Viivi Luik: Varjoteatteri

 "En tiennyt silloin, että elämä on aina nuorallatanssia, veitsenterällä kulkemista, ja että se mitä on tänään voi huomenna olla poissa. En tiennyt vielä, että elämän pikkuasiat, ne jotka tuntuvat tylsiltä ja jotka ovat yhteisiä toisen kanssa, ovatkin onni, että alusvaatteiden viikkaaminen, leivän ja perunoiden hankkiminen, teen keittäminen, paitojen ja nenäliinojen silittäminen voi olla onni. Minä halveksin noita elämän pikkuasioita vielä täydestä sydämestä."

Joskus niinkin pieni asia kuin kirjan luokittelu voi vaikuttaa  lukukokemukseen. Virolaisen Viivi Luikin Varjoteatteri luokitellaan takakannessa ja nimiölehdellä romaaniksi, ja tämä romaaniksi luokittelu hämmensi minua välillä kirjaa lukiessa: kirja vaikuttaa enemmän muistelmalliselta asiaproosalta kuin romaanilta, ja asiaproosaa lukiessaan sitä olettaa, että kerrotut asiat ovat suurinpiirtein tosia. Mutta jos kirja onkin romaani, pitäisikö siihen suhtautua sepitteenä, fiktiona, tarinana? Itse päätin Varjoteatteria lukiessani suhtautua siihen kuin asiaproosaan, sillä kirjan viehätys liittyi minusta suurelta osin siihen, että uskoin kuvattujen tapahtumien olevan totta. Koska Luik on minulle kirjailijana ja ihmisenä tuntematon, en tietenkään pysty kuin arvailemaan, missä määrin kirja on faktaa ja missä määrin fiktiota, mutta ainakin Luik osaa kirjoittaa niin, että tarina elää ja tuntuu elämältä.

Varjoteatterissa Luik kertoo elämänpituisesta matkastaan Roomaan. Kaupunkiin hän päätyy diplomaatin vaimona, mutta Rooma on kulkenut hänen mukanaan lapsuudesta asti - välähdyksinä, aavistuksina ja enneunina. Ja Roomassa asuessaan Luik kantaa mukanaan myös virolaisuutta - muistoina, pohjoisena identiteettinä ja vastavoimana Alppien eteläpuoleiselle elämälle. Vaikka Luik tuntee Roomassa olevansa perillä, kotona, hän katsoo kaupunkia myös ulkopuolisen silmin.

Ihastuin tapaan, jolla Luik Varjoteatterissa tarinoi elämästään. Hän sitoo yhteen arkiset tapahtumat, satunnaiset kohtaamiset, oudot sattumukset ja yleiset pohdinnat elämästä ja ihmisyydestä. Tajunnanvirta kuljettaa lukijaa ajassa ja paikassa: Viron itsenäistymisen hetkistä siirrytään vuosituhannen vaihteen Roomaan, 90-luvun Berliiniin ja takaisin Roomaan. Matkallaan Luik tapaa kirjavan joukon ihmisiä kerjäläisistä pastoreihin ja roomalaisista daameista luurangonkorjaajiin. Hän kuvaa sitä, kuinka italialaisille elämä on näyttämö, jossa tärkeää on se, miltä asiat näyttävät ja että katsojaan tehdään vaikutus. Ja hän kertoo, kuinka tärkeää on elää, siitä huolimatta ettemme tiedä, mistä tässä kaikessa on kyse.

Luik osaa värittää elämän lähes taianomaisin värein, nähdä arkisissa hetkissä suuruutta ja pieniä ihmeitä. Hän kertoo vanhan pastorin, herra Atspolin suulla, että paholainen on arkielämä, jossa ihminen kulkee selkä kyyryssä ja katse maahan luotuna. Luikin kirjan luettuaan haluaa nostaa katseensa ja todella katsoa maailmaa.

Muissa blogeissa: Erjalle kirjan lukeminen oli suuri nautinto; Mari A. antoi kirjalle viisi tähteä; Unni ihaili runonomaisen kaunista kieltä; jaana ei täysin lämmennyt kirjalle vaan piti sitä välillä puuduttavana; Arja kuvaa kirjaa ajoittain sekavaksi mutta harkituksia ja täyteläiseksi.

Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen.

Viivi Luik: Varjoteatteri (Varjuteater, 2010)
Suom. Anja Salokannel
Tammi, 2011