torstai 9. toukokuuta 2013

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia


"Häntä ei pelottanut nyt mikään muu kuin se, ettei tämä tunne koskaan haihtuisi. Sydän sykki hirvittävän tyytymättömänä senhetkiseen elämään; korvissa soi vielä musiikin kaiku ja silmissä välkkyivät valojen heijastukset. Hänestä tuntui että jokin vihlaiseva tieto oli pyyhkäissyt häntä siivillään, jokin ihmeellinen ja salaperäinen tunne, joka vaikutti miltei yhtä voimallisesti kuin edellisen viikon tapahtumat. Hän makasi sohvalla typertyneenä ja lannistuneena siitä, ettei ollut onnistunut tarttumaan siihen mitä hänelle oli tarjottu, ja vajosi horteeseen joka ei ollut unta."

Äitejä jotka lähtevät. Poikia jotka yrittävät selvitytyä äidin kuolemasta. Äitejä jotka  haluaisivat rakentaa tulevaisuutta pojilleen. Poikia joista on tullut äideilleen vieraita. Colm Tóibínin novelleissa äitien ja poikien väliset suhteet eivät ole helppoja tai yksinkertaisia. Moni tarina käsittelee tavalla tai toisella menetystä: äidit ja pojat kadottavat toisensa joko kirjaimellisesti tai henkisesti. Haikea surumielisyys sävyttää lukukokemusta, eikä Tóibín päästä lukijaansa helpolla. Vähäeleisten tarinoiden taakse kätkeytyy kerroksia, joiden tummat sävyt paljastuvat vähitellen.

Ihastuin rajattomasti Tóibínin ensimmäiseen suomennettuun romaaniin Brooklyniin ja vaikka tämä novellikokoelma ei ollut minulle samanlainen täydellinen lukukokemus, vaikutuin suuresti ja ihastuin taas Tóibínin kirjalliseen ääneen. Brooklynissa pidin erityisesti niukan kauniista kerronnasta ja arkisen elämän merkityksellisestä kuvauksesta, ja samat elementit löytyvät myös näistä novelleista. Jotkut tarinat ovat hyvin lyhyitä ja melkeinpä vailla tapahtumia ja tarinaa –kuin satunnaisia otoksia kenen tahansa eletystä elämästä – ja vasta novellin päätyttyä alkaa pohtia, mitä pienten vihjeiden taakse oikeastaan kätkeytyi.  

Matka on kahdeksan sivun mittainen tuokiokuva äidistä, joka on tuomassa masennusta sairastavaa poikaansa kotiin sairaalasta. Äiti yrittää puhella arkisesti, mutta poika istuu takapenkillä vaitonaisena ja vihamielisenä. Kotona odottaa halvaantuneena vuoteessaan makaava isä. Millainen elämä odottaa poikaa, jonka masennus on äidin mielestä synkeä lahja josta tämä ei suostu luopumaan. Ja millainen yhteinen elämä heillä on takanaan – äidillä ja pojalla, jonka syntymä ei ollutkaan niin suuri muutos kuin vanhemmat olivat arvelleet? Tóibín ei kerro, mutta lukijan mieleen jäävät tyhjässä talossa kaikuvat ontot askeleet ja tympeän likaisenkeltaisina palavat katuvalot.

Toiset tarinat rakentavat laajempia kaaria. Pelin hengessä leskeksi jäänyt Nancy yrittää määrätietoisesti rakentaa perheelleen tulevaisuutta, miehen jätettyä kuollessaan hänelle huonosti kannattavan kaupan ja hunningolla olevat raha-asiat. Nancy uurastaa tarjotakseen lapsilleen paremman elämän kuin rasvalta haiseva pikaruokapaikka ja viinakauppa. Mutta rakentaako Nancy unelmaa itselleen vai pojalleen? Karhean kaunis Kolme ystävää taas kertoo äitinsä hautajaisista palaavasta Fergusista, joka lähtee ystäviensä kanssa rannalla järjestettäviin reiveihin. Huumeiden, tanssin ja seksin aiheuttamat euforian aallot eivät voi estää mieleen nousevia muistoja äidistä. Äidistä, joka oli aina rohkein uimari ja nopein marjanpoimija.

Kokoelman päättävä Pitkä talvi sijoittuu pieneen espanjalaiskylään, jossa Miquelin perhe on juuri lähettämässä tämän nuorempaa veljeä asepalvelukseen. Veljen lähdön jälkeen Miquel alkaa tajuta, että äidillä ei ole kaikki kunnossa. Tässä tarinassa Tóibín on parhaimmillaan – samanaikaisesti julmimmillaan ja  lempeimmillään. Ihmissuhteiden monimutkaisuus, sanomatta jääneet sanat, syyllisyys ja lohtu kuvataan alleviivaamatta mutta riipaisevasti. Tarina on kirjan pisin ja sai ajattelemaan, että kenties Tóibínin verkkainen ja hillitty tyyli pääsee kuitenkin parhaiten oikeuksiinsa pidemmässä  kerronnassa, jossa on aikaa ja tilaa rakentaa henkilöitä ja tunnelmia kerros kerrokselta, kunnes pienistä aineksista syntyy melkein pakahduttava kokonaiskuva. Mutta kyllä Tóibín osaa lyhyilläkin novelleillaan koskettaa – välillä hellästi, välillä sivaltaen. Kuten usein novellikokoelman kohdalla, tähänkin kirjaan mahtui pari tarinaa, jotka jäivät vähän vaisuiksi, mutta kokonaisuutena jälkimaku oli vahva.

Osallistun kirjalla Kirjallisuuden äidit -haasteeseen.

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia (Mothers and Sons, 2006)
Suom. Kaijamari Sivill
Kansi: Markko Taina
Tammi, 2013

19 kommenttia:

  1. Liisa, minulle tämä on tulossa kirjastosta mutta vasta nyt tajusin, että kyseessä novellikokoelma. Auts, en ole oikein novellinaisia! Mutta toisaalta kolmen pojan äitinä en voi kirjaa sivuuttaakaan :-) kiitos arviostasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Annika, minä olen vanhemmiten alkanut pitää novelleista koko ajan enemmän. Aikaisemmin vähän vierastin niitä, mutta nykyään koen novellit rauhoittaviksi. Ja on aina mukavaa, kun kokoelmalla on joku kokoava teema, kuten tässä.

      Poista
  2. Minäkään en ollut pannut merkille, että kyse on novellikokoelmasta. Hmm. Mietin nimittäin jo, että ostan kirjan omakseni, mutta nyt varmaankin varaan kirjastosta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, minäkään en itse asiassa ollut tajunnut että novelleista on kyse, ennen kuin kaupassa pidin kirjaa kädessä. :) Kannattaa kyllä lukea, ostettuna tai lainattuna.

      Poista
  3. Oi, tämä on ilmestynyt! Ja kuten Katja ja Annika, en minäkään ollut tajunnut, että tämä on novellikokoelma. Hmm... Joka tapauksessa oli kiva kuulla lukukokemuksestasi, odotan kirjalta edelleen paljon :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maria, minäkin odotin Brooklynin jälkeen paljon, enkä pettynyt. Ja nyt odotan kiihkeästi lisää Tóibínia. :)

      Poista
  4. Minäpäs tiesinkin, että tämä on novellikokoelma. :) Olen kyllä ihmetellyt, miksi juuri tämä valittiin toiseksi suomennokseksi, kun tämä ei edes ole Tóibínin tuorein novellikokoelma (ja monta romaaniakin on suomentamatta). Mutta joka tapauksessa mukavaa, että Tammi julkaisee jatkoa Brooklynille, toivottavasti tämän jälkeenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pekka, olet meitä muita valistuneempi. :) Toivottavasti tosiaan suomennoksia tulee lisää, niitä romaanejakin.

      Poista
  5. Ihana aihe, varasin kirjan heti kirjastosta kun se oli mahdollista, Brooklynin siivittämänä, mutten minäkään tiennyt novellikokoelmaksi. Vaikuttaa työmatkakirja-ainekselta: riittävän kiinnostava muttei vaadi suurta uppoutumista ja pitkää keskittymistä. Odotan innolla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arja, minäkin luin tätä työmatkoilla. Osa tarinoista on niin lyhyitä, että ehtii lukea helposti pienelläkin matkalla. Lyhyydestä ja yksinkertaisuudesta huolimatta nämä vaativat kuitenkin tiettyä omistautumista: sitä huomaa sitten ratikassa tuijottelevansa tyhjyyteen, kun miettii tarinan merkityksiä. :)

      Poista
    2. Työmatkakirjaksi ei käykään liian kevyt kirja, sen on oltava sen verran vahva, että vetää mukaansa välittömästi, vaikkei vaadikaan pitkää uppoutumista. Tämä tuntuu täyttävän kriteerit hienosti :-)

      Poista
  6. Minäkin odotan tätä todella paljon, mutta hieman petyin kun tajusin tämän olevan novellikokoelma. Mutta Brooklyn oli minulle niin mahtava kirja, että haluan kuitenkin lukea tämän vaikken novellien suurin ystävä olekaan...;).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna, kannattaa tosiaan antaa mahdollisuus, vaikka novellipelkoa potisikin. :)

      Poista
  7. Minulla on tämä kokoelma vielä kesken (ja kuten Pekka, minäkin muuten tiesin että tämä on novellikokoelma! :), mutta olen aika ihastuksissani. Tóibín on upea! <3 Palaan tänne kun saan oman juttuni kirjoitettua parin päivän sisällä, en uskaltanut lukea arviotasi vielä kunnolla. :)

    (Ja palaan tänne muutenkin, minulla on kommentoitavaa vaikka kuinka moneen postaukseesi... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sara, tervetuloa takaisin, ja minä odotan jo innolla, mitä sinä tästä kirjoitat. :)

      Poista
    2. Hih, minulla tuo "pari päivää" on näköjään aika venyvä käsite... ;) Piti postata tästä jo äitienpäiväviikonlopun tienoilla, mutta sain jutun kirjoitettua vasta tällä viikolla loppuun. Mutta nyt palasin, kuten lupasin. :)

      Komppaan arviotasi oikeastaan kaikessa. Tóibín koskettaa lukijaa, ja kuten sanoit, hän tekee sen välillä hellästi, välillä vähän vähemmän hellästi. Ja silti jokaisesta novellista jää rauhallinen ja tyytyväinen olo, ja paljon mietittävää. Tóibínin teksteillä on tosi pitkä jälkihehku. <3

      Poista
    3. No, pari päivää tai vähän enemmän - ei ole niin tarkkaa. :D Ilahduin joka tapauksessa tosi paljon kun näin, että olit nyt postannut tästä. Minulle Äitejä ja poikia on yksi tämän vuoden parhaita lukukokemuksia, ja olen iloinen että sinäkin selvästi ihastuit kirjaan.

      Jälkihehku on Tóibínilla tosiaan vahva. <3

      Poista
  8. Toibin on minulle ihan tuntematon kirjailija, kuulostaa hyvältä! Minä pidän periaatteessa kovasti novelleista mutta jotenkin niitä tulee silti luettua aika harvoin.

    Blogissani on sinulle haaste:
    http://lurunluvut.blogspot.be/2013/05/liebster-blog-ja-11-kirjallista.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luru, jotenkin on tosiaan usein muka helpompaa tarttua romaaniin kuin muihin kirjallisuuden muotoihin. Tóibín on kyllä hieno, eli suosittelen tutustumaan.

      Ja kiitos, tulen kurkkaamaan. :)

      Poista