maanantai 31. lokakuuta 2016

Oi kirjamessut!

Takana on kolme päivää kirjamessuja. Ja kuinka hienot messut ne taas olivatkaan! Tuntuu että tänä vuonna onnistuin kuulemaan aivan erityisen kiinnostavia keskusteluja, ja olen aivan täynnä intoa kaikista kuulemistani viisaista sanoista. Lisäksi tuntuu että haluaisin lukea juuri nyt vähintään kymmenen eri kirjaa samaan aikaan. Tosiasiassa en tietenkään ole lukenut tänään mitään – olen vain yrittänyt selvitä arjesta messuhuuman jälkeen.

Perjantaina kiertelin ensin messualuetta ja haistelin yleistä tunnelmaa. Täällä sitä taas ollaan, tuolla ovat tutut osastot ja ohjelmapisteet, aika paljon ihmisiä liikkeellä. Vähitellen siirryin kuuntelemaan  Laura Honkasaloa, joka puhui yksinäisyydestä ja esimerkiksi siihen liittyvästä häpeästä. Honkasalon mukaan saatamme nykyään puhua avoimesti esimerkiksi masennuksesta, mutta yksinäisyyttä peitellään ja pelätään. Keskustelu oli varsin mielenkiintoinen, varsinkin koska sekä Honkasalo että häntä haastatellut Katriina Järvinen kertoivat avoimesti omista yksinäisyyden kokemuksistaan.


Piipahdin myös ruokamessujen puolella, jossa söin elämäni ensimmäisen nyhtökaura-aterian. Itämaiseen tyyliin maustettu annos oli erittäin maukas.


Sitten pikaisesti takaisin kirja-alueelle ja varaamaan hyvä paikka lavan läheisyydestä, sillä haastatteluvuorossa olivat Q-teatterin tarinan kertojat ja tekijät. Eeva Kemppi ja Maria Säkö kertoivat historiikin kirjoittamisesta ja Elina Knihtilä ja Antti Raivio teatterin perustamisesta ja sen 25 vuotta kestäneestä tiestä.


Tätä haastattelua kuuntelin kyllä ihan täysin fanityttö-asenteella. Q-teatteri on ollut minulle aivan tavattoman tärkeä, ja kirjan lukeminen oli paitsi mielenkiintoinen kurkistus teatterin kulisseihin, myös aikamatka omaan historiaani. Ja Elina Knihtilä! Ja Antti Raivio!


Haastattelun jälkeen sain soperreltua Eeva Kempille muutaman sanan siitä, kuinka innoissani olin kirjasta. Sen jälkeen vaeltelin antikvariaattiosastolla ja yritin keskittyä kirjoihin, mutta ei siitä oikein mitään tullut. Pää oli täynnä pelkkää Q-teatteria.

Juttutuokio bloggaajakollegan kanssa selvitti päätä, ja siirryin kuuntelemaan Minna Rytisalon ja Linnea Alhon haastattelua. Harmi että viereisen lavan haastattelu pauhasi niin kovalla, ettei näiden esikoiskirjailijoiden puheesta kuullut läheskään kaikkea.


Messualueen sulkeuduttua ilta jatkui vielä viinilasillisen ja kirjallisten keskustelujen ääressä. Pohdinnan aiheena olivat niin syksyn kirjapalkintojen spekulointi, bloggausrutiinit kuin nuortenkirjatkin.

Lauantai alkoi perinteisellä Bonnierin brunssilla. Tänä vuonna vierailevina tähtinä olivat Anja Snellman, Hannu Mäkelä, Riitta Jalonen, Claes Andersson ja Tuula-Liina Varis. Kaikki kertoivat ensin omista uutuuskirjoistaan ja kirjoittamisesta yleisemmin, jonka jälkeen keskusteltiin jonkin aikaa lukemisesta ja blogeista. Jokaisella kirjailijalla oli hiukan erilainen suhde blogeihin: joku oli lukenut paljonkin omien teostensa blogiarvioita, toinen ei tuntenut blogeja ollenkaan. Anja Snellman hiukan haastoi bloggaajia kysymällä esimerkiksi suhtestamme kustantamoihin, sekä ottamalla meistä kuvan. Bloggaajat joutuivat hetkeksi pois tutusta roolistaan!

Omat takarivistä napsimani brunssikuvat olivat kaikki epäonnistuneita. Ei siis kirjailijakuvia tähän väliin.

Seuraavaksi riensin seuraamaan Suomen Penin paneelikeskustelua sananvapaudesta. Miten vihapuhe vaikuttaa yhteiskunnalliseen keskusteluun, pitääkö vihapuhetta ymmärtää tai sietää ja miten sananvapaus liittyy vastuuseen? Kiinnostavaa keskustelua, ja erityisesti Johanna Korhosta olisin kuunnellut enemmänkin.


Seuraavaksi hiukan erilaisiin tunnelmiin, sillä vuorossa oli kriitikkobattle. Kriitikot Maaria Ylikangas ja Otso Kantokorpi joutuivat arvostelemaan lennosta tekstinpätkiä, tietämättä mitään tekijästä tai kontekstista. Hauska idea!


Kriitikkobattlessa Paperi T:n runo sai molemmilta kriitikoilta melkoisen nuivan vastaanoton, joten battlesta täytyi luonnollisesti siirtyä kuuntelemaan tuota runoilijan saappaisiin hypännyttä räppäriä. Paperi T:n runokirja on jo melkoinen ilmiö, joten täytyihän se ostaa haastattelun jälkeen. Tietää sitten mistä puhutaan.


Messulauantain päätti omalta osaltani Teoksen bloggaajatapahtuma, jossa haastateltiin Kari Hukkilaa, Katarina Baeria ja Leena Parkkista. Kiinnostuin haastattelujen myötä erityisesti Baerin kirjasta aivan uudella tavalla ja Parkkisen kirjahan on jo ehtinyt hurmata minut.


Sunnuntain aloitin Pajtim Statovcin haastattelulla. Statovci puhui esimerkiksi häpeän tunteesta, tarinoista ja valheista sekä tositelevisiosta. Jos en olisi jo lukenut Tiranan sydäntä, haluaisin varmasti lukea sen haastattelun perusteella.


Statovci sivusi haastattelussa myös kulttuurisen omimisen teemaa, joka olikin seuraavaksi aiheena KirjaKalliossa. Koko Hubara, Juuli Niemi, Jukka Ruotsalainen ja Maryan Abdulkarim pureutuivat kysymykseen "Kenen tarinan saa kertoa?". Ja jos minun pitäisi valita messuilta yksi huippuhetki, se olisi kyllä tämä paneelikeskustelu. Jos innostuksesta voi itkeä, niin näitä puheenvuoroja kuunnellessa niin kyllä tapahtui. Tai sitten kyseessä olivat onnenkyyneleet viisaista ja haastavista sanoista.


Sitten oli vuorossa urheilua, sillä seuralaiseni halusi kuulla Aino-Kaisa Saarisen haastattelun. Saarinen puhui esimerkiksi dopingista ja huippu-urheilun vaikutuksesta ihmissuhteisiin.


Aina huippukiinnostava ja karismaattinen Pirkko Saisio pohdiskeli uuden kirjansa tiimoilta oikeuskäytäntöömme liittyviä kysymyksiä. Mies ja hänen asiansa kuulostaa mainiolta, kuten Saisio aina. Pakollista luettavaa!


Viimeiseksi ohjelmassa oli perinteinen Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ehdokkaiden haastattelu. Esikoisten kuunteleminen on aina mukavaa, vaikka messuväsymys meinaakin väistämättä tässä vaiheessa jo ottaa otetta.


Entä sitten kirjahankinnat? Niitä tuli tehtyä kolme: kaksi runokirjaa ja yksi dekkari antikvariaattien puolelta.


Ei ihme, että kaiken tämän jälkeen on hiukan väsyttänyt. Mutta päällimmäisenä on kuitenkin ilo. Viikonlopun aikana tunsin useamman kerran suurta onnea ja liikutusta katsellessani kirjojen keskellä kulkevia ja haastatteluja keskittyneesti kuuntelevia ihmisiä. Kaikki me täällä samassa paikassa, kirjojen takia. Kuinka hienoa!

10 kommenttia:

  1. Onpa hyvännäköinen annos! Meillä oli muutama kirjaostos enemmän, ostettiin 14 kirjaa. :D Heh. Joskus voisi koittaa tyytyä vähempäänkin.
    Tiia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiia, 14 kirjaa on jo aika iso saalis! Messuilla voi kyllä iskeä pieni kirja-ahneus, kun on ympäröitynä toinen toistaan huokuttelevimmilla kirjoilla. :)

      Poista
  2. Sinä ostit Post-alfan! Minä meinasin, mutta kirja oli loppunut ainakin niiltä kolmelta osastolta, joista sitä kyselin. Kerro sitten, mitä pidät. Pekan kirjan hankin minäkin.

    Ihanat kirjamessut - taas. Miten vahvasti messutunnelma saa jatkamaan uskoa kirjan mahtiin. ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, Post-alfa taitaa olla jokseenkin loppuunmyyty tällä hetkellä, mutta haastattelun jälkeen niitä oli kuitenkin pahvilaatikollinen myynnissä, signeerausten kera. Post-alfa oli aika spontaani ostos, kun taas Pekan kirja luonnollisesti aivan pakollinen ja suunniteltu. :)

      Messut olivat kyllä kaikesta uuvuttavuudestaan huolimatta myös melkoista sielun hoitoa. <3

      Poista
  3. Oli ihana tavata Liisa! Antoisat messut! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sara, niin oli! Kiitos kuplivasta seurasta. :)

      Poista
  4. Kiitos tästä!

    Miten on, kenen tarinan saa kertoa? Pystytkö kokoamaan keskustelua jotenkin? Erittäin kiinnostava aihe.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katveita, jos keskustelun yrittäisi tiivistää yhteen vastaukseen, se olisi varmaan sellainen, että kenen tahansa tarinan saa kertoa, mutta pitää 1) tiedostaa valtarakenteet aiheiden taustalla ja 2) hyväksyä se että teos voi herättää erilaisia tulkintoja ja kritiikkiäkin.

      Mielenkiintoinen pointti oli esimerkiksi se, ettei kyse ole vain siitä ettei esimerkiksi valkoinen voisi kirjoittaa mustan naisen tarinaa, vaan myös siitä että mustan naisen tarina noudattaa usein samoja kaavamaisuuksia, silloinkin kun sen kirjoittaa musta nainen. Ja esimerkiksi kirjallisuudessa valkoiset henkilöhahmot ovat moniulotteisia ja samaistuttavia, rodullistetut henkilöt sen sijaan ovat kliseisiä tai edustavat vain jotakin teemaa jota kirjailija haluaa käsitellä.

      Paljon puhuttiin myös siitä, mihin vedetään raja. Voiko taiteilija kuvata vain itseään, tai pitääkö taiteen voida kurkottaa aivan kaikkialle?

      Todella mielenkiintoinen keskustelu, myös siksi ettei mitään lopullisia vastauksia löytynyt, vaan kysymykset jäivät rullaamaan päähän paneelin jälkeen.

      Poista
    2. Kiitos! Kiintoisaa. Luin juuri Bulawayon Me tarvitaan uudet nimet. Hän pohtii juuri tätä kysymystä pysäyttävästi.

      Poista
    3. Me tarvitaan uudet nimet odottaisi omassakin hyllyssä lukemista. Täytyykin nostaa sitä lukulistalla ylemmäs.

      Poista