TTT: ahdistavat kirjat

Kaj Korkea-ahon Tummempaa tuolla puolen -kirjan luettuani jäin miettimään kirjojen pelottavuutta, jännittävyyttä ja ahdistavuutta. En juuri koskaan lue ensisijaisesti pelottavaksi tarkoitettuja kirjoja, kuten kauhua, yksinkertaisesti siitä syystä, etten pidä pelkäämisestä lukiessani. Joskus sen sijaan tekee mieli lukea jotain jännittävää, ja silloin saatan tarttua vaikkapa dekkariin. Minulla on kuitenkin jännittävien ja juonivetoisten kirjojen kanssa joku ongelma, sillä liian usein tunnen itseni pettyneeksi niiden jälkeen. Juonet lipsahtavat epäuskottavan puolelle, tai sitten en tunne saaneeni kirjasta irti juuri muuta kuin sen juonen.

Korkea-ahon kirja oli jännittävä, mutta syystä tai toisesta olin kuvitellut sen olevan jotenkin ahdistavampi ja häiritsevämpi. Ja vaikka kartan kauhua ja kaipaan harvoin jännitystä, haluan toisinaan lukea ahdistavia kirjoja – sellaisiakin joiden lukeminen ei ole varsinaisesti nautinto. Luulen, että haen ahdistavilta kirjoilta ainakin osittain samaa, mitä jotkut muut hakevat kauhulta tai jännitykseltä: tällaisten kirjojen kautta voi käsitellä vaikeita, pelottavia ja synkkiä asioita.

Millaiset kirjat sitten ahdistavat? Top Ten Tuesdayn merkeissä listasin kymmenen ahdistavaa lukukokemusta, ja sen perusteella näyttäisi siltä, että ainakin seksuaalinen hyväksikäyttö, mielenhäiriöt ja synkät tulevaisuusvisiot aiheuttaisivat ahdistusta. Millainen olisi sinun listasi? Entä luetko pelottavia tai ahdistavia kirjoja ja mitä tällaisilta kirjoilta haet? 

1. A.M. Homes: The End of Alice
Vankilassa tuomiotaan istuva pedofiili kertoo elämästään ja suhteestaan tyttöön nimeltä Alice. Kirjasta tekee erityisen häiritsevän ja epämiellyttävän se, että tapahtumat kerrotaan pedofiilin näkökulmasta. Rivien välistä voi lukea, ettei kaikki mene aivan niin kuin kertoja kuvailee, mutta niin vakuuttavan kuvan sairaasta mielestä Homes rakentaa, että jotkut ovat tulkinneet kirjan puolustavan hyväksikäyttäjää.

2. Nathanael West: Vastaathan kirjeeseeni Miss Lonelyhearts
En pitänyt tästä kirjasta sitten yhtään. Synkkyys oli niin mustaa, ettei kirja edes inspiroinut pohdiskeluun vaan pelkkään ahdistukseen. Ahdistavuuden määräkin voi siis ylittää lukijan sietokyvyn rajan, ja silloin kirja ei enää palvele sitä tarkoitusta, että sen kautta voisi käsitellä omia kipupisteitään.

3. Maria Peura: On rakkautes ääretön
Tämän kirjan lukeminen oli niin rankkaa, että pystyin aluksi lukemaan vain kymmenisen sivua kerrallaan. Toisin kuin Homesin kirjassa, tässä hyväksikäyttötarinassa on rumuuden ja ahdistuksen lisäksi kuitenkin myös kauneutta ja toivoa.

4. George Orwell: Vuonna 1984
Isoveljen valvovaa silmää ei pääse pakoon.

5. Nevil Shute: Viimeisellä rannalla
Ydinsota on tappanut lähes koko ihmiskunnan, mutta laskeuma on vasta matkalla Australiaan. Miten elää, jos tietää että aikaa on vain pari kuukautta.

6. Lionel Shriver: Poikani Kevin
Kirjat eivät tunge uniini läheskään niin usein kuin esimerkiksi elokuvat, mutta Poikani Kevinin jälkeen näin painajaisia.

7. John Fowles: Neitoperho
Tässä sieppaustarinassa kenties häiritsevintä on se, kuinka lukijana samaistuu niin sieppaajaan kuin siepattuunkin.

8. Agatha Christie: Väärän vänkyrä talo
En ole uskaltanut lukea tätä kirjaa nuoruuden jälkeen, koska muistan edelleen sen järkyttyneen puistatuksen, minkä kirjan loppuratkaisu aiheutti.

9. John Steinbeck: Helmi
Toinen nuoruuden lukukokemus. Luulen että ahdistavuus liittyi osittain siihen, että kirja rikkoi monia lapsuuden kirjoista tuttuja sääntöjä vastaan, kuten sitä että paha saa palkkansa tai että loppu on onnellinen.

10. John Gray: Miehet ovat Marsista, naiset Venuksesta  
Luin tämän kirjan saadakseni nauraa Grayn parisuhdekäsityksille – ja nauroinkin, vedet silmissä – mutta onhan tämän kirjan antama kuva sukupuolista ja parisuhteista myös kovin ahdistava.