on vangitseva ja koukuttava kirja, joka askarruttaa mieltä ja jäytää sydäntä. Statovcin henkilöt eivät kerjää sääliä, he eivät ole automaattisen rakastettavia, mutta heidän kipeissä kokemuksissaan on jotakin joka ei jätä rauhaan. Ja kirjan monista kerroksista löytyisi varmasti pureskeltavaa useammaksikin lukukerraksi.

Tiranan sydämestä ovat kirjoittaneet myös Hannele, Lilli, tuijata, Kaisa Reetta, Omppu ja Maisku.

Pajtim Statovci: Tiranan sydän
Otava, 2016