Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

Aivan aluksi varoituksen sana. Moni lukija on sitä mieltä, että Ole luonani aina on lukukokemuksena parhaimmillaan, jos kirjasta ei tiedä etukäteen mitään. Vaikka en aio tässä blogijutussa mitään hurjia juonipaljastuksia tehdä, en myöskään osaa kirjoittaa tästä kirjasta niin kieli keskellä suuta, etten paljastaisi yhtään mitään juonesta tai teemoista. Jos siis haluat lukea kirjan aivan puhtaalta pöydältä, ei ehkä kannata lukea eteenpäin.

 
Itse en osaa sanoa, millaista olisi lukea Ishiguron kirja tietämättä siitä mitään, sillä näin kolme vuotta sitten kirjasta tehdyn elokuvan. Ennen elokuvaa olin myös  lukenut muutaman arvostelun, joiden pienten vihjeiden perusteella olin arvannut muutaman olennaisen asian tarinasta. Tämä ei kuitenkaan mitenkään pilannut katsomiskokemusta, ja ihastuin elokuvaan suuresti. Päätin myös heti, että luen kirjankin, kunhan elokuvan muisto on hiukan haalistunut.

Kirjan tarina oli siis tuttu, kun lähdin lukemaan: elokuva on pääpiirteissään hyvin uskollinen kirjalle. Kirjassa salaisuudet kuitenkin paljastetaan hitaammin kuin elokuvassa, ja lukija saa käyttää omaa päättelykykyään vihjeiden kokoamisessa. Uskonkin, että lukukokemus olisi melkoisen huikea, jos kirja tosiaan saisi lukea puhtain mielin, mutta huikea oli omakin kokemukseni vaikka tunsin juonen, teemat ja salaisuudet. Ishiguron kerronta vangitsi mieleni täysin, luin kirjan vuorokaudessa koska en vain malttanut laskea sitä käsistäni, ja se nousi välittömästi suurimpien kirjasuosikkieni joukkoon.

"Ajaessani maaseudulla näen vieläkin paljon sellaista, mikä tuo mieleeni Hailshamin. Kun ohitan jossakin usvaisen pellon kulman, kun ajan alas laaksoon ja näen ison rakennuksen häämöttävän kaukaisuudessa tai kun huomaan vaikkapa poppelirivistön kukkulan rinteellä, ajattelen mielessäni: "Ehkä se on tuo! Minä olen löytänyt sen! Tuo on varmasti Hailsham!" Sitten tajuan sen mahdottomaksi, ajan eteenpäin ja ajatukseni siirtyvät muihin asioihin."

Ishiguro kuvaa vaihtoehtotodellisuutta, joka sijoittuu lähimenneisyyteemme. Tarinaa kertoo 31-vuotias Kathy H., joka muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan sekä parhaita ystäviään Tommya ja Ruthia. Kolmikko varttui Hailshamin sisäoppilaitoksessa, jolla on tietty maine: vielä aikuisenakin Kathy huomaa, että entinen Hailshamin oppilas voi saada osakseen niin ihailua kuin kateuttakin. Hailshamin opetuksessa korostettiin luovuutta ja taideaineita ja oppilaat saivat usein kuulla olevansa aivan erityisiä tapauksia. Jotakin kummallista koulussa kuitenkin on: oppilailla ei tunnu olevan mitään siteitä ulkomaailmaan, opetuksessa on outoja piirteitä ja asioista kerrotaan mutta ei kuitenkaan kerrota.

Ole luonani aina on hienoisia scifipiirteitä sisältävä dystopia maailmasta, jossa ihmisten pyrkimys kohti terveyttä ja hyivnvointia (ehkä jopa kohti ikuista elämää) on luonut eriarvoisen, moraalisesti arveluttavan yhteiskunnan. Ishiguron luoma maailma on ahdistava ja kylmä, mutta myös hyvin arkinen ja tunnistettavakin. Perimmiltään Ole luonani aina onkin kuvaus ihmisyydestä ja ihmiselämän rajallisuudesta. Se kysyy, mikä elämässämme on arvokasta ja kannustaa pohtimaan vastuuta, moraalia, rakkautta ja kuolemaa.

Ishiguron kerronta on hyvin hillittyä ja vähäeleistä. Pinnalta katsottuna se saattaa tuntua jopa kylmältä, mutta pinnan alla voi aistia pakahduttavan suuria tunteita. Kathy kertoo asioista toteavasti, ikään kuin tarkkailijana silloinkin kun asiat koskettavat suoraan häntä itseään. Pienin keinoin Ishiguro kuitenkin rakentaa voimakkaan tunnelman, joka on samanaikaisesti rauhallinen ja piinaava.

Maailma, jossa kirjan henkilöt elävät on hiukan nuhjuinen ja kulunut, täynnä rapistuneita taloja ja kosteuden käpristämiä pokkareita. Se on kummallisten suljettujen laitosten maailma, jossa vallitsee klaustrofobinen tunnelma: edes meren rannalla henkilöhahmot eivät tunnu tavoittavan vapauden ja avaruuden tunnetta. Silti olisin halunnut viipyillä tuossa maailmassa – ei sen takia että maailma olisi itsessään ollut kutsuva vaan puhtaasta lukemisen ilosta. Ole luonani aina oli minulle vangitseva, lumoava lukukokemus, yksi niistä kirjoista, joiden jälkeen maailmaa katsoo hetken aikaa kuin uusin silmin.

Kirjan ovat lukeeneet muiden muassa Katri jonka mielestä tarinaa kerrottiin kuin verhon raosta; Ida joka suosittelee kirjaa kaikille jotka haluavat lukea jotakin erilaista; Booksy jonka mielestä kirja aukeaa lopussa kuin kukka; Anna J jonka mielestä kirja oli riipaiseva ja koskettava; Annami joka rakastui Ishiguron tyyliin kirjoittaa ja Katja joka mielestä kirjan maailma oli sävytetty sateenharmailla vesiväreillä. Raija piti kirjasta mutta ei suosittele elokuvaa – Mustikkakummun Anna sen sijaan piti elokuvasta enemmän kuin kirjasta.

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina ( Never Let Me Go, 2005)
Suom. Helena Bützow
Kansi: Timo Mänttäri
Tammi, 2005 

Kate Atkinson: Elämä elämältä

"Yö ojensi Ursulalle kätensä, ja Ursula nousi tarttumaan siihen. Hän oli helpottunut, melkein iloinen, hän tunsi että loistava kirkas maailma oli hänen ulottuvillaan, paikka jossa kaikki arvoitukset ratkeaisivat. Pimeys kietoi hänet sisäänsä, samettiystävä. Ilmassa oli lunta, hienoa kuin talkki, jäätävää kuin itätuuli vauvan iholla – mutta Ursulan käsi jäikin tyhjäksi ja hän putosi takaisin sairaalasänkyyn."

Ursula Todd syntyy yhä uudelleen, elää elämän elämältä.Helmikuussa 1910 sataa lunta, ja Ursulan elämä alkaa – tai katkeaa heti alkuunsa. Ursula kuolee lapsena onnettomuudessa, tai elää yli molempien maailmansotien. Pienet valinnat, sattumukset ja tietoiset päätökset muuttavat Ursulan elämän suuntaa, mutta voiko toisista elämistä myös oppia jotakin?

Atkinson sai kertomansa mukaan idean tähän kirjaan pohtiessaan vanhaa ajatusleikkiä: entä jos Hitlerin valtaannousu olisi jotenkin estetty. Kirjan entä jos -leikittely kasvaa loppujen lopuksi paljon lähtoideaa laajemmaksi, mutta Hitlerillä ja kansallissosialismin ajan Saksalla on kuitenkin oma osansa kirjassa. Täytyy kuitenkin sanoa, että minusta nämä Hitlerin ympärille rakennetut jaksot olivat kirjan heikointa ja epäuskottavinta antia, joten ehkäpä on ihan hyvä ettei kirja rakennu kokonaan alkuperäisen idean ympärille. Atkinsonin kirjan mielenkiintoisinta antia on tavallisen ihmisen tavallisten elämänvalintojen pohtiminen – ei maailmanhistorian uudelleen kirjoittaminen.

Kirjan kertautuva, jatkuvasti auki ja kiinni keriytyvä rakenne toimii hämmästyttävän hyvin, suorastaan hypnoottisesti. Atkinson myös vaihtelee kerronnan rytmiä juuri sopivasti, jolloin alati uudelleen alkavat elämät eivät käy yksitoikkoisiksi. Oman kiehtovan lisänsä tuo se, että jotkut asiat kerrataan tarinassa yhä uudelleen, kun taas toiset langanpäät jäävät lähes irrallisiksi pieniksi vihjeiksi. Näiden vihjeiden perusteella voi tulkita tapahtumia ja henkilöhahmoja, tai rakentaa omia entä jos -ajatusleikkejään.

1900-luvun alkupuolen Englanti näyttäytyy Atkinsonin kuvaamana nostalgian sävyissä, seepianruskeana ja laskevan auringon kultaisena. Kaikessa on tiettyä katkeransuloista menneen maailman tuntua, aavistus siitä että kirjan kuvaamat ajat ovat ikuisesti kadonneet – jos niitä koskaan näin suloisina on ollutkaan. Atkisonin historia on toki hyvin koristeellista (täynnä raukeita iltapäiviä, kahden kerroksen väkeä ja sherrylasillisia), mutta koristeellisuudessa piilee myös suuri osa kirjan viehätyksestä. On ihanaa uppoutua maailmaan, jossa ihmiset sanailevat nokkelasti, pöydät notkuvat herkkuja ja kaikki lukevat jatkuvasti kirjoja.

Tämän kirjan lukeminen oli todellista hemmotteluhoitoa. Nautin lukemisesta täysin rinnoin, mutta kovin voimakasta jälkihehkua Elämä elämältä ei jälkeensä jättänyt. Eikä sen ehkä tarvinnutkaan. Kirja oli juuri sitä mitä lukuhetkellä kaipasin – mukaansatempaava, fiksu, tunnelmallinen  – mutta joku henkilökohtainen koskettavuus kirjasta jäi puuttumaan. Ihana kirja siis, mutta ei ikimuistoinen.

Elämän elämältä ovat lukeneet myös Raija, Sara, Ulla, Katja, Laura, Karoliina, Anneli, Kirjasieppo, Tuijata ja Mustikkakummun Anna.

Kate Atkinson: Elämä elämältä (Life after life, 2013)
Suom. Kaisa Kattelus
Kansi: Anders Carpelan
Schildts & Söderströms, 2014

Muumikirjat ja minä -haaste

Arja haastoi taannoin minut kertomaan suhteestani muumeihin ja muumikirjoihin. Alunperin haaste on peräisin Opuscolo-blogista.

Joidenkin muumikirjojen selkämykset ovat paljosta lukemisesta hajonneet.

Muumit ovat kulkeneet mukanani koko elämäni: en muista aikaa ennen muumeja. Siksipä en myöskään muista ensimmäisiä kohtaamisiani muumien kanssa tai sitä, mitä olen aivan pienenä muumeista ajatellut. Kotona vanhemmat lukivat muumikirjoja ääneen ennen kuin opin lukemaan, ja myöhemmin olen itse lukenut muumit läpi kerta toisensa jälkeen. Muumikirjat ovat läheisiä sellaisella tavalla, johon kaikkein tärkeimmät ja rakkaimmat kirjat ja tarinat pystyvät: ne muuttuvat osaksi henkilökohtaista kokemusmaailmaa, ja ne ovat yksi tapa katsella elämää ja ihmisiä.

Muumimaailman hahmot ovat satuolentoja mutta tuntuvat todellisilta. Olennaista ei ole se, että kirjojen hahmoilla on kuonot, käpälät tai hännät, koska hahmojen ajatukset ja tunteet ovat niin tunnistettavia ja aitoja. On helppo tunnistaa itsestään ja läheisistään hemulimaisuutta, vilijonkkamaisuutta tai muumipappamaisuutta. Minä löydän itsestäni paljon myöhempien kirjojen muumipeikkoa, joka ottaa asiat tosissaan ja kantaa maailman murheita harteillaan. Samaistun myös Vilijonkkaan joka pelkää onnettomuuksia ja omaa rauhaa kaipaavaan Nuuskamuikkuseen – vaikka en Muikkusen kaltainen maailmanmatkaaja olekaan. Mutkatonta ja suoraviivaista Mymmeliä ihailen, ja Mymmeli nutturoineen on aina ollut myös jonkinlainen tyyli-idolini.

Yksi rakkaimmista muumikuvista: muumipeikko herää talvella.

Lapsena muistelen rakastaneeni muumikirjoista erityisesti Taikurinhattua, Vaarallista juhannusta ja Muumipapan urotöitä. Myös kuvakirja Kuinkas sitten kävikään kuului suosikkieni joukkoon. Pidin tosin jo lapsena kaikista muumikirjoista, vaikka Muumipapan ja meren koin jollakin tavalla hiukan liian ahdistavaksi. Vanhempana kaikkein rakkaimmiksi kirjoiksi ovat nousseet Taikatalvi ja Muumilaakson marraskuu: niiden hiljaiseen ja yksinäiseen maailmaan palaan muumikirjoista kaikkein useimmin. Vaarallinen juhannus taas on muumikirjoista kaikkein eniten hyvän mielen kirja: sitä luen, kun haluan helliä sieluani.

Rakastan myös kirjojen kuvitusta. Tove Janssonin piirrosviiva on ehkä yksi maailman kauneimmista. On myös hienoa seurata, kuinka piirrostyyli muuttuu kirjasta toiseen: ensimmäisten kirjojen hiukan kulmikkaasta ja naivistisesta tyylistä pehmeään ja yksityiskohdilla herkuttelevaan kuvitukseen – ja kohti viimeisten kirjojen pelkistämistä.

80-luvun alussa muumisarjakuvia julkaistiin yksittäisinä lehtinä. Kansikuvat ovat puolalaisesta muumianimaatiosta.

Kirjojen ohella rakastan myös Tove ja Lars Janssonin muumisarjakuvia: erityisesti Toven piirtämät sarjakuvat olen lukenut lähes puhki. Sen sijaan japanilainen muumianimaatio ei ole minusta osa oikeaa muumimaailmaa. Olin lukiossa, kun sarjaa alettiin ensimmäisen kerran näyttää, ja muumifanina halusin tietysti nähdä, miten se oli toteutettu. Katsoin aika monta jaksoa, mutta  mitä enemmän katsoin, sitä enemmän ärsyynnyin pastellimuumeista. (Aivan erityisesti ärsytti se, että rakas Nuuskamuikkuseni puhui sarjassa kuin hidastetun filmin flegmaatikko.) Tiedän, että monelle muumit ovat tulleet tutuiksi nimenomaan tv-sarjan kautta, ja että esimerkiksi lapsuuden rakkaat muumimuistot liittyvät sarjan katsomiseen. Minulle muumit ovat kuitenkin Janssonin kirjoja ja sarjakuvia: niistä löytyy kaikki se elämänviisaus, huumori, rosoisuus ja kauneus, joka tekee muumeista muumeja – ja niin rakkaita.

En ole varma, ketkä kaikki tähän haasteeseen ovat vastanneet tai keitä on haastettu, mutta olisi mukava kuulla muumimuistoja Linnealta, Katjalta ja Hannalta.

Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet

"Jos olisin puhunut, hän kysyi usein myöhemmin itseltään. Jos olisin tarttunut kiinni puheillani, niin olisinko saanut pysäytettyä? Olisiko silloin minun oma suruni juossut minusta ulos ja liittynyt hänen kiukkuunsa ja vihaansa? Olisivatko ne yhdessä valahtaneet maahan ja kadonneet hiekkaan kuin sula metalli?"

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjalla on vannoutuneita ystäviä niin Blogistaniassa kuin sen ulkopuolellakin. Erityisesti Täällä toisen tähden alla -blogin Jaana on innostuneilla kirjoituksillaan vakuuttanut minut siitä, että Kähköstä on vielä joskus luettava.

Turhaan eivät olleet luotettavat tahot kähköstä kehuneet. Mustat morsiamet tempaisi mukaansa heti ensisivuiltaan, joilla nuori Anna Hallikainen saapuu Kuopioon piikomaan. Kuopiossa tuikkivat iltaisin kaupungin valot, ja hattupäätytöt kulkevat käsikynkkää pitkin katuja, korot kopisten. Annakin ostaa hatun ja käsilaukun – opettelee kaupunnin tavoille. Kaupungin ja maailman tavoille Annaa opettaa myös Lassi, jonka katse ja kosketus ovat polttavan lämpimät.

Annan tarinan kautta Kähkönen kertoo ajasta, jolloin luokkaerot ja luokkaviha elivät vahvoina, ja sisällissodan haavat olivat kipeän avoimia. Se kertoo työläisistä, kommunistisesta liikkeestä ja poliittisista vangeista. Ennen kaikkea kirja kertoo naisten historiasta, punavankien vaimoista – elävien leskistä. Se kertoo siitä arjesta, jota ihmiset yrittivät parhaansa mukaan elää myllerrysten ja vihanpidon keskelläkin.

Kähkösen kerronnassa historia herää eloon. Mustat morsiamet tuntuu eletyltä elämältä ja sen henkilöhahmot todellisilta ihmisiltä toiveineen ja pelkoineen. Kirjassa ei ole esitelmöinnin tai kuvittamisen tuntua, joka historiallisia romaaneja joskus vaivaa. Muutamalla tarkalla vedolla Kähkönen piirtää lukijan eteen puutalokorttelit, pyykkituvat ja vinttikamarit. Aika ja tavat ovat erilaisia kuin nykyään, mutta ihmismieli on sama: se rakastaa, kaipaa, vihaa ja unelmoi.

Savon murteella on suuri rooli kirjan hengen ja tunnelman luomisessa. Haluan lainata Unnia, joka Ilselän keskustelussa toteaa seuraavasti:

"Minusta on aivan ihanaa, miten Kähkönen käyttää savon murretta! Se ei näissä kirjoissa ole mikään velmuilun ja kieroilun kieli. Savo on myös kauniin herkkiä ja hyvin vakavia sanoja. Se on sitä arkista kieltä, mitä ihmiset käyttävät."

Juuri noin! Savo soi Kähkösen kirjoittamana kauniisti ja pehmeästi, se kertoo tunteista ja vaikenee toisista, se on tavallisten ihmisten tavallista puhetta. Kähkösen kieli on muutenkin kaunista ja osuvaa: se toteaa arkiset asiat ja maalaa erityiset hetket herkillä väreillä.

Mustat morsiamet ihastutti ja vakuutti. Nyt luvussa on jo sarjan seuraava osa, Rautayöt.

Mustista morsiamista ovat lukeneet myös Villasukka kirjahyllyssä, Mustikkakummun Anna, Suketus ja Amma.

Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet 

Otava, 1998/2010

Dorothy L. Sayers: Five Red Herrings

"On his way back to Kirkcudbright, it occured to Wimsey that it was more than time for tea, and while vocariously filling himself up with potato-scones and ginger-cake, made out a rough list of possible suspects."

Five Red Herrings (suomennettu nimellä Yksi kuudesta) ei ole koskaan kuulunut omiin suosikkeihini Sayersin Peter Wimsey -tarinoiden joukossa. Syyn voi oikeastaan määritellä yhdellä sanalla: aikataulut.

Tämä kirja kuljettaa lordi Peterin pieneen Skotlantilaiseen kylään ja sen kuvataiteilijayhteisön keskelle. Eikä aikaakaan kun yksi taiteilijoista, epämiellyttävä öykkäri Sandy Campbell löytyy kuolleena. Kuolema näyttää tapaturmalta, mutta Wimsey haistaa palaneen käryä. Kyseessä on murha, ja peräti kuudella taiteilijalla näyttäisi olevan motiivi sekä erittäin heikko alibi.

Asetelma on siis perinteisen dekkarin tapaaan herkullinen, ja kirjassa on paljon  mukavia yksityiskohtia. Taiteilijayhteisön kuvaus on hupaisaa luettavaa, ja taiteilijoiden tekniikoilla ja työskentelytavoilla on merkittävä rooli kirjassa. Eri alojen taiteilijoilla on oma paikkansa kaikissa Wimsey-kirjoissa: lahjattomat amatöörit, uutterat ammattilaiset, "väärinymmärretyt nerot" ja originellit boheemitaiteilijat seikkailevat usein sivuosissa, ja luonnollisesti Sayersin alter ego Harriet Vane on myös kirjailija. Tämän kirjan taiteilijat eivät ole suuria lahjakkuuksia eivätkä amatöörejä, vaan pikemminkin keskivertoja rivitaiteilijoita, mikä on varsin sympaattista.

Luin tällä kertaa kirjan englanniksi, ja huomasin vasta nyt että skotlannin murteella on myös oma osansa kirjassa. Paikalliset puhuvat enemmän tai vähemmän paksulla skotlantilaisella korostuksella, ja puheen jäljittely tuo kirjaan eloisuutta, joka suomennoksesta puuttuu.

Mutta ne aikataulut. Murhan ratkaisu perustuu suurimmaksi osaksi epäiltyjen aikataulujen selvittelyyn. Lisäksi juna-aikatauluista keskustellaan yhtenään – ei ainoastaan murhan yhteydessä, vaan myös arkisen rupattelun puitteissa. Epäilemättä kovin brittiläistä, mutta myös varsin kuivakkaa luettavaa.

Mutta Sayers on silti Sayers, ja tylsimmilläänkin antoisaa luettavaa. En silti suosittelisi tätä ensimmäiseksi Wimsey-kirjaksi. Fanille luonnollisesti löytyy tästäkin kirjasta paljon ilahduttavaa.

Dorothy L. Sayers: Five Red Herrings
Victor Collancz, 1931
Open Road Intergrated Media e-kirja

Vuosi kuvina -haaste: toukokuussa tuli kesä

Toukokuussa kevät on jo vaihtunut alkukesäksi. Viikko sitten Helsinki lepäsi helteessä, ja tunnelma oli suorastaan keskikesäinen. Nyt lämpötila on laskenut, mutta vihreys, tuoksut ja lintujen sirkutus kyllä kertovat kesän olevan täällä.

Nämä kuvat on otettu tämän viikon torstaina. Harmaasta taivaasta ja tihkusateesta huolimatta kesä oli kaikkialla, ja sateen raikastama ilma tuoksui huumaavasti syreeneiltä, nokkosilta, tuomilta ja pihlajankukilta.

Vaikka varsinaiseen kesälomaan on vielä aikaa, tunnen olevani jo kesälaitumilla, sillä informaatiotutkimuksen opintoni ovat valmiit. Yhdeksän kuukauden urakka on ollut aika raskas, ja varsinkin nyt keväällä se on verottanut lukuaikaakin melkoisen paljon. Mutta nyt: aikaa kirjoille, lukemiselle ja myös blogien seuraamiselle!

Ihanaa kesää, kukkasia ja satakielen laulua kaikille!

Hanna Nikkanen & Antti Järvi: Karanteeni - Kuinka aids saapui Suomeen

"Kuolema ei ollut se vaikein asia vaan se, että ihmisten piti sairastaa salaa ja kuolla salaa tai joutua syrjityksi. Se ilkeys, mitä ihmiset joutuivat kohtaamaan, se oli tosi raskasta."

Hanna Nikkasen ja Antti Järven Karanteeni on kiinnostava ja koskettava katsaus Suomen aids-historiaan. Kirja ei ole sivumäärältään mittava (pituutta on vain reilut 200 sivua), mutta se onnistuu tarkastelemaan aihettaan todella monipuolisesti ja monesta näkökulmasta. Pääpaino on aids-epidemian varhaisissa vaiheissa: kirja kuvaa ennen kaikkea sairauden rantautumista Suomeen, aids-työn ja taudin hoitomuotojen kehittymistä sekä sitä yleistä asenneilmapiiriä, joka tautia ja sitä sairastavia ihmisiä ympäröi. Kirja kertoo aids-epidemiasta, mutta myös yleisemmin ihmisten peloista, ennakkoluuloista, surusta, yhteistyöstä, rakkaudesta ja sairauteen liittyvästä politikoinnista.

""Aidsilla voi olla hyvä puolensa, jos se saa homoseksuaalit kääntymään pois homoudesta", pohdiskeli göteborgilaispastori Bengt Birgersson Aftonbladetissa."

Suomessa, kuten useimmissa länsimaissa, ensimmäisista aids-potilaista suurin osa oli homomiehiä. Niinpä Karanteenissa on aidsin ohella paljolti kyse myös Suomen seksuaalivähemmistöjen historiasta. Kirjassa tuodaan esille esimerkiksi se, kuinka merkittävä rooli Setalla ja sen aktiiveilla oli aidsin vastaisessa työssä. Aidsin kytkeytyminen homoseksuaalisuuteen vaikutti myös voimakkaasti asenteisiin: moni päättäjä havahtui aidsin vastaisen työn tärkeyteen vasta siinä vaiheessä, kun heterot alkoivat sairastua. Monelle sairastuneelle aids taas merkitsi kaksinkertaista kaapissa oloa: sekä sairaus että seksuaalinen suuntautuminen salattiin usein kaikkein läheisimmiltäkin ihmisiltä. Aids heitti vettä homofobian myllyyn, ja monien silmissä jokainen homo oli hiv-positiivinen taudinkantaja.

"Leena Vehmaksen mielestä oli tärkeää, että muistokirjoituksessa kerrottiin Jannen kuolleen aidsiin.
"Se oli minun lapsi, ihana äidin poika. Minua ei hävetä lapseni tekemiset.""

Karanteeni ei ole vain aidsiin sairastuneiden ihmisten tarina. Se antaa äänen myös niille, jotka seuraavat sairautta läheltä: omaisille, puolisoille, lääkäreille, sairaanhoitajille ja järjestöaktiiveille. Aidsin kanssa eläminen on raskasta myös silloin, kun ei itse sairasta tautia: moni omainen ja aids-työtä tekevä paloi loppuun tai sairastui masennukseen. Mutta näiden vieressä eläneiden tarinat ovat myös täynnä rohkeutta, lämpöä ja tervettä järkeä. Näitä ominaisuuksia tarvittiin, kun aids-hysteria oli pahimmillaan.

"Käynnissä oli lääkintöhallituksen ensimmäinen koko kansalle suunnattu mainoskampanja, "AIDS on tappava tuliainen"."

Kirjaa lukiessa ymmärtää, kuinka vahvasti aids leimasi kokonaista aikakautta. Muistan itsekin mainoskampanjat, lehtijutut ja aidsin käsittelyn populaarikulttuurissa. Muistan myös sen pelon ilmapiirin, joka esimerkiksi lehdistä välittyi. Väittäisinkin, että Karanteeni on mielenkiintoista luettavaa kenelle tahansa, joka on elänyt kirjan kuvaamat ajat, vaikka tauti ei olisikaan henkilökohtaisella tasolla koskettanut – niin moneen ilmiöön aids kytkeytyy.

Hiv-epidemian taltuttaminen onnistui Suomessa poikkeuksellisen hyvin. Syiksi on esitetty mm. julkista terveydenhuoltojärjestelmää, varhaista puuttumista ja pehmeitä linjauksia hiv-politiikassa (esimerkiksi anonyymit testit ja pakkokeinojen välttäminen). Suomessa vältettiin pahimmat ylilyönnit niin median kuin hiv-politiikankin kohdalla. Kirja saikin pohtimaan myös sitä, millainen ilmapiiri nyky-Suomessa vallitsee: kuinka vastaava epidemia tämän päivän Suomessa hoidettaisiin?

Karanteenin ovat lukeneet myös Miska, Kirjasieppo ja Suketus.  

Kustantamolle kiitos arvostelukappaleesta.

Hanna Nikkanen & Antti Järvi: Karanteeni. Kuinka aids saapui Suomeen.
Kansi: Eija Kuusela
Siltala, 2014

Granta 2: Outo

Suomen Grantan toisen numeron teema on outo. Kerrassaan mainio teema, koska outoutta voi lähestyä hyvin monenlaisesta kulmasta. Grantan ensimmäinen numero on jäänyt minulta lukematta – luultavasti sen takia ettei ruoka-teema ole tuntunut kovin houkuttelalta, vaikka ruuasta ja novelleista sinänsä molemmista pidänkin. Tämä toinen numero sen sijaan kiinnosti heti, kun kuulin sen aiheen.

"Pam oli vähällä räjähtää siihen paikkaan – hän ei kerta kaikkiaan voinut ymmärtää, millainen tyttö oli kyseessä: mistä tämä tuli, millaista kommunikaatiota tämä piti normaalina. Pam rummutti sormillaan seinää takanaan – paras tukahdutetun raivon ilmaisu, mihin hän kykeni."
(Zadie Smith: Martha, Martha)

Outo on jotakin vierasta, tavallisuudesta poikkeavaa. Ihminen voi tuntea olevansa vieras muiden joukossa – ympäristön tai muiden ihmisten vieraus voi tuntua oudolta. Outo voi kiehtoa, hämmentää tai pelottaa. Pelottavinta outo on ehkä silloin, kun se kietoutuu saumattomasti arkielämään.

Joissakin Grantan novelleissa outo lähestyy yliluonnollista tai nyrjäyttää todellisuuden raiteiltaan. Naomi Aldermanin kertomuksessa Pian meidän päivinämme profeetta Elia laskeutuu tulisilla vaunuillaan vierailemaan nykyajan Lontoossa. Idea on hauska, mutta novelli itsessään jää ehkä vähän vaisuksi: aiheesta olisi voinut saada enemmänkin irti. Jerker Virdborgin Tapahtuu Karlaplanin metroasemalla sen sijaan onnistuu olemaan aidosti häiritsevä. Novellissa arkinen metroasema muuttuu pelottavien ja veristen tapahtumien näyttämöksi, ja lukija on yhtä ymmällään kuin minäkertoja: mitä metroasemalla tapahtui. Novellin painajaismainen tunnelma ei tarjoa selityksiä tai ratkaisuja.

Outo voi olla myös jotakin hyvin arkista. Zadie Smithin hienosta ja kiehtovasta Martha, Martha -novellista voi löytää monenlaista arkista outoutta. Outoa voi olla ihminen toisesta maasta tai kulttuurista, outo käyttäytyminen tai vain hiukan poikkeava tapa puhua tai pukeutua. Novellin Martha on nuori nainen, joka etsii itselleen asuntoa. Kiinteistönvälittäjä Pam kokee Marthan olemuksen ja käyttäytymisen kovin vieraaksi. Miksi Martha tuntuu olevan niin eksyksissä, ja miksi Marthan käyttäytyminen häiritsee Pamia niin paljon?

Sofi Oksasen Outo puhetta on puhe, jonka Oksanen piti vastaanottaessaan Ruotsin Akatemian pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon. Puhe käsittelee neuvostoretoriikkaa ja sitä, kuinka puheen ja viestinnän keinoin voidaan muokata ihmisten käsitystä todellisuudesta. Propagandan kieli on kiertoilmaisujen ja väärien asiayhteyksien kieltä, joka paitsi hämärtää merkityksiä, tekee myös kommunikaatiosta mahdotonta. Oksasen teksti on paitsi kokoelman kiinnostavinta, myös tärkeintä antia.

Kokoelmaa lukiessani mietin, että kiehtovinta outo on yleensä silloin, kun sitä ei juurikaan selitetä tai analysoida. Tai silloin, kun outo vain vilahtaa jossakin nurkan takana jättäen jälkeensä kummallisen tunteen siitä, ettei kaikki ole aivan kohdallaan. Epävarmuus, epätietoisuus ja hämmennys ovat oudon sukulaisia. Suosikkinovellini kokoelmassa tavoittivat juuri tällaisen heinovaraisen outouden. Haruki Murakamin Thaimaa vie unenomaisen rauhallisesti muistojen ja menneisyyden merkitysten äärelle; Joshua Ferrisin Pelotat enemmän käsittelee pelkoja ja menetyksiä; Johanna Sinisalo antaa lukijan täydentää Äänettämien äänien tarinan yksisuuntaisen kirjeenvaihdon vihjeiden perusteella; ja David Mitchellin Tammikuumies näkee maailman outouden lapsen silmin.

"Illalla päästyään koskemattomaan puhtaaseen leveään vuoteeseensa, Satsuki itki. Hän tajusi olevansa matkalla kohti kuolemaa. Hän tajusi, että hänen sisällään oli kova valkoinen kivi. Hän tajusi, että jossain pimeässä vaani vihreä suomuinen käärme."
(Haruki Murakami: Thaimaa)

Grantan 18 kirjoituksen joukkoon mahtuu luonnollisesti myös sellaisia jotka eivät minua niin säväyttäneet. Kokonaisuutena tämä Grantan toinen numero oli kuitenkin erittäin positiivinen kokemus, ja sai odottamaan tulevia Grantoja. Pidän myös Grantan visuaalisesta ilmeestä: värikkäät kannet piirroskuvineen suorastaan houkuttelevat lukemaan.

Outoja novelleja ovat lukeneet myös Jenni joka piti toisesta Grantasta enemmän kuin ensimmäisestä; Jonna joka löysi kokoelmasta helmiä; ja Kirjasieppo joka suosittelee Grantaa hänelle joka pitää irtokarkeista.

Granta 2. Outo.
Toim. Aleksi Pöyry
Kansi ja kuvitukset: Markus Pyörälä
Otava, 2014

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

"Joskus tarvitaan vain riittävän äänekäs ja vaikutusvaltainen ryhmä muuttamaan maailma sellaiseksi kuin sen jäsenet haluavat. Ryhmän ei välttämättä tarvitse olla edes kovin suuri. Riittää kun jotkut perustelevat omat henkilökohtaiset mieltymyksensä ainoaksi oikeaksi totuudeksi, ja äänekkyydellään saavat aikaan vaikutelman, että heidän takanaan on unohdettuja ja laiminlyötyjä massoja."

Johanna Sinisalo on ehdottomasti yksi tämän hetken mielenkiintoisimmista kirjailijoista. Ennen päivänlaskua ei voi teki omalaatuisuudellaan minuun suuren vaikutuksen, ja ahdistavan intensiivinen Linnunaivot puolestaan on henkilökohtainen suosikkini Sinisalon tuotannosta.

Suhteeni Sinisaloon on kuitenkin ristiriitainen. Linnunaivot on oikeastaan ainoa Sinisalon kirja, josta olen varauksetta pitänyt. Kaikissa muissa kirjoissa on ollut jotakin, mikä on hiertänyt vähän vastakarvaan. Jotakin ärsyttävää. Joskus se on Sinisalon tapa kirjoittaa dialogia. Joskus se, että Sinisalo tuntuu asettuvan henkilöhahmojensa yläpuolelle: hän ikään kuin osoittelee lukijalle hahmojensa heikkouksia ja virheitä. Silti Sinisalo on niin kiinnostava ja hyvä, että annan ärsyttävyydet suurimmaksi osaksi anteeksi.

Auringon ytimeltä odotin paljon. Sukupuolierot ja sukupuolten välinen tasa-arvo kuulostivat sellaisilta aiheilta, joista Sinisalo saisi varmasti paljon irti. Ja varsin paljon hän irti saakin. Auringon ydin on vaihtoehtohistoria, jossa sukupuolten enemmistö on onnistuttu jalostamaan masko-miehiksi ja feminaisiksi. Maskoilla on valta – feminaiset eli eloiset ovat tyhjäpäisiä ja avuttomia naisia, joiden elämän päämääriä ovat rakkaus, avioliitto ja lapset. Epäkelvot yksilöt pyritään tunnistamaan jo varhaislapsuudessa: miinusmiehet ja morlokki-naiset kasvatetaan muista erillään ja steriloidaan. Huono aines kelpaa vain työväeksi, lisääntymään heitä ei päästetä. Kirjan päähenkilö Vanna on kuitenkin onnistunut huijaamaan järjestelmää: hän on morlokki, joka esittää onnistuneesti feminaista.

Asetelma on siis lupaavan herkullinen. Jotenkin en vain pystynyt tempautumaan mukaan Sinisalon luomaan maailmaan. Se tuntui minusta enemmän nokkelalta kuin todelliselta. Ehkä ongelma oli se, että Auringon ydin viittaa niin paljon meidän todelliseen maailmaamme. Sinisalo ripottelee tarinaansa viittauksia milloin miesasiamiesten älynväläyksiin, milloin maahanmuuttokriitikoihin, milloin 50-luvun kotirouvaihanteeseen. Näiden rinnastusten tunnistaminen on toki hauskaa, mutta en voi olla ajattelematta, että vähemmilläkin viittauksilla olisi pärjätty, jos kirjan oma maailma olisi ollut eheämpi ja vahvempi. En aivan pystynyt uskomaan tähän vaihtoehtoyhteiskuntaan, jossa pikkulapsetkin huijaavat viranomaisia. Totalitaariseksi harvainvallaksi kirjan maailmassa oli kovin vähän pelkoa ja vainoharhaisuutta.

Sekä sukupuolen että totalitarismin suhteen täytyy sanoa, että totuus on Sinisalon tarua ihmeelisempää. Ja pelottavampaa.

Auringon ytimen suurin ongelma minulle oli kuitenkin se, että sukupuoliteeman rinnalla suurta osaa näyttelee chili, joka kirjan maailmassa on kielletty ja huumaava nautintoaine. Laiton chili-kauppa, chili-riippuvuus ja chilin moniulotteiset vaikutukset ovat tässä vaihtoehtohistoriassa yhtä tärkeässä roolissa kuin sukupuoli, enkä rehellisesti sanottuna ymmärtänyt minkä takia. Tarinaan ja juoneen chili kyllä kietoutuu, mutta teemana se oli minusta epäkiinnostava. Jos voi puhua sukupuolesta, miksi puhua chilistä?

Muita kirjan lukeneita: Booksy, Salla, Aamuvirkku yksisarvinen, Linnea, Morre ja Arja.

Johanna Sinisalo: Auringon ydin
Kansi: Miika Immonen
Teos, 2013 

Asta Honkamaa: Naisen maisema

"Jos minä päätän, tämä voi olla täyttä elämää. Kirjolohikiusaus voi olla täyttä elämää, ja totinen vanhus, ja ajoissa maksettu lasku. Täynnä elämää. Jokainen hetki yhtä yhtä täydellinen kuin joku toinenkin. Yhtä juhlaa!"

Millainen on naisen maisema? Asta Honkamaan runoissa se on liian korkat korot mukulakivillä, neljä tuntia kestäviä aamukahveja, joiden aikana kahvi vaihtuu viiniin ja soodaan. Se on siskonpedissä nukuttaja öitä ja iltoja joista muistetaan ainakin fuksian värisiksi maalatut huulet, vaikka mitään muuta ei muistettaisikaan.

Mutta tässä ei ole koko maisema. Naisen elämä on myös kohtuuttomia kyyneliä ja koko identiteetin lävistävää kipua. Se on haaveita ajasta, jolloin pelkää vähemmän. Se on vieras käsi alushousuissa ja nainen jota sattuu liikaa. Se on hetkiä, kun suusta tulee puheen sijaan huutoa.

Honkamaan runoissa naisen elämä on kaunis ja rujo – ruma ja herkkä. Jotkut runot ovat niin viehättäviä ja tunnelmallisia, että niiden ääreen haluaa jäädä huokailemaan. Toiset runot työntyvät epämiellyttävän lähelle.  Runoissa ja aurinkoa ja seitinohuita päiväkännejä ja

Minun raajani, minun rajani, minun eritteeni, 
minun luomeni, minun painajaiseni, ja minun aggressioni,
minun suruni, minun yksinäisyyteni.

Tunnelman lisäksi Honkamaa leikittelee runoissaan rytmillä ja muodolla. Osa runoista keinuu unelmoivassa rytmissä, osa nyrjäyttää rytmin sijoiltaan, ja jotkut runot lähestyvät muodoltaan suoraa proosaa. Muodoltaan kokoelma ei olekaan kovin yhtenäinen vaan pikemminkin repaleinen. Naiseuden teema kuitenkin liittää runot toisiinsa. Kokoelmassa on railakkuutta ja outoutta, joka vetosi minuun.

Kokonaisuutena pidin Naisen maisemasta erittäin paljon. Kiitos kustantamolle, joka tarjosi arvostelukappaleen luettavaksi.

"Kaikki on mahdollista,
kunhan silmistä vain heijastuu kaikki se viattomuus
joka täysi-ikäisen ihmisen silmistä on ylipäätään mahdollista heijastua."

Honkamaan runoja ovat lukeneet myös Jenni, Maria, Mari A., Booksy, hdcanis, Sanna ja kirsimaarit. 

Osallistun Naisen maisemalla Saran runohaasteeseen.

Asta Honkamaa: Naisen maisema.
Kansi - kannen kuva: Mika Tuominen - Joakim Pusenius
Books North, 2014