A.S. Byatt: Lasten kirja

"Tom oli osa sitä kuvaa, joka hänellä on englantilaisesta perheestään: lapset juoksemassa vapaina metsässä, auringon täplittämä maanpinta, hymyilevät vanhemmat talossa, johon he palasivat naarmuilla ja hengästyneinä Koijasta ja sen mutkattomista salaisuuksista. He olivat olleet yksikkö, asteittainen sarja touhukkaita lapsia, kaikki yhtä, kaikki erilaisia, niin kuin lapset ovat, ja arkielämä vähine rajoituksineen oli pitänyt heitä otteessaan – ja nyt tämä kaikki oli hänestä ylellisyyttä. Puutarha ja portaat olivat hänelle tutut, hänen pikku makuuhuoneensa ja Koija, yhtä tuttuja kuin hänen oma ruumiinsa, hiukset harjan alla, ohuet jalkaterät, jänteikkäät kädet. Mutta mikään ei ollutkaan sitä, miltä näytti."

Eletään 1800-luvun viimeisiä vuosia. Wellwoodin perheen äiti Olive kirjoittaa satuja, paitsi suurelle yleisölle, myös omille lapsilleen. Jokaisella Wellwoodin perheen seitsemästä lapsesta on oma kirjansa, johon Olive kirjoittaa kunkin lapsen omaa tarinaa. Kaikki tietävät, että Olive rakastaa eniten vanhinta poikaansa Tomia, ja myös Tomin kirja on muiden lasten kirjoja merkittävämpi.

Lasten kirja tutustuttaa lukijan Wellwoodien lisäksi Cainin, Fluddin ja Sternin perheisiin, sekä lukuisiin sivuhenkilöihin. Wellwoodien ja heidän lähipiirinsä elämä vaikuttaa aluksi lähes täydelliseltä englantilaiselta idylliltä. On vanha maalaistalo, metsiä ja niittyjä. On satutäti äitinä ja mukava isä. Seurustellaan taiteilijoiden, älykköjen ja yhteiskunnallisten vaikuttajien kanssa. Heti kirjan ensimmäisillä sivuilla Wellwoodit ottavat siipiensä suojiin Philip Warrenin, köyhän mutta taiteellisesti lahjakkaan pojan: lasten tarinoiden klassikkoaineistoa siis.

Vähitellen idyllin takaa alkaa paljastua tummia sävyjä. Salaisuuksia ja petoksia. Itsekkyyttä ja pahoja tekoja. Jokainen kirjan lapsista menettää viattomuutensa, osa julmastikin. Salaisuuksien, satujen ja leikkien keskellä varttuneet lapset joutuvat miettimään, keitä he oikeastaan ovat ja mitä he haluavat maailmassa tehdä. Jotkut yrittävät pitää kiinni huolettomasta lapsuudesta, toiset tarttuvat todellisuuteen ja haluavat muuttaa maailmaa.

Kirjasta voi löytää monia eri lapsuuden merkityksiä. Se kertoo lapsista, mutta myös aikuisista, joissa on jotakin lapsenomaista. Olive Wellwood kirjoittaa satuja ja näkee itsensä hanhiemona; Anselm Stern on marionettitaiteilija; Benedict Fludd on täysin oikkujensa ja raivokohtaustensa vietävissä. Kirjan aikuiset pukeutuvat naamiaisasuihin ja esittävät näytelmiä – yksityiselämässään he salailevat ja keksivät valkoisia valheita. Heitä kuljettavat himo, mieliteot ja fantasia. He haluavat elää ikuista lapsuutta, kuin Peter Pan.

Lapsuus ei kuitenkaan voi jatkua ikuisesti. Niin suloisia kuin lapsuuden leikit ja juhannusyön taika ovatkin, niihin ei voi jäädä elämään. Aikuinen, joka kieltäytyy vastuusta ja velvollisuuksista, on jollakin tavalla vaillinainen ja pahimmillaan hirvittävä. Byattin henkilöhahmoista monet ajalehtivat lapsuuden ja aikuisuuden rajamailla, ja muutama kieltäytyy täysin aikuistumasta. On kuitenkin selvää, että kirjan sankareita ovat ne lapset, jotka kasvavat aikuisiksi, kantavat vastuunsa ja asettavat muiden tarpeet omiensa edelle.

Byatt kirjoittaa myös kokonaisesta aikakaudesta, joka takertuu lapsuuteen. Liisa ihmemaassa, Kaislikossa suhisee ja Rautatielapset kiehtovat aikuisten mieliä. Yhteiskunnalliset ongelmat, luokkataistelu ja naisten oikeudet muuttavat jo maailmaa, mutta suuri osa kirjan henkilöistä elää vielä sellaista etuoikeutettua elämää, jota nämä ilmiöt eivät juuri kosketa. Politiikasta ja moraalista keskustellaan, mutta etäisesti ja teoreettisesti. Mutta lapsuuden loppu on edessä myös Euroopalla, joka siirtyy 1800-luvulta 1900-luvulle.

Lasten kirja oli minulle lumoava lukukokemus. Kirja on järkälemäinen ja kaikin tavoin massiivinen. Henkilöhahmoja on kymmenittäin, samoin teemoja ja aiheita. Tarinankuljetuksen lomassa on runoja ja katkelmia Oliven saduista ja välillä pitkähköjä katsauksia historiallisiin henkilöihin ja tapahtumiin. Jotenkin Byatt onnistuu pitämään koko tämän paketin kasassa, eikä mikään kirjassa tuntunut minusta turhalta. Kersti Juvan suomennosta ei voi kuin ihailla: teksti on vivahteikasta, elävää ja soljuvaa.

Lasten kirja on hämmästyttävä yhdistelmä tarunomaisuutta ja realismia, siinä on tragiikka ja dramatiikka ja runollisuutta, mutta se tuntuu silti kovin todelliselta – välillä melkein unohdin lukevani fiktiota. Henkilöhahmoista tuli lukemisen aikana läheisiä, ja kirjan viimeisiä sivuja lukiessani huomasin itkeväni. Osaksi itkin liikutuksesta, kertomuksen koskettamana, osaksi ehkä sen takia että kirja oli kokonaisuudessaan niin pakahduttavan hieno. Tarinan taikaa parhaimmillaan.

Lasten kirjan ovat lukeneet myös Anna, Norkku ja Katja.

A.S. Byatt: Lasten kirja (The Children's Book, 2009)
Suom. Kersti Juva; runojen suomennos Alice Martin
Kansi: Iira Oivo
Teos, 2011