"Kuinka käy nyt kirjoittamisen? Kuinka käy runojen, syntyykö niitä enää, ja millä eväillä, millä innoituksella? Mieli on riekaleina, syyllisyys ja uhma vuorottelevat, mietin, omistanko oman elämäni ja omat tunteeni ja mikä on velkasuhde tehtyjen tekojen ja mielenrauhan välillä.
Rankaisen itseäni muistelemalla niitä harmonian täyttämiä iltoja, kun Laurin kanssa istuimme ja keskustelimme runoista. Puhetta oli usein siitäkin taianomaisesta asiasta, jota ihmettelimme: miten runossa sanomatta jätetty voi lumota lukijan? Millä tavoin sanat taas kertovat siitä mikä jää salaan?"
Katri Vala ja Elina Vaara. Kaksi pientä runotyttöä joista kasvoi kaksi runoilijaa. 1920-luku, Tulenkantajat ja modernismin nousu. Kieltolaki, gramofonit joissa soi jazz tai ooppeera, Helsingin kahvilat ja salakapakat, valvotut kesäyöt joiden aikana hurmaannutaan terälehtensä avaavien kukkien tuoksusta. Köyhyys, kamppailu toimeentulon eteen, kysymys siitä, miten yhdistää runous ja arki.
Satu Koskimiehen Hurmion tyttäret on ihastuttava kirja kahdesta runosiskoksesta, Katri Valasta ja Elina Vaarasta. Kirja seuraa heidän elämäänsä pääasiassa läpi kuohuvan 1920-luvun, vaikka ensimmäisessä luvussa luodaan myös katsaus tyttöjen (silloin vielä nimiltään Karin ja Kerttu) lapsuuteen ja varhaisnuoruuteen. Tarina etenee naisten vuoropuheluna, katkelmina jotka voisivat olla kenties päiväkirjamerkintöjä, kenties vain ajatusten virtaa. Naiset tutustuvat nuorina aloittelevina runoilijoina, löytävät toisistaan sielunkumppanuutta, mutta elämä – ja runous – kuljettavat heitä eri suuntiin. Sielunsisaruutta koettelevat rakkausseikkailut, kun Tulenkantajien nuoret miesrunoilijat saavat kummankin naisen värisemään, ja myös kilpailu runoudessa hiertää välejä: nouseeko runouden kukkuloilla korkeammalle vapaan mitan ja modernin runouden papitar vai riimeihin ja musiikin rytmiin uskova lumottu prinsessa?
Kirjan tunnelma on ihanan vanhahtava mutta silti elävä. Koskimies tavoittaa hyvin vanhanaikaisen kielen koukerot ja 20-luvun muoti-ilmaukset. Tekstikatkelmat nostavat esiin välähdyksenomaisia kuvia ja tunnelmapaloja: Olavi Paavolainen faunin asussa runoilijoiden juhlissa; alastonuintia kesäyössä; Katri Valan yksinäiset talvi-illat Ilomantisissa, kaukana kirjailijakollegoista. Koskimies ei kuvaile tai selitä liikaa, vaan jättää rivien väliin tilaa ja kiihottaa näin lukijan mielikuvitusta: mitä jää kertomatta, mitä kaikkea ihmissuhdekiemuroiden sisällä tapahtui?
Eikä pidä unohtaa runoutta! Vaikka Vaara ja Vala ihastuvat, rakastuvat ja pettyvät, runous kulkee aina mukana. Runojen kautta kommunikoidaan ihastuksille, ja niissä käsitellään päättyneet suhteet. Runoudesta keskustellaan kahviloissa ja kirjeitse, pohditaan sen mutotja, suuntaa ja kehitystä. Pidin siitä, että Koskimies kirjoittaa päähenkilöistään nimenomaan runoilijoita – naisia joille sanat, kielikuvat ja oikean ilmaisun etsiminen ovat elintärkeää ravintoa. Mutta pelkiksi kaunosieluiksi Koskimiehen runotytöt eivät jää: nämä naiset rakastivat, tekivät virheitä, kärsivät ja ahersivat.
Hurmion tyttäret oli hiljaisella tavalla intohimoinen lukukokemus. Sellainen kirja, jonka pariin voisin kuvitella palaavani vielä useasti. Ja kirja, joka väistämättä herätttää halun lukea runoja ja juhlia läpi yön.
Hurmion tyttäret on ihastuttanut myös Lurua, Jenniä ja Leenaa.
Satu Koskimies: Hurmion tyttäret
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi, 2009
Liisa, olen aikaisemmin kuullut Leenan hurmiota kirjasta ja nyt sinä taas muistutit tästä ja sait innostumaan! Toivottavasti Hurmion tyttäret tulisi minua pian vastaan!
VastaaPoistaSara, toivottavasti kirja tulee vastaan. Olen melko varma, että sinäkin pitäisit tästä. :)
PoistaApua!, etkö Sara ole tätä veläkään lukenut...
PoistaMinulla ihan ennestään tuntematon kirja ja kirjailija. Alkoi kyllä kiinnostaa kovasti, sillä pidän kirjoista, jotka sijoittuvat lähihistoriaan. Luonnollisesti etenkin Suomi kiinnostaa ja runous.
VastaaPoistaElegia, minulle Koskimies on tuttu Montgomeryä käsittelevistä kirjoista sekä Katarina Eskolan kanssa kirjoitetuista 50-luvun tytöistä ja 50-luvun teineistä. Nuo 50-luku kirjat ovat aivan ihania, ja tässä kirjassa oli vähän samaa henkeä.
PoistaSuosittelen tätä ehdottomasti, jos runous ja lähihistoria kerran kiinnostavat.
Muistan kuinka innoissani olin tästä! Pidin murrosikäisenä valtavasti Katri Valan runoista, ja oli mukava lukea tätä, kun Koskimies osaa tehdä henkilöistä niin eläviä. Ja se hauskasti vanhahtava tyyli sopii tähän niin hyvin, mukailee hienosti ainakin Valan käyttämää kieltä.
VastaaPoistaErja, ihanaa, tämä on kyllä innostava kirja. :) Minulle kumpikaan runoilija ei ollut kovin tuttu, vaikka Valan runoja joitakin olen lukenutkin.
PoistaMinulla tämä on lukulistalla. Ihana tuo viimeinen "Hurmion tyttäret oli hiljaisella tavalla intohimoinen lukukokemus. Sellainen kirja, jonka pariin voisin kuvitella palaavani vielä useasti. Ja kirja, joka väistämättä herätttää halun lukea runoja ja juhlia läpi yön." Nyt en malta odottaa!
VastaaPoistaKatri, minä tykkäsin tästä tosiaan hurjasti, toivottavasti sinäkin. :)
PoistaLiisa, tämä kirja oli minulle, intohimoiselle runojen rakastajalle, unohtumaton kokemus. Olin kuin itse mukana ja tästä sainkin sitten idean yhdessä Rilken suoemtajan Eve Rehnin (ent. Kuismin) kanssa, että perustamme Roihuavat soihdut. Se asia iti, mutta sitten haipui Even vaikean sairauden aiheuttamaan menehtymiseen. Ensimmäinen kokoontuminen olisi ollut Even rakkaassa Berliinissä...
VastaaPoistaOlin tästä kirjasta niin intona, että olin jopa yhteydessä Koskimieheen;) Tämä kirjan tyyli, jossa lankana on eletty tosielämä, mutta päänsisäiset ovat kuviteltuja, mutta mahdollisesti jopa mahdollisia, oli minusta tehty niin järisyttävän taiten.
Olen aina, siis jo teinistä, omistanut Katri Valan Kootut runot ja pidän niistä edelleen, mutta kun ostin taannoin kirjamessuilta vanhojen kirjojen pöydästä Elina Vaaran Kootut runot, petyin. Hänen elämänsä oli minusta kiinnostavampi kuin hänen tuotantonsa.
Ihanaa, että kirjoitit tästä kirjasta♥
Leena,tämä oli minustakin aivan ihana kirja. Ja innostava!
PoistaKirjassa olleiden näytteiden perusteella Elina Vaaran runous on varmaan vanhentunut enemmän kuin Valan. Kirjassakin tuotiin kiehtovasti esille perinteisen ja modernin runon kamppailua, ja tunnelmoiva riimittelyhän sitten hävisi henkilökohatisemmalle ja vapaammalle otteelle.
Henkilöinä moemmat naiset vaikuttivat Koskimiehen antaman kuvan perusteella kiehtovilta. Tekisi mieli lukea heistä enemmänkin.