"Siinä on jotakin...Tšernobylissa...sielläkin näin ja koin asioita, joista ei tee mieli puhua. Esimerkiksi siitä, että meidän kaikkien humaanisuutemme on suhteellista...Äärimmäisissä tilanteissa ihminen on kaukana siitä ihmisestä, josta kirjoitetaan kirjoja. Tuota kirjojen sankaria en sieltä löytänyt, hän ei tullut vastaan. Kaikki oli toisin. Ihminen ei ole sankari. Me olemme kaikki maailmanlopun kaupustelijoita."
Mieli täynnä ajatuksia, mutta on vaikea löytää sanoja. Svetlana Aleksijevitšin Tšernobylistä nousee rukous on vaikuttava, hiljentävä kirja. Se antaa äänen niille, jotka ovat kokeneet historian suurimman ydinonnettomuuden – tšernobylilaisille kuten heitä kutsutaan. Aleksijevitš on haastatellut kirjaansa varten satoja ihmisiä ja koonnut kertomuksista dokumenttiromaanin, joka koostuu monologeista ja kuoro-osuuksista. Ääneen pääsevät voimalan työntekijät, raivaajat, kodeistaan evokuoidut perheet, sotilaat ja lasten kuoro.
Kirja on järkyttävä ja ahdistava, mutta se on myös hämmentävällä tavalla kiehtova ja kauniskin. Lukiessa kasvaa halu tietää enemmän: kirja paljastaa onnettomuudesta sellaisia puolia, joita ei ole ehkä koskaan tullut ajatelleeksi. Toki sitä on tiennyt hylätyt aavekaupungit, vammautuneina syntyvät lapset ja lapioilla sätelyromua raivanneet sotilaat. Niiden lisäksi Aleksijevitš tuo eteemme Tšetšenian pakolaiset, joille saastunut maa tuntuu turvapaikalta; kyliin hylätyt lemmikkieläimet, jotka täytyy tappaa kulkutautien leviämisen estämiseksi; pari päivää onnettomuuden jälkeen järjestetyn vappuparaatin, jossa puoluepomot pitivät helteessä puheita pukeutuneina sadetakkeihin. Säteilymittarit, jotka näyttivät kaikkialla samaa lukemaa. Salailun, valehtelun, tietämättömyyden.
Tšernobylin onnettomuus kytkeytyy erottomattomasti Neuvostoliittoon, sen kulttuuriin ja kulttuurin synnyttämään mielenlaatuun. Tuo mielenlaatu on täynnä ristiriitaisuuksia. Diktatuuri mahdollisti onnettomuuden peittelyn ja valheellisen informaation jakamisen. Ihmiset olivat tottuneet luottamaan johtajiin ja puolueisiin – he uskovat, että onnettomuus on täysin viranomaisten hallinnassa, tai että kyseessä on kapitalistinen salajuoni. Toisaalta kieltoja ja määräyksiä oli totuttu rikkomaan. – saastuneilta alueilta ryöstetään ja salakuljetetaan huoletta ruokaa ja tavaroita.
Neuvostoliittolainen kulttuuri asetti systeemin yksilön edelle. Onnettomuuden salailu ja jopa kieltäminen liittyy epäilemättä tähän: systeemi ei saanut olla väärässä, ja sen rinnalla yksittäisten ihmisten henki ei paljon painanut. Toisaalta, ehkä tämä sama mentaliteetti synnytti myös raivaajasankarit, joiden työn ansioista vältettiin vielä suurempi ydinonnettomuus. Yksilö oli tottunut uhrautumaan yhteisen hyvän vuoksi. Kyse ei ollut (vain) siitä, etteivät raivaajat ja sotilaat olisi ymmärtäneet työnsä vaarallisuutta. Työ oli kuolemanvaarallista, mutta jonkun se oli tehtävä. Aleksijevitšin haastattelemien raivaajien ja sotilaiden monologeista ei juuri löydy katkeruutta, vaan niissä kaikuu ylpeys, joskin melankolisena.
Neuvostojärjestelmä ei antanut ääntä yksilöille, mutta Aleksijevitš antaa. Ne äänet kertovat puolisonsa tai lapsensa menettäneiden pohjattomasta surusta. Kuolemaa suuremmasta rakkaudesta. Koti-ikävästä. Itsesyytöksistä. Ne viljelevät mustaa huumoria, muistelevat nostalgisesti ja maalaavat synkkiä maailmanlopun kuvia. Yhdessä niistä rakentuu moniääninen kuoro, jonka äänen toivoisi kaikkien kuulevan.
Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Elina, Nanna, Katja ja Jokke.
Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylistä nousee rukous. Tulevaisuuden kronikka (Tšernobylskaja molitva. Hronika buduštšego, 1997)
Suom. Marja-Leena Jaakkola
Kansi: Markko Taina
Tammi, 2000/2015 (laajennettu laitos)
Tämä odottaa lukupinossa. Ehkä ehdin vielä tälle kesälle sen lukemaan :)
VastaaPoistaMai, toivottavasti ehdit, vaikka kyllähän kirjat toisaalta aina odottavat lukijaansa. Kirja oli aiheestaan huolimatta minulle nopealukuinen.
PoistaTsernobylista nousee rukous on todellakin kirja, jonka soisi kuluvan ihmisten käsissä, jotta ei koskaan enää tapahtuisi vastaavaa. Minusta kirja teki ydinvoiman vastustajan, jos sitä olin ennenkin ollut, mutta tämän jälkeen tuntuu, että mikään ei voi olla yhtä järjetöntä kuin ydinvoiman käyttö. Sota tietysti, mutta ihmisten rauhanajan toimintana.
VastaaPoistaTarinat ovat järkyttäviä, mutta ne on kerrottu jotenkin kauniisti, hyvin kunnioittavasti. Turhaan ei Aleksijevits saanut Nobelin kirjallisuuspalkintoa.
Elina, ilman Nobelia en ehkä olisi koskaan kuullut tästäkään kirjasta, joten täytyy vain kiittää ja onnitella akatemiaa tästä valinnasta!
PoistaYdinvoimaan liittyvät riskit tuntuvat kyllä järjettömän suurilta, vaikka onnettomuuksien todennäköisyys kuinka pieni olisikin. Ahdistavaa ajatella esimerkiksi sitä, että Tšernobylin reaktoria peittää vuotava suojakuori - onnettomuus ei oikeastaan ole edelleenkään ohi.
Olin jo aikuinen kun onnettomuus sattui. Olen myös lukenut tämän kirjan. Ainakin Suomessa oli tietoja, mitä palomiehille tapahtuu/tapahtuu ja myös laskeumasta oli tietoja. Tämä sattui ennen vappua, joten tietoja tuli viiveellä.
VastaaPoistaKauhea katastrofi, joka tapahtui turhaan, sillä normaalikäytöllä sitä ei olisi tapahtunut.
Kysymys kuuluu, mitä olemme oppineet. Pidän kirjaa hyvänä, sillä siinä uhrit saavat sanansa sanotuksi. Hyvä myös, että tästä blogataan.
Deekoo, minä taas olin vielä lapsi, enkä tainnut oikein ymmärtää mistä onnettomuudessa oikeastaan oli kyse. En muista, että sitä olisi juurikaan käsitelty esimerkiksi koulussa tai kaveripiirissä. Vasta joitakin vuosia myöhemmin aloin ymmärtää.
PoistaNiin, mitä tosiaan olemme oppineet. Olennainen kysymys.
Svetlana Aleksijevitšin Tšernobylistä nousee rukous on voimakas ja järkyttävä kirja. Se, että ihmiset lähtivät pelastustöihin mitään tietämättä. Luin keväällä Darragh McKeon Kaikki pysyväinen haihtuu pois, ja se teki myös voimakkaan vaikutuksen minuun. Kyllä meiltäkin salattiin paljon.
VastaaPoistaUlla, Tsernobylistä nousee rukous on ehdottomasti yksi vaikuttavimmista kirjoista, mitä olen vähään aikaan lukenut. Kaikki pysyväinen haihtuu pois kiinnostaa myös.
Poista