On aika koota yhteen kimppaluvun herättämät ajatukset. Amerikkalainen tyttö on luettu loppuun, ja keskustelemme nyt kolmannesta ja viimeisestä lukurupeamasta sekä kirjasta kokonaisuutena. Ensimmäisen kimppalukukeskustelun löydät täältä ja toisen osan täältä.
Nyt koko kirjan luettuani en voi sanoa muuta kuin "Voi Monika, minkä minulle teit!". Suhtauduin tähän kirjaan ennen kimppalukua innostuneen odottavasti mutta myös kunnioittavalla pelolla. Ja sitten kirja ei ollutkaan sellainen monimutkainen ja vaikeasti selätettävä urakka, jollaista olin odottanut. Mitä pdemmälle kirjaa luin, sitä helpommalta ja omemmalta Fagerholmin tapa kirjoittaa tuntui. Toki teksti oli loppuun asti rönsyilevän runsasta, tunnelma oli arvoituksellinen ja outo, ja kirja oli täynnä yksityiskohtia joista kaikkia ei millään pystynyt sisäistämään ainakaan yhdellä lukemisella. Mutta lukeminen ei sinänsä ollut vaikeaa, ja viimeiset parisataa sivua luin suorastaan ahmimalla - niin voimakkaasti kirja vei mukanaan.
Pidin siis kirjasta valtavan paljon. On myös selvää, että Säihkenäyttämö on tämän jälkeen pakko lukea: sen verran kysymyksiä ja keskenjääneitä tarinoita kirja jätti jälkeensä.
Viimeinen lukuetappi kuvasi suureksi osaksi Sandran maailman tyhjyyttä Doriksen kuoleman jälkeen. Sekä Sandran syyllisyyttä, kun alkoi selvitä, mikä rooli hänellä itsellään, vaietuilla salaisuuksilla ja Amerikkalaisen tytön mysteeri -leikillä oli Doriksen kuolemassa. Sandran romahtaminen oli hienosti ja vakuuttavasti kuvattu: se oli hidasta ja asteittaista hajoamista, joka teki ympäröivästä maailmasta vieraan ja merkityksettömän, koska ilman Dorista on mahdotonta elää. Sandra ikään kuin jatkaa roolien esittämistä Doriksen kuoleman jälkeen. Kun hän leikeissä oli Eddie de Wire, hän yrittää nyt olla Jääprinsessa tai "kävelevä seksuaalinen tusinafantasia", ja lopulta hänestä tulee Suokuningatar.
Eddien ja Sandran äidin tarinat saivat ilmeisesti selitykset kirjan lopussa. Fagerholm on tosin onnistunut pari kertaa hämäämään minua niin onnistuneesti, etten uskalla luottaa siihen, ovatko arvoitukset todella lopullisesti ratkenneet. Mutta näyttäisi siltä, että lammesta löytynyt tyttö oli kuin olikin Eddie, kun taas Sandran äiti oli lähtenyt toisen miehen matkaan, vaikka ei suinkaan Itävaltaan. Ja Doriksen kuoleman traagisuus korostuu, koska sen takana ovat vaietut salaisuudet, väärinymmärrys ja pelko: leikki ja mielikuvitus menivät liian pitkälle.
Kirjan loppu oli hämmentävä ja hiukan hyytävä. Bule-lammen mysteeri näyttäisi jatkuvan. Millainen paikka on Ritan Talvipuutarha? Entä Punainen huone, jonne Johanna ei löydä takaisin? Jatkaako seuraava sukupolvi Amerikkalaisen tytön mysteerin leikkimistä? Kirjan loppu tuntui vielä mystisemmältä kuin kaikki muu aikaisemmin tapahtunut.
Miten teidän muiden luku-urakkanne sujuivat? Antoiko kirjan loppu riittävästi vastauksia vai jäittekö kaipaamaan lisää? Aiotteko lukea Säihkenäyttämön? Ja millaisia ajatuksia kirjan lopetus teissä herätti?
Haluan vielä kiittää kaikkia kimppalukuun osallistuneita ja muita kommentoijia! Minulle tämä on ollut erittäin antoisa lukukokemus ja on ollut hienoa lukea muiden ajatuksia ja lukufiilisiä. Ihanaa että olitte mukana!
Ja vielä aivan lopuksi kommentti kirjan musiikkiviittauksista. Yritin lukiessani kovasti tunnistaa kirjassa mainittuja kappaleita, mutta en onnistunut saamaan kiinni kuin tämän kappaleen, joka uskoakseni on Amerikkalaisen tytön laulu. Tunnistitteko te muita keskeisiä kappaleita?
Minä nyt en ollut kiinteästi tässä mukana, koska ensin te ehditte lukea ensimmäisen osion ennen kuin minä aloitinkaan ja minä taas luin kirjan loppuun ennen määräpäivää. Silti pidin tästä yhteisöllisyydestä ja vertaistuesta.
VastaaPoistaMinäkin rakastuin kirjaan! Se vetäisi mukaansa yllättävän nopeasti ja minäkin ahmin, vaikkei romaani helpoimmasta päästä ole. Rakastin Fagerholmin kieltä ja kerrontaa. (:
Kirjan loppupuolella periaatteessa vastattiin moniin kysymyksiin, mutten tiedä ollenkaan, onko niihin luottamista. Aivan se loppu taas jätti kaiken auki ja oli varsin karmiva. Luulen, että painajainen alkaa taas alusta...
Minä meinaan kyllä lukea Säihkenäyttämön, en vain tiedä ollenkaan, milloin ehdin.
Kiva kun olit mukana Anki, ja hienosti olit kirjasta ehtinyt jo kirjoittaa omaan blogiisi :)
PoistaMinäkin luin kirjan loppuun jo alkuviikosta, koska en vain malttanut pitää taukoja vaan halusin tietää, kuinka kaikki päättyy. Mutta sitten tosiaan viitattiin uuteen mysteeriin, ja osa jännitteestä jäi purkautumatta. En minäkään silti ihan heti perään aio Säihkenäyttämöä lukea, mutta jossain vaiheessa aivan varmasti.
Minä ihan kihisen harmista (po. kiukusta, mutta kun en minä oikeastaan kiukkuinen ole, vaan harmistunut, niin vääntelin nyt sanontaa), kun en koskaan päässytkään tähän kimppalukuun mukaan. Ihan omaa syytäni, kun yksinkertaisesti unohdin hakea kirjan kirjastosta pariinkin otteeseen ja sitten oli jo liian myöhäistä.
VastaaPoistaMutta varmasti minulle ja Monikalle löytyy joskus oma hetki. Minua rohkaisee lukea, että sinä pidit tästä noin paljon (kun olen itsekin kirjaa vähän pelännyt)!
Karoliina, toivottavasti ehdit jossain vaiheessa omistaa hetken Monikalle ja lukea Amerikkalaisen tytön! Minä ihastuin tarinaan ja Fagerholmin kirjoitustapaan, ja olisi mielenkiintoista kuulla, miten kirja sinuun uppoaa :)
PoistaSain kaikki vastaukset, joita kaipasin, mutta silti Säihkenäyttämökin pitää lukea, ehdottomasti. Sandran kohtalo suretti, toivoin koko ajan, että Sandrasta tulisi "jotain suurta", mutta ilmeisesti hänen elämästään ei lopulta tullutkaan niin kovin hohdokasta...
VastaaPoistaTäytyy tunnustaa, että en hirveästi edes miettinyt kappaleita, joihin kirjassa viitattiin. Mielestäni tunnen ajan musiikkia aika hyvin, mutta jotenkin en keskittynyt musiikkiin sitten kuitenkaan.
Minun piti tätä viimeistä pätkää lukiessa vähän säästellä. Luin kirjan viime viikolla melkein loppuun, mutta jätin 50 viimeistä sivua eiliselle, että voisin tulla tänne lukemaan ja keskustelemaan vähän tuoreemmin ajatuksin.
Kaiken kaikkiaan tämä oli hirveän hyvä kokemus, siis kirja ja tämä kimppaluku. En usko, että olisin omin päin ryhtynyt Monika Fagerholmia lukemaan, en ainakaan ihan lähiaikoina. Olen nyt jotenkin hirveän iloinen, että löysin hänen kirjansa tätä kautta, eli kiitos emännöinnistä. :)
Tykkään hurjana Fagerholmin tyylistä kirjoittaa. Olen pariin otteeseen omassa blogissa maininnut, että tulee luettua aika vähän kotimaista kirjallisuutta. Tuntuu, että olen liian usein lukenut sellaisia kirjoja, joissa kaikki on toivotonta ja joku riehuu räkä poskella kirves kädessä. Ja jotenkin tämä oli ihan muuta. Vaikka tässäkin oli synkät hetkensä, niin enempi tämä oli ehkä tragikomediaa, mistä tykkäsin.
Ihanaa Sonja, että tartuit Fagerholmiin nimenomaan kimppaluvun innoittamana - se ilahdutti kovasti! Ja kiitos itsellesi mukanaolosta ja kommentoinnista :)
PoistaSandran tarina toivottavasti jatkuu Säihkenäyttämössä. Wembleylle hän ei siis ihan päässyt "mutta melkein" kuitenkin. Tämäkin voi varmaan vihjata melkein mihin vain, tämän kirjan ollessa kyseessä :)
Fagerholmilla on kyllä ihan omanlaisensa ääni - en heti keksi, keneen häntä voisi verrata. Mietin myös, että tästä kirjasta voisi saada loistavan elokuvan, mutta en sitten keksinyt, kuka (suomalainen) sen elokuvan ohjaisi.
Sain tänään viimeiset sivut luettua ja olo on vähän hölmistynyt. Luin lopun melko vauhdikkaasti, koska halusin saada tietää, mitä on tapahtunut, miksi Doris tappoi itsensä ja mitä Eddielle ja Sandran äidille on tapahtunut - ja niihin kysymyksiin sainkin vastauksen (ehkä). Silti minusta kirjan tunnelma lässähti hieman loppua kohti. En ole vielä keksinyt, mikä sen aiheutti, sillä pidin kuitenkin siitä, että Sandra sai rauhassa romahtaa ja koota itsensä Doriksen kuoleman jälkeen. Tarvinnen hieman lisää aikaa pohdiskeluun..
VastaaPoistaLopetus sitten.. Se on melkoisen yllättävä ja jätti taas kysymyksiä, toisin sanoen koukutti lukemaan Säihkenäyttämön. Luulisin, että minäkin sen jossain vaiheessa luen, mutta en ehkä ihan heti. Amerikkalainen tyttö näet aiheutti jonkinlaisen turnausväsymyksen. Ensin pitää kyllä todeta, että pidin kirjasta ja Fagerholmin kerronnasta paljon, mutta kirja on tapahtumiltaan ja teemoiltaan melko rankka. Lisäksi Fagerholmin kerronta, vaikka siitä tosiaan pidinkin, on rankkaa sekin. Luin melko nopeasti, kun pääsin vauhtiin, mutta minua väsyttivät viittaukset ja vihjeet sinne ja tänne. Koskaan ei tiennyt mihin pitää kiinnittää huomio, mikä on tärkeää, mikä toisarvoista.
Minä en tunnistanut musiikkiviittauksia enkä niitä kaikkia välttämättä edes pannut merkille. Siksi vähän ihmetyttää se, että takakannen mukaan Amerikkalainen tyttö on romaani kuolemasta jne. - ja ennen kaikkea musiikista. Olinko huolimaton lukija, kun en musiikkiviittauksia huomannut? Vai huono lukija, jos ja kun en niitä tajunnut? Menikö minulta nyt jotain perustavanlaatuisesti ohi?
Kimppaluku oli mielenkiintoinen kokemus. Kuten jo joskus mainitsinkin, niin tämä oli ensimmäinen kimppalukuni. Oli kiinnostavaa lukea muiden kommentteja ja huomioita kirjasta. Taisin olla vähän huono kimppalukija, koska en tainnut ehtiä deadlineen kertaakaan.. :)
Kiitos, Liisa, kimppaluvun järjestämisestä!
Et tietenkään ollut huono kimppalukija Tintti - kaikkea muuta. Kiitos sinullekin mukanaolosta!
PoistaMinä päätin heti alussa lukea niin, etten liikaa tartu yksityiskohtiin, koska niitä oli niin paljon. Varmasti paljon meni ohi, mutta päälinjat kuitenkin lopussa näyttivät selkeytyvän. Ja ne hämäriksi jääneet yksityiskohdat vain lisäsivät kirjan kiehtovuutta minulle.
En minäkään ihan lähtisi allekirjoittamaan takakannen väitettä siitä, että kirjassa olisi kyse ennen kaikkea musiikista - pikemminkin se musiikki on minusta yksi sivujuonteista. Minua ne kappaleet jäivät mietityttämään, koska esimerkiksi tuo amerikkalaisen tytön laulu sopi minusta todella hyvin kirjan tunnelmaan, ja saatoin kuulla korvissani selvästi, kuinka Eddie on laulanut sen levylle ja kuinka Sandra hyräilee sitä.
Ohoo, minullapa on mennyt kokonaan ohi tuo takakannen vihjaus. Nyt rupesi minuakin hämmentämään... :D Jossain vaiheessa mietin kyllä, että musiikkiviittauksia luultavasti on paljon enemmänkin kuin ilmeiset, eli ne joissa lainataan suoraan jotain laulun sanoja tai puhutaan jostain bändistä/artistista. Tämän kirjan ollessa kyseessä en ihmettelisi yhtään, jos mukana olisi myös piiloviittauksia, tai että jopa koko tarina olisi viittaus johonkin. Ehkä olisin saattanut lukea vähän enemempi tuntosarvet höröllä, jos olisin kiinnittänyt huomiota tuohon "ennen kaikkea musiikista" -kohtaan aiemmin kuin nyt. Tai sitten en. Lopulta kuitenkin nautin tarinasta ihan näine hyvinenkin, eli vaikka minulla olisikin mennyt viittaus tai useampikin ohi.
PoistaKirja luettu (uudelleen) täälläkin! Ja kyllä se oli ihan yhtä ihana, kuin silloin ensimmäiselläkin lukukerralla!! <3 <3 <3
VastaaPoistaMutta eikö teistä kukaan muu järkyttynyt siitä, ettei Sandran äiti ollutkaan kuollut? Minä muistan ekalta lukukerralta kuinka kauhistuin, kun alettiin vihjailla siihen, että Sandra olisi yhdessä isänsä kanssa muurannut kuolleen äidin uima-altaaan pohjaan. Se muutti mielestäni koko kirjan hyytäväksi ja pelottavaksi. Kauhistutti ajatella pientä Sandraa säilyttämässä salaisuutta vuosien ajan. Ja koko Oolantilainen muuttui silmissäni ihan hirviöksi. Ja melkein yhtä paljon haukoin henkeäni sitten, kun lopussa kävi ilmi, että äiti elää porskuttikin! Miten voi kaksi tuollaista keikausta olla samassa kirjassa!? Huh!
Ihana kuulla, että täällä muutkin ovat tykänneet kirjasta noin paljon! Jättikö joku kirjan suosiolla kesken? Inhosiko joku sitä? Tuntuu, että monet pelkäävät Fagerholmia ihan turhaan ja tykkäävät sitten kuitenkin, kun pääsevät vauhtiin.
Minun on muuten kamalan vaikeaa kuvailla tätä Fagerholmin ihanuutta niille, jotka eivät ole näitä kirjoja lukeneet. Mikä tässä nyt on niin ihanaa? KAIKKI! :-D Tunnelma, kieli, henkilöt, jännitys, juoni, tyyli, ajankuva, kiihko, huumori, rohkeus, rehellisyys… Ja sitten jokin määrittelemätön fagerholmimainen elementti, josta en saa otetta, mutta jota rakastan syvästi! <3
Ilmeisesti te kaikki muut haluatte pitää taukoa, mutta minä voisin hyvinkin jatkaa "Säihkenäyttämöllä" heti perään! :-D Pidetään siitäkin kimppaluku, jooko? Vaikka olen senkin jo kertaalleen lukenut, haluaisin mielelläni lukea molemmat kirjat peräkkäin, koska viimeksi "Säihkenäyttämöä" lukiessani en enää ihan tarkkaan muistanut tämän ensimmäisen osan tapahtumia ja henkilöitä.
Luin muuten miehelleni yhtenä iltana äaäaneen pätkän "Amerikkalaista tyttöä" ja sen vastaus oli: "Sitten jos mä joskus neliraajahalvaannun enkä pysty puhumaan, niin lupaa, ettet sitten ikinä tule sängyn viereen lukemaan tota kirjaa ääneen!" Argh! Kyllä voi miehellä olla huono maku! ;-D
Hihii, voi tuota miehesi kommenttia, Reeta!
PoistaEn kyllä itsekään tajunnut ennen tätä kirjaa, miksi jotkut ihmiset niin Fagerholmiin hurahtavat. Olin siis lukenut vuosia, vuosia sitten Ihanat naiset rannalla, mutta se jäi silloin jotenkin epämääräiseksi lukukokemukseksi, ja yritys lukea Diivaa oli tyssännyt alkumetreille. Olin siis päätellyt, ettei Fagerholm taida olla minun kirjailijani. Sinä kun olet käsittääkseni lukenut Diivankin, niin kerropa, onko se tyyliltään oikeasti erilainen tai vaikeampi, vai oliko aika nyt vain minun kohdallani kypsä Fagerholmille? Joka tapauksessa, olen samaa mieltä siitä, ettei Fagerholmin viehätystä oikein voi selittää - se pitää kokea ja tajuta itse.
Minä en jotenkin järkyttynyt siitä, että Sandran äiti olikin elossa. Silloin kun vihjailtiin äidin kuolleen (ja mahdollisesti vielä Oolantilaisen tappamana Sandran silmien edessä), olin kyllä järkyttynyt, ja kirja tuntui siinä vaiheessa hyvin uhkaavalta ja synkältä. Mutta Sandran äidin todelliseen kohtaloon ehkä vihjailtiin sitten ennen totuuden lopullista paljastumista sen verran, ettei se tullut samanlaisena yllätyksenä.
Tavallaan minun kyllä tekisi mieli lukea Säihkenäyttämö heti nyt - tai ainakin hyvin pian. En kyllä jaksa heti emännöidä toista kimppalukua, mutta jos joku muu ryhtyisi kimppalukua vetämään, en kyllä voisi vastustaa :)
Kiitos sinullekin mukanaolosta. Oli hauskaa saada myös "toisen kierroksen näkemystä" mukaan :)
Hei nyt tuli mieleen, että onko se "Kukaan muu maailmassa ei tuntenut minun ruusuani paitsi minä" -lainaus Pikku Prinssistä?
VastaaPoistaSe taitaa olla Tennessee Williamsin Tatuoidusta ruususta.
Poista