"Mieluummin kuin hartaana uskonnonharjoituksena näen lukemisen maallistuneena rukouksena. Se on yksityistä ja intiimiä, mutta samalla ulospäin kurkottavaa, yhteyksiä luovaa. Kirjallisuus ei lupaa tuonpuoleista lunastusta, mutta auttaa sietämään tämänpuoleista elämää kaikessa rujoudessaan, rumuudessaan ja epätäydellisyydessään."
Tommi Melender on minulle tuttu lähinnä blogistaan, jota sitäkin olen lukenut vain satunnaisesti. Melenderin kirjoja en ole aikaisemmin lukenut, mutta tämän kirjallisuutta käsittelevän esseekokoelman lisäsin lukulistalleni välittömästi siitä kuultuani. Kirjat kirjoista ja lukemisesta kiinnostavat aina, ja vaikka Melenderin kirjallisuuskäsitys ei ainakaan blogikirjoitusten perusteella ole kovin lähellä onmaani, ovat hänen ajatuksensa äärimmäisyyksineenkin kiinnostavia.
Luin Yhden hengen orgiat osana lukumaratonia, ja olen lueskellut sitä paikoin myös uudelleen. Erityisesti halusin palata niihin esseisiin, joissa Melender käsittelee lukijuutta ja kirjallisuutta yleisellä tasolla. Esseet, joissa Melender keskittyy enemmän analysoimaan tiettyjä kirjailijoita, olivat kiinnostavia nekin, mutta en saanut niistä niin paljon irti, koska Melenderin suosikkikirjailijat ovat suurimmaksi osaksi minulle tuttuja korkeintaan nimeltään.
Kokoelman avaavassa nimiesseessä Yhden hengen orgiat Melender kertoo suhteestaan kirjallisuuteen ja tiestään lukijaksi. Toisin kuin monet muut kirjallisuusihmiset, Melender ei ole lapsena ollut himolukija, vaan on löytänyt kirjallisuuden vasta nuoruudessa, jolloin runoudesta tuli hänelle portti kirjallisuuteen. Runot olivat "sanoista tehtyä musiikkia" ja toimivat myös konkreettisena apuna ahdistuskohtauksiin: lempisäkeiden toistelu mielessä sai päänsisäisen paniikin väistymään. Myöhemmin Melender valitsee sanan pyhä kuvaamaan suhdettaan lukemiseen: kirjallisuus on pyhää, koska se on hiljainen vastalause tuottavuudelle, rahalle ja ahneudelle – se on subjektiivista ja hyödytöntä, taidetta taiteen vuoksi.
Melender on kenties sympaattisimmillaan tuossa ensimmäisessä esseessä. On helppo nähdä mielikuvissaan nuori Tommi, joka on lukenut kuolun pihalla Autiota maata seinään nojaillen, pitkässä mustassa takissa: useimmat, jotka ovat joskus olleet nuoria, voivat luultavasti samaistua tällaiseen eleeseen, jossa halutaan vaikuttaa fiksuilta ja eksentrisiltä, vaikka ei oikeasti oikein olla kumpaakaan. On myös helppo nyökytellä Melenderin ajatukselle siitä, että kirjallisuuden kautta syntyy inhimillisiä verkostoja: kirjallisuus tekee maailmassa olemisesta vähemmän yksinäistä. Melender kokee lempikirjailijansa tärkeiksi ystäviksi, vaikka ei heitä koskaan ole tavannutkaan, ja häntä ilahduttaa ajatus siitä, että on olemassa muita ihmisiä, jotka saavat lohtua samoista kirjoista kuin hän.
Nokkelat ja skeptiset -essee käsittelee mm. eri kirjallisuuden lajien eroja. Siinä missä romaani Melenderin mukaan keskittyy ihmisiin ja juoneen ja runous kieleen, essee keskittyy ajatuksiin, ja siksi Melender kokee sen (ainakin tällä hetkellä) läheisimmäksi kirjallisuudenlajiksi itselleen. Petyttyään juonivetoisiin, perinteisiin romaaneihin Melender on hakeutunut mieluiten joko esseiden tai esseenkaltaisten romaanien pariin.
Jos mietin omaa lukijuuttani, olen epäilemättä romaanien lukija, sillä vaikka en niinkään piittaa juonista, olen mitä suurimmissa määrin henkilöhahmolähtöinen lukija. Uskottavat ja kiinnostavat henkilöhahmot ovat minulle ehdottomasti yksi tärkeimpiä lukuelämyksen elementtejä. Olen kyllä kiinnostunut kielestä ja ajatuksistakin, mutta ilman hyviä henkilöhahmoja romaani jää helposti etäiseksi eivätkä sen sisältämät ajatuksetkaan todennäköisesti uppoa kovin syvälle. Eli jos minun pitäisi Melenderin esittämän ajatusleikin mukaisesti valita, lukisinko iäisyyden romaaneja vai kirjallisuusesseitä, valitsisin romaanit – niin paljon kuin kirjallisuusesseistä pidänkin.
Lukijat (kuten ihmisetkin) ovat siis erilaisia. Ärsyttävimmillään Melender onkin silloin, kun hän tahtoo jaotella kirjallisuutta hyvään ja huonoon, merkityksettömään ja merkitykselliseen, mainiten jopa nimeltä niitä, jotka näitä eri luokkia edustavat. Melender tuntuisi kannattavan ajatusta, jonka mukaan kirjallisuuden on kosketettava ihmiselämän tärkeimpiä asioita, opetettava elämään ja kuolemaan ja kerrottava jotakin todellisesta elämästä. Kaikki tämä on helppo allekirjoittaa. Mutta hän tuntuu liian usein sortuvan siihen, että tuomitsee itselleen merkityksettömän kirjallisuuden yleisesti merkityksettömäksi. Epäilemättä jokainen lukija pitää tiettyjä kirjoja huonoina tai tyhjänpäiväisinä, mutta itse yritän aina muistaa, että nekin kirjat voivat jollekin toiselle lukijalle olla merkityksellisiä. (Toisaalta Melenderkin epäilemättä tiedostaa tämän, koska kritisoi viihdyttävässä, Jonathan Franzenia käsittelevässä essessään, Franzenia juuri siitä, että tämä yleistää oman kirjallisuuskäsityksensä koskemaan koko kirjallisuuskenttää.)
Ärsyttävimmilläänkin Melender on minusta esseissään erittäin mielenkiintoinen, ja suosittelen Yhden hengen orgioita erittäin lämpimästi kaikille, joita kiinnostaa paitsi lukea kirjallisuutta, myös pohtia sitä. Melender ei esseissään ollut niin kärjistävä tai elitistinen kuin etukäteen pelkäsin. Useimmiten hän tarkastelee asioita vähintään kahdesta eri kulmasta, ja mukaan mahtuu myös reilusti itseironiaa.
Yhden hengen orgioista ovat kirjoittaneet myös Marjatta ja Mika.
Tommi Melender: Yhden hengen orgiat. Esseitä luetusta elämästä
Kansi: Martti Ruokonen
WSOY, 2013
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti