Anne Tyler: Amerikan lapset

"Bitsy oikaisi ryhtiään ikään kuin olisi tullut ajatelleeksi jotain. "Huomaatko että minä olen pukeutunut mustavalkoisiin?" hän sanoi Ziballe.
Ziba nyökkäsi silmät suurina.
"Siksi että vauvat eivät näe värejä. vain mustaa ja valkoista. Minä olen käyttänyt pelkästään mustaa ja valkoista siitä päivästä kun Jin-Ho saapui."
"Todellako!" Ziba sanoi ja katsoi omaa vaaleanpunaista pooloaan.
"Sinäkin voisit kokeilla", Bitsy sanoi. 

Kaksi toisilleen tuntematonta perhettä saa samana päivänä adoptiotyttären Koreasta. Perheet kohtaavat lentokentällä vastaanottaessaan lapsia, ja alkavat pitää yhteyttä. Periamerikkalaisilla Donaldsoneilla ja siirtolaistaustaisilla Yazdaneilla ei näytä adoption lisäksi olevan kovin paljon yhteistä, mutta silti perheet ystävystyvät. Erityisesti perheiden äidit saavat tukea toisistaan: Bitsy ja Ziba kun tietävät, millaista on olla äiti, joka ei voi jakaa kokemuksia sydänäänistä, supistuksista ja rintaruokinnasta. Myös muita, yllättäviäkin ystävyyssuhteita syntyy vuosien varrella.

Adoptio on Amerikan lasten lähtökohta, mutta se on vain yksi kirjan aiheista. Sen lisäksi – ja enemmänkin – kirja kertoo perheistä, ystävyydestä ja muukalaisuudesta. Ja ennen kaikkea ihmisyydestä. Tyler kuvaa henkilöhahmojaan tarkkanäköisesti, paljastaen heidän heikot kohtansa, pikkumaisuutensa, turvapaikkansa, muistonsa ja pelkonsa. Tylerin henkilöhahmot eivät ole kaikin puolin miellyttäviä, mutta tunsin lukiessani kiintyväni erityisesti niihin henkilöihin, joille Tyler oli antanut kaikkein eniten negatiivisia piirteitä. Koska loppujen lopuksi he olivat elävämpiä ja mielenkiintoisempia kuin tasaisen pehmeämmin sävyin maalatut hahmot.

Bitsy Donaldson esimerkiksi on varsin ärsyttävä nainen ainaisine juhlineen ja merkkipäivineen, ruokaa ja lastenkasvatusta koskevine sääntöineen ja "oikeine" mielipiteineen. Sellainen nainen, joka tarkoittamattaan loukkaa monia ihmisiä kertomalla, kuinka näiden tulisi elää omaa elämäänsä. Mutta Tyler näyttää Bitsyn myös haavoittuneena, väsyneenä, rakastavana tyttärenä ja äitinä. Kirjan alkupuolella Bitsy oli minusta suorastaan raivostuttava – kirjan lopussa en olisi halunnut erota hänestä. Tai Yazdanien isoäidistä, itsevarmasta ja etäisyytensä säilyttävästä Maryamista, johon taisin lukiessani sekä samaistua että vähän ihastua. Maryam on sekä oman sukunsa että amerikkalaisten ystäviensä mielestä vaikea, tyly ja liian riippumaton. Maryam ei halua jakaa itsestään kaikkea ja hän nauttii kapoisasta elämästään, jossa kotona pysytteleminen vähentää erehtymisvaaraa. Maryam on mielenkiintoinen yhdistelmä voimaa ja heikkoutta.

Amerikan lapset on toinen Tylerilta lukemani kirja. Se oli lempeämpi ja lämpimämpi kuin aikaisemmin lukemani Avioliiton lyhyt oppimäärä, mutta molemmissa oli muuten hyvin paljon samaa. Uskottavia, monisyisiä henkilöhahmoja, perhesuhteiden tarkkaa kuvausta ja huomioita arkisesta elämästä. Tylerin huomiot nostavat usein esiin ihmiselon hassuja, naurettaviakin piirteitä, mutta myös kauniita, koskettavia hetkiä. Tiedän, että tulen lukemaan Tylerilta vielä monta kirjaa, sillä hän tuntuu olevan juuri sellainen kertoja, joka osaa kuvata arkea hämmästyttävän aidosti ja elävästi. Ja se on ominaisuus, joka minua loputtomasti vetää kirjoissa puoleensa.

Kirjan ovat lukeneet myös Katja jonka mielestä tasapaksuuskin on Tylerilla hyve; sonja joka jäi miettimään perheiden välisen ystävyyden todellista luonnetta; Karoliina joka oli ihastuksissaan ihmiskuvauksesta; Kirjanainen jolle kokonaisuus jäi laimeaksi; Katri jolle tämä oli yhden kerran kirja; ja Norkku jota kirja kiinnosti ja kosketti.

Anne Tyler: Amerikan lapset (Digging to America, 2006)
Suom. Kristiina Rikman
Otava, 2008