torstai 1. elokuuta 2013

Tua Harno: Ne jotka jäävät


"Emil hämmästyi. Hän oli ajatellut, ettei Frida ikinä haluaisi asua missään muualla kuin Helsingissä. Frida kävi teatterissa viikottain ja lähikaupassa päivittäin, koska ei osannut suunnitella ruokahuoltoaan sen pidemmälle.
Sinulla on romantisoitu käsitys saaristosta. Sinä haluaisit kaupunkiin heti takaisin, Emil sanoi.
Ehkä, mutta eikö kaikilla ole samanlainen Muumipappa ja meri ja majakkasaari -unelma? Frida räpytteli silmiään. Raitiovaunu liukui pysäkille ja he nousivat kyytiin.
Ei minulla ole, Emil sanoi. Minä haluan asua täällä."

Tua Harnon esikoisromaani kertoo Hernkilin suvusta, jonka jäsenillä on ollut taipumus lähteä. Isoisä Poju kulki aikoinaan pitkin maailmaa perustaen aina uuden perheen vaimoineen ja lapsineen: yhdenkään luokse hän ei osannut juurtua. Pojun ensimmäisestä avioliitosta syntynyt poika Raimo taas on päättänyt olla se, joka jää: murtuva mieli kuitenkin pakottaa Raimonkin pois perheen luota. Raimon tytär Frida ei tiedä lähteäkö vai jäädä: poikaystävä Emil toivoisi lasta, mutta Fridaa epäilyttää.

Ne jotka jäävät käsittelee lähtemistä ja jäämistä monella tasolla. Lähteä voi konkreettisesti, matkustamalla toiselle puolelle maapalloa, kuten isoisä Poju. Tai voi lähteä omasta itsestään – muuttua vieraaksi itselleen ja muille. Kirjassa Raimon mieli jättää perheen paljon aikaisemmin kuin mies itse muuttaa pois yhteisestä kodista: kauniista ja ihaillusta isästä tulee vainoharhainen, pesemättömältä haiseva mies. Frida taas miettii, pitäisikö jättää opiskeluala, joka eivät tunnukaan omalta, ja pitäisikö jäädä parisuhteeseen, joka on kestänyt kauemmin kuin mikään aikaisempi. Kuinka paljon läheisyyttä parisuhteessa pitää antaa ja saada: onko väärin sulkeutua omaan huoneeseen tai omiin ajatuksiin? Onko lähteminen pakenemista, vai vaatiiko juuri asioista luopuminen rohkeutta? Ovatko perheensä luokse jäävätkään aina oikeastaan läsnä?

Jotkut kirjan lukeneet ovat moittineet, että nimestään huolimatta kirja käsittelee nimenomaan niitä lähtijöitä, mutta minusta myös ne jotka jäävät nousivat kyllä esiin. Varsinkin, kun moni kirjan henkilöistä on sekä lähtijä että jääjä. On äitejä ja vaimoja, jotka odottavat turhaan rakkaansa paluuta. On lapsia, jotka joutuvat vanhempiensa hoitajiksi, kun kukaan muu ei näistä enää huolehdi. Ja viimeinen sana kirjassa annetaan nimenomaan yhdelle heistä, jotka jäävät. Harno käsitteli tätä lähtemisen teemaa minusta ilahduttavan monipuolisesti. Tarinaltaan tai aiheiltaan kirja ei ole mitenkään äärimmäisen omaperäinen, mutta pidin siitä, kuinka aiheita käsiteltiin. Ymmärtäen ja tuomitsematta.

Pidin myös Harnon tavasta kuljettaa tarinaa ja käyttää kieltä. Hän kirjoittaa hyvin ilmavasti, jättäen sekä sanojen että tapahtumien väliin paljon tilaa. Tarina kulkee kolmessa aikatasossa, siirtyen menneisyydestä nykyisyyteen, eikä kaikkia historiankäänteitä avata lukijalle. Henkilöhahmojakaan ei selitetä puhki. Harno piirtää tapahtumia ja tunnelmia sanoillaan jotenkin luonnosmaisesti – välittäen enemmän vaikutelmia kuin viimeisteltyjä muotokuvia.

Pidin kirjasta kovasti, erityisesti lukemisen aikana. Jotakin hiukan etäistä kirjassa oli, minkä vuoksi se ei ehkä jättänyt kovin voimakasta jälkimakua, mutta lukiessani pidin kyllä siitä etäisestä otteestakin. Jos jotain kirjasta muuttaisin, niin Pojun tarinalle olisi voinut omistaa hiukan vähemmän aikaa: se ei ainakaan minulle ollut lainkaan niin mielenkiintoinen kuin Raimon ja Fridan osiot. Muuten kirja oli kovasti mieleeni, ja odotan kiinnostuksella, mitä Harno jatkossa tulee kirjoittamaan.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Minna, Sara, Katja, Hanna, Jenni, Katri ja Mari A.

Tua Harno: Ne jotka jäävät
Kansi: Timo Numminen
Otava, 2013

12 kommenttia:

  1. Tämä oli sellainen kirja, jota minäkin tykkäsin lukea, mutta kovin suurta jälkeä se ei tosiaan jättänyt. Ja kirja ei muutenkaan ollut ihan minun, vaikka kirja ihan hyvä toisaalta olikin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katri, ei tämä ehkä minuunkaan kovin suurta jälkeä tule jättämään, vaikka kirjasta pidinkin paljon - mutta eipä kaikkien kirjojen tarvitsekaan olla ikimuistoisia. Pidin sen verran paljon, että aion varmasti lukea Harnon seuraavankin kirjan.

      Poista
  2. Aika samalla tavalla taisimme lukea tämän kirjan? Minä pidin valtavasti ja vaikka kirja pysyi toisaalta etäisenä, toisaalta se tuli kuitenkin siksi likikin (pidän yleensä hieman etäisemmästä kerronnasta) kiitos tulkinnan varaa antavan ilmavuutensa.

    Minäkin olisin karsinut hieman Poju-osioista.

    Upeasti kirjoitettu kirja, jonka tunnelmaa jäin lukemisen jälkeen kaipaamaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, aika samankaltaisilta vaikuttavat kokemuksemme, kyllä. :) Minäkin pidän usein etäisyydestä, ja etäinenkin kirja voi vaikuttaa hyvin voimakkaasti. Tämä ei ehkä ollut ihan niin voimakas, mutta tosiaan pidin paljon. Harnon tapa kirjoittaa on kaunis, mutta ei liian kaunis.

      Poista
  3. Tunnelma tässä kirjassa on tosiaan upea. Mutta minullekin tämä jäi jollakin lailla vähän etäiseksi, vaikka pidinkin kyllä kovasti. Jotain vielä syvempää ehkä olisin kaivannut tai selkeää tarkoitusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Helmi-Maaria, jokin viimeinen syvennys jäi minullakin puuttumaan. Mutta ehkäpä seuravissa kirjoissa Harno tavoittaa senkin. :)

      Poista
  4. Minusta tämä oli hieno kirja, upea kieli ja loistava esikoinen.

    Odotan innolla, mitä seuraavaksi tulee, tämän kirjan perusteella voisi olla hyvää odotettavissa =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mari, minäkin pidin, ja aivan erityisesti siitä kielenkäytöstä. Lupaa tosiaan hyvää myös Harnon seuraavilta tuotoksilta.

      Poista
  5. Olikohan se etäisyys haikeutta...

    Harnon tyyli on todellakin jollakin tavalla uniikki ja tarina kulkee kuin...kuin joku kaunis tanssi ja taustalla soi sitten se Cohenin Suzanne, vaikka minä kuulin kyllä välillä Sibeliuksen Valse Tristeä. Pidin kirjasta paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena,etäisyydessä oli tosiaan haikeutta. Ja sitten tässä tietysti myös kuvattiin osittain aika etäisiä ihmisiä - siitäkin pidin.

      Harnon kielessä oli kyllä hyvä rytmi, musiikillinen.

      Poista
  6. Hei! Tulin lukemaan, mitä kirjasta sanotaan, kun Lauri Tähkä mainitsi siitä Annassa. Muistin kirjan tunnelman, mutta en yhtään, mistä siinä oli kysymys. Nyt kuukausien jälkeen mielikuva oli kuin utuinen, impressionistinen vesivärimaalaus. Pidän siitä, mitä kerrot kirjasta, nyt kun asiat palasivat mieleen, teos oli hieno ja jätti paljon liikkumavaraa omalle ajattelulle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katriina, tämä ei tosiaan minullekaan tainnut olla sellainen kirja, jonka tarina niinkään jäisi mieleen. Mutta tunnelma on ainakin vielä mielessä. Siinä oli tosiaan jotain utuista, luonnosmaista.

      Poista