"Kun tervehdykset oli vaihdettu, Lucy johdatti vieraansa kaikkein synkimpään kirjoitushuoneeseen ja sanoi: – Olen tällä hetkellä aika lailla varattu, mutta ehkä kertoisitte minulle, mitä te tahtoisitte minun tekevän.
– Se on todella hyvin yksinkertaista, neiti Marple sanoi. – Erikoista mutta yksinkertaista. Haluaisin teidän löytävän erään ruumiin."
Kesä ja dekkarit kuuluvat mielessäni saumattomasti toisiinsa. Elämäni ensimmäisen dekkarin (kerrassaan nerokkaasti nimetty Arsenikki ei lihota) luin aikoinaan parhaan ystäväni kesämökillä. Mieleeni on myös piirtynyt kuva nuoresta itsestäni kesälomalla kotitalon puutarhassa, omenapuun alla loikoilemassa, Rex Stoutia ahmimassa. Agatha Christie on lähes pakollista kesämökkilukemista: lähes jokaisen kesämökin kirjahyllystä tuntuu aina löytyvän christie tai pari, joten jos omat matkalukemiset loppuvat kesken tai tuntuvat liian raskassoutuisilta, mökkikirjastosta voi aina napata klassikko-christien, johon voi uppoutua muutamaksi tunniksi.
Luin lähes kaikki christiet läpi joskus 12-13 -vuotiaana, kun lukemiseni oli pienoisessa kriisissä. Nuortenkirjat tuntuivat lapsellisilta, aikuisten kirjat usein tylsiltä, mutta jotakin oli tietysi pakko lukea, ja dekkarit tarjosivat ratkaisun: nehän olivat aikuisten kirjoja mutta helppoja ja viihdyttäviä. Aivan erityisesti pidin Christien dekkareista, koska ne eivät yleensä olleet ahdistavia (vaikka joskus kyllä pelottavia), ja koska niissä oli "vanhan ajan tunnelmaa", joka erityisesti nuoruudessa oli minulle usein hyvän kirjan mittari.
Edelleenkin palaan pari kertaa vuodessa Christien pariin kaivatessani rentouttavaa aivot narikkaan -viihdettä. Useat kirjat juonineen muistan edelleen aika hyvin – vaikka murhaajaa en aina silti muista ja saatan langeta uusintakierroksellakin samoihin Agatha-rouvan asettamiin ansoihin kuin ensimmäisellä lukukerralla. Välillä kuitenkin löytyy sellaisia kirjoja, joista en muista mitään, kuten tämä Paddingtonista 16.50.
Kirja on 1950-luvun tuotantoa –ei siis aivan kultakauden Christietä, mutta kerrassaan mainio dekkari kuitenkin. Alkuasetelma on kutkuttava: rouva McGillicuddy matkustaa junalla Lontoosta Milchesteriin ja näkee ohiajavassa junassa tapahtuvan murhan. Rouva ilmoittaa tapahtuneesta junailijalle, joka kuitenkin suhtautuu kertomukseen vähintäänkin epäluuloisesti. Kaikeksi onneksi rouva McGillicuddy sattuu olemaan matkalla ystävänsä neiti Marplen luokse, ja tämä ottaa asian vakavasti ja käynnistää omat tutkimuksensa, jotka johdattavat hänet ränsistyvään Rutherford Hallin kartanoon. Kartanoa isännöi luulosairas ja äksy vanha herra, jonka lapset tuntuvat lähinnä odottavan isänsä kuolemaa ja perintöä.
Olen joskus lukenut, että Christie joutui välillä lisäämään tähtisalapoliisinsa Marplen ja Poirotin kirjoihinsa vähän väkisin, koska yleisö halusi lukea vain näiden kahden tutkimuksista. Paddingtonista 16.50 sattaisi hyvinkin olla tällainen tapaus, sillä neiti Marple on oikeastaan kirjassa lähinnä sivuosassa. Hän kyllä potkaisee tutkimuksen liikkeelle ja ratkaisee tapauksen, mutta tutkimuksia tekevät komisario Craddock (joka esiintyy myös yhdessä suosikki-christiessäni, Kuolema ilmoittaa lehdessä) sekä tarmokas nuori nainen nimeltä Lucy Eyelesbarrow. Lucy onkin mitä mainioin päähenkilö, neuvokas ja rohkea nainen, joka murhatutkimuksen lomassa hoitaa kartanon talouden ja hurmaa kaikki Rutherford Hallin miespuoliset asukkaat.
Parasta kirjassa on silti miljöö. Englanti on muuttumassa, ja se näkyy esimerkiksi siten, etteivät ihmisillä enää ole suurta määrää palvelusväkeä vaan taloihin palkataan ulkopuolista apua. Vanhoja kartanoita muutetaan kouluiksi ja hotelleiksi ja toisen maailmansodan jäljet näkyvät edelleen ihmisissä. Tapahtumapaikkana vanha kartano, josta asutaan vain muutamaa huonetta muiden rappeutuessa hitaasti, antaa koko kirjalle hiukan synkän ja alakuloisen vivahteen.
Murha on Christien kirjoissa ratkaistava arvoitus, palapeli. Harvemmin se on inhimillinen tragedia: murha kiihottaa yleensä henkilöhahmojen uteliaisuutta mutta ei juurikaan kosketa heitä tunnetasolla. Realismia kirjoista ei kannata hakea, eivätkä juonikuviotkaan aina ole kovinkaan uskottavia, jos niitä alkaa tarkemmin pohdiskella. Nuorempana muistan pitäneeni Christien juonenkuljetusta suorastaan nerokkaana – nykyään kuvailisin niitä pikemminkin nokkeliksi. Christie rakentaa tarinansa usein sillä tavalla, että ratkaisua ja murhaajaa on melko mahdoton arvata, sillä oikeita ja vääriä vihjeitä jaetaan juuri sen verran, että lukija epäilee vuorotellen lähes jokaista henkilöhahmoa. Kirjat ovat eskapistista viihdettä, ja minä nautinkin dekkarini mieluiten juuri tällaisessa muodossa.
Äänikirjan muodossa tämän parissa on viihtynyt Salla.
Agatha Christie: Paddingtonista 16.50 (4.50 from Paddington)
Suom. Anna-Liisa Laine
Kansi: Heikki Ahtiala
WSOY, 1968
En muista, olenko lukenut tätä (luultavasti, koska varhaisteininä minäkin luin kaikki kirjastosta löytyneet Christiet), mutta 2000-luvulla valmistuneista Marple-tv-elokuvista tämä on yksi suosikeistani.
VastaaPoistaMietin Christien lukemista nyt kesälomallani, mutta luultavasti tulen viettämään aikaa jonkun toisen brittidekkarin parissa.
Oletko muuten enemmän Marplen vai Poirotin ystävä? Minä Marplen, ehdottomasti. :)
Katja, en tiedä olenko jotenkin poikkeustapaus, mutta minulla ei ole mitään vahvoja preferenssejä suuntaan tai toiseen Marplen ja Poirotin suhteen. Molemmat päähenkilöt ovat minusta hauskoja, ja kirjojen paremmuusjärjestykseen vaikuttavat mielessäni enemmän tapahtumaympäristö ja sivuhenkilöt.
PoistaÄitini on vankkumaton Poirotin kannattaja, eikä lapsuudenkodistani aikoinaan tainnut juuri löytyä Marple-kirjoja, koska äiti ei suostunut lukemaan kuin Poirot-seikkailuja. :) Nykyään äidillä on tavoitteena kerätä kaikki christiet hyllyynsä, mutta Poirot-fani hän silti edelleen on.
Hauska kuulla äidistäsi! En tiedä, ovatko ihmiset yleensä Marple- tai Porot-ihmisiä vai pitävätkö molemmista, mutta tuohon kysymykseen törmää aina ajoittain. :) Minäkin pidän myös Poirotista, mutta Marplen perienglantilaisuus viehättää enemmän, samoin kirjojen idyllinen pikkukylämäisyys.
PoistaMuistan tämän kirjan hyvin, yksi lemppareitani Christieltä!
VastaaPoistaMinäkin ahmin Christien kirjoja tuossa nuorten ja aikuisten kirjojen välissä. Luin silloin kaikki, jotka sain käsiini, mutta pian voisi aloittaa uuden kierroksen, kun juonet alkavat olla jo unohtuneet.
Reeta, Christien kirjat olivat käteviä tuossa siirtymävaiheessa nuoruudesta aikuisuuteen. :) Minä muistan monen kirjan juonen tosiaan edelleen hyvin (minulla on noin yleisesti ottaenkin aika hyvä muisti), mutta ei se välttämättä Christien kohdalla haittaa kauheasti, kun voi vain uppoutua brittiläiseen murhatunnelmaan.
PoistaChristien dekkarit on kyllä mielenkiintoista luettavaa, ne antaa aivonystyröille puuhaa, kun miettii, kuka on syyllinen. Minusta niissä kyllä löytyy aika paljon yhteiskunnallisiakin huomioita, tarkoitan ,että kirjailijan täytyy aina jossain määrin pystyä "haistelemaan" maailman menoa, mihin suuntaan tuuli on menossa ja näkemään jotain, mitä muut ei näe.
VastaaPoistaNeiti Marple on kyllä mainio rouvasihminen, mutta eniten kyllä pidän Christien Tommy ja Tuppence -parivaljakon tutkimuksista.
Aino, minäkin tykkään Tommy ja Tuppence -kirjoista.
PoistaAjankuvaa christieistä kyllä löytyy. Ehkä osittain tarkoituksella haisteltua, osittain sellaista jota kirjaan pakostakin siirtyy, kun kirjoittaa omasta ajastaan. Olen esimerkiksi pannut merkille, että 20- ja 30-lukujen kirjoissa Christie usein kuvaa juutalaiset hahmot rahanahneiksi ja muutenkin vähän epämiellyttäviksi ihmisiksi: ajankuvaa sekin.