Andrew O'Hagan: Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe

"Hyppäsin pois omistajani sylistä. Hetken aikaa minua kadutti, että olin yleensä lähtenyt Skotlannista. Kuka minä olin vahtimaan onnetonta näyttelijätärtä? Keitä nämä ihmiset yleensä olivat, jotka pystyivät luomaan elämää valkokankaalle, mutta eivät pystyneet alkuunkaan elämään omaansa? Juoksin olohuoneen nurkkaan ja lirautin pienen pisulammikon oranssile juuttimatolle. Unohdin kertoa, että Sinatran talo oli anteeksiantamattoman oranssi."

Frank Sinatra antoi kerran Marilyn Monroelle lahjaksi maltankoiran, jonka Marilyn ilkikurisesti nimesi Mafia Honeyksi. Mutta mitä Maf, tuo pieni valkoinen koira, mahtoi ajatella Sinatrasta, emännästään, elokuvateollisuudesta, politiikasta ja muista koirista? Tämän ajatusleikin ympärille Andrew O'Hagan rakentaa romaaninsa, jossa seuraillaan Marilynin viimeisiä elinvuosia, 1960-luvun alkua; Kennedyn valtaannousua ja USA:n kulttuurieliittiä – Marilynin mukana kulkevan koiran kautta.

Kirjan alkupuolella Maf pohdiskelee, kuinka ihmisillä on tapana puhua koirilleen ja koiriensa puolesta, muokata eläimistä oman persoonansa mukaisia mini-ihmisiä. Tämähän on varmasti hyvin totta, mutta hassua on se, että tämä kirja jos mikä inhimillistää eläimiä. Toki aivan kirjan ensi sivuilla Maf myös toteaa, että koirilla ei ole inhimillistä heikkoutta erotella todellista ja kuviteltua toisistaan. Näillä sanoilla O'Hagan ikään kuin kutsuu lukijan mukaan mielikuvitusmatkalle, jossa on mahdollista että kissat puhuvat runomitassa ja koirat pohdiskelevat trotskilaisuutta. Samaan suuntaan viitoittaa myös kirjan Rabelais'lta lainattu motto: "Usko on peruste silloin kun todisteita ei ole."

Ehkä tätä kirjaa ei siis pitäisi ottaa liian tosissaan, vaan hyväksyä sen eläinhahmot sellaisina kuin ne ovat – heittäytyä mielikuvituksen vietäväksi. Minulla oli kuitenkin suuria ongelmia Maf-koiran kanssa. Eläinhahmot kertojina eivät lähtökohtaisesti hirveästi kiinnosta minua, mutta jotain kiehtovaa on kuitenkin kuvitteellisessa rakennelmassa, jossa ihmisiä ja heidän puuhiaan katsottaisiin eläimen silmin. Tämä lähtökohta (ja lähes elinikäinen kiinnostus Marilyniä kohtaan) saivat minut tarttumaan kirjaan. Olin kuitenkin odottanut, että näkökulma kirjassa olisi nimenomaan eläimellinen, mutta sellainen ei Mafin kertojaääni ole. Ääni on selkeästi ihmisen ääni ja ajatukset inhimillisiä ajatuksia. (Ei niin, että kukaan meistä tietäisi, mitä eläimet ajattelevat, mutta ainakaan minua kirja eivakuuttanut siitä, että ne ajatukset olisivat tämänkaltaisia.)

Ja mikä pahinta: ne ajatukset eivät minusta olleet erityisen kiinnostavia tai omaperäisiä. Kovasti kirjassa pudotellaan taiteilijoiden ja muiden kuuluisuuksien nimiä ja viittaillaan lähihistorian tapahtumiin sekä kaukaisempaankin historiaan (usein alaviitteissä, mikä oli myös pidemmän päälle ärsyttävää), mutta mitään erityisen uutta tai oivaltavaa O'Hagan ei kohteisiinsa tuo. Jos kertojana ei toimisi koira, lotkauttaisiko kukaan korvaansakaan kirjan aikalaiskuvaukselle? Muuttuko jokapäiväinen ajatus oivallukseksi, jos kuvittelee ajattelijaksi koiran?

En muista vähään aikaan ärtyneeni kirjaan yhtä paljon kuin tähän Maf-koiraan. Kirjan peruslähtökohdan lisäksi kerronta oli minusta oudon haahuilevaa ja töksähtelevää ja kirja kokonaisuudessaan hivenen pitkästyttävä. Eihän tämä kirja sinänsä huono ollut, mutta selvästi aivan väärä kirja minulle.

Kirjan ovat lukeneet myös Katja, joka ihastui mutta olisi toivonut hiukan enemmän syvyyttä; sonja, jota Marilyn olisi kiinnostanut Mafia enemmän; peikkoneito, jonka mielestä parasta oli eläimellisyyden ja inhimillisyyden rajalla liikkuminen; Linnea, joka kuvailee kirjaa hienostuneeksi ja pienieleiseksi; Riina, jonka lukukokemus oli katkonainen; Kati, jonka mielestä kirja oli tylsä ja teennäinen; ja Minna, jonka mielestä kirja oli ihana.

Andrew O'Hagan: Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe (The Life and Opinions of Maf the Dog and of his friend Marilyn Monroe, 2010)
Suom. Heikki Karjalainen
Kansi/kannen kuva: Jussi Kaakinen/Corbis
Tammi, 2011