Hannu Väisänen: Vanikan palat

"En vielä tiedä millaiset pettymykset minua odottavat, kun aikaa myöten saan huomata miten Tsaikovskin niin usein käyttämä g-molli ei helähdä yhtä tunteikkaasti kuin Sinisen unen molli, miten Yves Kleinin maksimaalinen sini ei tarjoa pohjattoman harkkosinen elämystä, vaan jotain tajuttavaa, miten Hamletin kainalossaan kantama kirja, jota jotkut keskinkertaiset näyttelijät hermostuksissaan jopa lukevat, ei olekaan Unikirja, ainut joka Hamletin voisi pelastaa."

Hannu Väisänen on minulle varsin tuttu kuvataiteilijana, mutta en ole aikaisemmin lukenut hänen kirjojaan. En tiedä miksi, koska pidän hänen maalauksistaan ja olen kuullut melkeinpä pelkästään hyvää Väisäsestä kirjailijanakin. Lukulistalla Väisänen on roikkunut jo jonkun aikaa, ja nyt sain vihdoin aikaiseksi lukea miehen omaelämäkerrallisen romaanisarjan ensimmäisen osan. Ja niin herkullista luettavaa Vanikan palat oli, että tulen varmasti lukemaan sarjan seuraavatkin osat.

Vanikan paloissa Väisäsen alter ego Antero on pieni poika oululaiselta varuskunta-alueelta. Isä on viinaanmenevä aliupseeri, joka leskeksi jäätyään yrittää vaihtelevin tuloksin kasvattaa viittä lastaan. Anteron elämä saattaa nopealla vilkaisulla vaikuttaa harmaalta ja ankealta: isän ryyppykaudet vuorottelevat ankaran uskonnollisten kausien kanssa; vähävarainen perhe syö jatkuvasti verilettuja ja vanikkaa, joka taipuu mutta ei taitu; heiveröistä Anteroa kiusataan koulussa ja pihapiirissä. Mutta pinnan alla Anteron elämä onkin suorastaan hengästyttävän rikasta. Hän näkee asetelmia ja kuvaelmia kaikkialla: lipaston päälle asetelluissa huulipunapuikoissa ja narulle jäätyneissä puikoissa. Hän haistaa ja maistaa maailmaa, elää sitä kaikilla aisteillaan ja rikastaa mielikuvituksellaan tavallisen arjen ihmeelliseksi seikkailuksi.

Väisäsen tapa kuvailla Anteron sisäistä elämää on tavattoman mielenkiintoinen sekoitus lapsen puhdasta, uutta ihastelevaa näkemystä ja aikuisen taaksepäin katsovaa jälkiviisautta. Vaikka tapahtumia katsotaan pienen pojan silmin, ei Väisänen tavoittele realistista lapsen kertojaääntä, vaan hämmentää mukaan ennakointia aikuisuuden kokemuksista, tyylittelyä ja parodiaa. Ja tästä keitoksesta syntyy kuin syntyykin aito kuva siitä, kuinka lapsen maailma on ihmeitä täynnä, ja kuinka väkevältä kaikki silloin maistuu. Kirja on välillä riipaiseva ja melkein julma, mutta useimmiten kerrontaa värittää lämpö ja kummallinen, hiukan vinksahtanut huumori.

Juonta kirjassa ei ole nimeksikään, vaan jokainen luku on erillinen pala Anteron elämää. Lukija pääsee seuraamaan, kuinka perheen pojat suorittavat oudon, yöllisen ryhmätanssin yrittäessään saada humalaista isää nukkumaan. Tai kuinka Antero maalaa vesiväreillä muotokuvan ihaillusta luokanopettajasta Aune Kääntästä. Ja kuinka perheen ruokapöydässä väitellään kiihkeästi siitä, mikä on modernia ja mikä ei. (Voittajaksi ja kaikkein moderneimmaksi ilmiöksi valitaan Laika-koira ja sen avaruudessa nauttima hypermoderni koiranmuren.)

Juonivetoisten kirjojen ystäville en ehkä Väisästä suosittelisi, mutta jos arvostaa tarinaa enemmän tunnelmaa ja kielen koukeroita, suosittelen tarttumaan rohkeasti Vanikan paloihin, vaikka kova leipä täytyykin sulattaa suussa syljellä ennen kuin se suostuu purtavaksi.

Kirjan ovat lukeneet myös Villasukka kirjahyllyssä, kirsimaria ja Luru.

Hannu Väisänen: Vanikan palat
Kansi: Anna Lehtonen
Otava, 2004/2010