Jean Richardson: Miiru tanssi ja Miiru vastaa haasteeseen

Päätin lukea Nostalgia-haasteen merkeissä Miiru-sarjan muutkin osat, vaikka ensimmäinen kirja ei suuria elämyksiä tarjonnutkaan. Ja olen iloinen että näin tein, sillä pidin näistä kahdesta kirjasta paljon enemmän kuin ensimmäisestä, ja nostalgian siivet myös havisivat näitä lukiessa paljon enemmän. Ensimmäisestä osasta hädin tuskin muistin lukeneeni sitä aikaisemmin: hyvin harva kohta tuntui tutulta, eikä kirja herättänyt juuri ollenkaan sellaisia ihania "oi, muistan tämän kohdan" - tunteita, joita nostalgia-kirjan kuuluisi tarjota. Miiru tanssii ja varsinkin Miiru vastaa haasteeseen sen sijaan nostivat paljon enemmän muistoja pintaan, ja ymmärsin paremmin, miksi nämä kirjat ovat jääneet niin hyvin mieleeni.

Kahden myöhemmän osan paremmuuteen on mielestäni hyvin selkeä syy: ne keskittyvät ensimmäistä osaa enemmän tanssimaailman kuvaamiseen. Miiru tanssii -kirjassa aiheena on Pähkinänsärkijä, johon Miiru pääsee esiintymään yhtenä lapsitanssijoista. Rooli tarjoaa Miirulle ensimmäisen kokemuksen oikeasta tanssijan arjesta harjoituksineen, kiertueineen ja toistuvine esityksineen. Erityisen hyvin Richardson onnistuu kuvatessaan Miirun masennusta kiertueen loppuessa: kuinka tyhjältä ja harmaalta arki tuntuu jonkin suuria tunteita aiheuttaneen kokemuksen jälkeen.

Miiru vastaa haasteeseen kuvaa käännekohtaa Miirun uralla. Jalan rakennevamma pakottaa Miirun luopumaan rakkaasta baletistaan, ja hänen on ratkaistava, haluaako hän tämän pettymyksen jälkeen jatkaa tanssimista ollenkaan. Tämä kirja oli minusta ehdottomasti sarjan paras kirja - tunnepitoisin ja elävimmän tuntuinen. Kuvaukset haastavista pääsykokeista, tanssijoiden trikoista ja säärystimistä ja Miirun ensimmäiset kokeilut koreografina olivat kiehtovia: niissä välittyi tanssimisen ja luovan työn arki ja loisto.

Riemullisin hetki koitti kuitenkin aivan kirjan loppupuolella, kun törmäsin kohtaan joka todella herätti muistoja. Kohta ei ollut tehnyt vaikutusta hyvyytensä takia, vaan koska se oli minun ja ystäväni mielestä niin huvittava. Tässä kohtauskessa 16-vuotias Miiru katselee heijastustaan kirjaston ovesta ja huomaa kasvaneensa melkein naiseksi:

"Hän katseli farmareihin ja T-paitaan pukeutunutta hentoa tyttöä, jonka pitkät ruskeat hiukset oli kietaistu poninhännälle. Tyttö oli siro, hoikkavyötäröinen ja kapealanteinen ja hänessä oli tiettyä puolihuolimatonta eleganssia. Miiru tuijotti kuvaansa kuin jotakin vierasta ja näki, että tässä oli tyttö, joka satojen muiden lailla oli viehättävä, jota haluttiin viedä ulos, suudella."

Tuo viimeinen virke aiheutti meissä aivan valtavaa riemua, ja meillä oli tapana siteerata sitä ironisesti. Tuollainen  hienoinenkin viittaus seksuaalisuuteen on tietysti varhaisnuoruudessa helposti tuntunut nolostuttavalta ja silti kiehtovalta. Samanlaista hihittelevää uteliaisuutta aiheuttivat tuossa iässä esimerkiksi naistenlehdistä luetut jatkokertomukset, tietyt kohtaukset Tuulen viemästä ja monet elokuvat. Aikuisena helposti unohtaa, miltä nuo tirkistelyt erotiikan maailmaan ovat tuntuneet, mutta tällaiset retket nostalgian jäljille voivat palauttaa ne elävästi mieleen.

Jean Richardson: Miiru tanssii (Dancer in the Wings, 1981)
Otava, 1984

Miiru vastaa haasteeseen (One Foot on the Ground, 1982)
Otava, 1985

Suomemmos molemmissa Tuula Ivakko

Lasken Miiru-sarjan Nostalgia-haasteessa yhdeksi kirjaksi.