Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet

"Jos olisin puhunut, hän kysyi usein myöhemmin itseltään. Jos olisin tarttunut kiinni puheillani, niin olisinko saanut pysäytettyä? Olisiko silloin minun oma suruni juossut minusta ulos ja liittynyt hänen kiukkuunsa ja vihaansa? Olisivatko ne yhdessä valahtaneet maahan ja kadonneet hiekkaan kuin sula metalli?"

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjalla on vannoutuneita ystäviä niin Blogistaniassa kuin sen ulkopuolellakin. Erityisesti Täällä toisen tähden alla -blogin Jaana on innostuneilla kirjoituksillaan vakuuttanut minut siitä, että Kähköstä on vielä joskus luettava.

Turhaan eivät olleet luotettavat tahot kähköstä kehuneet. Mustat morsiamet tempaisi mukaansa heti ensisivuiltaan, joilla nuori Anna Hallikainen saapuu Kuopioon piikomaan. Kuopiossa tuikkivat iltaisin kaupungin valot, ja hattupäätytöt kulkevat käsikynkkää pitkin katuja, korot kopisten. Annakin ostaa hatun ja käsilaukun – opettelee kaupunnin tavoille. Kaupungin ja maailman tavoille Annaa opettaa myös Lassi, jonka katse ja kosketus ovat polttavan lämpimät.

Annan tarinan kautta Kähkönen kertoo ajasta, jolloin luokkaerot ja luokkaviha elivät vahvoina, ja sisällissodan haavat olivat kipeän avoimia. Se kertoo työläisistä, kommunistisesta liikkeestä ja poliittisista vangeista. Ennen kaikkea kirja kertoo naisten historiasta, punavankien vaimoista – elävien leskistä. Se kertoo siitä arjesta, jota ihmiset yrittivät parhaansa mukaan elää myllerrysten ja vihanpidon keskelläkin.

Kähkösen kerronnassa historia herää eloon. Mustat morsiamet tuntuu eletyltä elämältä ja sen henkilöhahmot todellisilta ihmisiltä toiveineen ja pelkoineen. Kirjassa ei ole esitelmöinnin tai kuvittamisen tuntua, joka historiallisia romaaneja joskus vaivaa. Muutamalla tarkalla vedolla Kähkönen piirtää lukijan eteen puutalokorttelit, pyykkituvat ja vinttikamarit. Aika ja tavat ovat erilaisia kuin nykyään, mutta ihmismieli on sama: se rakastaa, kaipaa, vihaa ja unelmoi.

Savon murteella on suuri rooli kirjan hengen ja tunnelman luomisessa. Haluan lainata Unnia, joka Ilselän keskustelussa toteaa seuraavasti:

"Minusta on aivan ihanaa, miten Kähkönen käyttää savon murretta! Se ei näissä kirjoissa ole mikään velmuilun ja kieroilun kieli. Savo on myös kauniin herkkiä ja hyvin vakavia sanoja. Se on sitä arkista kieltä, mitä ihmiset käyttävät."

Juuri noin! Savo soi Kähkösen kirjoittamana kauniisti ja pehmeästi, se kertoo tunteista ja vaikenee toisista, se on tavallisten ihmisten tavallista puhetta. Kähkösen kieli on muutenkin kaunista ja osuvaa: se toteaa arkiset asiat ja maalaa erityiset hetket herkillä väreillä.

Mustat morsiamet ihastutti ja vakuutti. Nyt luvussa on jo sarjan seuraava osa, Rautayöt.

Mustista morsiamista ovat lukeneet myös Villasukka kirjahyllyssä, Mustikkakummun Anna, Suketus ja Amma.

Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet 

Otava, 1998/2010