Tua Harno: Ne jotka jäävät

"Emil hämmästyi. Hän oli ajatellut, ettei Frida ikinä haluaisi asua missään muualla kuin Helsingissä. Frida kävi teatterissa viikottain ja lähikaupassa päivittäin, koska ei osannut suunnitella ruokahuoltoaan sen pidemmälle.
Sinulla on romantisoitu käsitys saaristosta. Sinä haluaisit kaupunkiin heti takaisin, Emil sanoi.
Ehkä, mutta eikö kaikilla ole samanlainen Muumipappa ja meri ja majakkasaari -unelma? Frida räpytteli silmiään. Raitiovaunu liukui pysäkille ja he nousivat kyytiin.
Ei minulla ole, Emil sanoi. Minä haluan asua täällä."

Tua Harnon esikoisromaani kertoo Hernkilin suvusta, jonka jäsenillä on ollut taipumus lähteä. Isoisä Poju kulki aikoinaan pitkin maailmaa perustaen aina uuden perheen vaimoineen ja lapsineen: yhdenkään luokse hän ei osannut juurtua. Pojun ensimmäisestä avioliitosta syntynyt poika Raimo taas on päättänyt olla se, joka jää: murtuva mieli kuitenkin pakottaa Raimonkin pois perheen luota. Raimon tytär Frida ei tiedä lähteäkö vai jäädä: poikaystävä Emil toivoisi lasta, mutta Fridaa epäilyttää.

Ne jotka jäävät käsittelee lähtemistä ja jäämistä monella tasolla. Lähteä voi konkreettisesti, matkustamalla toiselle puolelle maapalloa, kuten isoisä Poju. Tai voi lähteä omasta itsestään – muuttua vieraaksi itselleen ja muille. Kirjassa Raimon mieli jättää perheen paljon aikaisemmin kuin mies itse muuttaa pois yhteisestä kodista: kauniista ja ihaillusta isästä tulee vainoharhainen, pesemättömältä haiseva mies. Frida taas miettii, pitäisikö jättää opiskeluala, joka eivät tunnukaan omalta, ja pitäisikö jäädä parisuhteeseen, joka on kestänyt kauemmin kuin mikään aikaisempi. Kuinka paljon läheisyyttä parisuhteessa pitää antaa ja saada: onko väärin sulkeutua omaan huoneeseen tai omiin ajatuksiin? Onko lähteminen pakenemista, vai vaatiiko juuri asioista luopuminen rohkeutta? Ovatko perheensä luokse jäävätkään aina oikeastaan läsnä?

Jotkut kirjan lukeneet ovat moittineet, että nimestään huolimatta kirja käsittelee nimenomaan niitä lähtijöitä, mutta minusta myös ne jotka jäävät nousivat kyllä esiin. Varsinkin, kun moni kirjan henkilöistä on sekä lähtijä että jääjä. On äitejä ja vaimoja, jotka odottavat turhaan rakkaansa paluuta. On lapsia, jotka joutuvat vanhempiensa hoitajiksi, kun kukaan muu ei näistä enää huolehdi. Ja viimeinen sana kirjassa annetaan nimenomaan yhdelle heistä, jotka jäävät. Harno käsitteli tätä lähtemisen teemaa minusta ilahduttavan monipuolisesti. Tarinaltaan tai aiheiltaan kirja ei ole mitenkään äärimmäisen omaperäinen, mutta pidin siitä, kuinka aiheita käsiteltiin. Ymmärtäen ja tuomitsematta.

Pidin myös Harnon tavasta kuljettaa tarinaa ja käyttää kieltä. Hän kirjoittaa hyvin ilmavasti, jättäen sekä sanojen että tapahtumien väliin paljon tilaa. Tarina kulkee kolmessa aikatasossa, siirtyen menneisyydestä nykyisyyteen, eikä kaikkia historiankäänteitä avata lukijalle. Henkilöhahmojakaan ei selitetä puhki. Harno piirtää tapahtumia ja tunnelmia sanoillaan jotenkin luonnosmaisesti – välittäen enemmän vaikutelmia kuin viimeisteltyjä muotokuvia.

Pidin kirjasta kovasti, erityisesti lukemisen aikana. Jotakin hiukan etäistä kirjassa oli, minkä vuoksi se ei ehkä jättänyt kovin voimakasta jälkimakua, mutta lukiessani pidin kyllä siitä etäisestä otteestakin. Jos jotain kirjasta muuttaisin, niin Pojun tarinalle olisi voinut omistaa hiukan vähemmän aikaa: se ei ainakaan minulle ollut lainkaan niin mielenkiintoinen kuin Raimon ja Fridan osiot. Muuten kirja oli kovasti mieleeni, ja odotan kiinnostuksella, mitä Harno jatkossa tulee kirjoittamaan.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Minna, Sara, Katja, Hanna, Jenni, Katri ja Mari A.

Tua Harno: Ne jotka jäävät
Kansi: Timo Numminen
Otava, 2013