F.H. Burnett: Pikku prinsessa

" – Katso, Saara taas aloitti, – lattialla voisi olla paksu pehmoinen, sininen intialainen matto. Ja tuossa nurkassa voisi olla pehmoinen, pieni sohva pieluksineen, jolle voisi nousta istumaan, ja sen yläpuolella voisi olla hylly täynnä kirjoja. Ja sitten täällä voisi olla lamppu ja tummanpunainen lampunvarjostin, ja pöytä keskellä lattiaa, jonka ääressä voisi juoda teetä, ja pieni pyöreä kuparikattila, joka laulaisi uuninreunuksella, ja vuode voisi olla aivan toisenlainen. Se voisi olla pehmoinen, ja siinä voisi olla kaunis silkkipeite. Olisikohan se kaunista. Ja kenties voisimme kesyttää varpuset ystäviksemme, niin että ne naputtaisivat ikkunaan ja kysyisivät, saisivatko tulla sisään."

Rakastin lapsena F.H. Burnettin Pikku prinsessaa, ja nyt luettuani sen aikuisen silmin, kirja oli ilokseni säilyttänyt suuren osan lumovoimastaan. Tarina itsessään on varsin yksinkertainen "rikkauksista ryysyihin ja takaisin" -kertomus, mutta Burnett maustaa sen viehättävillä yksityiskohdilla ja ihastuttavalla tunnelmalla,jotka tekevät kirjasta unohtumattoman.

Saara Crewe on satumaisen rikas pikkutyttö, joka saapuu oppilaaksi lontoolaiseen tyttöjen "valiokouluun". Isän omaisuus takaa Saaralle koulussa erityiskohtelun: suuren ja kauniin huoneen, kalliita tavaroita sekä opettajien ja koulutovereiden huomion. Kirjoihin ja mielikuvitusleikkeihin mieltynyt Saara miettii joskus, että rikkaus ja hyvät olot tekevät kilttinä olemisesta hänelle liiankin helppoa – elämä ilman vastoinkäymisiä tarkoittaa, ettei Saara voi koskaan tietää, onko hän oikeastaan herttainen vai kamala lapsi. Saara on kuitenkin väärässä, sillä pian häntä kohtaa vastoinkäymisistä pahin: hänen isänsä kuolee vararikon tehneenä. Ilman omaisia tai rahaa jäänyt Saara alennetaan tähtioppilaasta piikatytöksi, jolla on ilonaan enää mielikuvituksensa ja kolme uskollista ystävää.

Lapsena minusta oli ihanaa lukea kaltoin kohdelluista päähenkilöistä, ankarista ja epäoikeudenmukaisista opettajista tai holhoojista, karuista ja köyhistä oloista ja jalostavasta kärsimyksestä. (Jotta tällaiset asiat olisivat ihania, niihin täytyi tietysti liityä myös onnellinen loppu ja päähenkilö, jonka puolelle saattoi asettua maailman vääryyksiä vastaan.) Lastenkirjoissa ja tyttökirjaklassikoissa tällaisia kuvioita onneksi riittää, joten sain usein mahdollisuuden tyydyttää haluani piehtaroida kurjissa kohtaloissa. Ja Pikku prinsessa on piehtarointia parhaasta päästä. Saaran kurjuutta korostaa se, että lukija saa ensin todistaa hänen ylelliset loiston päivänsä, ja köyhäläis-Saaran kohtelu on todellakin epäinhimillisen julmaa. (Merkille pantavaa on se, että Burnett kuvaa sivulauseissa myös lapsia, joille vielä kurjemmat olot ovat olleet arkipäivää koko elämän ajan. Kirjassa toki näillekin lapsille käy loppujen lopuksi Saaran vaikutusvallan vuoksi hyvin, mutta todellisuudessahan näin ei tapahtuisi.)

Saara on jokseenkin täydellinen pikkutyttö, mutta ainakaan minua hän ei ole koskaan ärsyttänyt – toisin kuin jotkut muut moitteettomat tyttökirjahahmot. Ehkä syynä on se, että kunnollisuudestaan huolimatta Saara ei suinkaan ole yleisesti rakastettu. Tyttökoulun johtajatar inhoaa häntä alusta asti eivätkä koulutoverit muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kiinny häneen syvästi. Saara on rikkautensa päivinäkin pikemminkin itseensä sulkeutunut erakko, ja kaikki hänen ystävänsä ovat jonkinlaisia hylkiöitä. Toisaalta Saara ei myöskään ole kovin moniulotteinen henkilöhahmo, ja oikeastaan kirjassa on pääosassa pikemminkin Saaran tarina kuin tyttö itse. Ja se tarina riittää ihastuttamaan. Se, kuinka Saaran ankea ullakkokamari alkaa öisin pikkuhiljaa muuttua unelmien satulinnaksi, ei voi olla lumoamatta ainakaan lapsenmielistä lukijaa.

Pikku prinsessa on myös hieno ylistys mielikuvituksen voimalle. Saara selviytyy elämästä juuri kuvitelmiensa avulla. Rikkaana mutta rakkaasta isästään erotettuna lapsena hän kuvittelee olevansa oikea prinsessa: ja Saaralle tämä merkitsee ennen kaikkea hienoa ja hyväsydämistä käyttäytymistä. Köyhänäkin Saara haluaa pitää kiinni prinsessamaisesta käyttäytymisestä, ja lisäksi mielikuvitus tulee avuksi silloin, kun Saara ei muuten jaksa pitää päätään pystyssä. Mutta silloin, kun nälkä, yksinäisyys tai väsymys käyvät liian raskaiksi, edes Saara ei löydä apua kuvitelmista. Mielikuvitus on lahja, johon kaikkein köyhimmillä ei ole varaa, tuntuu Burnett sanovan. Mutta aina, kun tilanne ei ole täysin toivoton, Saara muuttaa kuvitelmillaan maailman toisenlaiseksi – ja joskus kuvitelmat myös toteutuvat.

Pikku prinsessan ovat lukeneet myös Jokke, jossa kirja herätti ajatuksia sattuman ja kohtalon merkityksistä ja Emile, jonka mielestä kirja oli naiiviudestaan huolimatta ihastuttava.

F.H. Burnett: Pikku prinsessa (A Little Pincess, 1905)
Kansi: Aimo Virtasalo
WSOY, 1974