Muumikirjat ja minä -haaste

Arja haastoi taannoin minut kertomaan suhteestani muumeihin ja muumikirjoihin. Alunperin haaste on peräisin Opuscolo-blogista.

Joidenkin muumikirjojen selkämykset ovat paljosta lukemisesta hajonneet.

Muumit ovat kulkeneet mukanani koko elämäni: en muista aikaa ennen muumeja. Siksipä en myöskään muista ensimmäisiä kohtaamisiani muumien kanssa tai sitä, mitä olen aivan pienenä muumeista ajatellut. Kotona vanhemmat lukivat muumikirjoja ääneen ennen kuin opin lukemaan, ja myöhemmin olen itse lukenut muumit läpi kerta toisensa jälkeen. Muumikirjat ovat läheisiä sellaisella tavalla, johon kaikkein tärkeimmät ja rakkaimmat kirjat ja tarinat pystyvät: ne muuttuvat osaksi henkilökohtaista kokemusmaailmaa, ja ne ovat yksi tapa katsella elämää ja ihmisiä.

Muumimaailman hahmot ovat satuolentoja mutta tuntuvat todellisilta. Olennaista ei ole se, että kirjojen hahmoilla on kuonot, käpälät tai hännät, koska hahmojen ajatukset ja tunteet ovat niin tunnistettavia ja aitoja. On helppo tunnistaa itsestään ja läheisistään hemulimaisuutta, vilijonkkamaisuutta tai muumipappamaisuutta. Minä löydän itsestäni paljon myöhempien kirjojen muumipeikkoa, joka ottaa asiat tosissaan ja kantaa maailman murheita harteillaan. Samaistun myös Vilijonkkaan joka pelkää onnettomuuksia ja omaa rauhaa kaipaavaan Nuuskamuikkuseen – vaikka en Muikkusen kaltainen maailmanmatkaaja olekaan. Mutkatonta ja suoraviivaista Mymmeliä ihailen, ja Mymmeli nutturoineen on aina ollut myös jonkinlainen tyyli-idolini.

Yksi rakkaimmista muumikuvista: muumipeikko herää talvella.

Lapsena muistelen rakastaneeni muumikirjoista erityisesti Taikurinhattua, Vaarallista juhannusta ja Muumipapan urotöitä. Myös kuvakirja Kuinkas sitten kävikään kuului suosikkieni joukkoon. Pidin tosin jo lapsena kaikista muumikirjoista, vaikka Muumipapan ja meren koin jollakin tavalla hiukan liian ahdistavaksi. Vanhempana kaikkein rakkaimmiksi kirjoiksi ovat nousseet Taikatalvi ja Muumilaakson marraskuu: niiden hiljaiseen ja yksinäiseen maailmaan palaan muumikirjoista kaikkein useimmin. Vaarallinen juhannus taas on muumikirjoista kaikkein eniten hyvän mielen kirja: sitä luen, kun haluan helliä sieluani.

Rakastan myös kirjojen kuvitusta. Tove Janssonin piirrosviiva on ehkä yksi maailman kauneimmista. On myös hienoa seurata, kuinka piirrostyyli muuttuu kirjasta toiseen: ensimmäisten kirjojen hiukan kulmikkaasta ja naivistisesta tyylistä pehmeään ja yksityiskohdilla herkuttelevaan kuvitukseen – ja kohti viimeisten kirjojen pelkistämistä.

80-luvun alussa muumisarjakuvia julkaistiin yksittäisinä lehtinä. Kansikuvat ovat puolalaisesta muumianimaatiosta.

Kirjojen ohella rakastan myös Tove ja Lars Janssonin muumisarjakuvia: erityisesti Toven piirtämät sarjakuvat olen lukenut lähes puhki. Sen sijaan japanilainen muumianimaatio ei ole minusta osa oikeaa muumimaailmaa. Olin lukiossa, kun sarjaa alettiin ensimmäisen kerran näyttää, ja muumifanina halusin tietysti nähdä, miten se oli toteutettu. Katsoin aika monta jaksoa, mutta  mitä enemmän katsoin, sitä enemmän ärsyynnyin pastellimuumeista. (Aivan erityisesti ärsytti se, että rakas Nuuskamuikkuseni puhui sarjassa kuin hidastetun filmin flegmaatikko.) Tiedän, että monelle muumit ovat tulleet tutuiksi nimenomaan tv-sarjan kautta, ja että esimerkiksi lapsuuden rakkaat muumimuistot liittyvät sarjan katsomiseen. Minulle muumit ovat kuitenkin Janssonin kirjoja ja sarjakuvia: niistä löytyy kaikki se elämänviisaus, huumori, rosoisuus ja kauneus, joka tekee muumeista muumeja – ja niin rakkaita.

En ole varma, ketkä kaikki tähän haasteeseen ovat vastanneet tai keitä on haastettu, mutta olisi mukava kuulla muumimuistoja Linnealta, Katjalta ja Hannalta.