Truman Capoten "ei-fiktiivinen romaani" kertoo erään murhan tarinan. Vuonna 1959 Kansasissa löydettiin nelihenkinen perhe köytettynä ja ammuttuna - kuusi viikkoa myöhemmin kaksi pikkurikollista pidätettiin syytettynä murhista. Capote oli jo ennen syyllisten kiinnijäämistä päättänyt kirjoittaa rikoksesta ja oli yhdessä ystävänsä Harper Leen kanssa haastatellut uhrien läheisiä sekä rikosta tutkineita poliiseja. Myöhemmin hän pääsi haastattelemaan myös tappajia, Perry Smithiä ja Dick Hickockia. Kokoamansa aineiston pohjalta Capote kirjoitti kirjan, jossa pyrki tarkastelemaan rikosta kaikkien osapuolien näkökulmasta.
"Kaukana Olathen kaupungissa, hotellihuoneessa, jonka ikkunanverhot pimensivät keskipäivän auringon, nukkui Perry harmaan matkaradion mutistessa hänen vieressään. Hän ei ollut vaivautunut riisumaan muuta kuin kengät jalastaan. Hän oli vain rojahtanut suulleen vuoteen poikki, aivan kuin uni olisi ollut ase, joka oli iskenyt häntä takaapäin. Mustat, hopeasolkiset kengät olivat likoamassa pesualtaassa, joka oli täynnä lämmintä, heikosti punertavaa vettä."
Kirjassa seurataan tapahtumia vuoroluvuin murhaajien näkökulmasta ja muiden asianosaisten kertomana. Koska lukija tuntee syylliset alusta alkaen, jännite rakentuu erityisesti rikoksen motiivin ympärille. Capote kuvaa tapahtumia ennen murhia ja murhan jälkeen, mutta vasta kirjan loppupuolella selviää, mitä murhayönä tapahtui, ja miksi.
Ei-fiktiivinen romaani kuvaa kirjan tyylilajia hyvin, sillä vaikka se kertoo todellisista tapahtumista, se on kirjoitettu hyvin romaaninomaisesti. Capote omistaa paljon tilaa tunnelmanluomiselle ja kuvailulle; hän kirjoittaa ihmisten ajatuksista ja unista; dialogia on runsaasti. Erityisesti Hickockin ja Smithin murhanjälkeiseen, kahdenkeskiseen matkaan keskittyvät jaksot tuntuvat sekoittavan faktan ja fiktion rajoja. Niissä kuvataan yksityiskohtaisesti kaksikon pukeutumista, keskusteluja, ilmeitä ja ajatuksia. Vaikka tällaisen pikkutarkkuuden voisi kuvitella lisäävän todentuntua, vaikutelma on oikeastaan pikemminkin etäännyttävä: se korostaa realismin sijaan kirjan tarinallisuutta. Joidenkin tapahtumien ja kohtausten on myös väitetty olevan puhtaasti Capoten mielikuvituksen tuotetta.
Olin jossain määrin yllättynyt siitä, kuinka dramaattista Capoten tyyli ajoittain tässä kirjassa oli. Hikipisarat helmeilevät; huulet vääristyvät Hickockin kuiskatessa pari katalaa sanaa; äidin itku on viiltävää surulaulua. Olin odottanut jotenkin asiallisempaa, raportoivampaa tyyliä, mutta ehkä tämä tunteenomaisempi kirjoitustapa kuvastaa aikakauden tyyliä kirjoittaa rikoksista.Vaikka Kylmäverisesti kieltämättä oli sisällöltään kiinnostava, en ollut kirjana siihen loppujen lopuksi hirveän ihastunut. Siinä maistui tietty sentimentaalisuus ja tirkistelevyys. Asiaa ei auttanut kohtalaisen kömpelö suomennos, joka vilisi hassuja sanavalintoja ja epäluontevia lauserakenteita.
Osallistun kirjalla So American -haasteeseen, kategorioissa Modern Men Writers ja American Crime.
Truman Capote: Kylmäverisesti (In Cold Blood, 1965)
Suom.Tauno Tainio
Tammi, 2006/1966
Minä tykästyin viime jouluna Truman Capoten tyyliin kirjoittaa ja tarkoitus oli tänä jouluna palata vielä Joulumuisto-novelliin, mutta unohdin. Kiitos muistutuksesta.
VastaaPoistaMinä pidän Capoten tyylistä kirjoittaa. Se on jotenkin niin 60-lukulaista, mitä ikinä se sitten tarkoittaakin. Ehkäpä voisin lukea vertailun vuoksi myös tuon Kylmäverisesti, vaikka lajityyppi ei omiin suosikkeihini lukeudukaan.
Kiva, että nostat näitä vähän vanhempiakin kirjoja esille!
Minä olen lukenut Capotelta Aamiainen Tiffanylla -kokoelman, mutta siitä on sen verran aikaa, etten kauhean hyvin muista sitä. Tätä lukiessa tuli sellainen olo, että pitäisi lukea Tiffany uudestaan, koska muistelen pitäneeni Capoten tyylistä siinä paljon enemmän kuin tässä. Ei tämä Kylmäverisesti ihan minunkaan lempigenreäni edustanut, mutta ihan kiinnostava lukukokemus tämä oli, ehkä juuri erilaisuutensa vuoksi.
Poista